Koneteknikko ja kveekari James Finlayson (10. osa)
Kirjelmän jälkeen käytiin vielä muutamia kuukausia neuvotteluita ja loppuvuodesta 1835 sai James Finlayson hyväksymiskirjelmän Carl Samuel Nottbeckilta ja Georg Adolf Rauchilta, jossa ehdollisena kauppa hyväksyttiin, jos Suomen senaatti siirtää ostajille kaikki Finlaysonille myönnetyt privilegiot. 15.1.1836 Suomen senaatti antoi oman päätöksensä, jonka mukaan sillä ”on sitäkin vähemmän huomauttamista esitettyä anomusta vastaan, koska Finlayson on jo saavuttanut korkean iän ja näyttää olevan syytä olettaa, ettei hän enää voi mainittua tehdaslaitosta kyllin tarmokkaasti hoitaa ja hallussaan pitää”. Samalla senaatti myöntyi myös hakijoiden anomukseen kuuden vuoden lykkäyksestä ensimmäiseen valtionlainan takaisinmaksamiseen.
Kauppakirjat on päivätty 1.3.1836 ja tällöin myös uudet omistajat ottivat haltuunsa Finlaysonin yhtiön. Tämän sopimuksen kanssa tuli kuitenkin ongelma ja kiinnityksen vuoksi kaupan osapuolet joutuivat valtion vaatimuksesta laatimaan uuden kauppakirjan. Uuden kauppakirjan allekirjoittivat Pietarissa Carl Nottbeck ja Georg Rauch 29.5.1837 ja seuraavana päivänä James Finlayson Tampereella. Seuraava sitaatti on tästä kauppakirjasta:
”Minä James Finlayson teen tällä tavoin tiettäväksi, että, sitten kun Hänen Keisarillinen Majesteettinsa tammikuun 15 p:nä viimeksi kuluneena vuonna armossaan on suostunut Hänen Keisarillisen Majesteettinsa Hovin hovimedicuksen, herra Georg Rauchin, sekä Räävelin kunniaporvarin sekä kauppiaan, herra Carl Nottbeckin tekemään alamaiseen anomukseen, että saisivat ottaa haltuunsa minun Tampereen kaupungissa omistamani tehdas- ja manufaktuurilaitoksen siihen kuuluvine taloineen, koneistoineen ja alueineen ja nauttia hyväkseen minulle Armossa myönnettyjä privilegioita ottamalla vastatakseen korottomasta lainasta, suuruudeltaan kuusikymmentäkuusituhatta bankoassignaattiruplaa, jotka minä yleisistä varoista olen perustamista varten saanut, niin… jätän ja luovutan minä siis täten yllämainitun tehtaan sekä kaupunkitalot N:o 10, 23, 124, 127, 128, 129, 130, 131 ja 132 Tampereen kaupungin ensimmäisessä korttelissa sekä niihin kuuluvat rakennukset näissä olevine koneistoineen ja niihin kuuluvine istutuksineen, sekä poikkeuksetta kaiken, mikä niihin oikeuden mukaan kuuluu, ja määrään tämän kaiken yhtiölle Finlayson et Compagnie tämän näin ollun niin kuin kaikkea muuta rehellisesti saatua omaisuutta, kaikessa vastaisuudessa kiistattomasti omistettavaksi ja hallittavaksi.”
Tässä yhteydessä on hyvä ja mielenkiintoista huomata, että osapuolet ovat todennäköisesti jotenkin sopineet Finlaysonin nimen säilymisestä liiketoiminnan jatkuessa uusilla omistajilla. Kuten sitten historia on osoittanut, tehdas tunnetaan edelleen tänäänkin Finlaysonin nimellä; mielenkiintoista on sekin, että jotkut rakennukset ja toiminnot liittyvät hänen nimeensä, vaikka niillä ei ole yhtään mitään tekemistä James Finlaysonin kanssa. Näistä esimerkkinä vaikkapa Finlaysonin Palatsi ja Finlaysonin kirkko.
Finlaysonin jäljiltä tehtaaseen jäi 7 kehruukonetta ja 832 värttinää, jotka kävivät mekaanisella voimalla. James Finlayson jäi vaimonsa kanssa vielä hieman reiluksi pariksi vuodeksi Tampereelle neuvoja jakamaan, mutta heinäkuussa 1838 he poistuivat Tampereelta ja palasivat kotimaahansa. Pinttyneen tarinan mukaan Finlaysonien poistuessa Tampereelta joukko työläisperheitä lapsineen kokoontui pihamaalle jättämään hyvästejä entiselle isäntäväelleen. James Finlayson kuoli 18.8.1852 Edinburgissa 81 vuoden iässä. Tampereen Sanomat kirjoitti numerossaan 76 vuonna 1881 James Finlaysonista: ”Moni muistaa yhä tuon originellin, kookkaan ja hiljaisen herran leveälierisessä hatussaan… Melkein koko tehtaanhenkilökunta muodosti silloin yhden ainoan perheen ja siinä sanotaan rouva Finlaysonin olleen hellänä äitinä ja emäntänä. Hän koulutti lapset, samoin kuin elätti heidät, ja lämmin kristillisyys, joka näitä puolisoita elähdytti, vaikutti koko elämän ajaksi moneen niistä, jotka olivat käyneet tämän omituisen koulun.”
Varmasti James Finlayson oli vähintäänkin kohtalainen ammattilainen kehruukoneiden alalla, mutta kaikilta osin hänen liikemiestaitonsa eivät yltäneet riittävän korkealle. Liiketoimintaansa Tampereella aloitelleelta mieheltä puuttui paljon omaa pääomaa ja hänen laskelmansa menivät koneiden valmistuksen ja myynnin osalta täysin väärin. On myös monasti arvosteltu sitäkin, että suhteellisen avokätisen avunkaan avulla saavutettu toiminnan taso oli sangen vaatimatonta ja tehotonta käytettyihin taloudellisiin panostuksiin nähden. Yhtä kiistatonta lienee kuitenkin, että hän sai Tampereella orastavan teollisuustoiminnan alkuun, vaikka sitten vähän pienempänä ja vaatimattomana alkujaan.
Kun kaupat oli tehty, ilmoittivat sekä James Finlayson että isännöitsijä Ferdinand Uhde yhdessä lähettämällään kirjeellä 1.3.1836 asiakkaille. Tuohon aikaan tämä käytäntö oli jo liike-elämässä yleinen sekä ehdoton edellytys liikesuhteiden jatkumiselle. Samanlainen kirjelmä lähetettiin asiakkaille myös sukupolvenvaihdoksen tapahtuessa. Tämä kirje oli kaksiosainen; kirjeen alkuosassa James Finlayson ilmoitti luopuvansa liiketoiminnastaan ja sen siirtämisestä yhtiölle Finlayson & Co. Kirjeen jälkimmäisessä osassa Ferdinand Uhde puolestaan ilmoitti ottaneensa yrityksen vastaan ja myös jatkossa hoitavansa yhteyksiä yrityksessä.
Tampereella Finlaysonin tehtaan paikalliseksi johtajaksi valittiin Ferdinan Uhde. 9.12.1935 Pietarissa lääkäri Georg Rauch ja liikemies Carl Nottbeck antoivat Ferdinand Uhdelle yleisen valtakirjan, jotta Uhde sai vastaanotettua tehtaan, hoidettua raha-asiat ja valmistella tarpeellisia sopimuksia. Kukaan tehtaan uusista omistajista ei ollut ammattimies puuvillateollisuuden alalla. Siksi sovittiin, että koneteknikko James Finlayson jäisi Tampereelle Ferdinand Uhden neuvonantajaksi siksi aikaa, kunnes Uhde ehtisi täysin tutustua uuteen yritykseen ja paikallisiin olosuhteisiin. James Finlayson uhkasi kuitenkin heti muuttaa Tampereelta pois. Silloin Ferdinand Uhde teki Finlaysonille selväksi, että jos James Finlayson vetäytyisi pois sovitusta menettelystä, ei Uhde myöskään ryhtyisi tehtaan isännöitsijäksi. Syyksi hän mainitsi, ettei tuntenut lainkaan tehtaan asioita, paikallisia olosuhteita eikä maan kieltä. Siksi hän ei katsonut yksin voivansa täyttää johtajantehtäviään.
William Wheeler lupasi tyydyttää James Finlaysonin hintapyynnin ja siten syntyi sopimus, jonka mukaan James Finlayson sitoutui jäämään Tampereelle kahdeksi vuodeksi alkaen maaliskuun ensimmäisestä päivästä vuonna 1836. Isännöitsijä Ferdinand Uhde muutti asumaan Finlaysonin talouteen puutarharakennukseen. Tämä rakennus oli vanha kruunun viinanpolttimo, joka oli muutettu ja sisustettu yksityisasunnoksi James ja Margaret Finlaysonin käyttöön. Ferdinand Uhde tuotti sinne huonekalunsa Pietarista. Samaan talouteen muutti asumaan myös liikemies Carl Samuel Nottbeckin poika, William Nottbeck, parikymppinen nuorukainen, jota koulutettiin tehtaan tulevaksi johtajaksi.
Koneteknikko James Finlaysonin konepajalla oli vuonna 1826 kymmenen henkilöä töissä. Parhaimmillaankin Finlayson työllisti konepajallaan vuonna 1835 vain viisikymmentä työntekijää; tuotanto oli neljällä kehruukoneella noin 500 naulaa lankaa viikossa. Vaikka liikemiesvaistoa James Finlayson ei omistanut, hän oli kuitenkin niin kunnianhimoinen ja turhamainen, että halusi oman nimensä säilyvän Tampereen kaupungin historiassa; tämän hän varmisti tekemällään kauppakirjalla. Kaupan ostajat – käytännössä siis tehdasta jatkossa johtaneet Nottbeckit - suostuivat säilyttämään Finlaysonin nimen liiketoiminnassaan. Tamperelaisilla on vielä tänäkin päivänä paljon väärää tietoa historiallisista kohteista, joita luullaan James Finlaysonin perustamiksi, mutta jotka todellisuudessa ovatkin patruuna Wilhelm von Nottbeckin ja hänen perheensä aikaansaannoksia. Tällaisia ovat esimerkiksi Finlaysonin palatsi – oikeampi nimi olisi Alexanderin palatsi rakennuttajansa Alexander von Nottbeckin mukaan – ja Finlaysonin kirkko, jonka patruuna Wilhelm von Nottbeck rakennutti tehtaansa työntekijöille valmiiksi vuonna 1879. Vasta Nottbeckien omistaessa ja johtaessa Finlaysonin tehdasta, voidaan puhua todellisesta teollisesta toiminnasta. Nottbeckien aikana Finlaysonin tehdasalue oli kuin valtio valtiossa; tehtaalla oli oma koulu, kirkko, sairaala, kirjasto ja lukusali sekä palokunta. Krimin sodan aikana 1850-luvulla tehtaalla oli oikeus painaa omaa rahaa, jolla työntekijöiden palkat saatiin maksettua.
Daniel Wheelerin poika Daniel Wheeler Jr. (k. 1848) tuli Tampereelle kesäkuussa 1841. Daniel Wheeler Jr. tuli Finlaysonin tehtaan toimintaan viralliseksi osakkaaksi Tampereella vuonna 1842, kun yhtiösopimukseen oli kirjattu pykälä orjuuden vastustamisesta. Suurin osa Finlaysonin tehtaan käyttämästä puuvillasta tuli Yhdysvaltain etelävaltioista, jossa käytettiin orjatyövoimaa. Siksi orjuuden vastustaminen oli tärkeä tavoite kveekareille. Puuvillan lisäksi Daniel Wheeler Jr. toimi ahkerasti samoin koneiden ja laitteiden hankinnassa Englannista. Daniel Wheeler Jr. toimi yhtiön osakkaana vuosina 1841-1847.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti