Apulaisintendentti Lauri Lehtonen.

Suomen suurimmassa kongressi- ja konserttitalossa, Tampere-talossa oli mainio tilaisuus tutustua Tampere Filharmonian toimintaan tiistaina 29.11.2016 klo 9-18. Tampere-talon suuressa salissa pääsi seuraamaan mm. maan mainion orkesterimme harjoituksia ylikapellimestari Santtu-Matias Rouvalin johdolla. Santtu-Matias Rouvali vain joutui johtamaan harjoitukset pahasti flunssan kourissa.

Osa orkesterimme kontrabassojen soittajakuntaa.

Apulaisintendentti Lauri Lehtonen yhdessä Tampere Filharmonian basistien Jarkko Uimosen ja Petri Mäkiharjun kanssa kertoivat alakerran Sonaatti I:ssä orkesterimme viimeaikaisista instrumenttihankinnoista. Pääsääntöisesti pienemmät ja helpommin liikuteltavat instrumentit ovat orkesterimuusikoiden henkilökohtaista omaisuutta. Orkesterin omistuksessa ovat mm. kaikki lyömäsoittimet, harput, vaskipuhaltimia, puupuhaltimia, kontrabassot ja viulu.

Tampere Filharmonian kontrabassojen vuorotteleva äänenjohtaja.

Kun orkesteriin päätetään hankkia soittimia lisää, se tapahtuu talousarviossa varattujen vuotuisten investointirahojen puitteissa. Instrumenttihankinnat on jaksotettu vuorollaan eri soitinryhmien välille. Soitinhankintoja ei kilpailuteta ja soittimet hankitan suorahankintana tiukkojen testauksien perusteella. Byrokratia vaatii viranhaltijan päätöspöytäkirjan soittimen hankintaan hankintaoikeuksien määrittämissä rajoissa. Orkesterin intendentin valtuudet riittävät hankintoihin, jotka jäävät hankintahinnaltaan alle 50 000 € ja kulttuurijohtajan siunaus tarvitaan hankintoihin, jotka ylittävät 50 000 €.

Tampere Filharmonian kontrabassojen äänenjohtaja Jarkko Uimonen.

Ennen kuin soitinta päästään hankkimaan, tarvitaan vielä lainvoimainen päätös. Vasta sen jälkeen päästään tekemään todelliset kauppakirjat soittimesta. Kun soitin on ensin maksettu, lähtee soitin yleensä myyjältä Tampere Filharmonialle.

Jarkko Uimonen kertoo orkesterin uudesta hankinnasta.

Viimeksi Tampere Filharmonian soitinvarastoa on kartutettu kahdella kontrabassolla. Toinen löytyi Hollannista ja toinen lopulta Suomesta. Hollantiin matkusti Tampereelta kolme orkesterimme muusikkoa tarkoituksena kokeilla ja valita Tuomo Kinnusen käyttöön kontrabasso. Kinnusen lisäksi matkalla olivat mukana Jarkko Uimonen ja Petri Mäkiharju. Soitinten joukosta valikoitui Tuomolle viisikielinen, Pariisissa 1850-luvulla valmistettu työkalu. Soitin on alkujaan ollut kolmekielinen, mutta kieliä on lisätty aikain saatossa. Soittimesta on olemassa todistus – johon tietysti kannattaa aina suhtautua pienellä varauksella – joka sinänsä nostaa soittimen arvoa(?)!

Tämä Hollannista löytynyt kontrabasso tulee Tuomo Kinnusen käyttöön orkesterissamme.

Suomesta löydetty soitin – tästä soittimesta ei löytynyt papereita – on ajoitettu 1860-luvulla Pariisissa valmistetuksi. Hinnat näissä hankinnoissa saatiin lopulta sovituksi budjettiin sopiviksi ja molemmat bassot ovat nyt onnellisesti Tampereella. Hollannista saapuneen kontrabasson mukana tuli vielä kaupan päälle asiallinen kuljetuslaukku, jota päästään testaamaan orkesterimme matkalla Japaniin ensi keväänä. Kontrabassojen pohjat ja kannet valmistetaan kuusipuusta ja sarjat yleensä vaahterasta. Otelauta joutuu niin koville, että se täytyy valmistaa ebenpuusta. Pelkkä otelauta ebenpuusta voi hyvinkin maksaa n. 5 000 €.  

Jarkko Uimonen esittelee kuljetuslaukkua.

Säveltäjä Astor Piazzolla.

Astor Pantaleón Piazzollan (s. 11.3.1921 ja k. 4.7.1992) Histoire du Tango aloitti Faunien iltapäivän kamarikonsertin Tampere-talon pienessä salissa sunnuntaina 27.11.2016 klo 15. Argentiinalainen säveltäjä Piazzolla kehitti tango nuevon, jossa hän yhdisteli perinteisen argentiinalaisen tangon ominaisuuksia varsinkin jazziin ja taidemusiikkiin. Teoksen neljä osaa – I Bordel 1900, II Café 1930, III Night Club 1960 ja IV Concert d'aujourd'hui taituroivat mallikkaasti vuonna 2001 Sibelius-Akatemian viulunsoiton diplomin suorittanut István Szalay ja vuonna 2001 musiikin maisteriksi Sibelius-Akatemiasta valmistunut ja siellä nykyisinkin opettava kitaristi Janne Malinen. Neljävuotiaana viulunsoiton opintonsa isänsä opissa Unkarissa aloittanut István Szalay on soittanut ykkösviulua Tampere Filharmoniassa vuodesta 2002 lähtien.

Ennen kamarikonsertin väliaikaa täpötäysi salillinen hiljentyi kuulemaan puhallinsoittaja ja säveltäjä Petri Niemisen teosta, Kumbukumbu Msini – Viidakon muisti. Säveltäjä sävelsi teoksensa viime kesäkuussa valmiiksi ja sen tilasi säveltäjältä klarinetisti Jarmo Hyväkkö, joka on soittanut vuodesta 1993 Tampere Filharmonian klarinettien äänenjohtajana. Kantaesitetyssä teoksessa on kaksi osaa; I Jungle Shadows ja II Windows, Moonglow and Teardrops. Tilausteosta olivat taloudellisesti tukemassa Madetoja-säätiö ja Pro Orchestra. Teoksen kantaesityksessä soittivat Jarmo Hyväkkö (klarinetti), Jyri Kurri (vibrafoni ja kellopeli), Harri Lehtinen (rumpusetti) sekä Jarkko Uimonen (kontrabasso).

Robert Schumann.

Faunien iltapäivän kamarikonsertin loppuosa vietettiin romantiikan ajan säveltäjän Robert Schumannin (s. 8.6.1810 Zwickau ja k. 29.7.1856 Endenich) Pianokvartetto Es-duuri op. 47 parissa. Teoksen neljä osaa ovat I Sostenuto assai – Allegro ma non troppo, II Scherzo: molto vivace, III Andante cantabile ja IV Finale Vivace. Teos lukeutuu Schumannin suosituimpiin teoksiin ja on sävelletty vuonna 1842, kuten myös säveltäjän Pianokvintetto – runsaasti soitettu teos tämäkin. Täyteläinen sali kuunteli upeasti soitettua teosta syvän hiljaisuuden vallitessa, mutta puhkesi äänekkääseen suosionosoitukseen teoksen loputtua. Kvartetossa soittivat Hanna Parviainen (viulu), Anni Tiainen-Hammo (alttoviulu), Lauri Kankkunen (sello) sekä Hanna-Leena Savolainen (piano).

Clara Schumann.

Robert Schumannilla alkoi ilmetä mielenterveydellisiä ongelmia jo 1840-luvun alusta; hän kuuli ääniä, jotka alkoivat vaivata hänen elämäänsä. Lopulta 26.2.1852 aamulla hän ryntäsi kotoaan kaatosateessa Reinin sillalle ja hyppäsi jokeen, josta hänet toki vielä pelastettiin. Schumannin omasta toiveesta hänet toimitettiin parin päivän päästä Bonnin kaupungin lähellä olleeseen hermosairaalaan Endenichiin.

Clara Schumannin ja Johannes Brahmsin poika, Felix Schumann.

Robert Schumannin itsetuhoinen yritys oli ensin yritetty pitää hänen vaimoltaan Claralta salassa ja järkyttynyt Clara vietti aikaansa asiasta kuultuaan sokean ystävttärensä Rosalien luona. Clara nimittäin odotti lasta, jonka odotettiin syntyvän kesäkuussa. 11.6.1854 syntyi Claralle Felix-poika, joka kasvonpiirteiltään, vaaleine kihartuvine hiuksineen ja huuliltaan muistutti nuorta Johannes Brahmsia. Taiteellisesti lahjakas Felix valitettavasti menehtyi jo 25-vuotiaana pahaan tuberkuloosiin vuonna 1879. Vuonna 1926 Claran lapsenlapsi, Fernandin poika ja lehtori Bielefeldissä, Alfred, paljasti sisarensa kertoneen kuulleensa tädiltään Marielta – Claran vanhimmalta tyttäreltä – Claran seuranneen Johannes Brahmsia 30.9.1853 hänen majapaikkaansa ja pyytäneen Johannesta heille asumaan. Tässä yhteydessä Johannes ja Clara olisivat päätyneet sänkyyn ja heidän yhteinen lapsi olisi saanut alkunsa. Päiväkirjassaan Clara huolellisesti vaali salaisuutta ja kertoi olleensa raskaana jo ennen Johanneksen heille saapumista. Myöhemmin Clara myös hävitti ja pyysi takaisin Johannekselta heidän välistä kirjeenvaihtoa, jossa asiaa on varmasti käsitelty.

Nuoruudessaan – Albert Schweitzer kertoi tämän aivan itse – Albert oli nähnyt näyn, että kolmekymmenvuotiaana hänen elämänsä muuttuu ihmisten palvelemiseksi. Ylioppilasaikanaan hän oli liittynyt myös hyväntekeväisyysyhdistykseen nimeltä ”Diakonat Thomaner”. Yhdistyksen jäsenet olivat velvollisia pyytämään suoranaista rahaa varakkaimmilta köyhille annettavaksi. Tämän yhdistyksen oli perustanut eräs pappi. Pappina myös Albert Schweitzer päivysti päivittäin kello kahden jälkeen, kun erilaista apua tarvitsevia ihmisiä saapui huolineen ja murheineen paikalle. Omaan virka-asuntoonsa Albert Schweitzer majoitti tarvittaessa hylättyjä ja turvattomia lapsia. Hänestä tuntui kuitenkin, että aina apu ei tavoittanut tarvitsijaansa; alkoi tuntua siltä, että todellista apua saatiin annetuksi vain silloin, kun ihminen sai katsottua toista ihmistä silmiin ja ojentaa tälle kätensä.

Vuoden 1905 syksyllä elämää nähnyt neiti toi Albert Schweitzerille, säätiön johtajalle, joka kuukautisen lähetysseuran lehden jälleen kerran, koska tiesi Albert Schweitzerin olevan kiinnostunut lähetysasioista. Schweitzer silmäili lehteä ja oli jo laskemassa sen kädestään, kun yllättäen huomasi lehdessä otsikon: ”Les besoins de la Mission du Congo” – Mitä Kongon lähetykseltä puuttuu. Artikkelin mukaan Kongon Cabunin lähetysasemalta puuttui työntekijöitä ja siinä vedottiin ihmisiin, jotta nämä tarjoutuisivat tuohon vaativaan työhön. Albert Schweitzer itse mainitsi myöhemmin: ”Kun olin lopettanut lukemisen, ryhdyin rauhallisena työhön. Etsiminen oli päättynyt.” Etsiminen oli todella päättynyt. Hän oivalsi tuolloin, että hänet on kutsuttu Kongoon ja hän lähtisi sinne nimenomaan lääkärinä, koska heitä siellä kipeimmin tarvittaisiin.

Tämä päätös toi muassaan monia ongelmia ja ratkaistavia asioita; edessä olisi viiden tai kuuden vuoden opiskelut lääkäriksi ja olisi luovuttava monesta, kuten harrastuksista, viroista ja arvoista. Onneksi nämä asiat eivät merkinneet kovin paljon Albert Schweitzerille, ja oikeistaan tämä orastava elämänmuutos sopi aivan huvin hänelle. Hän tiedosti myös odotettavat vaikeudet; kolmekymmenvuotias ei opi enää samoin kuin kaksikymmenvuotias ja työn jätettyä opinnot pitäisi kuitenkin rahoittaa, mutta se olisi vaikeaa ilman tuloja. Oma terveys myös mietitytti; miten pärjätä viidakon vaativissa olosuhteissa varsinkin, kun kollegoita ei löytyisi avuksi läheltä?

Albert Schweitzer käytti viikkoja mahdollisuuksien tutkimukseen ja mietiskelyyn sekä kirjoitti lopulta: ”Vain se, joka pitää aikomuksiaan itsestään selvinä eikä epätavallisina ja joka ei täytä velvollisuuttaan sankarina vaan järkevällä innolla, kykenee olemaan henkinen seikkailija, joita maailma tarvitsee.” Schweitzer piti edelleen luentojaan, hoiti säätiön johtajan tehtävät, opetti lapsia, soitti urkuja, antoi jopa erään maalarin maalata itsestään muotokuvan. Hän ei kuitenkaan kertonut kaavailemistaan suunnitelmista kenellekään, paitsi luottoystävälleen, strassburgilaisen historiankirjoittajan tyttärelle, jonka nimi oli Helene Breslau. Vihdoin hän paljasti suunnitelmansa kirjeitse myös omille vanhemmilleen ja tässä samassa yhteydessä erosi opintosäätiön johtajan virasta.

Pariisissa ystävät eivät oikein ottaneet ymmärtääkseen Albert Schweitzerin päätöstä. Mm. Widor tohti moittia hänen suunnitelmiaan ja kotona omat vanhemmat tekivät samoin. Jotkut ystävät epäilivät Schweitzerin pettyneen suunnitelmissaan ja että hänen saavutuksensa eivät riittäneet hänen kunnianhimolleen. Jotkut naiset epäilivät Schweitzerin pettyneen rakkaudessa ja jokunen epäili jopa hänen mielenterveyttään. Albert Schweitzer voitti kuitenkin kaikki epäilyt ja jatkoi sinnikkäästi valitsemallaan tiellä. Seuraavaksi ilmeni vaikeuksia yliopistomaailmassa; koska Albert Schweitzer oli opettajakunnan jäsen ja dosentti, ei ollut mahdollista kirjata häntä opiskelijaksi. Jos hän sitä vastoin osallistuisi lääketieteenluennoille ulkopuolisena, hänellä ei olisi mahdollisuutta suorittaa tutkintoja. Tämä ongelma saatiin hoidettua yliopiston hallituksen erikoisluvalla. Suuremman ongelman muodosti Pariisin lähetysseura, jonka palvelukseen Albert Schweitzer hakeutui; seura kieltäytyi ottamasta häntä vastaan. Seuran johtaja kyllä osoittautui joviaaliksi, mutta komitealla oli selvästi oma näkemyksensä Albert Schweitzerista ja hänen uskonkäsityksistään. Albert Schweitzer selitti seuralle, että hän ei halua lähteä työhön lähetyssaarnaajana vaan lääkärinä, mutta edelleen epäilyt hänen suhteensa jatkuivat.

Albert Schweitzerille tarjottiin myös tilaisuutta liittyä toisen lähetysseuran, Sveitsin Yleisen Evankeelisen Lähetysyhdistyksen palvelukseen, mutta tätä hän ei itse halunnut. Hän katsoi sinnikkäästi, että hänen tuleva työkenttä olisi Ranskan Kongo Pariisin lähetysseuran alaisuudessa. Asia jäi tuolloin kuitenkin ratkaisematta ja Albert Schweitzer syventyi kaikella tarmollaan opintoihinsa.  

Pelko siitä, että opiskelu kävisi hitaammin iän myötä, osoittautui Albert Schweitzerille täysin turhaksi. Siitä tyytyväisenä hän kirjasi muistiinpanoihinsa: ”Tuohon asti olin pitänyt eräänlaisena psyykkisenä vaarana, ettei niin sanotuissa henkitieteissä, joiden kanssa olin siihen saakka ollut tekemisissä, ollut totuutta, joka olisi itsessään sellaiseksi osoittautunut, vaan ainoastaan sen ilmenemismuodot voitiin yrittää osoittaa toisiksi. Nyt olin äkkiä toisessa maailmassa. Olin tekemisessä totuuksien kanssa, jotka muodostuivat tosiasioista, ja ihmisten parissa, joista oli itsestään selvää, että heidän oli todistettava jokainen väitteensä.” Schweitzerin onnistui suorittaa tutkintonsa mahdollisimman lyhyessä ajassa; fysiikan tutkinto toukokuussa 1909 ja loppututkinto lokakuussa 1911. Harjoitteluvuoden aikana hän kirjoitti väitöskirjansa aiheesta, mitä lääketieteellinen kirjallisuus sanoo Jeesuksella oletetun olleesta sielunsairaudesta. Vuoden 1913 keväällä Albert Schweitzer perehtyi tropiikin lääketieteeseen.

Charles-Maria Widor.

Kuinka Albert Schweitzer sitten rahoitti opintojaan tuolloin? Hän piti ahkerasti esitelmiä sekä antoi urkukonsertteja mm. Pariisissa, Strassburgissa, Münchenissä ja Barcelonassa. Joitakin töitä oli vielä jäänyt keskeneräiseksi ja nekin piti loppuun saattaa. Hän kirjoitti tutkielman urkujen rakentamisesta sekä valmisteli viimeiset luvut Jeesuksen elämän historian tutkimukseensa. Loman turvissa hän kirjoitti kirjan apostoli Paavalin ajatusmaailman tieteellisen tutkimuksen historiasta sekä julkaisi ystävänsä Charles-Maria Widorin kanssa Johann Sebastian Bachin preludeita ja fuugia.

Kustantaja Schirmer New Yorkista otti yhteyttä Widoriin ja pyysi häneltä uudet laitokset Bachin urkuteoksista varustettuna merkinnöillä, miten Bachin musiikkia olisi soitettava. Widor suostui työhön ainoastaan sillä ehdolla, että saisi tehdä työn ystävänsä Albert Schweitzerin kanssa. Työ eteni siten, että Albert Schweitzer teki luonnokset teoksista ja molemmat yhdessä viimeistelivät työn lopuksi. Näin saatiin julkaistuksi viisi nidettä Johann Sebastian Bachin sonaatteja, konserttoja sekä preludeja ja fuugia. Ne julkaistiin saksaksi, ranskaksi ja englanniksi ja olivat merkittävästi vaikuttamassa Johann Sebastian Bachin urkumusiikin ymmärryksen lisääntymistä maailmalla. Kolme jatko-osaa koraalialkusoittoja Albert Schweitzer ajatteli työstävänsä valmiiksi vähän myöhemmin tullessaan Eurooppaan lomaa viettämään.

Bach ei valitettavasti itse jättänyt urkuteoksiinsa rekisteröinti- ja vaihtomerkintöjä, ja tyyli määräytyi muinoin hyväksytyn käytännön ja silloisten mahdollisuuksien mukaiseksi. Vanhoissa uruissa sekä forte että fortissimo kuuluivat pehmeästi, mutta nykyuruissa ilmaisumahdollisuudet ovat aivan toiset ja voimalla voidaan jyrätä hienoja asioita. Tätä Johann Sebastian Bach ei kuitenkaan tarkoittanut! Nykyurkujen fortissimossa yksittäiset sävellajit saattavat hämärtyä ja Schweitzer sekä Widor halusivat soittaa Bachin urkumusiikkia siten, että rinnakkaiset ja vastakkaiset sävellajit erottuisivat toisistaan. He tekivät teoksiin merkintöjä korostaakseen näitä asioita sekä ohjatakseen niin koskettimiston kuin jalkionkin käyttöä. Kappaleiden yhteyteen on laitettu tärkeitä huomautuksia soittajille, joihin hän voi tutustua ennen soittamisen aloittamista.

Helene ja Albert Schweitzer menivät avioliittoon kesäkuussa 1912.

Monenlaisia tehtäviä piisasi aivan Afrikkaan lähtöön asti Albert Schweitzerilla. Tulevan sairaalansa kalustonkeräys alkoi jo hyvissä ajoin ja suurin osa tulevan sairaalan kaluston keräysvaroista tuli lahjoituksina, mutta osan Albert Schweitzer hankki konserttituloillaan. Schweitzerin piti kerätä varoja mm. lääkkeiden ostoon, sidetarpeisiin, vaatteisiin ja instrumentteihin. Albert Schweitzer avioitui kesäkuussa 1912 Helene Breslaun kanssa. Nuorikko oli opiskellut sairaanhoitoa ja oli korvaamaton apu Albert Schweitzerille sairaalatuotteiden hankinnassa ja pakkaamisessa.

Vielä kuitenkin tarvittiin tärkeän yhteistyökumppanin siunaus Albert Schweitzerin projektille. Jälleen Albert Schweitzer kääntyi Pariisin lähetysseuran puoleen lupautuen lääkäriksi Kongon osa-alueelle ilman palkkaa. Tämän lisäksi hän veisi Afrikkaan mukanaan ammattitaitoisen vaimonsa apulaisekseen, sairaalan tarvitseman välttämättömät välineet, varat sairaalan pyörittämistä varten vuodeksi sekä Schweitzerin ystävien lupauksen lisävaroista hankkeeseen tarvittaessa.   

Arkkitehti Max Abramovitz (1908-2004).

New Yorkin Filharmonikkojen kotisaliin mahtuu 2738 musiikinystävää.

Yhdysvaltojen vanhimman sinfoniaorkesterin, vuonna 1842 perustetun New Yorkin Filharmonikkojen kotisali Lincoln Centerissä valmistui vuonna 1962. Konserttitalon – jonka alkuperäinen nimi oli Philharmonic Hall - suunnitteli Romanian juutalaisille vanhemmille 23.5.1908 Chicagossa syntynyt Max Abramovitz. Max Abramovitz valmistui vuonna 1929 University of Illinois at Urbana-Champaign arkkitehtikoulusta ja jatkoi arkkitehtiopintojaan vielä Columbia Universityssä. Vuodesta 1941 vuoteen 1976 asti arkkitehti Max Abramovitz työskenteli samassa toimistossa arkkitehti Wallace Harrisonin kanssa. Vuonna 1961 Max Abramovitz sai Rooma-palkinnon. Arkkitehti Max Abramovitz on suunnitellut mm. Hilles kirjaston Harvadissa, Rose Taidemuseon Brandeisin yliopistolle, Phoenix Mutual Life Insurance Building Connecticutissa, Iowan yliopiston taidemuseon, National City Towerin Louisvillessa Kentuckyssa ja U. S. Steel Tower Pittsburghissa Pennsylvaniassa. Arkkitehti Max Abramovitz kuoli korkeassa iässä 12.9.2004 pienellä, mutta vauraalla paikkakunnalla New Yorkin kupeella, Pound Ridgessä.

New Yorkin Filharmonikkojen konserttisali Lincoln Centerissä.

Amatööriviulisti Avery Robert Fisher (s. 4.3.1906 ja k. 26.2.1994) syntyi Brooklynissa, New Yorkissa. Koulunsa hän suoritti DeWitt Clinton High Schoolissa ja valmistui New York Universitysta vuonna 1929. Intohimoisena musiikin rakastajana hän oli kiinnostunut akustiikasta ja äänen tuottamisesta; hän halusi valmistaa radioita ja vahvistimia, joista musiikki kuulostaisi mahdollisimman aidolta orkesterin soitolta. Vuonna 1937 Fisher perusti ensimmäisen yrityksensä, Philharmonic Radion, jonka hän tosin myi jo vuonna 1945. The Fisher-tuotenimellä Avery Fisher alkoi valmistaa mm. radioita ja vahvistimia toisessa yrityksessään, Fisher Radio Companyssa.

Avery Fisher (1906-1994).

Vuonna 1969 Avery Fisher myi yhtiönsä Emerson Electric Companylle, josta yhtiö lopulta päätyi japanilaisen Sanyon omistukseen. The Fisher-nimellä audiotuotteita ei ole enää valmistettu aikoihin. Avery Fisher jätti merkittävän jäljen työllään lahjoittamalla 10,5 miljoonaa dollaria (nyk. 56 miljoonaa dollaria) New York Philharmonic-orkesterille. Tämän lahjoituksen vuoksi New Yorkin Manhattanilla sijaitseva Lincoln Centerin em. orkesterin 2 738 henkeä vetävä kotisali sai nimensä Avery Fisherin mukaan - Avery Fisher Hall - vuonna 1973. Avery Fisher perusti vielä omaa nimeään kantavan palkinnon vuonna 1974 esiintyville muusikoille. Avery Fisher palkinnon ovat saaneet esim. Murray Perahia ja Lynn Harrell 1975, Yo-Yo Ma 1978, Emanuel Ax 1979, Richard Goode 1980, Horacio Gutiérrez, Elmar Oliveira 1983, Richard Stoltzman 1986, André Watts 1988, Yefim Bronfman 1991, Garrick Ohlsson 1994, Sarah Chang, Pamela Frank ja Nadja Salerno-Sonnenberg 1999, Edgar Meyer ja David Shifrin 2000, Midori Gotõ, The Emerson String Quartet 2004, Joshua Bell 2007, Gil Shaham 2008, Kronos Quartet 2011 ja Jeremy Denk 2014. Palkinnon suuruus on vuosien saatossa nousut alun 10 000 dollarista 75 000 dollariin.

Filantrooppi Avery Fisher istui pitkään New Yorkin Lincoln Centerin (Lincoln Center for the Performing Arts, The Chamber Music Sosiety of Lincoln Center ja the New York Pilharmonic) hallituksissa. Avery Fisher menehtyi aivoverenvuodon vuoksi vuonna 1707 perustetussa New Milfordin kaupungissa 26.2.1994. Syyskuussa 2015 Lincoln Centerin hallitus pääsi sopuun Avery Fisherin kolmen lapsen kanssa lahjoituksista ja Avery Fisher Hallin nimestä. Lapsille palautettiin 15 miljoonaa dollaria Avery Fisherin tekemästä lahjoituksesta ja New Yorkin Filharmonikkojen sali tunnetaan tänään nimellä David Geffen Hall. Nimensä konserttisaliin David Geffen sai lahjoittamalla New Yorkin Filharmonikoille 100 miljoonaa dollaria, joka oli noin viidesosa konserttitalon korjausbudjetista.

David Lawrence Geffen syntyi 21.2.1943 juutalaisille vanhemmille, Aabraham Geffen ja Batya Volovskajalle, jotka olivat tulleet Yhdysvaltoihin Palestiinasta. Perhe asui Brooklynin Borough Parkissa ja Davidilla oli myös vanhempi veli, Mitchell (1933-2006). Borough Parkissa perheen äiti piti vaateliikettä nimeltään Chic Corsets by Geffen. Borough Park on laajin ortodoksijuutalaisten keskittymä Israelin ulkopuolella Yhdysvalloissa.

David Geffen on merkittävä mesenaatti.

David Geffen valmistui Brooklynin New Ultrecht High Schoolista vuonna 1960 ja jatkoi opintoja Brooklyn Collegessa ja Texasin yliopistossa Austinissa. Muutettuaan Los Angelesin kaupunkiin Kaliforniassa hän löysi viihdeteollisuuden. Kaliforniassa David Geffen opiskeli vielä Santa Monica City Collegessa kotvan aikaa. Ensimmäinen työpaikka Geffenillä oli William Morris Agencyssä (WMA). Elliot Robertsin kanssa David Geffen perusti Asylum Records-yhtiön, koska ei saanut levytyssopimusta Jackson Brownelle muilta yhtiöiltä. Tälle yhtiölle levyttivät sittemmin sellaiset kuuluisuudet kuin The Eagles, Joni Mitchell, Tom Waits, Bob Dylan, Linda Ronstadt, Warren Zevon, Judee Sill ja J. D. Souther. David Geffen työskenteli muutaman vuoden Warner Bros. filmistudioilla, mutta luopui työnteosta saadessaan syöpädiagnoosin vuonna 1977.

Hetken aikaa David Geffen opetti musiikkiteollisuutta ja johtajuutta Yalen yliopistossa. Vuonna 1980 Geffen palasi työskentelemään viihdeteollisuuteen saatuaan uuden diagnoosin sairaudestaan, jossa hänet todettiin terveeksi. Samana vuonna hän oli mukana perustamassa Geffen Records-yhtiötä. Yhtiön ensimmäinen artisti oli Donna Summer ja John Lennonin viimeiseksi jäänyt albumi, Double Fantasy muodostui valtavaksi myyntimenestykseksi heti joulukuussa 1980 Lennon elämän väkivaltaisen päätöksen vuoksi.  Tälle levymerkille levyttivät mm. Neil Young, Olivia Newton-John, Asia, Steve Howe ja John Wetton, Elton John, Cher, Aerosmith, Sonic Youth, Whitesnake, XTC, Peter Gabriel, Lone Justice, Nirvana, Lifehouse, Blink-182, Guns N’ Roses, Tyketto, Pat Metheny, Sloan ja The Stone Roses.

Kuvassa vasemmalta John Lennon, Yoko Ono ja David Geffen.

David Geffen on ollut perustamassa myös DGC Records-yhtiötä ja filmiteollisuuden puolella hän oli perustamassa yhdessä Steven Spielbergin ja Jeffrey Katzenbergin kanssa DreamWorks SKG studiota, jonka David Geffen jätti liikekumppaneilleen vuonna 2008. David Geffen on tehnyt erittäin merkittävää hyväntekeväisyyttä kerryttämällään miljardiomaisuudella; mm. lääketieteellistä tutkimusta hän on tukenut ainakin 300 miljoonalla dollarilla (David Geffen School of Medicine at UCLA ja New York Univercity School of Medicine), tukenut AIDS järjestöjä sekä taiteita ja teatteria. Vuonna 1995 Geffen lahjoitti 5 miljoonaa dollaria UCLA:n Westwood Playhouselle. Tämän vuoksi teatteri nimettiin Geffen Playhouseksi.

David Geffen oli kuvernööri Bill Clintonin varhaisempia taloudellisia tukijoita tämän presidenttikamppanjoinnissa. Presidentti Barack Obama sai David Geffeniltä 1,3 miljoonaa dollaria tukea kampanjaansa. David Geffen on varmaankin viihdeteollisuudella omaisuuden tehneistä yksi varakkaimmista henkilöistä ja hänet palkittiin helmikuussa 2011 National Academy of Recording Arts and Sciences myöntämällä palkinnolla, sillä hän on ollut urallaan osallisena 53:ssa Grammy-palkinnossa.  

Koukkuniemeen oli suunnitteilla vaivaistalo jo 1830-luvulla, mutta jo silloin oli liikkeellä varain niukkuutta ja hanke lykkääntyi ja sai odottaa parempia aikoja. Köyhäinhoidon kustannusten kasvaessa siirryttiin 1800-luvun puolivälissä huutokauppamenettelyyn, jossa vaivaiset sai hoitaakseen pienimmän tarjouksen jättänyt. Suurin osa kaupunkien vaivaisista siirtyi näin myös maaseudulle. 1870-luvun lopulla tuli voimaan uusi vaivaishoitolaki, joka velvoitti kuntia huolehtimaan asukkaidensa hoidosta näiden vanhetessa. Asetuksen henki oli entistä tiukempi ja köyhyyden katsottiin johtuvan kunkin omista syistä. Hoito taas jaettiin pakolliseen ja harkinnanvaraiseen hoitoon ja köyhäinhoito siirrettiin seurakunnilta kuntien harteille. Kunnat olivat velvollisia auttamaan alaikäisiä, mielenvikaisia, pitkään sairastavia ja vanhuudenheikkoja. Siksi kunnat perustivat työlaitoksia tälle väelle. Vielä vuonna 1882 Tampereen kaupunginvaltuusto siirsi vaivaistalon rakentamista suurten kustannusten pelossa, mutta seuraavana vuonna - vuona 1883 - hanke sai potkua melko yllättävälläkin tavalla.

Tapahtumain kulku sai yllättävän käänteen, kun vakavarainen tukkukauppias ja vuonna 1845 syntynyt Gustav Fredrik Ahlgren kuoli melko pitkään sairastettuaan Tampereella 38-vuotiaana ja hän jätti jälkeensä sangen huomattavan omaisuuden, n. 700 000 mk. Gustav ei kotoaan ollut perinyt rahojaan, vaan hän oli hyvinkin vaatimattomista oloista lähtenyt yrittämään. Gustavin isä teki renkinä työtä Finlaysonin tehtaalla ja Gustav aloitti koulutiensä ns. mamsellin koulussa Finlaysonilla. Täältä oppilaat yleensä siirtyivät suoraan sopivaan ikään tultuaan töihin tehtaan puolelle, mutta Gustav suoriutui harjoittelijaksi tehtaan konttoriin. Hän ei myöskään jättänyt koulun käyntiä siihen, vaan vielä myöhemmin suoritti Turun kauppakoulun kurssin ja sai järjestettyä itsensä kauppias Hildenin palvelukseen. Tämä toimelias nuorimies perusti yhdessä ystävänsä Johan Blomin kanssa oman sekatavarakaupan vuonna 1870 ja vain kolme vuotta myöhemmin hänellä oli 28-vuotiaana oma erittäin mainiosti menestyvä tukkukauppa Tampereella. Paitsi osaamista ja taitoja liike-elämässä tämä nuorimies osoitti myös monipuolista aktiivisuutta yhteisten asioiden hoidossa toimimalla mm. kunnanvaltuuston jäsenenä ja rahatoimikamarin puheenjohtajana. Nämä ajat olivat myös kiihkeitä kieliriitojen aikoja ja Gustav oli myös aktiivinen suomen kielen puolesta taistelija.

Tämä mainio kanssaihmisistä välittäjä, liikemies ja merkittävä hyväntekijä testamenttasi lähes koko jälkeensä jättämänsä omaisuuden esimerkillisesti sosiaalisiin ja sivistyksellisiin tarkoitusperiin. Näin Tampereen kaupunki sai pesämunan - n. 150 000 mk - kauan odotettuun ensimmäiseen omaan sosiaaliseen hoitolaitokseen. Kaupunki oli varannut vaivaistalolle paikan asutun kaupungin ulkopuolelta Lapinniemen alueelta, Koukkuniemestä ja talon vihkiäisiä juhlittiin jo vuoden päästä 1.11.1886. Ulkorakennuksessa sijainneet makasiini, talli, navetta sekä saunarakennus rakennettiin Näsijärven rantaan ja tontille tulivat myös päärakennus, sairashuone ja talousrakennus, josta löytyivät konttori, keittiö ja ruokasali. Myöhempinä vuosina alueelle sijoittui vielä uusia rakennuksia esim. vuonna 1893 lastenkoti, vuonna 1902 mielisairaala ja vuonna 1906 työlaitos. Alun alkujaan Koukkuniemen vaivaistaloon tuli hoidokeiksi lapsia, aikuisia ja vanhuksia, jotka eivät suoriutuneet jokapäiväisestä elämästä omin avuin. Sosiaalihuollon kehittyessä vuosien saatossa asiakaskunnasta jäivät lapset, mielisairaat ja työtä tarvitsevat pois. Paikan nimikin on historian aikana muuttunut ollen välillä kunnalliskotina, nykyiseen muotoonsa Koukkuniemen vanhainkodiksi.

Nykyään tunnemme tämän Koukkuniemen vanhainkodin Pohjoismaiden isoimpana vanhusten palveluun erikoistuneena yksikkönä, jossa on tällä hetkellä 23 osastoa käytössä. Rannan tuntumassa on tälläkin hetkellä rakennustyöt menossa, joten laajennusta on edelleen odotettavissa. Gustav Ahlgren sai muistokseen tekemästään lahjoituksesta Emil Wikströmin tekemän rintakuvan Koukkuniemen pihapiiriin vuonna 1888. Siteeraan tähän kohtaan vielä mainion mesenaattimme jälkijättöisen testamentin 10. päivältä huhtikuulta 1883 meille kaikille ihmeteltäväksi ja kummasteltavaksi:

"Minun allekirjoittaneen Gustaf Fredrik Ahlgrenin testamentti:
Hyvä, kaikkivaltias Jumala on laupeudessaan siunauksellisesti edistänyt pyrintöjäni tässä elämässä ja antanut työni hedelmien menestyksellisesti karttua, minkätähden minä koska kuolinhetkemme on meiltä salattu, nyt kun minulla on siihen vielä on suotu ymmärrystä ja voimia, tahdon tehdä testamentillisiä määräyksiä siitä omaisuudesta, joka minulle on suotu ja siten osaltani koettaa edistää yleishyödyllisä, isänmaallisia tarkoitusperiä. Määrään osia jälkeeni jäävästä omaisuudesta allamainituille laitoksille, yhdyskunnille ja yhdistyksille toivoen, että asianomaiset suosiollisesti ottavat vastaan ja hoitavat varat ja käyttävät niitä edullisimmalla tavalla niihin tarkoituksiin, joihin olen varat määrännyt."

Torstaina 27.10.2016 klo 13.30 Koukkuniemen juhlasali Näsijärven partaalla veti runsaasti väkeä konserttiin, jossa esiintyivät Juha Repo (laulu, kitara, käyrätorvi ja huuliharppu), Tuiki Latvala (laulu ja viulu) sekä pianisti Marian Petrescu. Juha Repo toimi käyrätorvien äänenjohtajana Tampereen kaupunginorkesterissa, josta tehtävästä luopui terveydellisten syiden vuoksi vuonna 1991. Romanialaiseen musiikkisukuun vuonna 1970 syntynyt Marian Petrescu aloitti pianonsoiton jo neljävuotiaana. Hän opiskeli klassista sekä jazzmusiikkia Ruotsissa ja jatkoi opintojaan Sibelius Akatemiassa. Vuonna 1989 Marian Petrescu voitti toisen palkinnon Martial Solal Jazz pianokilpailussa ja vuonna 1992 hän suoriutui voittajaksi Bukarestin Jazzfestivaaleilla. Nykyään tunnemme hänet intohimoisena jazzin soittajana, joka esiintyi jo ensikerran Porin Jazzissa 15-vuotiaana. Kahden viikon päästä Marian Petrescu lähtee Moskovaan paikallisen sinfoniaorkesterin pianosolistiksi useamman konsertin kiertueelle.   

Tampereen vaakuna vuodelta 1839.

Vuonna 1765 tammikuun 13. päivä Huittisissa syntynyt Ernst Fredrik Tihlman oli aikanaan Tampereen kaupungin järjestysmies kaikkiaan 25 vuoden ajan. Asiaa vähemmän harrastaneille kerrottakoon, että kaupungin järjestysmies oli iso "pamppu", virka vastasi vanhojen kaupunkien pormestarin virkaa. Ernst Tihlman avioitui 9.6.1793 lääninrovasti Eric Castrénin tyttären Catharina Christina Castrénin (1772-1852) kanssa ja heille syntyi kaikkiaan kuusi tytärtä; Maria Johanna, Katarina Vilhelmina, Sofia Frederika, Helena Matilda, Aurora Erika ja Katarina Konstantina.

Kuvassa oikealla Ernst Fredrik Tihlmanin tytär Sofia Frederika, joka avioitui August Carl Ludvig Munck af Fulkilan kanssa (kuvassa vasemmalla).

Ernst Tihlman ei halunnut luopua armeijan leivästä, vaan yleni järjestysmiehen virassa samanaikaisesti luutnantista kapteeniksi (kapteeni 23.5.1808) asti armeijan kirjoissa. Kuninkaallisen käskykirjeen - käskykirje annettu 8.12.1801 - oikeuksin ja velvollisuuksin Ernst Fredrik Tihlman asetettiin Tampereen kaupungin järjestysmiehen virkaan 15.12.1802. Tihlman oli mukana kuningas Kustaa III:sta vastaan suunnatussa Anjalan liitossa ja hän sai tämän vuoksi kuolemanrangaistuksen, mutta armahdettiin, kuten muutkin upseerit - yhtä lukuun ottamatta. Suomen siirryttyä Venäjän vallan alle vuonna 1809 suoritettiin armeijassakin uudelleenjärjestelyjä ja tässä yhteydessä myös Ernst Tihlman jättäytyi siviiliin. Vuonna 1812 esitti Ernst Fredrik Tihlman kirkon rakentamista Tampereelle; keväällä 1823 hän vastusti kivikirkon rakentamista ja sen sijaan kannatti puukirkon rakennustyön antamista urakalla kauppias Lindbergille.

Myös hänen kasvanut vapaa-aikansa mahdollisti järjestysmiehen virkatehtävien ohessa hoitaa Tampereen postimestarin tehtäviä. Ernst Fredrik Tihlman oli toiminut jo Tampereella postimestarina 3.6.1803-23.5.1804 ja tuli jälleen nimitetyksi virkaan Ruotsin vallan päätyttyä. No, valpas lukija saattaa jo arvata, kuinka tässä lopulta taas kävi! Postimestari ja järjestysmies piti kotitalossaan postitoimistoa ja osittain postin kortiston kanssa olivat sekaisin kaupungin järjestysoikeuden arkisto. Asia paljastui kenraalikuvernöörin tarkastusmatkan yhteydessä ja lopulta järjestysmies Ernst Tihlman joutui eroamaan kaupungin virastaan vuonna 1827 sekavuuksien vuoksi. 30.8.1827 kirjattiin Tampereen kaupungin tuomiokirjaan kenraalikuvernööri Sachrewskij'n huomauttaneen maaherra Walleniukselle, että hän oli havainnut mielipahakseen viime käynnillä Tampereella kaupungin arkistoa säilytettämän postikonttorissa eikä Oikeuden Kokoushuoneessa kuten pitäisi ja toiseksi, että tamperelaisten pitäisi viimeinkin rakentaa aiemmin annetun määräyksen mukaisesti puinen vankila, jossa olisi kaksi asianmukaisin kalterein ja puomein varustettua selliä sekä välttämätön vartija. Tämä huomautus johti Tihlmanin virkakauden päättymiseen Tampereella. Tampereelta hän siirtyi Hämeenlinnaan postimestariksi. Ernst Tihlmanin jälkeen järjestysmiehen virka muuttui pormestarin viraksi vuonna 1830. Ernst Fredrik Tihlman päätti maallisen vaelluksensa 19.8.1844 Koivulahdella 79 vuoden iässä.

Tampereen pormestarin virka-asu Museokeskus Vapriikissa.

Vuoden 1619 yleisissä kaupunkisäädöksissä määrättiin jokaiseen kaupunkiin ainakin yksi kaupunginpalvelija hoitamaan maistraatin määräämiä yleisiä tehtäviä ja näitä juoksevia asioita hoiti - jo aika paljon ennen järjestysmiehen nimeämistä virkaan - Tampereen kaupungissa ensimmäisenä Tammerkosken säterin lampuoti Matti Grönlund vuodesta 1782 alkaen. Mistään ei ole ainakaan löytynyt tarkempaa tehtäväkuvausta kaupunginpalvelijan työstä, mutta tiedämme hänen toimineen ainakin rumpalina (tiedotus), haastemiehenä, maksujen kerääjänä ja hän valvoi, kuinka porvarit suoriutuivat velvollisuuksistaan kaupunkia kohtaan. Vuosisadan vaihtuessa kaupunginpalvelijoiden määrä nostettiin kolmeen ja palkkaa kukin sai kolme riksiä ja 16 killinkiä vuodessa. Kaupunginpalvelijoiden määrä pysyi ainakin 1840-luvulle asti kolmena, mutta palkka muuttui 25 ruplaksi vuodessa.

Kaupungin talouden hoito kuului kaupungin perustamiskirjan mukaan kruununvoudille, mutta kaupungin epäonneksi Uumajassa 15.1.1756 syntynyt kruununvouti Jakob Callmeijer sai kaupungin raha-asiat huonolle tolalle osin hävittämälläkin varoja. Kaupunginvanhempain pöytäkirja vuodelta 1793 tietää mainita kaupungin rahastonhoitajan eli kasöörin viran joustavampana raha-asiain hoitajana ja tässä tehtävässä ensimmäisenä Tampereella on toiminut Kurun rovastin poika Johan Allén. Ennen Tampereelle tuloa Allén toimi Vesilahden komppanian katselmuskirjurina ja piti virkatalonaan Narvan Pietilää. Vuonna 1781 hän ryhtyi kruununpolttimon ja kaupungin yhteiseksi postimestariksi, ja tässä virassa hän viihtyi vuoteen 1803 asti. Postimestari Allénin mainitaan tässä samaisessa pöytäkirjassa olleen viranhaltijana jo hyvän aikaa ja kasöörinä hänen suurin huolenaiheensa näyttää olleen kaupunkilaisten maksamatta jättämät vuokramaidensa vuokrat. Vuodelta 1805 löytyy tieto kaupunginkasöörin palkasta; 16 riksiä ja 32 killinkiä vuodessa.

Tampereen kaupungin pienoismalli Museokeskus Vapriikissa.

Ensimmäisen kaupunginviskaalin virkaa Tampereella hoiti Tukholmasta vuonna 1782 saapunut kruununpolttimon kirjuri Abraham Hellsing, joka uudessa virassaan aloitti ilmeisesti vuonna 1786. Virkaa ei hänelle milloinkaan määrätty ja aluksi hän ei saanut siitä palkkaakaan. Kaupunginviskaalin virka syntyi tarpeesta valvoa ja ehkäistä laitonta kauppaa ja valvoa, että kaupassa käytettiin oikeita punnuksia ja mittoja sekä valvoa yleistä rauhaa kaupungin kaduilla ja tarvittaessa haastaa rikoksentekijät oikeuteen. Tästä virasta kehkeytyi myöhemmin yleisen syyttäjän virka. Virka saattoi olla hyvinkin tuottoisa ilman palkkaakin, sillä lain mukaan virkamiehellä oli oikeus saada määräämistään sakkotuloista itselleen kolmannes. Keväällä 1802 ylioppilas Sven Erik Häggberg haki valtakirjaa upouudelta järjestysoikeudelta kaupunginviskaaliksi ja saikin oikeudelta puoltolauseen toimilleen. Hellsing syrjäytettiin omasta vastustuksestaan huolimatta ja nuori Häggberg sai nimityksen viskaalin virkaan, johon nyt yhdistettiin myös notaarin virka. Häggberg sai kaupungilta tontin nro 15 Satakunnankadun kulmasta palkaksi virastaan. Hän pystyi hoitamaan virkaa neljä vuotta, vaikka oli taipuvainen alkoholin käyttöön ja kerran nousi juovuksissa jopa saarnastuoliinkin. Häggberg myi tonttinsa vähän päälle 33 riksillä ja virkaan nimitettiin polttimomestari Wilthausenin vävy vääpeli Fredrik Hultman.

Vääpeli Hultman oli kyllä jo entuudestaan kaupungin virassa, sillä vuonna 1805 hän lupasi perustaa Tampereelle huutokauppakamarin ja tarjoutui kaupungin huutokauppatirehtööriksi. Huutokauppakamari sijaitsi ainakin alkuun Kauppakadun varrella, tontilla nro 14. Hultman myi korvauksetta kruunun ja kaupungin takavarikoimaa tavaraa, mutta kaikesta muusta hän sai lain salliman palkkion korvaukseksi. Näin syntynyt uusi virka oli vakinaisena virkana jatkossakin ja 1840-luvulla siitä maksettiin samaa palkkaa, kuin viskaalille eli noin 29 ruplaa vuodessa.

Tampereen pienoismalli - kooltaan yli 12 m2 - löytyy Museokeskus Vapriikista. Pienoismallissa kuvataan kaupunkia vuoden 1890 tilanteen mukaan.

Ehkä kaikkein omaperäisin kaupungin virkamies oli rumpali; kaupungin alkuajoista lähtien rumpali kiersi katuja pitkin ja teki yleisiä tiedotuksia kansalle. Ensimmäisen tiedottajan, Matti Grönlundin kuoltua virka jäi hieman epämääräisesti hoidetuksi ja vuodesta 1806 virka elvytettiin uudestaan kauppias Axel Grönlundin hoidossa (Matti Grönlundin poika). Aamurummutus oli joka aamu kaupungissa klo neljä (4) ja iltarummutus joka ilta klo 21. Rummuttajan kierros alkoi raatihuoneen kulmalta Hämeenkatua pitkin kiertäen keskustan neljä korttelia ympäri Läntisen kadun, Puutarhakadun ja Itäisen kadun kautta takaisin lähtöruutuun. Rummuttajan palkka oli kymmenen (10) riksiä sisältäen kaupungin viralliset tiedotukset, mutta muista rummutuksista virkamies sai periä erillisen korvauksen.

Kaupungin virkamiehiä olivat lisäksi esim. vakinaiset palovartijat sekä raatimiehet ja vuoden 1806 lopussa virkamiehiä oli kaikkiaan 15 henkilöä. Järjestysmiehen palkkamenot olivat tuolloin 33⅓ riksiä vuodessa ja rahastonhoitajan 16⅔ riksiä, kaksi kaupunginpalvelijaa 8⅓ riksiä kummallekin, voudille 3⅓ riksiä, rummuttaja 10 riksiä ja palovartijat 1⅓ riksiä kummallekin. Raatimiehet olivat palkattomia luottamusmiehiä. Näin kaupungin palkkamenot olivat tuolloin 82 riksiä 32 killinkiä; kaupungin jokaista tonttia kohden tämä merkitsi kahden voikilon ja kutakin asukasta kohden runsaan kahden ruiskilon verorasitusta.

Vuonna 1991 Amsterdamissa syntynyt Harriet Krijgh vieraili selloineen Tampere-talon suuressa salissa Tampere Filharmonian konsertin solistina perjantaina 14.10.2016 klo 19. Konsertin johtanut ylikapellimestarimme Santtu-Matias Rouvali ja sellisti Harriet Krijgh ovat yhdessä soittaneet maailmalla ennenkin ja perjantai-illan konserttiin he olivat valinneet esitettäväksi Dmitri Kabalevskin (1904-1987) Sellokonserton nro 1 g-molli op. 49. Itse asiassa koko konsertillinen oli koottu täysin venäläisestä musiikista; aloitusnumerona raikui Dmitri Kabalevskin Alkusoitto oopperasta Colas Breugnon op. 24 ja väliajan jälkeen oli vielä vuorossa Sergei Prokofjevin Sinfonia nro 5 B-duuri op. 100.

Sellisti Harriet Krijgh.

Harriet Krijgh soittaa Giovanni Paolo Maggini-selloa vuodelta 1620, jonka hän on saanut yksityiseltä taiteentukijalta omaan käyttöönsä rajoittamattomaksi ajaksi. Sellon hän keksi soittimekseen nähdessään veljensä soittamassa puoliselloa. Hän otti veljensä sellon, eikä suostunut sitä enää luovuttamaan takaisin veljelleen. 13-vuotiaana Harriet Krijgh muutti äitinsä kanssa Wieniin opiskelemaan musiikkia. Nykyään hän jakaa vapaa-aikaansa asumalla kahdessa kaupungissa: Wienissä ja Amsterdamissa. Hän on yksi tämän hetken lupaavimmista nuorista sellisteistä maailmalla esiintyen useilla Euroopan merkittävillä konserttiareenoilla ja lukuisilla festivaaleilla. Hän on voittanut monia merkittäviä kilpailuita ja soittanut mm. Wienin radion ja Bambergin sinfoniaorkestereiden solistina. Viime kaudeksi hollantilaissellisti kutsuttiin Euroopan Concert Hall-organisaation nousevien tähtien sarjaan. Hollannissa hän on soittanut niin Amsterdamin Consertgebouw’ssa, Vredenburg Music Centressä Utrechtissa kuin Doelen Consert Hallissa Rotterdamissa. Hänet tunnetaan intohimoisena kamarimuusikkona, joka järjestää jo omaa Harriet and friends-festivaalia Feistritzin linnassa Itävallassa.

Feistritzin linna on n. tunnin ajomatkan päässä Wienistä (80 km).

Pietarissa joulukuussa 1904 syntynyt Dmitri Kabalevski oli jo varhain lahjakas useilla taiteenaloilla, kuten musiikki, runous ja kuvataide. Matemaatikkona työskennellyt isä taas olisi toivonut pojastaan pikemminkin luonnontieteilijää, vaan toisin kävi. Säveltämisen lisäksi Kabalevski oli myös intohimoinen opettaja; hän aloitti professorina Moskovan konservatoriossa jo vuonna 1932. Häntä ylistettiin pedagogina ja hän sävelsi melkoisen määrän teoksia nuorille ja musiikin opiskelijoille. Vuonna 1940 Kabalevski liittyi Neuvostoliiton kommunistiseen puolueeseen ja hänet on elämänsä aikana palkittu mm. Lenin- ja Stalin-palkinnoilla useampia kertoja.

Tampere-talon suuri sali on Tampere Filharmonian kotisali.

Dmitri Kabalevskin sellokonsertto valmistui vuonna 1949 ja se on omistettu nuorille ja lupaaville sellolahjakkuuksille. Sellosolistilla on konsertossa runsaasti tilaa näyttää kykyjään kuulijoille. Teoksessa on paljon melankoliaa, varsinkin konserton toisessa osassa, jossa on paljon kaunista melodiaa; se onkin omistettu sodassa kaatuneille sotilaille. Konsertto on kulkenut taitavan hollantilaissolistin mukana jo nuoresta asti, mutta hän on päässyt esittämään teosta vasta kolme tai neljä kertaa solistina. Yleisökin sai antamilleen runsaille taputuksille palkinnoksi Harriet Krijghin soittaman Johann Sebastian Bachin Sarabanden, jonka hän tulkitsi mykistävän harkitsevasti. 

 Säveltäjä, pianisti ja kapellimestari Sergei Prokofjev.

Sergei Prokofjevin (s. 23.4.1891 ja k. 5.3.1953) Viides Sinfonia kantaesitettiin Moskovassa 13.1.1945 ja se sai heti hyvin suopean vastaanoton yleisöltä ja on edelleenkin tekijänsä esitetyintä musiikkia. Sotavuodet ovat jättäneet tähänkin teokseen lähtemättömät jälkensä. Ylikapellimestari Santtu-Matias Rouvali suuntaa seuraavaksi matkansa Sveitsiin kiertueelle ja sellisti Harriet Krijgh matkustaa takaisin Hollantiin, jossa hän tekee paikallisen orkesterin kanssa neljän konsertin kiertueen esittäen säveltäjä Saint-Saënsin sellokonserttoa kiertueella.   

Sergei Prokofjevin hauta.