Etelä-Amerikassa Chilestä Guetemalaan saakka kokapensaiden lehtiä on pureskeltu jo yli 4 000 vuoden ajan. Koka oli näissä olosuhteissa itseasiassa ensimmäisiä kasveja, joita Pohjois- ja Etelä-Amerikan kansat myös kasvattivat viljelyksillään. Unescon maailmanperintökohde, inkojen aloittaneen noin vuonna 1420 rakentamisen 2 430 metrin korkeuteen Andien harjanteelle Perussa noussut inkakaupunki, Machu Picchun, Urubambajoen laaksossa. Machu Picchu sijaitsee varsin lähellä Inkavaltakunnan pääkaupunkia, Cuscoa. Kaupungissa oli noin 200 rakennusta, esimerkiksi temppeleitä, hallitsijanpalatsi, varastoja sekä asuintaloja. Vuorenrinteille rakennettiin viljelypengermiä. Machu Picchussa asui noin 750 asukasta. Jo kaupungin suunnittelijat sekä rakentajat pureskelivat siis kokanlehtiä ahkerasti.
1600-luvulla eurooppalaiset tutkimusmatkailijat Uudesta maailmasta kotiutuessaan toivat mukanaan koko joukon melko mietoja psykoaktiivisia aineksia. Näitä olivat esimerkiksi kahvi, suklaa ja tupakka sekä myös kokanlehdet mielihyvää tuottamaan. Etelä-Amerikan valloittajat eivät varsinkaan aluksi ymmärtäneet eivätkä ainakaan mieltyneet alkuasukkaiden suorittamaan kokalehtien pureksimiseen. Katoliset lähetyssaarnaajat oivalsivat varsin pian kuitenkin, että tämä kokalehtien märehtiminen oli myös este alkuasukkaiden käännyttämiselle kristinuskoon, koska kokalehdet olivat alkuasukkaille myös uskonnollinen tapa. Perussa kokaviljely muodostui pian varsinkin siirtokuntien keskeiseksi toiminnaksi. Useat espanjalaiset siirtolaiset maksoivat palkat työläisilleen kokanlehdillä. Meksikossa San Luis Potosin kaivoskaupunki tuotti kokaa kaksi kertaa niin paljon kuin ruoan ja vaatteiden tuotanto. Ensimmäiset espanjalaiset retkikunnat saapuivat tänne jo vuonna 1518 ja retkikuntia johtivat Juan de Grijalva ja Alfonso Álvarez de Pineda.
Näin kokanviljely vähitellen kaupallistui ja kokaa käytettiin myös riiston välineenä suhteessa paikalliseen työvoimaan. Katolisten kreoliomistajien häikäilemätön intiaaniväestön kohtelu aiheutti tilanteen, joka synnytti mantereen ensimmäiset huumekauppiaat alueelle. Vielä hyvän matkaa 1900-luvun puolelle saakka Andien maanomistajat kuittasivat paikallisille työläisilleen maksetut palkat kokanlehdillä; tämä johti pahoihin aliravitsemustilanteisiin ja syntyi myös uusia teorioita huumeriippuvuudesta. Kolumbian hallitus rajoitti vuoden 1938 jälkeen kokalehtien myymistä apteekeille. Työläisten palkkojen maksaminen kokalehdillä samoin kuin kokalehtien kasvattaminen ja levittäminen tehtiin laittomaksi vuonna 1947. Vuonna 1952 YK kielsi tuhansia vuosia kestäneen perinteisen tavan taistellakseen huumeriippuvuutta vastaan.
Vasta vuonna 1988 YK kumosi tämän kiellon, kun huumausaineita käsitteleviä sopimuksia muokattiin uusiksi ja tässä yhteydessä sallittiin rajoitetusti sellaisten perinteisten psyykeen vaikuttavien aineiden kuin oopiumin ja kokan käyttö. Vuonna 2007 entinen Kolumbian hallituksen edustaja YK:n huumeiden ja rikollisuuden vastaisessa toimistossa, Sando Calvani kirjoitti näin: ”Nykyään on riittävästi empiiristä ja tieteellistä todistusaineistoa osoittamaan, että enää ei ole järkevää pitää kokanlehtiä vaarallisena huumeena tai psyykeen vaikuttavana aineena tai nähdä kokateen juomista todisteena ”huumeriippuvuudesta”.
Noin kahdeksan miljoonaa ihmistä jauhaa suussaan kokaa Andien alueella, ja tämä käytännössä tarkoittaa, että Latinalaisessa Amerikassa on enemmän kokanpureksijoita, kuin Pohjois-Amerikassa kokaiininkäyttäjiä. Vain noin puoli prosenttia kokalehden kemiallisesta koostumuksesta on itse kokaiinia. Kokanpureskelijat Andeilla käyttävät arviolta noin 30 grammaa kokanlehtiä päivässä, josta määrästä tulee noin 150 milligrammaa kokaiinia päivässä eli noin yhden tavallisen kokaiiniviivan verran. Jos esimerkiksi ruiskutat suoraan suoneesi kofeiinia, sen fyysiset vaikutukset ovat ratkaisevasti erilaisia kuin jos joisit monia kahvikupillisia kahvia päivän mittaan. Yhdysvaltojen suurlähetystö ohjeistaa matkailijoita Bolivian pääkaupungissa, La Pazissa, että nämä nauttisivat kokateetä, kunnes kulkija tottuu oleskelemaan lähes neljän kilometrin korkeudessa.
Vielä noin sata vuotta sitten hyvin suosittuna psykoaktiivisena aineena käytettiin Atlantin molemmilla puolilla oopiumia. Kivun lievitykseen oopiumia käytettiin hyvin yleisesti Amerikan uudisasukkaiden joukossa. Munuaiskivien aiheuttamaan kipuun mm. keksijä, kirjailija, diplomaatti, tiedemies ja filantrooppi Benjamin Franklin (s. 17.1.1706 ja k. 17.4.1790) nautti viimeisinä elinvuosinaan säännöllisesti laudanumia eli alkoholiin uutettua oopiumia. Laudanum kehitettiin Sveitsissä 1500-luvulla kipulääkkeeksi. Laudanumin varsinainen kulta-aika oli kuitenkin viktoriaanisessa Englannissa 1800-luvulla, jolloin siitä muodostui eräänlainen työväenluokan huume; laudanumia sai kuka hyvänsä ostaa apteekista ja se oli halvempaa kuin pullo halpaa viiniä. 1900-luvulla morfiini syrjäytti laudanumin lääketieteellisessä käytössä ja yhdessä heroiinin kanssa myös päihdekäytössä.
Sekä amerikkalaiset että eurooppalaiset olivat hyvin halukkaita oppimaan uusia ”tuulia”. Teollisuus lähti 1800-luvun lopulla voimakkaaseen nousuun markkinoiden vetäessä hyvin. Varsinkin ajatustyöläiset kaipasivat työssä jaksamiseen piristysaineita; 1880-lukua ennen oli vain yksi piriste käytössä, kofeiini. Kokaiinille oli siis olemassa suorastaan tilaus. Aine ilmestyi markkinoille kahdessa muodossa: reseptilääkkeenä ja patentoituina valmisteina. Ruokatavaraliikkeistä sai patentoituja valmisteita, jotka sisälsivät kokanlehtiuutetta. Kokalehtiuutteen määrä tuotteessa myös usein myös unohdettiin ilmoittaa. Näistä tuotteista useimmat olivat ns. terveysjuomia, joissa kokanlehtiuutetta oli yleensä varsin pieniä määriä. Miedot kokaiiniliukset sekä kokauutteet nousivat hyvin pian valtavan suosituiksi piristysaineina. Tilannetta voisi hieman verrata nykyisiin energiajuomiin ja espressoihin.
Reseptilääkkeitä valmistivat sellaiset yhtiöt, kuten saksalainen Merck ja yhdysvaltalainen Parke-Davis sekä Burroughs Wellcome. Nämä lääkeyhtiöt ilmoittivat tuotteissaan käytetyn kokaiinimäärän selvästi. Muun muassa näiden lääkeyhtiöiden ansiosta kokaiinista muodostui 1800-luvun loppupuolen lääketieteellinen menestystarina. Yhdysvalloissa puhdas kokaiini maksoi vuonna 1900 vain 25 senttiä grammalta; kokaiini oli Yhdysvalloissa viiden myydyimmän lääkkeen joukossa. Kokaiinia oli esimerkiksi miltei kaikissa hammassärkypastilleissa ja peräpukamalaastareissa, voiteissa, höyryhengityslaitteissa sekä sikareissa. Lääkevalmistajat mainostivat kokaiinia lääkkeeksi ruoansulatusvaivoihin, liiallisen ruokahalun hillintään, lasten ujouteen hoidoksi sekä yleislääkkeeksi monille sairaille ja uupuneille. Lääkeyhtiö Parke-Davis ylisti kokaiinin ansioksi ”voi korvata ruoan, muuttaa pelkurin rohkeaksi ja hiljaisen puheliaaksi ja estää kärsivää tuntemasta kipua”. 1890-luvulla tarjottiin Sears Roebuckin myyntiluettelossa puolentoista dollarin edullisella hinnalla Parke-Davisin kätevää kokaiinipakkausta, jonka mukana toimitettiin injektioruisku.
Eri puolilla maailmaa apteekit myivät vuonna 1900 kaikkiaan seitsemääkymmentätuhatta tuotetta, jotka sisälsivät jotakin psykoaktiivista raaka-ainetta. Apteekeista pystyi Yhdysvalloissa saamaan vuoteen 1907 asti käytännössä aivan mitä tahansa huumausainetta vapaasti. Kauppa oli siihen asti täysin laillista ja säätelemätöntä; myöskään myyntilisenssejä ei kysytty. Tässä vaiheessa kokanlehtien kysyntä kasvoi valtavasti. Peru oli tuolloin maailman suurin kokalehtivalmisteiden tuottaja. Pelkästään vuonna 1900 kokalehtienkasvattajat veivät Perusta kymmenen tonnia ulos kokaiinia. Nykyisin arvioidaan Perun, Kolumbian ja Bolivian vievän yhdessä noin tuhat tonnia kokaiinia vuodessa.
Tutkijat ja psykologit ovat kehittäneet toistakymmentä addiktioteoriaa, joita on sittemmin tutkittu lisää ja osasta on kehitelty myös erilaisia addiktioiden hoitomenetelmiä. Yksi näkökulma on ollut etsiä addiktiolle selitystä persoonallisuuden rakenteesta. Voisiko olla olemassa niin kutsuttu addiktiivinen persoonallisuus, jollaisella ominaisuudella varustettu ihminen on muita auliimpi kehittämään itselleen riippuvuuksia? Tämän persoonallisuusselityksen kylkeen istuu sopivasti teoria, joka katsoo addiktioissa olevan kyse tunteista sekä epämiellyttävien mielentilojen itselääkityksestä. Klassisen addiktion sairausmallin mukaan muutokset addiktin aivoissa johtavat lopulta itsekontrollin menettämiseen. Geneettisestä alttiudesta etsitään voimakkaasti myös syitä addiktoitumiseen. Nämä selitykset limittyvät osittain päällekkäisiksi tai niitä pidetään selityksinä toisiaan täydentävinä.
Teoria ”kohtuuttomista himoista” – excessive appetites – jota englantilainen psykologi Jim Orford tutkii addiktiivista käytöstä sairauden sijaan vahvana psykologisena kiinnittymisenä tietynlaisiin toimintoihin. Kohtuuttomuus syntyy monimutkaisesta itsekeskeisyyden ja tarpeentyydytyksen vyyhdistä. Tutkija Orfordin mukaan addiktoitumista tulisi selittää yksilön koko elämänkaaren taustaa vasten sekä myös suhteessa vallitseviin yhteiskunnallisiin ja sosiaalisiin normeihin ja kulloisiin kulttuurisiin taustatekijöihin. Psyyke on riippuvaisella jatkuvassa vuoropuhelussa ympäristön kanssa ja ongelmat tässä dialogissa saattavat johtaa addiktoitumiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti