Koneteknikko ja kveekari James Finlayson (11. osa)
Koneteknikko James Finlayson poistui Tampereelta 20.7,1837 ja matkusti Skotlantiin; ilmeisesti hän vanhassa kotimaassaan järjesteli heidän paluutaan takaisin. James Finlayson palasi vasta seuraavan vuoden juhannuksen aikoihin takaisin Tampereelle hakemaan Margaret-vaimoaan. Margaret ei tosin ollut kovin innostunut lähtemään Tampereelta ja Suomesta, mutta lopulta hän taipui aviomiehensä tahtoon ja lähti tämän mukaan. Ennen poistumistaan Tampereelta Margaret hyvästeli kaikki ystävänsä kaupungissa ja söi päivällisen ystävänsä, runoilija Augusta Charlotta Lundahlin (s. 21.9.1811 Tampere ja k. 14.6.1892 Tampere) kanssa.
James Finlaysonista tehtyä öljyvärimaalausta säilytettiin vielä jonkin aikaa Finlaysonin tehtaan kokoushuoneessa. Emme tiedä tarkalleen, koska maalaus on tilattu, mutta mahdollisesti tilaus ajoittuu aikaan, jolloin James Finlayson jäi eläkkeelle yhtiöstä. Hänen tekemäänsä työtä haluttiin yhtiössä kuitenkin muistaa ja kunnioittaa. Sarah Wheeler kirjoitti elokuussa 1836 kirjeessään Margaretille, että Margaretista olisi tehty myös vastaavasti muotovamaalaus. On tietysti mahdollista, että avioparista on tehty samalla kertaa molemmista omat muotokuvansa. Kenties Margaretista tehty maalaus annettiin hänelle läksiäislahjana?
Finlaysonin pariskunnan tavarat pakattiin kolmeen eri vankkuriin Tampereella. Lopullinen lähtöpäivä oli 13.7.1838, jolloin pariskunta tavaroineen poistui Tampereelta ja matkusti Skotlantiin. Varmaa tietoa ei ole siitäkään pakattiinko Margaretin Pietarista tuomat posliiniastiat vankkureihin mukaan. Pinttyneen tarinan mukaan joukko työläisiä lapsineen kerääntyi Finlaysonin asuinpalatsin pihamaalle jättämään hyvästit lähtevälle isäntäperheelle. Finlaysonien lähdön jälkeen kuitenkin sekä Wheelerit että Ferdinand Uhde jatkoivat heidän kanssaan kirjeenvaihtoa. Kirjeitten välityksellä aina toisinaan saatiin Skotlannista kuulla uutisia. Daniel Wheeler Jr. kirjeestä Sarah Wheelerille ja Charles Wheelerille 3.8.1838 saa selvästi käsityksen, että Ferdinand Uhdella ja Margaret Finlaysonilla oli erittäin lämmin suhde. Kirjeenvaihdosta selviää myös se, että Margaretin lähdettyä Tampereelta oli Ferdinand Uhde murheen murtama.
Finlaysonin tehtaan johtajana Ferdinand Uhde oli tiukan patriarkaalinen, joka tosin oli melko yleistä vielä 1800-luvun alkupuolella. Johdon suhde työväkeen perustui pitkälti sääty-yhteiskunnan perustana olleelle kolmisäätyopille. Ferdinand Uhde oli oman aikakautensa lapsi, joka kontrolloi työntekijöitä tiukasti, mutta samalla tunnettiin työntekijöiden keskuudessa hurskaana Uti-Mattina. Patriarkaalinen johtojärjestelmä soi johdolle hyvän tilaisuuden hallita työntekijöitä. Se tarkoitti myös, että työntekijät olivat käytännössä hyvin pysyvää laatua, sillä työntekijöiden palkkaamista säätelevien vuosipalkollissääntöjen perusteella työpaikkaa oli mahdollista vaihtaa vain marraskuun alussa. Ferdinand Uhde joskus kirjeessään valittikin sitä, että pimeään aikaan oli vaikeaa opettaa uusille työntekijöille tulevia työtehtäviä.
Vuonna 1816 syntynyt Wilhelm Nottbeck avioitui Pietarissa Liivinmaalla 23.4.1824 syntyneen Contance Marie Elise von Mengden kanssa. Marien vanhemmat olivat saksalaista syntyperää olevat kreivi Georg Fredrik von Mengden (s. 8.11.1797 Kirchspiel Trikaten, Latvia) ja Anna Maria Constance o.s. Gerdsdorff (s. 27.11.1798 Assuma ja k. 2.2.1884). Kreivi von Mengden kuoltua vuonna 1846 toimitti sukulainen Constancen keisarin hoviin suuriruhtinattaren seuraneidiksi. Carl Nottbeckin kotona järjestetyissä uskonnollisissa kotihartauksissa Wilhelm ja Constance kohtasivat alkuun toisensa. Kun pariskunta sitten muutti aikanaan Tampereelle asumaan, heille saneerattiin vanha kruununpolttimon kaksikerroksinen puurakennus Tammerkosken rannasta sekä ulkoa että sisältä perheen näyttäväksi edustusasunnoksi.
Rakennuksesta muodostui herraskartano, jota ympäröi puutarha suihkulähteineen, huvimajoineen ja aurinkokelloineen. Puiston reunalla olivat kasvihuoneet, joissa kypsytettiin erilaisia eteläisiä hedelmiä. Molempien aviopuolisoiden lapsuudenkodit olivat esikuvina uuden kodin sisustuksessa ja kodissa vallitsi harras tunnelma. Edelleen perheen kotikielenä oli saksa vanhoja perinteitä kunnioittaen, mutta uusi kotimaa velvoitti myös opiskelemaan suomen- ja ruotsinkieltä. Saksan ja venäjän lisäksi Wilhelm Nottbeck hallitsi hyvin myös englantia ja ranskaa. Talon toisessa kerroksessa sijaitsivat vierashuoneet ja taidegalleria, jossa oli paljon suvun jäsenten muotokuvia ja Venäjän keisarilta lahjaksi saatuja keisariperheen muotokuvia. Wilhelm Nottbeck toimi vuonna 1846 perustetun Suomen Taideyhdistyksen asiamiehenä Tampereella ja tähän yhdistykseen kuului parikymmentä jäsentä Tampereella. Taideyhdistyksen suojelijana toimi keisari Nikolai I:n pojanpoika, suuriruhtinas Aleksanteri, myöhemmin Venäjän keisari Aleksanteri III.
Finlaysonin uudet omistajat olivat vuonna 1836 perustaneet samoin sukkatehtaan, Stocking Manufacture Tammerfors, joka toimi puuvillatehtaan alaosastona. Uudet koneet tähän tehtaaseen saatiin vuonna 1844 ja näin oli Suomessa käynnistynyt trikooteollisuus. Suomen senaatti siunasi 16.8.1850 Wilhelm Nottbeckin toimiluvan ja nyt tehdas tunnettiin nimellä Tampereen trikootehdas. Patruuna Wilhelm von Nottbeckin kuoltua vuonna 1890 tämän tehtaan omistus siirtyi hänen pojalleen, Peter von Nottbeckille. Tämä trikootehdas lopetti kuitenkin toimintansa vuonna 1897.
Tampereen kaupungin nauttimat erillisoikeudet – Venäjän keisari Aleksanteri I myönsi erillisoikeudet Tampereelle 1.8.1821 – joiden avulla voitiin käydä tullitonta kauppaa koneilla ja raaka-aineilla nousivat katkeran kiistelyn aiheeksi maassamme ja lopulta hallitus kumosi nämä oikeudet Tampereelta vuonna 1854. Sattumoisin päivää myöhemmin, kun Wilhelm ja Carl von Nottbeck aateloitiin – 20.12.1855 – kenraalikuvernööri Friedrich Wilhelm Rembert von Berg (s. 26.5.1794 Sangaste ja k. 18.1.1874 Pietari) esitti Tampereen kaupungin erillisoikeuksien palauttamista keisarillisella manifestilla 50 vuoden ajaksi eli vuoden 1905 loppuun saakka. Friedrich Wilhelm von Berg toimi Suomen kenraalikuvernöörinä vuosina 1855-1861. Eipä ollut siis mitenkään kummallista, että keisari Nikolai I Pavlovitš Romanov (s. 2.7.1796 Tsarskoje Selo ja k. 2.3.1855 Pietari) vieraillessaan Tampereella Krimin sodan eli itämaisen sodan aikana vuonna 1855 hän teki myös vierailun Nottbeckien luokse. Tämän keisarin vierailun jälkeen Wilhelm Nottbeck nopeasti varusti suuren huoneiston sairaalaksi sodan melskeessä haavoittuneita venäläisiä varten.
Nottbeckien avioliittoa on kuvattu hyvin lämpimäksi ja rakkauden täyteiseksi molempien aviopuolisoiden elinaikana ja liitosta syntyikin seitsemän veljestä, joista yksi tosin kuoli heti synnyttyään. Lapset olivat: Carl Samuel (s. 19.3.1848), Wilhelm Fredrik (s. 6.3.1850), Edvard Alexander (s. 22.4.1954), Peter Burchard (s. 22.4.1858), Alexander Johan Ferdinand (s. 9.1.1861) ja Ernst Friedrich Rembert (s. 13.7.1864). Perheen kotitalo Tammerkosken partaalla pysyi kaupungin herrasväellekin tuntemattomana, sillä Nottbeckit eivät antautuneet Tampereen seurapiirielämän vietäviksi. Kodin ja perheen kaikkein lähin palvelusväki muodostui Liivinmaan ja Viron saksalaisista ja muu avustava väki tuli lähiympäristöstä Hämeestä. Pikantit olivat ehdottomasti miespuolisia ja Wilhelm von Nottbeckin ulkomaanmatkoillakin mukana seurasi aina pikantti.
Karl Wilhelm Ferdinand Uhde, joka toimi nyt Finlaysonin tehtaan isännöitsijänä (johtajana) ja tehtaan omistajien edustajana Tampereella, oli maaliskuussa 1852 Saksan matkaltaan tuonut mukanaan Tampereelle värjärimestariksi Karl Friedrich Louis Schnittin (s. 23.3.1822 ja k. 16.2.1899 Turku) Berliinistä. Senaatille tehtiin heti 20.4.1852 anomus värjäämön perustamisesta Tammerkosken rantaan. Senaatti hyväksyi 13.10. samana vuonna tämän hakemuksen ja vastausta vielä odoteltaessa oli ryhdytty jo toimiin värjäämön saamiseksi tehtaalle. Vanha yksikerroksinen puuvillamakasiini vuodelta 1843 sai jatkokseen värjäämörakennuksen, joka varustettiin tarvittavilla koneilla ja laitteilla. Alkuun päästyään tuotanto kasvoi kuitenkin merkittävästi, joten värjäämö sai toisen kerroksen ja tämä tiilirakennus rapattiin valkoiseksi. Puuvillakankaita alettiin myydä Suomessa vuonna 1848 ja vuonna 1856 Finlaysonin tehtaan kangastuotannosta jo puolet meni kotimarkkinoille. Vuonna 1858 värjäämössä oli töissä jo viisikymmentä työntekijää ja värjärimestari Schnitt siirtyi vuonna 1857 Turkuun Barkerin tehtaalle perustamaan värjäämöä. Louis Schnitt tuli tämän menestyneen värjäämön osakkaaksi ja vaurastuessaan hän alkoi suunnitella oman tehtaan perustamista.
Littoisiin oli vuonna 1823 perustettu alkuun hyvin menestyvä verkatehdas, joka joutui kuitenkin lopettamaan toimintansa vuonna 1863 raaka-aineiden ja tilauksien puuttuessa. Pakkohuutokaupasta värjärimestari Louis Schnitt osti 20 000 hopearuplalla 12.5.1864 koko verkatehtaan ja hänen yhtiökumppaneikseen tulivat 27.10.1864 tehdyllä kauppakirjalla kauppaneuvos, laivanvarustaja ja teollisuudenharjoittaja Carl Magnus Dahlström (s. 25.11.1805 Loviisa ja k. 23.2.1875 Turku) sekä kauppias ja valtiopäivämies Gustaf Adolf Lindblom (s. 28.4.1862 Turku ja k. 22.4.1916 Turku). 12-vuotiaana Carl Magnus Dahlström menetti Ruotsista Suomeen muuttaneen puutarhuri-isänsä. Poika sai aluksi työpaikan paikalliselta Nordmanin kauppiaalta, kunnes hän vuonna 1832 muutti Turkuun Abraham Kingelinin (s. 19.12.1788 Keuruu ja k. 18.1.1849 Turku) kauppahuoneen kirjanpitäjäksi. Yhdessä toisen loviisalaisen, Carl Gustaf Eschnerin (s. 17.2.1805 Loviisa ja k. 21.11.1853 Turku) kanssa Dahlström perusti vuonna 1836 vähittäistavarakaupan, joka siirtyi vuonna 1844 kokonaan Dahlströmin omistukseen. Dahlström avioitui Abraham Klingelinin tyttären kanssa ja sai appiukoltaan tukea liikeyhteyksiensä laajentamisessa Keski-Eurooppaan. Abraham Klingelinin kuoltua vuonna 1849 kauppahuone ajautui vaikeuksiin ja vävypoika Dahlström otti myös sen hoitoonsa ja omistukseensa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti