Finlayson & Co. (2. osa)
James ja Margaret Finlayson muuttivat 30.6.1841 jälleen ja tällä kertaa Irlantiin. Ei ole täysin selvää, miksi he muuttivat Irlannin Armaghin kreivikuntaan. Skotlantilaisen pariskunnan muutto Glasgow’sta köyhään Irlantiin oli aikakautena todella poikkeuksellista. Irlanti tunnettiin puutteestaan ja väestö lähti sieltä suurin joukoin mm. Amerikkaan paremman elämän toivossa. Eräs mahdollinen syy muuttoon saattoi olla henkilökohtaisten talousvaikeuksien syvenemien varallisuuden menetyksen seurauksena. Irlannissa todennäköisesti elinkustannukset saattoivat hyvinkin olla matalampia. Margaret Finlaysonista ei ole Irlannista löytynyt asiakirjamerkintöjä, joten ei ole täysin varmaa, jäikö hän osaksi aikaa Skotlantiin vai seurasiko hän miestään heti tämän mukana Irlantiin. Aikaisemminkin oli monta kertaa käynyt niin, että Margaret saapui vasta miestään myöhemmin; näin oli käynyt mm. muutettaessa Venäjälle, Suomeen ja takaisin Skotlantiin.
On kuitenkin olemassa kirje, jonka Margaret Finlayson kirjoitti ystävälleen kirjailija Augusta Lundahlille Tampereelle; tämän kirjeen uskotaan olevan kirjoitettu nimen omaan Irlannissa. Kirje on kopio, koska alkuperäinen kirje on kadonnut, eikä kirjeessä ole myöskään päivämäärää. Tässä kirjeessä viitataan joka tapauksessa tulipaloon, joka tapahtui vuonna 1841. Tulipalo tuhosi vanhan tehdasrakennuksen 18.2.1841. Tämän vuoksi kirjeen uskotaan yleisesti, että kirje on kirjoitettu Irlannissa. Tämän lisäksi Margaret Finlayson kertoo kirjeessään, että hänen palvelijattarensa on palaamassa Suomeen. Tämä voisi kertoa pakottavasta tarpeesta karsia kustannuksia Finlaysonien taloudessa. Ensimmäinen maininta James Finlaysonista Irlannissa löytyy Society of Friendsin (kveekarien) Grangen kuukausikokouksen pöytäkirjasta 18.1.1843, jolloin James jätti seuralle jäsenhakemuksensa. Grange on seurakunta Armaghin kreivikunnassa, vain kahden mailin päässä Armaghin kaupungista Belfastin suuntaan.
James Finlayson hyväksyttiin seuran jäseneksi kahden komitean tekemän vierailun jälkeen 22.3.1843. Liittymisprosessi eteni Irlannissa huomattavasti nopeammin kuin Skotlannissa aikaisemmin. Tästä herääkin kysymyksiä: jättikö James Finlayson tahallisesti kertomatta velkojat? Jäikö komitea tietämättömäksi aikaisemmista Finlaysonin vararikoista? Grangen pöytäkirjasta löytyy merkintä: ”Rakkaat ystävät, James Finlayson, tämän kokouksen jäsen, on muuttanut Moyalloniin teidän alueellenne, ja hänen käytöstään ja velkojaan koskevien selvitysten perusteella mikään ei estä suositustodistuksen myöntämistä hänen puolestaan. Suosittelemme häntä kristilliseen huolenpitoonne ja jäämme rakkaudella teidän ystäviksenne.”
Laajenevan tehdasalueen uudet rakennukset saivat myös kuvaavia nimiä; vuonna 1865 valmistunut kolmikerroksinen karstaamo ja kehräämö nimettiin Seelanniksi, maaliskuussa 1877 valmistunut pitkä kutomorakennus oli Plevna, Siberiaksi kutsuttiin vuonna 1899 käyttöön otettua suurta kehräämörakennusta, jossa nykyään on mm. Aamulehden toimitus. Vanhin tehtaan alueen talojen erikoisista nimistä lienee Sitka, joka oli alaikäisten tehtaantyttöjen asuntola Näsilinnankatu 2-4:n tontilla. Sitkan saari on Luoteis-Amerikassa, Alaskassa ja sinne lähti retkikunta Helsingistä 12.9.1839. Sitkan luterilaisen seurakunnan pastorina toimi vuosina 1845-1852 Saarijärvellä 15.2.1809 syntynyt kirkkoherra Henrik Johannes Gabriel Plathan (k. 25.10.1887 Sortavala). Plathan pestautui Venäjän luterilaisen kirkon palvelukseen ja sai vuonna 1845 pestin Alaskasta, joka silloin kuului Venäjälle. Matka Alaskaan kesti tuolloin kuukausia, koska se tehtiin reellä ja ratsain. Papin harrastuksiin kuului mm. lauantaisauna sekä biljardin ja kortin pelaaminen rahapanoksin.
Wilhelm von Nottbeck ehdotti Kauppatorille – nykyiselle Tampereen Keskustorille – suihkukaivon rakentamista omilla varoillaan ja moninaisten vaiheiden kautta hänen ehdotuksensa lopulta hyväksyttiinkin. Vuonna 1883 insinööri Robert Huber Helsingistä piirsi suihkukaivon, sen valmisti F. Kahle und Sohn Saksan Potsdamissa ja suihkukaivo saatiin käyttöön Kauppatorille 11.9.1883. Vielä 1930-luvulla suihkukaivo toimi yleisesti hevosten juottopaikkana torilla. Patruuna Nottbeck huolehti työläistensä sosiaaliturvasta järjestämällä tehtaalle mm. omat päiväkodin, koulun, kirjaston ja lukusalin, apteekin, sairaalan, palokunnan, vanhainkodin, soittokunnan ja kirkon.
Patruuna Wilhelm von Nottbeckin vanhin poika, Carl Samuel von Nottbeck valmistui ylioppilaaksi Tartossa sekä suoritti koneinsinöörin tutkinnon Zürichissä, Sveitsissä. Carl von Nottbeck tutustui sähköön ja sen mahdollisuuksiin nuorena miehenä Amerikassa keksijä ja liikemies Thomas Alva Edisonin (s. 11.2.1847 Milan, Ohio ja k. 18.10.1931 West Orange, New Jersey) tehtailla. Edison oli aikansa tuotteliaimpia keksijöitä ja hänen nimissään oli 1 093 patenttia. Hän perusti jättiläisyritys General Electricin vuonna 1892. Thomas Alva Edison oli kehitellyt sähkölampun vuonna 1879 ja aivan ensimmäisenä keksintö otettiin käyttöön valtamerilaiva SS Columbialla (1880-1907), jonka omistivat Oregon Railway and Navigation Company ja myöhemmin San Francisco and Portland Steamship Company.
Pietarissa Carl von Nottbeck oli tutustunut unkarilaiseen Theodore Puskasiin (Tivadar Puskás de Ditró, s. 17.9.1844 Pest ja k. 16.3.1893 Budapest), joka oli Edisonin keksintöjen tärkein edustaja Euroopassa. Ennen vuotta 1879 Puskasin vastuulla oli Euroopassa kaikki Edisonin valaistuspatentit ja vuosina 1879-1883 hän edusti myös Thomas Edisonin puhelin- ja fonografipatentteja. Kesällä 1880 Carl von Nottbeck matkusti Pietarista New Yorkiin tapaamaan sukulaisiaan. New Yorkista ei ole kovin pitkä matka Thomas Edisonin Menlo Parkin laboratoriolle New Jerseyssä. Ei ole varmaa, kävikö Carl von Nottbeck koskaan Menlo Parkissa, mutta kesällä 1880 löytyy laboratorion vieraskirjasta maininta, jonka mukaan Theodore Puskas vieraili paikalla ”ystävän kanssa”. Varmaa sen sijaan on se, että Carl von Nottbeck ei koskaan työskennellyt Menlo Parkissa.
Kesällä 1881 Carl von Nottbeck esitteli intoa täynnä ollen tämän uuden keksinnön valaistuksen parantamiseksi Finlaysonin tehtaalla yhdessä unkarilaisen sähköasiantuntijan, Istvan von Fodorin kanssa isälleen, patruuna Wilhelm von Nottbeckille. Isä epäili hanketta ensin, mutta lupautui kokeiluu. Ensiksi sähkövalot asennettiin vain tehdassalin toiselle puolelle ja toiselle puolelle jäi kaasuvalo. Hehkulamppuja asennetaan Plevnan saliin 150 kappaletta ja niiden johdotuksena on puuvillalla eristettyä kuparijohtoa. Finlaysonin puusepänverstas valmistaa puukoukkuja, joilla johdot kiinnitetään salin kattoon ja seiniin. Virtansa hehkulamput saivat Thomas Edisonin höyryvoimalla toimivista kahdesta Z-sarjan 110 voltin tasavirtadynamosta. 15.3.1882 Plevnan kutomosali sai sähkövalon, joka todettiin kirkkaammaksi kuin kaasuvalo ja paikalla tätä todistamassa olivat asennustöistä vastaavat, tehtaan johto ja kaupungin virkamiehiä pormestari Fredric Procopén johdolla. Onnistuneen kokeilun vuoksi koko Finlaysonin tehtaaseen haluttiin sähkövalot, jotka vuonna 1883 olivatkin käytössä. Tehdas sai oman sähkökeskusasemansa vuonna 1863 rakennettuun tehdasrakennus nro 21:een. Hehkulamput olivat paloturvallisempia kuin kaasuvalo. Niillä voitiin valaista myös sisätiloja toisin kuin hiilikaarilampuilla, joita käytettiin jo julkisten tilojen sähkövalaistuksessa 1870-luvulta lähtien ja Suomessakin ne sytytettiin ensimmäisen kerran vuonna 1877 Helsingissä Pasilan konepajalla.
Carl von Nottbeck suunnitteli Suomen ensimmäisen koskien sähköistämisohjelman. Poikamiehenä elämänsä elänyt Carl von Nottbeck ajautui Finlaysonin sähkövalokeskuksen valmistuttua Pietarin Edisonin tehtaan edustajaksi ja sieltä edelleen Pariisiin 1880-luvun lopulla myyden siellä Edison-yhtiön telefooneja eli puhelimia. Theodore Puskas ja Carl von Nottbeck perustivat yhteisyrityksen nimeltä Puskas & Nottbeck. Sen tarkoituksena oli myydä Thomas Edisonin puhelinjärjestelmää Pohjois-Eurooppaan. Pariisiin Carl von Nottbeckin elämä myös päättyikin, kun hänet löydettiin hotellista kuolleena 11.11.1904 ja häneltä jäi jälkeläiseksi yksi tytär.
Kenraalimajuri ja ritari Clas Alfred Stjernvallin (s. 29.12.1803 Linnaisten kartano, Mäntsälä ja k. 22.7.1869 Ylöjärvi) vanhemmat olivat luutnantti sekä tilanomistaja Hans Henrik Stjernvall ja Anna Lovisa Ekblad. Aviopuoliso oli vuodesta 1832 Selma Aurora von Kraemer (s. 22.1.1814 Sommarnäs Gård, Orimattila ja k. 26.1.1888 Lielahden ratsutila, Ylöjärvi). Kenraalimajuri Johan Richard Alfred Schleussner (s. 4.12.1831 Pietari ja k. 26.8.1908 Vilna) oli Clas Alfred Stjernvallin avioton poika, kenraali Carl Fredrik Stjernvall (s. 10.4.1813 Linnaisten kartano, Mäntsälä ja k. 14.8.1904 Riilahden kartano, Bromarv) oli hänen veljensä ja kenraali Knut Adolf Ludvig Stjernvall (s. 8.9.1819 Linnaisten kartano, Mäntsälä ja k. 17.4.1899) hänen velipuolensa. Clas Alfred Stjernvall suoritti ylioppilastutkinnon Turussa vuonna 1817 ja Uppsalassa vuonna 1823. Hän tuli vapaaehtoisena Venäjän tie- ja vesikulkulaitoksen insinöörijoukkojen palvelukseen vuonna 1824. Vänrikiksi hänet ylennettiin vuonna 1825, aliluutnantiksi vuonna 1826, luutnantiksi vuonna 1827, kapteeniksi vuonna 1831, majuriksi vuonna 1835 ja everstiluutnantiksi vuonna 1840. Hänet siirrettiin vuonna 1847 Suomen tie- ja vesikulkulaitoksen johtokunnan alaisiin insinöörijoukkoihin ja nimitettiin insinöörijoukkojen päälliköksi. Stjernvall yleni everstiksi vuonna 1847 ja kenraalimajuriksi vuonna 1854, jolloin hänet määrättiin Saimaan kanavan työmaan ylijohtajaksi. Eron sotilaspalveluksesta hän sai helmikuussa 1856. Insinööri ja valtiopäivämies Fridolin Stjernvall (s. 16.3.1834 Visjni Volotsjok ja k. 23.6.1871 Brest-Litovsk) oli Clas Alfred Stjernvallin poika.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti