Charles Spencer Chaplin.

Tämä elokuvataiteen nero, Charles Spencer Chaplin (s. 16.4.1889 Lontoo), oli monipuolisesti lahjakas ihminen ja täysin uniikki persoona historiallisessakin katsonnassa. Paitsi näyttelijä, myös omien elokuviensa käsikirjoittaja ja ohjaaja Chaplin ei malttanut pitää sormiaan erossa filmiensä leikkausvaiheessa ja päätyi usein sekaantumaan myös lavastuksiin, puvustuksiin ja maskeerauksiin, mutta varsinkin musiikki oli hänen intohimonsa. Usein hänet mainitaan perfektionistina, joka lähes hulluuteen asti kysyi ihmisten kärsivällisyyttä hioessaan omien filmiensä kohtauksia lukemattomilla harjoituksilla ja jatkuvilla toistoilla. Millainen muusikko tämä 16.4.1889 Lontoossa syntynyt Chaplin oli? Mitä hän ajatteli musiikista?

Melko varmana tietona voimme paljastaa, että Charles Chaplin ei elinaikanaan koskaan saanut mitään varsinaista musiikillista peruskoulutusta. Pestautuessaan nuorena teatteriagentuurin 1900-luvun alussa hän sai kuitenkin opetusta teatteriorkestereiden johtajilta viulun-, sellon- ja pianonsoitossa. Jos yleisö ei mieltynyt elokuvaan, Chaplinin mielestä musiikista sen täytyi kuitenkin voida nauttia. Hänelle musiikin luoma tunnelma oli tärkein ja romanttinen ja elegantti musiikki loi elokuvalle tunteellisen taustan tehden elokuvasta täydellisen taideteoksen. Hän pyrkimyksenään oli aina tehdä melodista musiikkia, sitäkin uhmaamalla, että hänen musiikkinsa joidenkin mielestä jo synnyinhetkellä kuulosti vanhanaikaiselta.

Chaplin perusti vuonna 1916 oman kustannusyhtiön, Charles Chaplin Music Corporation, joka julkaisi hänen varhaisia sävellyksiään. Vuonna 1921 Chaplin sävelsi teemat kahteen elokuvaansa ja 1923 ilmestyneestä Nainen Pariisissa elokuvasta lähtien hän alkoi riemuksemme kiinnittää huomiota tarkasti elokuviensa musiikin esityksiin. Vastavetona Hollywoodin isoille filmistudioille Chaplin, Mary Pickford, Douglas Fairbanks ja D. W. Griffth perustivat aivan oman levitysyhtiönsä, United Artistsin. Tälle perustetulle firmalle Chaplin keskittyi nyt tekemään pitkiä elokuvia ja aivan ensimmäinen näistä pitkistä elokuvista oli juuri draama, Nainen Pariisissa, joka ilmestyttyään sai loistavan kritiikin. Tämä elokuva ei kuitenkaan ollut kaksinenkaan menestys taloudellisessa mielessä ja sen vuoksi Chaplin veti sen aika pian takaisin, mutta uudelleen elokuva päätyi suuren yleisön ihailtavaksi vasta hieman ennen Chaplinin kuolemaa.

Säveltäjä David Raksin.

Vuonna 1936 Hollywoodissa aloittanut filmimusiikintekijä David Raksin päätyi samana vuonna Charles Chaplinin assistentiksi musiikkiin liittyvissä asioissa. Tuolloin Chaplin työsti Nykyaika-nimistä elokuvaansa Kaliforniassa ja hän tarvitsi musiikkiteemojensa tallentajaa sekä lopullisen filmimusiikin sovittajaa ja instrumentoijaa työparikseen. Säveltäjä David Raksin on tehnyt mm. 11.10.1944 ensi-iltaan (Yhdysvalloissa) tulleen ohjaaja Otto Ludwig Premingerin (s. 5.12.1905 Wien ja k. 23.4.1986 New York) elokuvan, Laura, musiikin.

David Raksin (s. 4.8.1912 ja k. 9.8.2004) oli amerikkalainen elokuva- ja televisiomusiikin säveltäjä, joka teki musiikkia uransa aikana yli 100 elokuvaan 300 televisio-ohjelmaan. Raskin tunnettiin lempinimellä ”filmimusiikin isoisä”. Hän syntyi Philadelphiassa ja hänen isänsä oli orkesterin johtaja eli kapellimestari. Aluksi David Raksin soitti ammatikseen tanssibändeissä, mutta ryhtyi opiskelemaan musiikkia amerikkalaisen säveltäjä, pianisti ja kapellimestari Harl McDonaldin (s. 27.7.1899 Boulder, Colorado ja k. 30.3.1955 Princeton) johdolla Pennsylvanian yliopistossa. Myöhemmin hän jatkoi vielä musiikkiopintojaan Valkovenäjällä syntyneen juutalaisen säveltäjä Isadore Freedin (s. 26.3.1900 ja k. 10.11.1960) kanssa New Yorkissa ja Itävallassa syntyneen Arnold Schönbergin (s. 13.9.1874 ja k. 13.7.1951) kanssa Los Angelesissa.

New Yorkissa jo Raskin alkoi ammatikseen toimia pianistina ja tehdä sovituksia orkestereille ja vuonna 1935 hän liittyi Harms/Chappellin sovittajiin Broadwaylle. Seuraavana vuonna Raskin muutti Hollywoodiin ja hänen ensimmäinen pitkä elokuvatyö siellä oli Charlie Chaplinin elokuva Nykyaika. Hän avusti Chaplinia musiikin tekemisessä; Chaplin hyräili tai vihelsi teemat, jotka Raskin kirjoitti ylös ja sovitti musiikin elokuvaan.

Chaplin ei yksin pystynyt musiikillisia ideoitaan siirtämään nuottiviivastolle eikä tekemään musiikillisia sovituksia orkesteria varten. Tämän vuoksi hän käytti tähän tehtävään musiikillisia avustajia aina Nainen Pariisissa elokuvasta lähtien säännöllisesti. 

Ammattimuusikko Eric James sai kunnian toimia Chaplinin musiikillisena avustajana vuodesta 1956 lähtien aina Chaplinin kuolemaan asti eli vuoteen 1977. Kannustan tässä yhteydessä kaikkia kiinnostuneita tutustumaan hänen kirjoittamiin muistelmiin, Making Music With Charlie Chaplin vuodelta 2000, jossa James kertoo parivaljakon työskentelystä mm. Chaplinin kotona Sveitsissä. Koko yhteistyön ajan James kunnioitti Chaplinia suuresti ja hän koki itsensä koko perheelle läheiseksi. Samoin hän vietti perheen kanssa yhteisiä juhlia ja häneen suhtauduttiin kuin konsanaan perheen jäseneen. Yhteistyön hedelminä syntyneeseen musiikkiin Chaplin sai täydet oikeudet ja tämä varmistettiin kirjallisella sopimuksella yhteistyön alusta alkaen. Kirjassaan James mainitsee yhteistyön olleen huomattava kunnioitus, vaikka hän myöhemmin sai huomata rahallisen korvauksen olleen melko vaatimaton tehtyyn työhön nähden. Muistelmateoksessaan James kertoo pettyneensä Nainen Pariisissa elokuvan uudelleensävellyksen aikoihin osuuksiinsa erityiskorvauksista – ainoan kerran toivoessaan tekijänoikeuksia mainittuun elokuvaan -, joita paitsi hän kuitenkin jäi. Tämän elokuvan musiikkia tehdessä Chaplin ilmoitti, että hänellä ei ole musiikillisia ideoita ja James sai ehdottaa omia sävelmiä, joista Chaplin sitten valitsi käytettävät sopivaksi kokonaisuudeksi. The Chaplin Revue-elokuvasarjan musiikkia tehtäessä Chaplin suostui julkisesti tunnustamaan musiikillisen kumppanuuden julkaistessaan elokuvan tekijätiedoissa asian.

Musiikilliset ideat lähes poikkeuksetta olivat kiistattomasti lähtöisin Chaplinilta. Hän hyräili, lauloi tai soitti pianolla - joskus myös sellolla - melodiat musiikkiavustajalleen tai tallensi melodiat nauhurille. Chaplin itse pystyi kiinnittämään huomionsa ainoastaan melodioihin ja kaikki muu oli hänen kannaltaan vain säestystä. James sai varsin itsellisesti seuraavaksi työstää musiikista pianopartituurin ja tässä työvaiheessa Chaplin ei juuri puuttunut prosessiin. Täydellisyyden tavoittelijana Chaplin – aivan kuten myös kuvauksia tehdessään saattoi hioa asioita yhä uudelleen ja uudelleen ja ottoja filmille saattoi kertyä melkoisesti – työstövaiheessa pulppusi yleensä ideoita ja ne myös sangen usein vaihtuivat toisiin ajatuksiin melko vauhdikkaasti. Avustajalta vaadittiin varmaan suunnatonta pitkämielisyyttä ja myöhemmin yhteistyön jatkuessa James osasikin jo Chaplinin voimien ehtyessä ajatella jo lähes Chaplinin tavoin ja toteuttaa hänen ajatuksiaan vuosien kartuttaman kokemuksen seurauksena. Orkestraatiota suunnitellessa Chaplin yleensä sanoi, mille soitinryhmälle jokin fraasi tuli kirjoittaa ja usein hän suosi jousistoa ja varsinkin selloja, vaskisoitinten jäädessä pienemmälle huomiolle. Chaplin haki partituurista ”yliorkestrointia” ja huomautti, jos nuottiviivastolla vaskilla oli liiaksi mustaa tai kuviot olivat liian kiharaisia. Chaplin edellytti Jamesin kirjoittamaan sovitukset niin selkeiksi, ettei kallista studioaikaa kuluisi hukkaan. Äänitystilanteissa Chaplin usein vielä puuttui ammatti-ihmisten työskentelyyn määräämällä esim. mikrofonien paikoista tai niiden säädöistä.

Moniko meistä oli tietoinen, että Chaplin vielä myöhemmällä iällään käsikirjoitti elokuvakäsikirjoituksen - The Freak - Etelä-Amerikasta löytyvästä siivekkäästä tytöstä, ja että hän vielä viime elinvuosinaan suunnitteli säveltävänsä Thomas Hardyn romaaniin pohjautuvan oopperan – oopperatalo oli myös kiinnostunut tämän oopperan esittämisestä - Milanon La Scala-oopperaan? Vuonna 1972 Chaplin kävi noutamassa Oscar-palkinnon pitkäaikaisesta elokuvien, aikamme taidenautinnon eteen tekemästä työstään. 1973 hän sai vielä Oscar-palkinnon musiikistaan omassa elokuvassa Parrasvalot ja vuonna 1975 kuningatar Elisabeth II löi hänet ritariksi. Valitettavasta Chaplinin ikä ja heikentynyt terveys tulivat The Freak elokuvan sekä suunnitellun oopperan esteeksi ja molemmat jäivät tekemättä. Näin ollen Chaplinin viimeiseksi elokuvaksi jäi Hongkongin kreivitär, jota kriitikot pitivät vanhanaikaisena ja joka taloudellisestikin menestyi melko heikosti. Siitäkin elokuvasta jäi monien mieleen elämään ja jopa listahitiksi Chaplinin laulu, This is my song, Petula Clarkin esittämänä.

Tämä Sveitsissä 25.12.1977 kuollut pikku kulkuri, mutta ainutlaatuinen ja iso ihminen sekä persoona jatkaa kulkuaan uusien sukupolvien ihasteltavaksi yhä uudelleen ja uudelleen jäljittelemättömien ja nautinnollisten elokuviensa välityksellä.  

Vuonna 1916 Yhdysvalloissa säädettiin ensimmäinen pysyvä perintöverolaki, joka sai amerikkalaiset varakkaat henkilöt keskittämään kertynyttä varallisuutta erilaisiin säätiöihin ja moniin hyväntekeväisyyttä harjoittaviin laitoksiin. Hyvin suunnitellen nämä säätiön käyttömahdollisuudet mahdollistivat jopa täydellisen verovapauden lahjoittajilleen. Tämä järjestely takasi myös monille rikkaille suvuille mahdollisuuden säilyttää liiketoiminnalla hankittu omaisuus oman suvun hallussa.

Autotehtailija Henry Ford vuonna 1919.

Autotehtaillaan järeän omaisuuden hankkinut Henry Ford (s. 30.7.1863 Greenfield, Michigan, Yhdysvallat ja k. 7.4.1947 Dearbom, Michigan, Yhdysvallat) oli alkuaan eri mieltä säätiöistä ja hyväntekeväisyydestä. Autotehtailija Henry Ford jopa halveksi juristeja ja suunnitelmia, joilla mahdollistettiin perintöveron kiertämisen. Ford ei milloinkaan ymmärtänyt hyväntekeväisyyttä, vaan oivalsi jo varhain, että ainakaan hänen keräämää varallisuutta ei lahjoittamalla jaettaisi erilaisin tarkoituksiin. Vuonna 1922 Henry Ford lausui esim. seuraavaa: ”Minä en voi sietää ammattimaista hyväntekeväisyyttä tai minkäänlaista kaupallista humanismia. Sillä hetkellä kun inhimillinen apu systematisoidaan, organisoidaan, kaupallistetaan ja kun siitä tehdään ammattimaista toimintaa, sen sisältö muuttuu, siitä tulee kylmää ja laskelmoitua… Se vahingoittaa enemmän kuin auttaa.”

Presidentti Franklin Delano Roosevelt.

Yhdysvaltojen 32. presidentti, Franklin Delano Roosevelt (s. 30.1.1882 Hyde Park ja k. 12.4.1945 Warm Springs), tuli valituksi presidentin virkaan vuonna 1933. Franklin Roosevelt ajoi läpi lakiehdotuksen elokuussa 1935, jossa tuloverotusta ja perintöverotusta kiristettiin merkittävästi. Yli neljän miljoonan dollarin omaisuudesta joutui maksamaan veroa 50 prosenttia ja yli 50 miljoonan dollarin varallisuudesta sai maksaa jo 70 prosenttia veroa. Viimein selvisi autotehtailija Henry Fordillekin, että hänen tai hänen poikansa, Edsel Fordin kuollessa vaarantuisi merkittävästi hänen hankkima omaisuus ja sen säilyminen suvun hallinnassa. Kun molemmat kuolisivat, olisi osakekannan säilyttäminen suvun huostassa täysin mahdotonta perintöverotuksen vuoksi.

Lain tultua voimaan Henry Ford antoi muutama kuukausi syntymäpäivänsä jälkeen vuonna 1935 pojalleen Edselille tehtäväksi sommitella omaisuusasiat lakimiesten ystävällisellä avustuksella. Vain muutamassa viikossa olivat juristit käyneet uuteen lakiin liittyvät säädökset lävitse ja selvittivät vielä samana syksynä toimeksiantajilleen, kuinka perintö saataisiin pääosin siirrettyä täysin laillisin keinoin Fordin sukuun maksamatta kuitenkaan veroseuraamuksia. Ensiksi koko Fordin omistuksessa oleva osakekanta piti muuttaa kahdeksi täysi uudeksi arvopaperiluokaksi; A-osakkeiksi, joilla ei ollut äänioikeutta ja joita koko osakepotista oli 95 prosenttia. Toiseen luokkaan, eli B-osakkeisiin, edusti loppua viittä prosenttia osakemäärästä ja joiden hallinta oikeutti myös äänivaltaan yhtiössä. Täysin selvää oli myös se, että kumpikin uusi osakeluokka ei joutunut alistetuksi julkiseen kauppaan niin pitkään kuin Henry, Clara (Henryn aviopuoliso) sekä Edsel Ford olivat elävän kirjoissa. Tämä järjestely siis takasi käytännössä suvun määräysvallan Fordin yhtiössä A-osakkeiden tuella siinäkin tapauksessa, että B-osakkeet joutuisivat muiden käsiin.

Clara ja Henry Fordin poika, Edsel Ford.

Uusi vaihe omaisuusjärjestelyissä koettiin 15.1.1936, kun Ford Foundation eli Fordin säätiö perustettiin ”ottamaan vastaan ja hallitsemaan tieteellisen ja sivistyksellisen työn tutkimiseen sekä hyväntekeväisyyteen tarkoitettuja varoja yhteisen hyvän edistämiseksi eikä mitään muuta tarkoitusta varten”. Olisi tietysti vielä tarkoituksen mukaista Henry ja Edsel Fordin testamentata kaikki omistamansa A-osakkeet uudelle perustetulle Ford säätiölle; näin tapahtuikin helmikuun alussa vuonna 1936. Aikaisemmin osakkeet olivat Fordien hallussa sata prosenttisesti; 55 prosenttia osakkeista oli Henry Fordilla ja 42 prosenttia pojalla, Edsel Fordilla. Clara Ford omisti siten ainoastaan kolme prosenttia osakesalkusta. Nyt uudet A- ja B-osakkeet jaettiin samassa omistussuhteessa asianosaisille. Tämän jälkeen autotehtailija Henry Ford testamenttasi kaikki A-osakkeet Ford-säätiölle ja B-osakkeensa omalle pojalleen ja lapsenlapsilleen. Samoin toimi Edsel Ford testamentatessaan A-osakkeensa säätiölle ja B-osakkeensa vaimolleen ja lapsilleen.

Clara ja Henry Ford.

On laskettu, että tällä edellä kuvatulla järjestelyllä Fordin perhe säästyi 321 miljoonan dollarin veroseuraamuksilta perintöveron osalta. Edsel Ford kuoli syöpään toukokuussa 1943 ja Fordin johdon otti jälleen käsiinsä hänen isänsä, Henry Ford. Henri Ford oli kuitenkin jo vanha ja sairas mies. Hän uumoili ensin yrityksensä jatkajaksi täysi ulkopuolista henkilöä, mutta perheen painostuksesta suostui lopulta antamaan oman yrityksensä johtamisen pojan pojalleen, Henry Ford II:lle (s. 4.9.1917 ja k. 29.9.1987), ennen omaa kuolemaansa. Kun Henry ja Clara Fordin kuoltua lopulta Fordin-säätiö pääsi 1950-luvun alussa kiinni kansalliseen hyväntekeväisyystoimintaan, joka  osoittautui itse asiassa kattavammaksi toiminnaksi kuin Rockefellerin tai Carnegien nimissä perustetuilla säätiöillä.

Pääjohtaja Henry Ford II.

Vuonna 1955 Ford-säätiö omisti 3 089 908 Ford Motor Companyn A-osaketta, jonka rahallinen arvo vuoden 1947 jäämistöarvon mukaan oli 135 dollaria/osake oli kaikkiaan 417 miljoonaa dollaria. Yhtiö oli kuitenkin tahkonnut omistajilleen hyvin varoja, joten säätiön todellinen arvo oli kuitenkin reilusti yli miljardi dollaria. Ford-säätiön ongelma oli kuitenkin se, että sen omaisuuden tehokas hallinta Ford Motor Companyn yhtiökokouksissa oli vaikeaa. Tämä teki myös säätiön tulot täysin riippuvaisiksi autoyhtiön toiminnasta, yhtiön, joka toimi hyvin suhdanneherkällä alalla.

Tilanne alkoi muodostua niin sietämäksi, että Ford-säätiön johtokunta päätti vähentää säätiön suoraa riippuvuutta Ford Motor Companyn osakkeista. Mutta koska yhtiön osakkeita ei ollut mahdollista vaihtaa vapailla markkinoilla, tämä osoittautui lähes mahdottomaksi tehtäväksi. Marraskuun alussa vuonna 1955 säätiön johtokunta ilmoitti halunsa luopua osasta hallussaan olevista Ford Motor Companyn osakkeista. Ford-säätiö päätti myydä kaikkiaan yli seitsemän miljoonaa osaketta eli säätiö mahdollisti ensimmäisen yleisölle tarjottavan vapaan osakeannin.

Fordin suvun probleema oli, kuinka säilyttää määräysvalta autoyhtiössä annin jälkeen. Henry ja Edsel Fordin omaisuusjärjestely takasi suvulle Ford Motor Companyn säilymisen hallinnan niin kauan kuin se säilyisi yksityisomistuksessa, vaikka suurin osa perheen omistamasta yhtiön pääomasta olikin siirtynyt Fordin suvun ulottumattomiin.

Ford-säätiön päärakennus New Yorkissa.

Autotehtailija Henry Fordin poismenon jälkeen perillisille siirtyi testamentilla viisi prosenttia yhtiön osakepääomasta, B-osakkeet ja näiden lisäksi seitsemän prosenttia A-osakkeista, joista suku ei ollut halunnut luopua. Nyt kuitenkin kaikilla julkiseen myyntiin osallistuvilla osakkeilla täytyisi olla äänioikeus yhtiökokouksessa, sikäli kuin osakeanti toteutuisi normaalein ehdoin; ääni ja osake periaatteella Fordin suvulle jäisi vain 12 prosenttia äänistä, jolla ei määräysvaltaa yhtiössä saisi. Taas laitettiin juristit tutkimaan asiaa, ja selvisi, että pörssin vapaasti vaihdettavista osakkeista tulisi minimissään edustaa 60 prosenttia yhtiön osakepääomasta. Toisin sanoen suvun omistukseen riitti 40 prosenttia osakepääomasta; jos joku taho halusi vallata yrityksen, perheen tarvitsisi hankkia vapailta markkinoilta vain 11prosenttia osakkeista omistukseensa säilyttääkseen 51 prosentilla määräysvallan yhtiössä.

Fordin neuvonantaja, Alan Gornick, puki asian sanoiksi näin: ”Esitimme asiamme seuraavasti: teidän sääntönne vaatii, että osakkeiden täytyy edustaa 60 prosenttia osakepääomasta. Tulkitkaamme tämän tarkoittavan 60 prosenttia määräysvallasta.” Toisin sanoen pääoma tuli unohtaa! Älkää tutkiko sopimusta niin, että Fordin perhe saisi neljä ääntä jokaista investoitua dollaria kohden, kun muut osakkaat saisivat vain yhden – 40 prosenttia yhtiön äänimäärästä vain 12 prosentilla yhtiön osakkeista. Kiinnittäkää huomionne niihin 60 prosenttiin yhtiön äänistä, joihin nyt suuri yleisö pääsi käsiksi ensikertaa ostamalla osakkeita vapaasti. New Yorkin pörssi Wall Streetillä oli valmis sopimukseen ja takaamaan itselleen historiansa isoimman osakeannin.

Fordin A-osakkeiden ja B-osakkeiden väliset erot jäisivät edelleen ennalleen; A-osakkeet tulisivat yleisölle myytäviksi ja B-osakkeet säilyivät vain Fordin suvun omistuksessa. Osakkeiden arvot olisivat täsmälleen samanlaiset ja ne tuottaisivat samanlaisen osingot omistajilleen. Vain osakkeiden äänioikeudessa oli eroa; A-osakkeet edustivat yhteensä vain 60 prosenttia yhtiön äänistä. Järjestely ei kuitenkaan haitannut käytännössä suurta yleisöä, koska he olivat todella innostuneita ensikertaa saadessaan mahdollisuuden ostaa Fordin osakkeita vapaasti. Eri puolille Yhdysvaltoja asetettiin 700 osakkeiden merkitsijää ja nämä olivat nääntyä ostotarjouksien tullessa. Emissio alkoi 17.1.1956 ja se aiheutti varsinaisen sekasorron. Aivan tavalliset ihmiset halusivat ostaa Fordin osakkeita ja jättää mahdollisesti omille lapsilleen niitä perinnöksi. He tiesivät myös Fordin perheen haltuun jäävästä suhteellisen suuresta äänimäärästä, mutta pystyivät elämään asian kanssa ihan hyvin. Emissio olikin moneen kertaan ylimerkitty ja pörssin sulkeutuessa New Yorkissa 17.1.1956 oli Fordin osakkeen arvo noussut 64,50 dollarista 70,50 dollariin. Fordin säätiö keräsi näin haltuunsa 640 miljoonaa dollaria.

Tampereen vaakuna vuodelta 1960, heraldikko Olof Eriksson.

Onnea 240 vuotta täyttävälle viriilille kotikaupungillemme!

Ruotsin kuningas Kustaa III vahvisti perustamiskirjan allekirjoituksellaan Tukholmassa 1.10.1779 Tampereen kaupungin perustamisen Tammerkosken partaalle. Aikaisemmin perustetuista Suomen kaupungeista poiketen Tampereesta tuli ainakin kolmella eri tavalla mitattuna poikkeuksellinen kaupunki aikanaan; tamperelaisten elinkeinoiksi suunniteltiin perinteisen maanviljelyn tilalle kauppaa, teollisuutta ja käsityöammatteja. Tampereen kaupunki sai tässä yhteydessä poikkeavasti vapauden asukkaidensa toimesta harjoittaa haluamaansa ammattia vallitsevista ammattikuntasäädöksistä välittämättä. Kolmas erikoisuus koski hallintoa; Tampereen kaupunkiin ei määrätty yleistä pormestarin ja kaupungin raadin muodostamaa hallintojärjestelmää eli maistraattia. Noin sadan silloisen asukkaan muodostama kaupunki toimi ilman omaa hallintoelintä kunnallis- ja talousasioissa maaherran vallassa ja oikeusasioissa kihlakunnan vallan piirissä.

Maaherra asui tuolloin Turussa, varsin pitkän matkan päässä ja useiden muiden työtehtäviensä keskellä. Tampereella syntyi kuitenkin arkielämässä kaupunkilaisilla esiin nousseita pulmia, jotka olisivat vaatineet vaativiakin hallinnollisia toimenpiteitä. Ensimmäisen kerran Tampereen kaupungin perustamisen jälkeen maaherra kävi Tampereella pitämässä kokousta vuoden 1780 tonttijaon yhteydessä ja seuraavat kerrat olivat vasta vuosina 1793 ja 1802. Näissä maaherran kokouksissa kaupunkilaiset saivat lähinnä vain esitellä omia huoliaan maaherralle, mutta varsinaista virkamiesvalmistelua kokouksiin ei tehty. Maaherran lähimmät käskytettävät olivat Ylä-Satakunnan ylisen kihlakunnan kruununvouti ja Pirkkalan nimismies, mutta hekään eivät riittävästi tyydyttäneet Tampereen kaupungin hallinnollisia tarpeita.

Ruotsin kuningas Kustaa III, taiteilija Kimmo Kaivannon näkemyksenä.

Vuosina 1779-1780 kruununvoutina toimi Hatanpään uusi omistaja, asessori Gabriel Ahlman, mutta hänen virkatoimistaan ei historia tiedä juuri mitään muuta kuin että hän hankki kaupungin ensimmäisessä tonttijaossa haltuunsa kaksi tonttia kaupungin keskustasta. Ahlmanin jälkeen kruununvoudin virassa toimi seuraavan kymmenen vuoden ajan – vuodet 1780-1790 - Jacob Callmeijer, joka toimi myös kruununpolttimon virkamiehenä ja oli perillä Tampereesta jo kruununvoudiksi tullessaan. Jacob Callmeijer osti Gabriel Ahlmanilta Teiskolan rusthollin ja piti sitä myös asuntonaan muutaman vuoden, kunnes vuonna 1791 joutui luopumaan kartanosta. Vuonna 1790 Callmeijer oli jo jättänyt kruunuvoudin tehtävät, ilmeisesti taloudellisten sekaannusten vuoksi.

Jacob Callmeijerin jälkeen kruununvoudin virkaa hoiti asessori Anders Hornborg parikymmentä vuotta. Hornborg oli avioliitossa taloustieteilijä, luonnontutkija ja kemisti sekä kemian professori Pehr Adrian Gaddin (s. 1727 Pirkkala ja k. 11.8.1797 Turku) veljentyttären kanssa ja he asuivat ensin Lielahden ja myöhemmin Raholan kartanossa kuitenkaan omistamatta kumpaakaan. Anders Holmborgin toiminnasta kaupungin hallinnossa on ainoastaan merkintä Holmborgin mukanaolosta vuoden 1793 maaherrankokouksessa sekä jokunen Holmborgin allekirjoittama virallinen kuulutus kirkonarkistossa. 25.10.1793 pidetyn maaherrankokouksen piti maaherra, talousmies ja teollisuusharrastajana tunnettu Ernst Gustaf von Willebrand ja samaisen kokouksen sihteerinä toimi Turun lääninsihteeri Olof Wibelius, josta myöhemmin tuli Kuopion maaherra.

Vuonna 1782 perustettu Kuopion kaupunki poti samanlaista ongelmaa Tampereen kanssa; sen perustuskirja oli hallinnon osalta melko suora kopio Tampereen perustuskirjasta. Kuopiossa hallinto toimi samoin maaherran ja kruununvirkamiesten alaisuudessa, joka oikeudellisesti oli yhdistetty kihlakunnanoikeuteen sekä kirkollisesti Kuopion pitäjään. Erona oli toki se, että maaherra asui kuitenkin Kuopiossa. Kuitenkin jo kahden vuoden kuluessa Kuopion hallinto järjestettiin siten, että kaupunki sai oman järjestysoikeuden (vanha maistraatti) ja järjestysmiehen viran, joka vastasi pormestarin virkaa. Samoin Kaskisten kaupunkiin perustettiin jo vuonna 1785 samat virat ja hallintoelimet sitä perustettaessa.

Tampereen sinetti vuodelta 1802, kultaseppä G. G. Liljefelt.

Myös Tampereen porvarin anoivat vuoden 1793 maaherrankokouksessa kaupunkiin vastaavan laista järjestyksenvalvontaa vedoten kuriin ja järjestykseen kotikaupungissaan. Kaupungin porvarit lupasivat myös maksaa järjestysmiehelle, jos sellainen vain kaupunkiin saataisiin, viisikymmentä riikintaalaria eli viittätoista ruistynnyriä vastaavan vuotuisen korvauksen. Maaherra von Willebrand katsoi velvollisuudekseen varmistaa asia vielä kuninkaalta, ennen kuin uskalsi puuttua Tampereen hallintoon perustamiskirjan henkeä muuttamalla. Seuraava maaherrankokous järjestettiin Tampereella vasta joulukuussa 1802.

Hallinnon järjestämisen pitkittyminen Tampereella johti kaupungissa hieman toisenlaiseen ratkaisuun, sillä kaupungin kruununpolttimolla toimi vielä kaupungin perustamisen alkuvuosina hallintoon kouliintuneita virkamiehiä. Tampereen eräänlaisena epävirallisena järjestysmiehenä toimi kruununpolttimon kirjanpitäjä Abraham Ekholm kuolemaansa asti. Hänen luonnollisen poistumansa jälkeen tehtävään antautui vuosiksi polttimon inspehtori Jonas Lagerbaum. Noin vuoden 1796 vaiheilla Lagerbaum joutui itse vararikkoon ja tehtävä siirtyi vuodeksi Männäisten rautaruukin kirjuri Gustaf Wilhelm Selenskille. Myöhemmin vielä Selenski toimi useiden vuosien ajan lähiseutujen nimismiehinä. Selenskin jälkeen epävirallisena järjestysmiehenä toimi kruununpolttimolla asunut sotatuomari Isak Rothovius.

Noin 1780-luvun puolivälin paikkeilla viimeistään Tampere oli saanut toisen epävirallisen ratkaisun hallintaansa; kaupunkiin perustettiin kaupunginvanhimmat, johon malli oli saatu muiden kaupunkien ratkaisusta tilkitä hallinnon aukkoja. Tästä elimestä ja sen syntyhistoriasta ei ole säilynyt mitään asiakirjoja. Jo vuonna 1786 pidetyssä kaupunginvanhempien kokoukselle luettiin maaherran määräys sikojen aitaamisesta Tampereen kaupungin ulkopuolelle. Tämän kirjelmän ovat allekirjoituksellaan vahvistaneet inspehtori Lagerbaum, postimestari Allén ja kauppias G. Ahlman, Hatanpään omistaja. Vuoden 1793 maaherrankokouksessa pöytäkirjasta löytyvät ne kaupunginvanhimmat, jotka tuolloin olivat kokouksessa paikalla eli tehtailija Abraham Häggman, postimestari Allén, kruununinspehtori Lagerbaum, kauppiaat Carl Em. Lindberg, C. G. Gadd, Carl Lindqvist ja Johan Wadén sekä muurarimestari Jacob Busk. Tampereen kaupungin epävirallinen järjestysmies toimi toisen epävirallisen elimen, kaupunginvanhempien, puheenjohtajana.

Kaupunginvanhempia määrittävä säädös vuodelta 1619 – joka tosin ei koskaan saanut lain voimaa - pyrki käytännössä tasapuolisuuteen määräämällä puolet kaupunginvanhempien jäsenistä valittavaksi käsityöläisten keskuudesta ja puolet kauppiaiden keskuudesta. Kaupunginvanhimpien kokoukset käsittelivät lähinnä taloudellisia asioita sekä pienen kaupungin arkisia ongelmia, joilla ei voinut rasittaa kruunun virkamiehiä. Asiat saattoivat liittyä esim. laitumenvuokrauksiin, lukkarien tehtävien hoitoon, kestikievarikyytien järjestelyä ja kattoturpeen nostoon. Vuoden 1793 maaherrankokouksessa kaupunginvanhimmat saivat maaherralta oikeuden suositella tai olla suosittelematta maaherralle henkilöitä, jotka anoivat porvaruutta Tampereella.

”Mutta välttämättömimpien ja asiain ja olosuhteiden joukossa on myös se, että täällä tarvitaan Pormestaria, jolla on arvovaltaiset valtuudet. Kaupunki on alusta pitäen kärsinyt kaikenlaisista Järjestysmiehistä, joilla kaikilla on ollut erityinen harrastuksensa.” Näin kirjasi lääninsihteeri Wibelius maaherrankokouksessa 20.3.1801 apteekkari J. H. Långhjelmin kirjoittaman muistion. Vuonna 1805 järjestysoikeuden nimi muuttui kaupunginoikeudeksi ja se sai samat oikeudet kuin muiden kaupunkien raastuvanoikeuksilla oli; se hoiti nyt siis järjestysmiehen johdolla niin maistraatin kun raastuvanoikeuden tehtäviä. Tästä lähtien Tampereella epävirallisesti on ollut pormestareita, mutta järjestysmies virallisesti vaihtui pormestariksi vasta vuonna 1830.

Järjestysmies Ernst Tihlman.

Kuninkaallinen käskykirje – päivätty 8.12.1801 – määräsi Tampereelle asetettavaksi järjestysmiehen (ordningsman) kaupungin hallinnon johtoon. Kaupunginvanhimmat esittivät tehtävään luutnantti ja vt. kruununvouti Ernst Fredrik Tihlmania (s. 13.1.1765 Huittinen ja k. 19.8.1844 Koivulahti). Ernst Tihlman oli avioliitossa lääninrovasti Erik Castrénin tyttären Catharina Christina Castrénin (1772-1852) kanssa vuodesta 1792 lähtien ja avioparilla oli kuusi tytärtä. Tihlman oli toiminut Vesilahden komppanian vänrikkinä Etelä-Pirkkalan Uotissa ja Kajaanin pataljoonan luutnanttina vuodesta 1789. Tihlman oli mukana Anjalan liitossa ja sai sen vuoksi kuolemantuomion, josta hänet kuitenkin myöhemmin armahdettiin. Hän aloitti Tampereen järjestysmiehenä tammikuussa 1802, mutta muuttopäiväksi Tampereelle on merkitty 10.6.1802. Hän sai puustellikseen Nalkalan torpan, mutta osti varsinaiseksi asunnokseen Allénin talon – tontti 20 - tämän muuttaessa kaupungista pois. Järjestysmies Ernst Tihlman edusti Tamperetta Porvoon valtiopäivillä vuonna 1809. Ernst Tihlman ei halunnut luopua armeijan leivästä, vaan yleni järjestysmiehen virassa samanaikaisesti luutnantista kapteeniksi asti armeijan kirjoissa. Suomen siirryttyä Venäjän vallan alle vuonna 1809 suoritettiin armeijassakin uudelleenjärjestelyjä ja tässä yhteydessä myös Ernst Tihlman jättäytyi siviiliin. Nyt hänen kasvanut vapaa-aikansa mahdollisti järjestysmiehen virkatehtävien ohessa hoitaa myös Tampereen postimestarin tehtäviä. No, valpas lukija saattaa jo arvata, kuinka tässä lopulta taas kävi! Postimestari ja järjestysmies piti kotitalossaan postitoimistoa ja osittain postin kortiston kanssa olivat sekaisin kaupungin järjestysoikeuden arkisto. Asia paljastui kenraalikuvernöörin tarkastusmatkan yhteydessä ja lopulta järjestysmies Ernst Tihlman joutui eroamaan kaupungin virastaan vuonna 1827 sekavuuksien vuoksi. Tampereelta hän siirtyi Hämeenlinnaan postimestariksi. Ernst Tihlmanin jälkeen järjestysmiehen virka muuttui pormestarin viraksi vuonna 1830. Ernst Tihlmanin tilalle vuonna 1827 valittiin ensin järjestysmieheksi ja vuodesta 1830 lähtien pormestariksi F. A. Sacklén.

Vuoden 1619 yleisissä kaupunkisäädöksissä määrättiin jokaiseen kaupunkiin ainakin yksi kaupunginpalvelija hoitamaan maistraatin määräämiä yleisiä tehtäviä ja näitä juoksevia asioita hoiti - jo aika paljon ennen järjestysmiehen nimeämistä virkaan - Tampereen kaupungissa ensimmäisenä Tammerkosken säterin lampuoti Matti Grönlund vuodesta 1782 alkaen. Mistään ei ole ainakaan löytynyt tarkempaa tehtäväkuvausta kaupunginpalvelijan työstä, mutta tiedämme hänen toimineen ainakin rumpalina (tiedotus), haastemiehenä, maksujen kerääjänä ja hän valvoi, kuinka porvarit suoriutuivat velvollisuuksistaan kaupunkia kohtaan. Vuosisadan vaihtuessa kaupunginpalvelijoiden määrä nostettiin kolmeen ja palkkaa kukin sai kolme riksiä ja 16 killinkiä vuodessa. Kaupunginpalvelijoiden määrä pysyi ainakin 1840-luvulle asti kolmena, mutta palkka muuttui 25 ruplaksi vuodessa.

Kaupungin talouden hoito kuului kaupungin perustamiskirjan mukaan kruununvoudille, mutta kaupungin epäonneksi Uumajassa 15.1.1756 syntynyt kruununvouti Jakob Callmeijer sai kaupungin raha-asiat huonolle tolalle osin hävittämälläkin varoja. Kaupunginvanhempain pöytäkirja vuodelta 1793 tietää mainita kaupungin rahastonhoitajan eli kasöörin viran joustavampana raha-asiain hoitajana ja tässä tehtävässä ensimmäisenä Tampereella on toiminut Kurun rovastin poika Johan Allén. Ennen Tampereelle tuloa Allén toimi Vesilahden komppanian katselmuskirjurina ja piti virkatalonaan Narvan Pietilää. Vuonna 1781 hän ryhtyi kruununpolttimon ja kaupungin yhteiseksi postimestariksi, ja tässä virassa hän viihtyi vuoteen 1803 asti. Postimestari Allénin mainitaan tässä samaisessa pöytäkirjassa olleen viranhaltijana jo hyvän aikaa ja kasöörinä hänen suurin huolenaiheensa näyttää olleen kaupunkilaisten maksamatta jättämät vuokramaidensa vuokrat. Vuodelta 1805 löytyy tieto kaupunginkasöörin palkasta; 16 riksiä ja 32 killinkiä vuodessa.

Ensimmäisen kaupunginviskaalin virkaa Tampereella hoiti Tukholmasta vuonna 1782 saapunut kruununpolttimon kirjuri Abraham Hellsing, joka uudessa virassaan aloitti ilmeisesti vuonna 1786. Virkaa ei hänelle milloinkaan määrätty ja aluksi hän ei saanut siitä palkkaakaan. Kaupunginviskaalin virka syntyi tarpeesta valvoa ja ehkäistä laitonta kauppaa ja valvoa, että kaupassa käytettiin oikeita punnuksia ja mittoja sekä valvoa yleistä rauhaa kaupungin kaduilla ja tarvittaessa haastaa rikoksentekijät oikeuteen. Tästä virasta kehkeytyi myöhemmin yleisen syyttäjän virka. Virka saattoi olla hyvinkin tuottoisa ilman palkkaakin, sillä lain mukaan virkamiehellä oli oikeus saada määräämistään sakkotuloista itselleen kolmannes. Keväällä 1802 ylioppilas Sven Erik Häggberg haki valtakirjaa upouudelta järjestysoikeudelta kaupunginviskaaliksi ja saikin oikeudelta puoltolauseen toimilleen. Hellsing syrjäytettiin omasta vastustuksestaan huolimatta ja nuori Häggberg sai nimityksen viskaalin virkaan, johon nyt yhdistettiin myös notaarin virka. Häggberg sai kaupungilta tontin nro 15 Satakunnankadun kulmasta palkaksi virastaan. Hän pystyi hoitamaan virkaa neljä vuotta, vaikka oli taipuvainen alkoholin käyttöön ja kerran nousi juovuksissa jopa saarnastuoliinkin. Häggberg myi tonttinsa vähän päälle 33 riksillä ja virkaan nimitettiin polttimomestari Wilthausenin vävy vääpeli Fredrik Hultman.

Tampereen vaakuna 1838-1839, taiteilija Magnus von Wright.

Vääpeli Hultman oli kyllä jo entuudestaan kaupungin virassa, sillä vuonna 1805 hän lupasi perustaa Tampereelle huutokauppakamarin ja tarjoutui kaupungin huutokauppatirehtööriksi. Huutokauppakamari sijaitsi ainakin alkuun Kauppakadun varrella, tontilla nro 14. Hultman myi korvauksetta kruunun ja kaupungin takavarikoimaa tavaraa, mutta kaikesta muusta hän sai lain salliman palkkion korvaukseksi. Näin syntynyt uusi virka oli vakinaisena virkana jatkossakin ja 1840-luvulla siitä maksettiin samaa palkkaa, kuin viskaalille eli noin 29 ruplaa vuodessa.

Ehkä kaikkein omaperäisin kaupungin virkamies oli rumpali; kaupungin alkuajoista lähtien rumpali kiersi katuja pitkin ja teki yleisiä tiedotuksia kansalle. Ensimmäisen tiedottajan, Matti Grönlundin kuoltua virka jäi hieman epämääräisesti hoidetuksi ja vuodesta 1806 virka elvytettiin uudestaan kauppias Axel Grönlundin hoidossa (Matti Grönlundin poika). Aamurummutus oli joka aamu kaupungissa klo neljä (4) ja iltarummutus joka ilta klo 21. Rummuttajan kierros alkoi raatihuoneen kulmalta Hämeenkatua pitkin kiertäen keskustan neljä korttelia ympäri Läntisen kadun, Puutarhakadun ja Itäisen kadun kautta takaisin lähtöruutuun. Rummuttajan palkka oli kymmenen (10) riksiä sisältäen kaupungin viralliset tiedotukset, mutta muista rummutuksista virkamies sai periä erillisen korvauksen.

Kaupungin virkamiehiä olivat lisäksi esim. vakinaiset palovartijat sekä raatimiehet ja vuoden 1806 lopussa virkamiehiä oli kaikkiaan 15 henkilöä. Järjestysmiehen palkkamenot olivat tuolloin 33⅓ riksiä vuodessa ja rahastonhoitajan 16⅔ riksiä, kaksi kaupunginpalvelijaa 8⅓ riksiä kummallekin, voudille 3⅓ riksiä, rummuttaja 10 riksiä ja palovartijat 1⅓ riksiä kummallekin. Raatimiehet olivat palkattomia luottamusmiehiä. Näin kaupungin palkkamenot olivat tuolloin 82 riksiä 32 killinkiä; kaupungin jokaista tonttia kohden tämä merkitsi kahden voikilon ja kutakin asukasta kohden runsaan kahden ruiskilon verorasitusta.

Kirkollisten asioiden suhteen Tampere lukeutui Messukylään kuuluvaksi perustuskirjansa mukaisesti. Tavalliselle kansalaiselle yhteys seurakuntaan oli vielä tuolloin läheisempää kuin järjestysvaltaan, sillä kirkon tehtäviin kuului mm. lasten kastaminen, hautajaiset, kuulutukset sekö vihkimiset ja ehtoollisellakin täytyi käydä vähintään kerran vuodessa. Kirkossa kuulutettiin sunnuntaisin myös tärkeitä julkisia tiedotuksia vaikkapa esim. huutokaupoista. Kirkko toimitti säädöksillään ja normeillaan sekä rangaistuksillaan järjestystä ja kuria yllä jopa paremmin kuin esivalta aikanaan.

Aluksi tamperelaisten kirkkona toimi Messukylän vanha kirkko, keskiaikainen harmaakivikirkko, jonka puupenkit on kirveellä veistetyt. Vuonna 1786 Tampere sai oman saarnahuoneen, josta tuli silloin emäkirkko kaupunkilaisille sadaksi vuodeksi. Tuolloin valmistui Messukylän uudempi kirkko emäkirkoksi, mutta hallinnollinen yhteys pysyi toki ennallaan aina vuoteen 1904 asti. Tuolloin Tampere itsenäistyi vasta omaksi seurakunnakseen, joten kirkollinen yhteys Messukylän seurakuntaan kesti kaikkiaan 125 vuotta kestävän ajan.

Jyrki Niemen (oikealla) haastateltavana Tampereen pääkirjasto Metsossa oli muusikko Sakari Kukko.

Muusikko ja säveltäjä Jyrki Sakari Kukko (s. 8.7.1953 Kajaani) saatiin vieraaksi ja toimittaja Jyrki Niemen haastateltavaksi keskiviikkona 18.9.2019 klo 16 Tampereen pääkirjasto Metson musiikkiosastolle. Sakari Kukon perustama Piirpauke-yhtye täyttää tänä vuonna 45 vuotta ja yhtyeen konserttikiertueen Tampereen konsertti soitettiin samana iltana Tampere-talon pienessä salissa. Sakari Kukko tunnetaan ehkä parhaiten vahvaa uraa tehneenä maailmanmusiikin esitaistelijana. Piirpauke tunnetaan laajasti taidosta sovittaa musiikkia värikkääksi ja tuuheaksi äänimaisemaksi sekä sekoittaa eri elementtejä folkista, jazzista sekä progressiivisesta rockista. Piirpauke on levyttänyt noin parikymmentä studiolevyä ja yhtyeen uusin albumi, Hali, julkaistiin tammikuussa 2019.

Sakari Kukon omat soittimet ovat huilu, saksofoni sekä piano. Kukko valmistui ylioppilaaksi vuonna 1973 ja opiskeli ensin alkuun Helsingissä Sibelius-Akatemiassa vuodet 1973-1975. Edward Vesala on toiminut hänen yksityisenä sävellyksen opettajana ja tämän lisäksi Sakari Kukko on hakenut monilla Aasian, Etelä-Amerikan ja Itä-Euroopan matkoilla vaikutteita musiikkiinsa. Piirpauke-yhtyeensä ja muiden paikallisten muusikoiden kanssa Sakari Kukko on esiintynyt yli 30 maassa. Elokuussa 2017 ilmestyi LIKE Kustannus Oy:n julkaisema Elina Saksalan kirjoittama elämänkerta Sakari Kukon elämästä nimellä, Sakari Kukko – kaiken maailman pelimanni.

Sakari Kukko.

Sakari Kukon täysin omina soololevyinä julkaistuja äänitteitä ovat Kajastus (1979), Kirkastus (1981), Moonlight Caravan & Finnish Characters (1990), Virret (2001), Joulu (2003), Soi kiitos (2009), Paratiisi (2011), Valo (2013) sekä JouLumo (2017). Lista kokoonpanoista, joissa Sakari Kukko on vaikuttanut, on myös mykistävää luettavaa; niitä ovat esim. Oulunkylän Big Band, Tapiolan/Espoon Big Band, Radion sinfoniaorkesteri, Helsingin kaupunginorkesteri, Suomen kansallisoopperan orkesteri, Pori Jazz All Stars, Jupu group, Kalevala, Pentti Hietasen sekstetti, Edward Vesala Band, Jukka Tolonen Band, Punainen lanka-yhtye, Heikki Sarmanto Band, Jim Pembroke Band, Alemeda, Okey Temiz, Etoile de Dakar, Sensation Band & Aster Aweke, Kingston Wall, Amorphis, Afrocola ja Paleface.

Sakari Kukkoa on myös muistettu ja huomioitu monilla kunniamaininnoilla ja palkinnoilla; sellaisia ovat mm. Suomen Jazzliiton Yrjö-palkinto 1976, Kulttuurityöntekijäin liiton palkinto 1977, Oulun taidepalkinto 2002, Kajaanin kaupungin kulttuuripalkinto 2004, Golden Gospel-palkinto 2009, Erikois Emma 2014. Sakari Kukko on nauttinut myös taiteilijaeläkettä vuodesta 2014 lähtien.

Kapellimestari Esa-Pekka Salonen.

Piirpauke perustettiin vuonna 1974 ja yhtye julkaisi vuonna 1975 ensimmäisen levynsä. Yksi ehkä kaikkein tunnetuimmista Piirpauken levytyksistä on karjalaissävelmä Konevitsan kirkonkellot, jossa torvisoolon (Ranskan torvi) soitti nuori – levytyksen aikoihin vasta 17-vuotias - musiikinopiskelija, nykyinen kapellimestari Esa-Pekka Salonen (s. 30.6.1958). Kitarasoolon samalla levyllä soitti Hannes Mikael Waldemar ”Hasse” Walli (s. 10.2.1948 Helsinki) ja pianon levytyksessä soitti Sakari Kukko. Piirpauken versio kappaleesta taltioitiin aikanaan Finnvoxin studiolla, Helsingissä. Tämän kansanlaulun levytti Suomessa ensikerran vuonna 1952 kanteleella Ulla Kyllikki Katajavuori-Koskimies (s. 16.6.1909 Rauma ja k. 5.10.2001 Helsinki). Ulla Katajavuori oli jo lapsena Suomen Yleisradion ensimmäisiä esiintyjiä Raumalta radioiduissa koelähetyksissä. Valtion myöntämän taiteilijaeläkkeen Katajavuori sai vuonna 1975. Kappale kuvailee Laatokan Konevitsan saaressa sijaitsevan luostarin kirkonkellojen sointia.

Hasse Walli.

Höyrylaiva Kurun pienoismalli on Kurun kirjastossa.

Sisävesiemme höyrylaiva Kurun hukkumisesta Näsijärvellä tulee 7.9.1929 kuluneeksi 90 vuotta. Kurun onnettomuus oli Suomen pahin sisävesillä tapahtunut vesiliikenneonnettomuus. Höyrylaiva Kurun onnettomuudessa hukkui melkein 140 henkilöä.

Höyrylaiva Kuru valmistui vuonna 1915 Tampereella Sommers, af Hällström & Waldensin konepajalla ja se rakennettiin nimenomaan liikennöintiin Näsijärvelle. Kuru-laivalla oli pituutta 30,48 metriä ja leveyttä 5,58 metriä. Höyrylaivalla oli tilat 214 matkustajalle ja siinä 355-hevosvoimainen höyrykone. Höyrylaiva Kuru pakko-otettiin Venäjän merivoimille joukko-osastoon, Satakunnan laivastoon, ensimmäisen maailmansodan aikana.

Kuru-laiva liikennöin vuosittain noin seitsemän kuukautta, toukokuun alusta joulukuun alkuun asti. Vielä 1920-luvulla linja-autoliikenne oli vaatimatonta Länsi-Teiskon ja Kurun alueilla ja siksi laivalla kulki paljon matkustajia ja rahtia. Laivan välikannella sijaitsivat matkustajien tilat ja kapteenin hytti, komentosilta sekä ohjaushytti sijaitsivat yläkannen etuosassa. Laivan savupiipun takana oleva tila oli rauhoitettu pelastusveneille.

Kuru-laivan yksi ankkuri on muistona Nygårdin tilan - tunnetaan ehkä paremmin Palhoniemen nimellä - pihassa, Kurussa.

Höyrylaiva Kurun matkareitti alkoi Kurun kirkonkylän rapakolta jo aamuisin klo 6. Pysäkkeinä toimivat Nygård, Tokonen, Kapee, Toikko, Räyniö ja Rantala. Tampereen Mustanlahden satamaan höyrylaiva saapui illalla klo 21:n aikoihin. Maanantaisin, keskiviikkoisin ja lauantaisin höyrylaiva Kuru pysähtyi edellisten lisäksi Toltaan, tiistaina Ikoseen, torstaina Parkkuun ja perjantaina vielä Leppälahdelle. Paluumatka Tampereelta Kuruun kesti noin 10 tuntia ja paluumatka alkoi Mustanlahden satamasta klo 15.15.

Höyrylaiva Kuru uudistuksen jälkeen.

Höyrylaiva Kurun kapteenina toimi vuodesta 1920 lähtien merimies- ja kalastajasukuun Vironlahdella syntynyt Onni Saarinen (1881-1950), joka jo 20-vuotiaana oli lähtenyt maailman merille töihin ja hän oli myös hyvin kokenut kapteeni ja merenkävijä. Perimätiedon mukaan häntä kuvailtiin kovin suoraksi, rehelliseksi sekä täysin raittiiksi ja hartaaksi kristityksi. Sitkeästi laivayhtiön palveluksessa ollessaan hän onnettomuuden jälkeenkin asui perheineen Kurussa. 

Höyrylaiva Kurun omistaja Höyrylaivaosuuskunta Kuru teki kokouksessaan 26.11.1922 päätöksen Kuru-laivan jatkuvasti kasvaneiden matkustajamäärien ja ahtaiden laivan tilojen vuoksi uudistaa laivan yläkannen matkustajatiloja ja sisustaa samalla laiva uusiksi. Koska osakkaiden joukossa esiintyi myös vastustusta korjaushankkeelle, päätettiin korjaukset suorittaa vasta vuonna 1927. Höyrylaiva Kurun korjausremontti suoritettiin Naistenlahden satamassa Tampereella ja työn suorittivat A. Ahlström Oy:n Varkauden konepajan työntekijät. Tammikuussa 1927 purettiin laivan vanhat kansirakennelmat pois ja uusi aivan uusi välikansi valmistui 5-millisestä rihlapellistä ja yläkansi puusta. Laivan välikannen sivuseiniä kasvatettiin edestä ja takaa kahdella metrillä. Laivan uudelle yläkannelle savupiipun taakse tuli neljä ensimmäisen luokan matkustajahyttiä. Koko laivan yläkansi katettiin peltisellä aurinkokatoksella, jonka päälle sijoitettiin pelastusveneet. Kuru-laivan suuri höyrykattila uusittiin täysin ja samoin uusittiin muukin laivan sisustus, kaiteet sekä putkistot.

Uudistuksen jälkeen kaksikerroksinen Kuru-laiva oli muuttunut kolmikerroksiseksi. Pohjakannella eli ruumassa sijaitsivat laivan konehuone ja lastiruumat sekä kolmannen luokan matkustajien hytit. Toisen kerroksen välikannella laivassa oli kookas kolmannen luokan matkustajille tarkoitettu tila, jossa sijaitsi myös laivan ravintola. Kannen peräosassa sijaitsi kolme toisen luokan matkustajahyttiä. Laivan yläkantta kiersi kävelysilta, ja sen varrelle oli sijoitettu runsaasti penkkejä istujille. Laivan ohjaamo sijaitsi myös yläkannella. Uppoamattomaksi mainostettuun Kuru-laivaan mahtui nyt 218 henkilöä ja höyrylaiva Kuru palasi takaisin omalle vakireitilleen toukokuussa 1929. Laivan korottamisesta korjauksen yhteydessä varoitti myös laivan alkuperäinen laivan rakentanut konepaja.

Onnettomuuspäivänä, lauantaina 7.9.1929, höyrylaiva Kuru lähti säätä uhmaten matkaan Tampereen Mustanlahden satamasta aikataulun mukaisesti klo 15.15. Silloin kävi kova myrskytuuli, jonka nopeudeksi mitattiin 8 beufortia eli noin 17-20 m/s. Kuru-laivan kapteeni, Onni Saarinen, arvioi perämiehen kanssa neuvoteltuaan, että laiva kyllä kestäisi myrskyn koettelemukset. Laivassa oli 150 matkustajaa ja 12 hengen miehistö. Laivalla oli huomattavasti nuoria tehtaan tyttöjä ja oppikoululaisia menossa viikonlopun viettoon omien vanhempiensa luokse. Matkustajissa oli myös useita maatilojen isäntiä, jotka olivat noutaneet maitotilin meijeristä kaupunkimatkoillaan.

Surusaattajia Mustanlahden satamassa Tampereella onnettomuuden jälkeen.

Pelastajat tositoimissa Näsijärvellä Veikko Kannisen kuvaamana.

Pian lähtönsä jälkeen Kuru-laiva alkoi keikkua pituussuunnassa aallokossa, mutta kun tultiin lähelle Siilinkaria, laiva joutui ristiaallokkoon; laivaa lähestyi kolme hyökyaaltoa, joista ensimmäinen syöksi laivan keulaan vettä painaen sitä syvemmälle. Tässä vaiheessa kapteeni Onni Saarinen sammutti laivan koneet, jotta laivan keula nousisi taas aaltojen päälle. Toinen hyökyaalto löi laivaan murtaen kaikki matkustajatilojen ovet ja vesimassat vyöryivät laivan sisätiloihin. Suunnitteluvirheen vuoksi kaikki laivan luukut aukesivat sisäänpäin. Samalla laiva kääntyi vasemmalle pahasti kallistaen, jolloin vedet valtasivat vasemmalta laidalta myös laivan. Keulakansi täyttyi helposti vedestä, koska siellä ei ollut tulvaluukkuja. Kolmas hyökyaalto sitten käänsi lopulta laivan sivutuuleen ja kaatoi laivan nopeasti kyljelleen. Laivan upotessa Näsijärveen kello oli 15.26. Vain viisi minuuttia Kuru-laivan lähdön jälkeen matkustajalaiva Tarjanteen kapteeni, Niilo Karimaa, havaitsee kiikareillaan Siilikarin suunnassa Kuru-laivan joutuneen poikittain aallokossa. Matkustajalaiva Tarjanne sai pelastettua Kuru-laivan onnettomuudessa 13 henkilöä; Kuru-laivan kapteeni Onni Saarinen pelastui myös myrskystä hengissä matkustajalaiva Tarjanteeseen. Tarjanne saapui Kurun uppoamispaikalle perä edellä, ja laivan potkuri silppoi muutamia veden varaan joutuneita ihmisiä.

Haaksirikon uhrien arkkuja Kalevankankaan kappelin kupeessa.

Kuru-laivaan jäivät loukkuun välikannen ja alasalonkien matkustajat, sillä heillä ei ollut juuri mitään mahdollisuuksia pelastautua laivasta. Paniikin vuoksi salonkien ikkunoista on turha edes yrittää ulospääsyä. Yläkannen matkustajat saattoivat sentään nousta laivan kyljelle odottamaan pelastusta, mutta vain osan onnistui saada itselleen pelastusrenkaan. Laivan omista pelastusveneistä yksi jäi kaatuneen Kuru-laivan alle. Kaksi muuta pelastusvenettä saatiin veteen – toinen laivan kapteeni Saarisen avulla – mutta hyökyaallot paiskaavat nekin nurin.

Hinaaja Näsijärvi oli myös mukana Kuru-laivan onnettomuuden pelastustöissä. Hinaajan mastoon oli kiinnitettynä Aamulehden valokuvaaja Veikko Kanninen, joka korkeammalta sai kuvattua onnettomuuden tapahtumia paremmin, kuin keikkuvalta kannelta. Hinaaja Näsijärvi pelasti kolme myrskyn varaan joutunutta ja moottorivene Suunto sai pelastustehtävissä korjattua kaksi ihmistä Näsijärvestä. Näsinkalliolle kerääntyi paljon väkeä seuraamaan, kuinka Kuru-laiva upposi vain noin kilometrin päässä rannasta. Laivan mukana menehtyi 136 ihmistä, kurulaisia, tamperelaisia ja länsiteiskolaisia. Myrsky vaimeni Näsijärvellä aamun tullessa ja sukeltajat alkoivat heti nostaa järvestä vainajia, jotka koottiin pääasiassa paikalle hinattuun suureen lotjaan. Tampereen ruumishuoneelle eivät kaikki onnettomuuden vainajien ruumiit mahtuneet, vaan osa ruumiista kerättiin Frenckelin tehtaan varastoihin.

Onnettomuuden uhrit siunattiin haudan lepoon yhteishautajaisissa Tampereella, Kurussa ja Länsi-Teiskossa. Tampereen siunaustilaisuuteen Kalevankankaan hautausmaalla osallistui lähes 10 000 ihmistä. Tampereella oli tarkoitus viettää kaupungin 150-vuotisjuhlia 18.9.1929, mutta nyt juhlat korvautuivat Kalevankankaan muistotilaisuudella. Myös hotelli Tammerin avajaisia siirrettiin höyrylaiva Kurun onnettomuuden vuoksi. Laivaonnettomuuden uhrien perheille kerättiin toista miljoonaa markkaa keräyksellä, jonka varat riittivät lähes kolmenkymmenen vuoden ajaksi avustuksiin.

Kapteeni Onni Saarinen.

Kuru-laivan kapteeni Onni Saarista vastaan nostettiin syyte, joka kuitenkin kaatui ensin Tampereen raastuvanoikeudessa ja vielä myöhemmin hovioikeudessa joulukuussa 1931. Oikeuden mukaan kapteeni Saarisella ei ollut kokemukseen perustuvaa tietoa Kuru-laivan epävakaudesta. Laivan remontissa aluksen painopiste oli kansirakenteen korotuksen vuoksi noussut liian ylös. Koska laivan yläkannen kaide remontissa ilman tulvaluukkuja, vesimassat valtasivat aluksen. Katsastuksessa Kuru-laiva todettiin kuitenkin kaikin puolin merikelpoiseksi. Oikeudessa kerrottiin, että Kuru-laivan alkuperäinen rakentaja Sommers, af Hällström & Waldens oli varoittanut laivan rakenteen muuttamisesta. Siksi tilille vaadittiin myös Kuru-laivan omistajia, mutta varoituksesta ei saatu näyttöä. Kovaa myrskyä ja laivan ominaisuuksia kummempia syyllisiä laivaturmalle ei lopulta voitu osoittaa. Pian oikeuden vapauttavan päätöksen jälkeen kapteeni Onni Saarinen jätti Kurun ja muutti perheineen Helsinkiin satamakapteeniksi. 

Kuru-laiva nostettiin Näsijärvestä melko pian - neljän viikon kuluessa - ja jo kahden kuukauden päästä onnettomuudesta laiva jatkoi liikennöintiään, vaikka osa uhrien omaisista vastusti sitä. Höyrylaiva Kuru lopetti liikennöintinsä vuonna 1938 ja siitä tehtiin proomu. Proomua käytettiin tavarakuljetuksiin parinkymmenen vuoden ajan.Kuru-laivan höyrykone myytiin Turengin sahalle voimanlähteeksi ja 1940-luvulla höyrykone jatkoi matkaansa sieltä Länkipohjan sahalle sekä vielä 1960-luvulla puunjalostustehtaalle Alavudelle. Vuonna 1992 Kurun vanha höyrykone lahjoitettiin Alavudelta Tampereen museolle. Tampereella höyrykone kunnostettiin ja sijoitettiin Mustanlahden satamaan näytteille vuonna 2013.

Höyrylaiva Kurun ruostunut runko lepää nykyään yksityisrannassa Ruovedellä. Runko sijoitettiin Visuveden meijerin rantaan vuonna 1968. Sen hinasi paikalleen Visuvesi Oy:n hinaaja. Laivaonnettomuuden vuoksi haluttiin pystyttää Näsikalliolle onnettomuuden muistomerkki, jonka vuoksi aiheesta julistettiin veistoskilpailu. Palkintolautakunta ei ollut kuitenkaan kilpailun tuloksiin tyytyväinen ja julisti uusintakilpailun aiheesta neljän parhaan ehdotuksen kesken. Molemmat kilpailut voitti lopulta kuvanveistäjä Yrjö Liipola (1881-1971) Patsashanke rahoitettiin Näsijärven onnettomuuden ja sen uhrien muistoksi perustetun muistorahaston ja Winterin lahjoitusrahaston varoilla. Muistomerkki paljastettiin Kurun onnettomuuden 11. vuosipäivänä 7.9.1940 Näsinkalliolla. Pronssinen patsas sijoitettiin jalustalle, joka on Kurun mustaa graniittia; koko muistomerkin korkeus on n. 8,5 m.

Kurun haaksirikon muistomerkki Tampereen Näsinkalliolla.