Carl Wilhelm "Ville" Vallgren (2. osa)
Vallgren työskenteli lähes 40 vuotta Pariisissa ja siksi häntä kutsuttiinkin Pariisin Villeksi. Helmikuussa 1913 Ville Vallgren palasi Suomeen, sillä Vallgrenin taiteelle suotuisa Fin de sieéclen -kultakausi oli Ranskassa hiljalleen hiipumassa. Ville Vallgrenin oli todella vaikea sopeutua Suomessa vallinneisiin kuvanveiston ihanteisiin. Hän kehotti monumenttitaiteen sijasta suosimaan pienimuotoista ja edullista julkista taidetta. Keramiikkaveistokset, samoin kuin helpommin myytävät pienoisveistokset, olivat Vallgrenille samoin selviytymisstrategia, kun julkisia monumenttitilauksiaa ei tullut. Ville Vallgren yritti ajaa linjaansa perustamalla mm. vuonna 1924 Terra-Cotta -yhdistyksen, jonka puheenjohtajana Vallgren toimi kuolemaansa saakka. Suomessa savea materiaalina ei arvostettu, sillä sitä pidettiin enemmän luonnostelumateriaalina tai valumuotin pohjana. Suomessa keramiikka kuitenkin yleistyi veistosmateriaalina 1930-luvulla, koska useimmat veistäjät innostuivat kokeilemaan lasitteita.
Ville Vallgren ei ollut Suomessa kuitenkaan lainkaan syrjässä. Vallgren valittiin Suomen Kuvanveistäjäliiton puheenjohtajaksi ja Berndsonin taidesalongissa oli vuonna 1915 Vallgrenin laaja taidenäyttely. Siellä oli esillä kipsivaloksia ja uusia terrakottaveistoksia noin 40 teostasta. Ville Vallgren oli löytänyt piha-alueeltaan käyttökelpoista savea ja rakennuttanut polttouunin. Ateneumissa pidettiin Vallgrenin Terracotta -näyttely, missä oli esillä hänen Leppävaaran savesta tehtyjä pienoisveistoksiaan ja Vallgren piti Riemujuhlanäyttelyn Strindbergin taidesalongissa. Vallgren lahjoitti samoin noin 60 veistostaan Porvooseen perustettavaan Ville Vallgren -museota varten, nimikkomuseo vihittiin käyttöön vuonna 1925.
Ville Vallgren sai myös tilauksia, kuten suihkulähdeveistoksesta Hotelli Fennian uusittuun talvipuutarhaan vuonna 1900. Monumenttiteoksiakin häneltä tilattiin, kuten vuonna 1927 Albert Edelfeltin patsas Ateneumin puistoon.
Ville Vallgrenin isä oli Porvoon kaupunginlääkäri Georg Wallgren (s. 29.1.1814 Lapinjärvi ja k. 8.12.1889 Porvoo) oli myös valtiopäivämies. Vallgrenin äiti oli Georg Wallgrenin toinen aviopuoliso, piispa Carl Gustaf Ottelinin tytär, Emilia Karolina Ottelin. Ville Vallgren oli perheen yhdeksästä lapsesta toiseksi vanhin. Yksi hänen veljistään oli patologisen anatomian professori Axel Leonard Wallgren (s. 28.9.1869 Porvoo ja k. 16.7.1946 Helsinki). Pariisissa opiskellessaan Vallgren liittyi Carl Larssonin, August Strindbergin, Albert Edelfeltin, Gunnar Berndtsonin, Akseli Gallen-Kallelan, Walter Runebergin ja Emil Winkströmin muodostamaan taiteilijapiiriin, jossa Vallgren sai nopeasti illanvieton illanpitäjän ja isännän roolin. Lauantai-illat käytettiin usein ruotsalaisen taidemaalari Ernst Abraham Josephsonin (s. 16.4.1851 Tukholma ja k. 22.11.1906 Tukholma) perustaman Jeesus Syyrakin -veljeskunnan tapaamisissa rue Jacobilla sijainneessa viinituvassa. Vallgren sai Ranskan kansallisuuden vuonna 1902. Ranskan ohella Ville Vallgren liikkui Euroopassa muutenkin, kuten Italiassa vuonna 1894 ja Espanjassa vuonna 1908.
Ville Vallgren avioitui vuonna 1882 ruotsalaisen kuvanveistäjä Antoinette Råströmin (s. 1858 Tukholma ja k. 25.7.1911 Pariisi) kanssa. Vaimon kuoltua Vallgren kääntyi katoliseksi ja avioitui nuoren ranskalaisen oopperalaulajattaren ja taidemaalari Madeleine Imbert-Rohanin kanssa. Kaksi vuotta myöhemmin Ville Vallgren jätti toisen aviovaimonsa tämän narkomanian ja väkivaltaisuuden vuoksi sekä hän palasi Suomeen avioituen kuvanveistäjä Flora Olivia ”Viivi” Paarmion (ent. Paarmio [Palander], o.s. Lindbohm, s. 11.10.1867 Rautalampi ja k. 25.12.1952) kanssa. Ville Vallgren kuvasi itse avioliittojaan näin: ”Ensimmäisen vaimon vei Jumala ja toisen piru, mutta kolmannen aion pitää itselläni.”
Viivi Paarmio-Vallgren oli aikanaan rohkea nainen. Yli sata vuotta sitten sivistys, koulutus ja ammatillinen kunnianhimo liittyi miehiin ja naiset hoitivat enemmänkin kotia. Viivi oli kouluttautunut opettajaksi. Sen jälkeen Viivi opiskeli ahkerasti kuvataiteita Helsingissä ja Pariisissa. Viivi erosi intohimoisen taiteen tekemisen tähden varakkaasta miehestään, Werner Palanderista, ja kahdesta lapsestaan. Villa Paarmion Viivi rakennutti ystävältään saamansa perinnön turvin Leppävaaran Ruukinrantaan, vehmaan ja kalaisan Laajalahden rantaan. Huvilan ympärillä oli rehevää metsää ja muutamia huviloita. Vallgrenit rakensivat Leppävaaraan Paarmion huvilaan ateljeen, hoitivat puutarhaa ja kasvattivat sikoja. Taiteilijapari Paarmio-Vallgren viihtyi vanhuutensa päiviin saakka Villa Paarmiossa ja sen maalaismaisemassa. Heidän ”improvisoiduilla päivällisillä” vierailivat mm. Eino Leino, Kyösti Kallio ja Akseli Gallen-Kallela, jonka ateljeekoti Tervaspää sijaitsi lähistöllä. Erään juhannusjuhlan tiimellyksessä Eino Leino esitti härkää ja kuvanveistäjä Emil Cedercreutz härkätaistelijaa. Espanjalaisen tunnelman viimeisteli flamencotanssillaan Ville Vallgren pukeutuneena vaimonsa Viivin leninkiin ja hattuun.
Ville ja Viivi muokkasivat Leppävaaran alueen savesta varsinkin pienoisveistoksia, ja Viivi myös piirsi sekä maalasi teoksia. Heidän pienoisveistoksillaan saaduista rahoista rakennutettiin huvilaan ateljee, jossa taiteilijapariskunta työskenteli yhdessä. Aviopuolisot olivat samoin innostuneita kasvimaan hoitamisesta sekä puutarhanhoidosta. Ville Vallgren oli suuri kulinaristi ja hän kirjoitti myös teoksen, Pariisin Villen ruokasaarna, vuonna 1921. Samoin muistelmissaan ABC kirjassa vuodelta 1916 Ville Vallgren kuvailee usein juhla-aterioiden herkullisia menuita, ja juomia ranskalaiseen tyyliin. Ville Vallgren tunnettiin Suomessa myös kiivaana kieltolain vastustajana, koska elämästä kuului nauttia.
Viivi ja Ville rakastivat eläimiä, kaikkia muita eläimiä paitsi koiria, jotka Villen mielestä olivat ”jesuiittamaisia elukoita”. Vallgrenien talovahtina toimi koiran sijasta kalkkuna. Kalkkuna halusi vieressä makupaloja, kun Vallgrenit nauttivat huvilan verannalla kahvia. Kalkkuna haukkui ja ärhenteli muille vieraille. Ville Vallgrenin oma lemmikki oli Sika-Pelle. Possu kulki pariskunnan mukana kauppamatkalla ja sille sidottiin silkkirusetti kaulaan. Kaupasta tullessa Sika-Pelle toi suussaan omenaa. Joskus Viivi otti mukaansa samoin lehmänsä ja sitoi sille huivin päähän, ettei se vilustunut matkalla. Suomen valtio myönsi Ville Vallgrenille vuonna 1918 professorin arvonimen ja vuonna 1919 hän sai 3 000 markan vuotuisen eläkkeen.
Vallgrenit viettivät vilkasta seuraelämää useiden kulttuurivaikuttajien ja liike-elämän edustajien kanssa, vaikka matkayhteydet Espoon Leppävaarasta Helsinkiin olivat tuohon aikaan melko hankalat ja hyvin hitaat. Ville Vallgren ennätti pitkän elämänsä kuluessa vaikuttaa myös kirjoituksillaan, puheillaan ja teoksillaan monipuolisesti Suomen usein hyvin kapea-alaiseen ja melko ahdasmieliseen kulttuurielämään. Viivi ja Ville Vallgren viettivät aikaansa Leppävaaran lisäksi myös Ranskassa. Pariisissa he työskentelivät ja tapasivat yhteisiä ystäviään. Suomesta Vallgrenit joutuivat poistumaan uudelleen sodan jaloista Ruotsin Tukholmaan joulun 1939 tienoilla. Jo tuolloin 84-vuotias Ville Vallgren sairastui tuolloin. Kotiinpaluun jälkeen Ville Vallgrenin kunto heikkeni ja hän kuoli sairaalassa vuonna 1940 elämäänsä tyytyväisenä oman Viivinsä rinnalla. Viivi eli vielä vuoteen 1952 saakka.
Ville Vallgren julkaisi useita kirjoja elämänsä aikana, kuten mm. elämänkertansa Ville Vallgren ABC bok med bilder 1916 ja seuraavana vuonna Mat och dryck med roliga gubbar. Pian tämän jälkeen ilmestyivät Guldranden ja Wille-Gubbens matkatakes. Vuonna 1931 hän julkaisi muistelmansa Minnen från mitt liv. Hemma och ute. Sukkelana seuramiehenä tunnettu Ville Vallgren herätti vuonna 1930 uudelleen henkiin Jeesus Syyrakin -ritarikunnan Kämp-hotellissa Helsingissä. Vuonna 1939 talvisodan aikana Ville Vallgren muutti Tukholmaan asumaan, sillä teiteilijan kunto ei kestänyt pommisuojia. Hän palasi vuonna 1940 takaisin Suomeen ja osallistui Kuvanveistäjäliiton 30-vuotisjuhlanäyttelyyn Ateneumin Taidemuseossa. Ville Vallgren kuoli 13.10.1940 Helsingissä; hänet haudattiin kuitenkin Porvooseen. Ville Vallgrenin haudalla Porvoon Näsinmäen hautausmaalla paljastettiin vuonna 1949 hänen oma veistoksensa Sureva enkeli. Vallgren oli tehnyt vesitoksen ensimmäisen version vuonna 1918 sisällissodassa kaatuneen Kurt Elvingin haudalle Helsinkiin. Vallgrenin omalla haudallaan oleva versio on Viivi Vallgrenin tilaama suurennus miehensä tekemän luonnoksen pohjalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti