Lääketieteen tohtori Elias Lönnrot (s. 9.4.1802 Sammatti ja k. 19.3.1884 Sammatti) keräsi ja kokosi Kalevalan ja Kantelettaren. Hän oli myös kielentutkija ja lääkäri sekä suomalaisen kasvitieteen uranuurtaja ja sanakirjojen toimittaja, ensimmäisen suomenkielisen aikakausilehden kustantaja ja toimittaja. Hän julkaisi itse omia kansaa valistavia tiede- ja terveysjulkaisuita sekä suomensi useita virsiä.

Elias Lönnrotin isoisän isä oli vuonna 1717 syntynyt Erik Losten, Prunkan ratsutilan ruotusotilas Uudenmaan jalkaväkirykmentin Kaartin komppaniassa. Erik Losten osallistui Viaporin linnan rakennustöihin sekä Pommerin sotaan vuonna 1758. Pommerin sota oli osa seitsenvuotista sotaa, johon Ruotsi liittyi Venäjän, Ranskan ja Saksin rinnalle vuonna 1757. Ruotsalaiset olivat helpottuneita, kun rauha saatiin Preussin kanssa aikaan vuonna 1762 ilman aluevaltauksia.

Erik Losten avioitui Lohilammin ratsutilan isännän tyttären, Marketan, kanssa vuonna 1736. Erik ja Marketan avioliitosta syntyi Matti-niminen poika, joka nuoruutensa päivinä Lohilammen Prukalla oppi itselleen räätälin ammatin. Noin vuoden 1770 tienoilla Matti Losten on muuttanut sukunimensä muotoon Lönnrot. Elias Lönnrotin isä oli myös räätäli, Fredrik Johan Lönnrot. Äiti oli Sammatin Kiikalasta, Ulrika Wahlberg. Elias Lönnrotin sisaruksista viisi selvisi aikuisikään asti.

Elias Lönnrot syntyi Paikkarin torpassa Sammatissa vuonna 1802 perheen neljäntenä lapsena. Perheen lapsille oli tuohon aikaan todella haasteellista hankkia koulusivistystä, mutta Eliaksen vanhin veli, Henrik Johan Lönnrot, laittoi merkille Elias-veljensä kiinnostuksen varsinkin kirjallisuutta kohtaan. Henrik päätti lähettää Elias Lönnrotin Tammisaaren pedagogioon lokakuun lopussa vuonna 1814. Tuomiokirkkokoulussa eli Turun katedraalikoulussa Elias Lönnrot opiskeli vuosina 1816-1818. Katoliset munkit perustivat tämän Suomen ensimmäisen koulun Turkuun vuonna 1276 ja lähinnä siellä koulutettiin pappeja. Oppiaineita koulussa olivat mm. teologia, geometria, aritmetiikka, latinan kielioppi, retoriikka sekä musiikki ja laulu.

Tiettävästi Elias Lönnrot myös menestyi opinnoissaan, mutta nuorukaisen talous oli todella tiukoilla; hän hankki rahoitusta (yllättäen) ompelemalla vaatteita sekä kiertelemällä ympäri maakuntaa laulavana teininä. Koulutodistuksista sekä koulukaveri Israel Weurlanderin aikalaistodistuksena Israelin muisteluista näkyy Eliaksen koulumenestys. Koulunkäynti oli kuitenkin pakko lopettaa, sillä rahat eivät tuolloin riittäneet enempään opiskeluun. Vuonna 1820 Sammatin kappalaisen apulainen, Johan Lönnqvist, avusti Elias Lönnrotia niin, että poika pääsi Porvoon lyseoon jatkamaan opintojaan. Taloudellisen epävarmuuden vuoksi Elias Lönnrot päätyi sangen pian Hämeenlinnaan, jossa sai apteekkioppilaan paikan apteekkari Lorenz Johan Bjuggin luona. Piirilääkäri Johan Erik Sabelli ja Hämeenlinnan triviaalikoulun rehtori Henrik Långström puuttuivat Eliaksen elämään järjestämällä hänet opiskelemaan rehtorin ohjauksessa itsenäisesti; Eliaksen työsopimus Bjuggin apteekissa samalla päätettiin.

Rehtori Henrik Långströmin vuonna 1822 kirjoittama päästötodistus Hämeenlinnan triviaalikoulusta antoi nuorelle opiskelijalle mainion mahdollisuuden matkustaa Turkuun, jossa opinnot jatkuivat Keisarillisessa Turun Akatemiassa, vuonna 1640 perustetussa Suomen ensimmäisessä yliopistossa. Samaan aikaan Turussa aivan samassa yliopistossa opiskelivat samoin Johan Ludvig Runeberg (s. 5.2.1804 Pietarsaari ja k. 6.5.1877 Porvoo) ja Johan Vilhelm Snellman (s. 12.5.1806 Tukholma ja k. 4.7.1881 Kirkkonummi). Elias Lönnrotin täytyi kohentaa talouttaan hankkimalla lisätuloja ja se tapahtui toimimalla kotiopettajana ensin nimismies T. M. Höckertin perheessä Eurajoella ja sitten Turun Akatemian ja Helsingin yliopiston kirurgian ja synnytysopin professori Johan Agapetus Törngrenin (s. 17.8.1772 Porvoo ja k. 17.5.1859 Vesilahti) perheessä Turussa.

Johan Agapetus Törngren asetettiin arkkiatriksi vuonna 1833 Helsingissä ja filosofian kunniatohtoriksi vuonna 1840. Törngren joutui kuitenkin 61-vuotiaana epäsuosioon ja päätti jättää kaikki virkansa vetäytyen maaseutukartanolleen, Vesilahden Laukkoon, jossa perhe oli aikaisemmin jo viettänyt kesäkausia, siitä lähtien kun Laukko oli heidän omaisuuttaan vuodesta 1817 lähtien. Törngrenit eivät lainkaan nauttineet pääkaupungin seuraelämästä illallisineen ja tanssiaisineen, vaan heille riitti seesteisempi pieni säätyläisystäväpiiri vierailuineen maaseudun rauhassa. Törngrenit päättivät Laukossa panostaa uuden päärakennuksen rakentamiseen ja tilasivat kartanon päärakennuksen kuvat arkkitehti Johan Carl Ludvig Engeliltä (s. 3.7.1778 Berliini ja k. 14.5.1840 Helsinki). Samaan aikaan (1836) Engel suunnitteli myös vuonna 1626 perustetun Vuojoen kartanon päärakennusta Eurajoen rantaan. Elias Lönnrot seurasi neljänä kesänä Törngrenien perhettä Laukkoon ja heidän välilleen syntyi hyvin tiivis side, joka näkyy mm. kirjeenvaihdosta. Rouva Törngren – Laitilan rovasti Johan Helsingbergin tytär, Eva Agatha, 1783-1849 – ja Elias Lönnrot pitivät kirjeitse yhteyttä aina rouvan kuolemaan asti. Törngrenit saivat Elias Lönnrotin kiinnostuksen runoutta ja suomen kieltä kohtaan heräämään. Lönnrot väitteli vuonna 1827 filosofian kandidaatiksi aiheenaan Väinämöinen. Johan Agapetus ja Eva Agathan Törngren avustivat monin tavoin Elias Lönnrotia, mm. hänen laatiessa Suomalaisen Talonpojan Koti-Lääkäriä. Samoin Kalevalan uuden laitoksen käsikirjoitus syntyi loppuvaiheessa Törngrenien luona Laukon kartanossa.

Törngrenit luopuivat Laukon kartanon uuden päärakennuksen suureellisista rakennushankkeista, koska se olisi säästäväiseltä perheeltä vaatinut valtavia taloudellisia uhrauksia. Törngrenien perhettä kohtasi myös kaksikertainen suru, kun vuonna 1834 ensin kuoli perheen vanhin 23-vuotias poika, Johan, Tukholmassa. Seuraavaksi kuoli syksyllä Laukossa 21-vuotias Eva-tytär. Nuori neiti oli jättänyt Elias Lönnrotille muistoksi rintaneulansa. Kajaanissa silloin asustanut Elias Lönnrot järkyttyi suru-uutisesta, koska oli jo uneksinut tytön parantumisesta. Lönnrot kirjoitti Laukon kartanon rouvalle, ettei surrut edes oman sisarensa kuolemaa niin kovin kuin Evan kohtaloa.

Turun palon jälkeen Elias Lönnrot aloitti lääketieteen opinnot Helsingissä vuonna 1828. Opiskelun aloitusta odotellessa Helsingissä Elias Lönnrot teki päätöksen tehdä ensimmäinen runonkeruumatka. Lönnrot lähti matkaan huhtikuussa suunnaten ensin kulkunsa Hämeeseen ja Savoon. Runonkeruumatka jatkui aina Pohjois-Karjaan ja Valamoon asti. Kesälahdella Lönnrot kohtasi Juhana Kainulaisen, jonka loitsuja ja lauluja Elias Lönnrot tallensi kolmen päivän ajan. Tällä samalla retkellä Lönnrot kirjoitti matkapäiväkirjaa kuvaten suomalaisten elintapoja. Näistä muistiinpanoista syntyi teos, Vandraren eli Vaeltaja. Lönnrotin retki päättyi syyskuussa Laukon kartanoon ja hän oli tällä retkellään saanut taltioitua 6 000 säettä. Laukon kartanossa Lönnrot vietti koko syksyn järjestäen keräämiään runoja painokuntoon. Laukossa Lönnrot myös kuuli vienankarjalaista laukkukauppiasta, joka lauloi eeppisiä runoja. Näin Lönnrot tuli vakuuttuneeksi, mistä hän saisi runolaulua parhaiten kerätyksi. Elias Lönnrot kokosi keruumatkallaan keräämistä runoista neljä Kantele-vihkoa vuosien 1829-1831 aikana. Viideskin vihko oli tarkoitus julkistaa, mutta se jäi aatokseksi, sillä Lönnrot oli oivaltanut haluavansa kerätä yhtenäisen eepoksen.

Ensimmäisen runonkeruumatkansa jälkeen Elias Lönnrot jatkoi lääketieteen opintojaan Helsingin yliopistossa. Lönnrotin rakkain harrastus oli kuitenkin työ kansanrunouden maailmassa. Hän halusi edistää suomen kielen käyttöä ja kerätä talteen vanhoja suomalaisia kansanrunoja. Elias Lönnrotista tuli lääketieteen kandidaatti vuonna 1830 ja lääketieteen lisensiaatti toukokuussa 1832. Reilun kuukauden päästä tästä hän väitteli lääketieteen tohtoriksi. Lönnrotin väitöskirja oli Om Finnarnes magiska medicin ja se valmistui kovalla kiireellä. Toukokuussa 1831 Elias Lönnrot oli lähtenyt toiselle runonkeruumatkalle, joka matka kuitenkin keskeytyi, kun viranomaiset kutsuivat Lönnrotin takaisin Helsinkiin hoitamaan kolerapotilaita apulaislääkärinä Kaartin lasaretissa Hietalahdessa koleraepidemian vuoksi. Lasaretissa oli neljäkymmentä vuodepaikkaa ja kaikki vuodepaikat olivat miehitettyjä. Koleraepidemian aikana myös Elias Lönnrot sairastui siihen, mutta parani taudista. Lönnrot havaitsi, että herrasväestä lopulta hyvin harvat sairastuivat koleraan. Venäjän keisari palkitsi Elias Lönnrotin ansioidensa vuoksi brillianttisormuksella.

Elias Lönnrot oli mukana perustamassa Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ry:tä, jonka perustamiskokous oli Helsingissä 16.2.1831 Keisarillisen Aleksanterin yliopiston suomen kielen lehtori Carl Niclas Keckmanin luona. Seuran syntysanojen lausujana pidetään eläinlääkäri Mårten Johan (Martti Juhana) Lindforssia (s. 25.9.1800 Tuusula ja k. 12.1.1869 Kuopio). Lindfors kuului myös keväällä 1830 perustettuun Helsingin yliopiston opiskelijoiden ja nuorten opettajien Lauantaiseuraan (Lördagssällskapet). Seuran ensimmäiseksi sihteeriksi valittiin Elias Lönnrot. Lönnrot kirjasi perustamiskokouksen pöytäkirjaan: ”Ja synty heidän siellä ollessa puhe suomalaisista kirja keinoista, liiatenkin Suomen kielestä, mitenkä sitä parahiten saataisi tointumaan kirjallisiin menoihin. Juttu päättyi viimeiseltä siihen, että käytettäköön asia millä lailla tahtonsa, niin on jo ainakin keveämpi toimitettaa monelta kuin yhdeltä, jonka tähden neuotelttiin toimen saada Seuraa--”. ”Kirja keinot” muuttui pian Lönnrotin keksimällä sanalla kirjallisuudeksi ja seuran nimeksi tuli Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Seuran alkuperäisissä säännöissä korostettiin, että ”kieli on kansallisuuden perustus”. Seura ei ollut vain akateeminen keskustelukerho vaan myös kansallishengen kasvukeskus, joka kokosi jäsenkuntaansa virkamiesten ja ylioppilaiden lisäksi valistuneita kansanmiehiä, vuodesta 1846 lähtien myös naisia. Alkuaikojen kauaskantoisempia hankkeita seurassa olivat kansanrunouden keruu ja julkaiseminen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura tuki ensimmäisen sihteerinsä Elias Lönnrotin keruumatkoja Itä-Suomessa ja Karjalassa sekä julkaisi näiden matkojen tuloksiin pohjautuvat teokset, Kalevala (1835, 1849) ja Kantelettaren (1840). Ensimmäinen suomenkielinen romaani, Aleksis Kiven Seitsemän veljestä, ilmestyi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantamana vuonna 1870.

Ensimmäistä vakituista virkaansa Elias Lönnrot haki vuonna 1832; Suomi oli tuolloin jaettu 25 lääkäripiiriin ja näiden virat olivat pääsääntöisesti täyttämättä. Lönnrot uumoili saavansa viran, josta hän kykenisi tekemään myös runonkeruumatkoja jatkossakin. Hän haki tammikuussa 1833 Kajaanista piirilääkärin ja linnalääkärin virkoja. Aikaisemmin Lönnrot oli jo toiminut vuonna 1605 perustetussa Oulun kaupungissa lääkärinä, mutta oli kaupungissa kohdannut kokemattomuutensa vuoksi vaikeuksia. Oulussa tuohon aikaan raivosi nälänhädän lisäksi myös Salmonella typhi-bakteerin aiheuttama lavantauti. Elias Lönnrotin esimies, Herman Carger, kuoli myös Oulussa lavantautiin. Kaupungissa oli myös iso- ja tulirokkoa liikkeellä. Alle 400 asukkaan Kajaanissa oli valloillaan samoja kulkutauteja ja kaupungissa ei ollut edes sairaalaa potilaiden hoitoa varten. Niin Lönnrot sairastui itsekin lavantautiin, jota poti sängyssä kuuden viikon ajan. Pääkaupunki Helsingissä hänen arveltiin jo kuolleen.

Lönnrotin kirjeenvaihto on avain hänen tuntemuksiinsa. Hän ei päässyt irti lääkärin työstään muutoin kuin virkavapauden aikana. Kajaanin vuosinaan Lönnrot teki runonkeruumatkat Karjalaan, Pohjoisen naapurin alueelle, Kuolan niemimaalle ja Viroon. Karjalassa hän keräsi runoja mm. Vuonnisen kylässä Otrei Maliselta ja Vaassila Kieleväiseltä sekä latvajäveläiseltä Arhippa Perttuselta. Kalewala taikka Wanhoja Karjalan Runoja Suomen kansan muinoisista ajoista ilmestyi kahdessa osassa vuosina 1835-1836. Lönnrot jatkoi yhä edelleen runonkeräysmatkojaan ja Kanteletar ilmestyi kirjana vuonna 1840. Kalevalan toinen, täydennetty painos, ilmestyi vuonna 1849. Tämän Kalevalan toisen painoksen keräämiseen tekivät työtä myös muutkin. Tämä Kalevalan toinen versio on meidän käytössämme nykyäänkin.

Lääkäri Elias Lönnrotin mukaan tautien ennaltaehkäiseminen oli halvempaa ja yksinkertaisempaa kuin tautien hoitaminen. Vuonna 1839 julkaistiin hänen kirjoittama teos Suomalaisen Talonpojan Koti-Lääkäri. Kirjassaan Lönnrot korostaa hygienian, raittiuden ja rokotusten merkitystä. Tärkeää oli myös ruokkia imeväisiä rintamaidolla ja ettei asuttu liian ahtaissa olosuhteissa. Tuon ajan lääketiede ei vielä tuntenut bakteereita tai viruksia, eikä tohtinut selittää sairauksia niillä. Lönnrot selitti useimpien sairauksien syyksi huonon ravinnon ja siivottomuuden. Lääketieteen käytössä oli vielä antiikin ajoilta asti peräisin ollut suoneniskentä ja kuppauksella uskottiin poistettavan likaiseksi luultu veri. Lönnrotin aikana harrastettiin vielä taikuuteen perustuvaa taudin hoitoa, mutta Lönnrot sai itse vaikutteensa luonnonfilosofiasta; hän itse suhtautui kielteisesti suoneniskentään. Psyykkeellä oli hänen mukaansa suuri merkitys somaattisissa sairauksissa ja voimakkaat psyykkiset kokemukset saattoivat parantaa potilaan sairaudesta. Nykytietämyksen mukaan monet hoidot olivat joko tehottomia tai jopa enemmän haitallisia kuin potilasta hyödyttäviä. Lönnrotilla oli hyvin vähän kokemusta kliinisestä lääketieteestä. Varsinaista lääketieteestä hän ei tiennyt juuri mitään, vaikka tiedemies olikin. Kerrottiin hänen pitäneen eniten kirurgisista töistä, joista häntä myös kehuttiin. Homeopatiaa Lönnrot piti täytenä hölynpölynä. Hän edisti aktiivisesti terveydellisen ja hygieenisen kansanvalistuksen asiaa. Raittius oli Elias Lönnrotin mielestä terveellistä ja viina tulisi korvata kaivovedellä. Lönnrot perusti Pohjolan ensimmäisen raittiusyhdistyksen, jonka ensimmäinen sääntöluonnos perustui täysraittiuteen.

Viimeisen tutkimusmatkansa – joka suuntautui Viron- ja Liivinmaalle – Lönnrot aloitti 24.6.1844. Lönnrot oli ensimmäinen suomalainen, joka matkasi kielitieteellisen ja folkloristisen tutkimuksen takia eteläisen sukulaiskansan maille ja siten pioneeri modernin ajan suomalais-virolaisten suhteiden kehittäjä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ilmoitti jo vuonna 1841 virolaiselle veljesseuralleen, Õpetatud Eesti Selts (Viron oppineiden seura) Elias Lönnrotin saapuvan pian Viroon. Lönnrot kokosi vuonna 1843 Suomen Kansan Arwoituksia-teokseen 135 virolaista arvoitusta. Lönnrot matkusti ensin Tallinnasta Kuusaluun, jossa hän tutustui viron kieliopin julkaisseen pastori Eduard Ahrensin (s. 3.4.1803 Tallinna ja k. 19.2.1863 Kuusalu) kanssa. Kuusalusta Lönnrot jatkoi matkaansa etelään, Koeruun, jossa hän viipyi viikon verran. Matkan pääkohde oli yliopistokaupunki Tartto, johon Elias Lönnrot saapui 9.7.1844.

Tartton yliopiston piirustuskoulun johtaja, August Matthias Hagen majoitti Lönnrotin kotiin ja Lönnrot ystävystyi täällä myös lääkäri ja kielitieteilijä Friedrich Robert Faehlmannin (s. 21.12.1798 Liigavalla ja k. 10.4.1850 Tartto) kanssa. Faehlmann oli Viron oppineiden seuran puheenjohtaja, yliopiston professori ja viron kielen lehtori, joka oli aloittanut Viron kansalliseepoksen, Kalevipojan, kokoamisen jo vuonna 1833. Faehlmann opetti Lönnrotille viroa ja he työskentelivät yhdessä kirjakieleen ja ortografiaan liittyvissä kysymyksissä. Friedrich Faehlmann vei Elias Lönnrotin Viron oppineiden seuran kokouksiin. Lönnrot piti seuran kokouksessa 2.8.1844 vertailevan esitelmän suomen ja viron kielen sanojen taivutuksista. Vielä samana päivänä Lönnrot valittiin seuran kunniajäseneksi.

Lönnrot oleskeli Tarttossa 28.8.1844 asti, jolloin hän aloitti 46 päivää kestäneen runonkeruumatkan Pohjois-Liivinmaalla eli Etelä-Virossa majoittuen majatalossa ja pappiloissa. Lönnrot teki matkansa aikana hyvin tarkkoja havaintoja virolaistalonpoikien heikosta asemasta. Lönnrotin matka jatkui aina nykyisen Latvian rajan tuntumaan. Kymmenen päivää Lönnrot vietti Rõugessa, jonka kirkkoherra Carl Reinthal ylisti Lönnrotin hyvää viron kielen taitamusta. Võrussa Elias Lönnrot kohtasi muutaman tunnin ajan Friedrich Reinhold Kreutzwaldia (s. 26.12.1803 Kadrina ja k. 25.8.1882 Tartto), mutta kirjailijoiden henkilökohtaiset välit jäivät kuitenkin etäisiksi. Täältä Lönnrot palasi takaisin Tarttoon, jossa jatkoi kielellisiä tutkimuksia ja sanastojensa kokoamista. Paluumatkalle Tarttosta takaisin Suomeen Lönnrot lähti vasta 10.12.1844, jolloin hän oli ollut lähes puolen vuoden ajan vierailullaan. Talviaikaan laivayhteys ei ollut Viron ja Suomen välillä käytössä, joten Lönnrot joutui matkustamaan Pietarin ja Viipurin kautta takaisin Helsinkiin. Helsinkiin Lönnrot saapui tammikuun lopulla vuonna 1845. Paluumatkansa aikana Lönnrotin onnistui vielä Inkerinmaan Kattilan kylässä kerätä talteen 2 500 runosäettä vatjalaislaulaja Anna Ivanovnalta. Elias Lönnrotista tuli Viron kirjallisuuden seuran (Eesti Kirjanduse Selts) kirjeenvaihtajajäsen 24.3.1845.

Elias Lönnrot teki myös yksittäisten runojen käännöksiä, samoin hän sommitteli runoja virsien pohjalta. Lönnrot käänsi ruotsiksi kansanrunoutta ja suomensi taiderunoutta, kuten Homerosta ja Johan Ludvig Runebergiä. Hän vuonna 1863 virsikirjakomitean jäseneksi ja ryhtyi uudistamaan suomalaista virsirunoutta. Lönnrot julkaisi omia virsikokeiluja vuosina 1864-1880. Kolme vuotta myöhemmin ilmestyi uusi virsikirjalaitos. Vuoden 1886 virsikirja sisälsi 17 Lönnrotin omaa virttä, 64 hänen suomentamaa ja 25 virressä oli Lönnrotin kirjoittamia säkeistöjä. Hänen nimensä löytyy kirjattuna yhteensä 205 virrestä. Vuoden 1986 virsikirjassa on jäljellä enää yhdeksän Lönnrotin virsiä sekä niiden lisäksi kuutisenkymmentä virttä, joita Lönnrot oli mukana tekemässä.

Suomen kirjakieli oli pysynyt ennen Lönnrotin aikoja lähes samalla tasolla kuin Turun piispa ja uskonpuhdista Mikael Agricolan (1510-1557) luotua kirjoitusasun lähes 300 vuotta aikaisemmin. Agricolan käytössä oli aikanaan noin 6 000-8 000 sanaa. Elias Lönnrot julkaisi eläkepäivillään vuonna 1880 Suomalais-Ruotsalaisen Sanakirjan, joka sisälsi selityksineen yli 200 000 sanaa. Tämä teos oli aikansa suomen kielelle hyvin merkittävä; verrattuna 1950-luvun Nykysuomen sanakirjaan, jossa oli vain tuhat sanaa enemmän. Lönnrot loi vahvan pohjasanaston eri tieteenaloille sekä yleiskieleen. Hän kehitti merkittävästi mm. lääketieteen, kasvien ja oikeustieteen sanastoa. Lönnrot toi kieleemme esim. sellaisia sanoja, kuten kirjallisuus, kansallisuus, kuume, laskimo, valtimo, muste, pöytäkirja, esitys, itsenäinen, kieltolaki, mietelmä, monikko, yksikkö, sivistys, sopimus, tasavalta, toisinto ja äänioikeus.

Elias Lönnrot oli ensimmäisiä kielenkäyttäjiä, jotka pystyivät kirjoittamaan ja puhumaan sujuvasti sekä suomeksi että ruotsiksi. Lönnrot tuotti kansaa valistavia suomenkielisiä kirjoituksia talonpojille, mutta myös tieteellisiä julkaisuja ruotsinkielellä sivistyneistölle. Lönnrot kirjoitti erilaisiin lehtiin noin 60 vuoden ajan ja avusti lisäksi useita lehtiä, kuten Mehiläinen – ensimmäinen suomenkielinen aikakauslehti - ja Litteraturblad för allmän medborgerlig bildning. Hän toimi lehtimiehenä yli 40 vuoden ajan ja Oulun Wiikko-Sanomien vastaavana päätoimittajana. Yleistajuisia lehtikirjoituksia Lönnrot julkaisi Oulun Wiikko-Sanomien lisäksi myös Johan Vilhelm Snellmanin toimittamassa Maamiehen Ystävässä.

Vuonna 1860 Lönnrot julkaisi ensimmäisen suomenkielisen kasvion, Flora Fennica (Suomen kasvisto), omista kokoelmistaan. Teos sai kyllä ulkomaillakin tiedeyhteisöissä ansaittua huomiota. Paitsi ensimmäinen suomenkielinen kasvio, tämä teos oli ylipäätään ensimmäinen suomenkielinen luonnontieteellinen teos, joka sisälsi 1 240 sivua, käsitti noin 900 näytettä, 650 kuvaa, 450 näköispainossivua sekä täydellisen hakemiston. Herbaario kattoi hyvin laajan otannan Suomen kasvistosta, harvinaisuuksista aina peltojen rikkaruohoihin. Siinä oli myös kasveja, jotka ovat nykyisin kokonaan hävinneet tai käyneet hyvin harvinaisiksi Suomen luonnossa. Elias Lönnrot uudisti kasvistonsa painosta vuonna 1866. Kasviston uuden painoksen Lönnrot teki yhdessä lääkäri ja kasvitieteilijä Anders Thiodolf Saelanin (s. 20.11.1834 Lappeenranta ja k. 24.6.1921 Helsinki) kanssa.

Elias Lönnrotia pidettiin jo elinaikanaan suurmiehenä lähinnä Kalevalan ja Kantelettaren ansiosta. Hänet kutsuttiin mm. monien tieteellisten seurojen jäseneksi. Vuonna 1856 Lönnrotille myönnettiin Pyhän Annan ritarikunnan kolmannen luokan risti ja Pyhän Stanislaun ritarikunnan toisen luokan risti vuonna 1862 sekä Pohjantähti-ritarikunnan risti ja Pour le Mérite (kuningas Fredrik II Suuren perustama Preussin korkea-arvoisin kunniamerkki). Lönnrot sai vielä vuonna 1862 kanslianeuvoksen arvonimen. Helsingissä on Lönnrotin puistikossa kuvanveistäjä Emil Erik Wikströmin (s. 13.4.1864 Turku ja k. 26.9.1942 Helsinki) veistämä patsas Elias Lönnrotista, joka pystytettiin paikalleen vuonna 1902. Kajaanin Lönnrot patsas on vuodelta 1940. Sammatissa Lönnrotin synnyinkodin Paikkarin torpan pihassa on kuvanveistäjä Eino Räsäsen (s. 24.9.1902 Kuopio ja k. 18.1.1970 Helsinki) vuonna 1952 Emil Halosen (s. 21.5.1875 Lapinlahti ja k. 5.11.1950 Helsinki) luonnoksen perusteella valmistama patsas.

Elias Lönnrot toimi Keisarillisen Aleksanterin yliopiston toisena suomen kielen professorina vuosina 1854-1862. Lönnrotin edeltäjänä tässä virassa oli toiminut Matthias Alexander Castrén (s. 2.12.1813 Tervola ja k. 7.5.1852 Helsinki) ja Lönnrotin jälkeen professoriksi tuli Karl August Engelbrekt Ahlqvist (s. 7.8.1826 Kuopio ja k. 20.11.1889 Helsinki). Elias Lönnrot kasvatti vaimonsa kanssa omien lastensa joukossa holhokkeinaan orvoiksi jääneitä sukulaisten ja ystävien lapsia. Sellaisia olivat esim. lääketieteen professori Erik Alexander Ingmanin orvoiksi jääneet tyttäret Evan ja Annan vuodesta 1858. Elias Lönnrot oli avioitunut vasta vuonna 1849 oululaisen värjärimestari Elias Piponiuksen tyttären, Maria Piponiuksen (1823-1868), kanssa. Maria kuoli kuitenkin tuberkuloosiin vuonna 1868 ja perheen taloutta ja lapsia hoiti vuodesta 1854 lähtien Lönnrotin veljentytär, Wilhelmiina. Marian kuoleman jälkeen perheeseen hankittiin vielä tyttärien kasvattajaksi Sofi Louse Perander. Lapsilla oli myös kotiopettajia. Vuoteen 1878 asti Jönnrotin perhe asui kesät Sammatissa ja talvet Helsingissä tyttärien koulunkäynnin vuoksi.

Elias Lönnrot kuoli synnyinpaikkakunnallaan Sammatissa 19.3.1884. Lönnrot oli toivonut varsin vaatimattomia hautajaisia, mutta toisin kuitenkin kävi. Sammatin koululta Helsingin yliopiston eri osakuntien edustajat kantoivat Lönnrotin arkun vuonna 1755 valmistuneeseen Sammatin puukirkkoon. Arkun kantajina osakuntia edustivat mm. lehtori, kanslianeuvos Gustaf Onni Immanuel Hallsten (s. 5.1.1858 Vaasa ja k. 26.10.1937 Helsinki) ja lääkäri Matti Äyräpää (vuoteen 1876 Europaeus, s. 11.4.1852 Liperi ja k. 15.10.1928 Helsinki), ja seppeleitä kantoivat vapaaherra, senaattori, professori, historioitsija ja poliitikko Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen (vuoteen 1882 Georg Zacharias Forsman, s. 10.12.1830 Vaasa ja k. 13.11.1903 Helsinki) sekä opettaja ja sanakirjan tekijä Aukusti Herman Kallio (s. 5.2.1858 Uusikaupunki ja k. 9.4.1896 Helsinki). Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran edustajat kantoivat arkun kirkosta haudalle. Seppelien lasku haudalle kesti myöhäiseen iltaan asti. Ylioppilaskunnan Laulajat esittivät haudalla Suomen laulun ja Maamme laulun.