Erkka Lauri "Edu" Kettunen
Erkka Lauri ”Edu” Kettunen (s. 12.4.1961 Helsingin maalaiskunta) tunnetaan nykyään Kemiön saarella asuvana lauluntekijänä. Muusikon uransa Edu Kettunen aloitti jo 1980-luvun alussa Broadcast -yhtyeen kitaristina. Kettunen jatkoi muusikon uraansa sooloartistina ja vuonna 1986 julkaistiin hänen ensimmäinen sooloalbuminsa, Lentäjän poika. Edu Kettusen isä oli lentokapteeni. Perhe asui Edu Kettusen lapsuuden aikana Vantaan Aerolassa ja Martinlaaksossa. Kettusen vanhemmat erosivat, kun Edu oli seitsemän vuoden iässä. Edu Kettunen muutti isänsä uusperheen luokse asumaan Helsingin Munkkiniemeen uuden äitipuolen sekä sisko- ja velipuolen kanssa. Edun sisar jäi äidin kanssa asumaan. Vaikka Edu Kettunen tunsi itsensä toisinaan ulkopuoliseksi, se ei kuitenkaan juontanut juuriaan uusioperheestä vaan hänen omasta luonteestaan.
Uusiokodissa Edu Kettusella oli hyvä kasvaa mielestään omaksi itsekseen; kodin ilmapiirissä ja arvomaailmassa ei vallinnut ristiriitoja, Hän sai kasvaa sangen rennossa sekä vapaamielisessä ilmapiirissä, ilman, että mitään ismejä ei kodista hänelle painostettu omaksumaan. Kun Kettunen on myöhemminkin muistellut lapsuuttaan, hän on todennut olevansa siihen hyvin tyytyväinen. Hän on kokenut olevansa omassa olemisessaan verrattain eheä ihminen. Edu Kettunen kuunteli paljon aikaisemmin Clyde Jackson Brownen (s. 9.10.1948 Heidelberg, Saksa) ja Steely Danin musiikkia.
Edu Kettunen sai ensimmäisen kitaransa seitsemänvuotiaana omalta sedältään. Kitara ei ollut kovin hyvän kuntoinen ja sillä oli aivan mahdotonta soittaa muiden tekemiä lauluja, joten Edu Kettunen alkoi tehdä omia lauluja. Teinivuosina Edu Kettunen perusti vuonna 1980 koulukavereidensa kanssa Broadcast -yhtyeen. Yhtyeen alkuperäisessä kokoonpanossa soittivat Edu Kettusen lisäksi: Esa Kaartamo (kitara. Kosketinsoittimet, laulu), Kim Lönnholm (laulu), Seppo Allinen (basso), Miri Miettinen (rummut) ja Martti Rechardt (kitara), jonka tilalle alkuvuodesta tuli Jyrki ”Speedy” Saarinen. Myöhemmin vielä Edu Kettunen asui Vantaan Pirttirannassa. Edu Kettunen muutti asumaan 1990-luvulla Varsinais-Suomen Perniössä, mutta vuosituhannen vaihteen tietämissä Kettunen asettui asumaan Kemiönsaareen.
Edu Kettunen oli 19-vuotias Broadcastin ensimmäisen singlen, Pasificin, ilmestyessä. Nuorille bändikavereille oli oman kuvansa ilmestyminen lehtien sivuille iso asia, mutta melko pian Kettunen alkoi kokea poppihömpän rasittavana asiana. Nuorukaisia imarteli julkisuuden näkyvyys ja kuuluisuus, mutta samalla Edusta tuntui siltä, että ihailu tapahtui täysin vääristä syistä. Esiintymislavoilla popparin esittäminen tuntui hänestä samalla äärimmäisen kiusalliselta. Lopulta Broadcast lopetti keikkailun vuonna 1987 ja Edu Kettunen teki sen jälkeen omalla nimellään muutamia keikkoja, mutta ne vasta olivatkin kiusallisia kokemuksia.
Sittemmin menikin noin 20 vuotta, että Edu Kettunen ei noussut lavalle lainkaan. Musiikkia hän kyllä teki kotistudiollaan. Elanto tuli tuohon aikaan vielä Teosto-tuloilla, levymyynnistä sekä tekemällä kappaleita muille artisteille. Lopulta rahapulan edessä Kettusen täytyi jälleen uudelleen valjastautua keikoille. Tällä kertaa keikkaelämä tuntui kuitenkin aivan toisenlaiselta kuin ennen. Hän huomasi pian, että hänelle oli muodostunut vakituinen kuulijakunta, jotka olivat kiinnostuneita juuri hänen tekemästä musiikista.
Rockin SM -kiertueella 27-vuoriaana Edu Kettunen oli mukana tuomaristossa. Tällä kiertueella Edu Kettunen tapasi tulevan vaimonsa, Lissun, joka oli kiertueella mukana Lapin radion toimittajana. Olo tuntui Lissun seurassa sujuvan mukavasti ja heillä tuntui toimivan yhteiselämäkin. Edu Kettunen oli juuri hiljan ostanut Perniöstä omakotitalon ja asettunut sinne asumaan. Edu teki keikkoja, hänellä oli kotitalossaan koira, kissa ja ensimmäisestä avioliitosta syntynyt poika, Joonathan. Edu oli 24-vuotias tullessaan isäksi asiaan sen enempää valmistumatta. Edu etsi kotitalouteensa taloudenhoitajaa, joka auttaisi arjen sujumista.
Vakain aikein Lissu muutti Edu Kettusen luokse Perniöön tarkoituksenaan aloittaa Kettusen taloudenhoitajana. Asiat kuitenkin johtivat jännästi toiseen asiaan ja vain puoli vuotta myöhemmin Lissu ja Edu huomasivat olevansa naimisissa. Lissu toi mukanaan Perniöön oman tyttärensä, Miran, myös asumaan. Lissu on Edua hiukan vanhempi, mutta molemmat päättivät yhdessä, että parisuhteesta täytyy myös pitää hyvää huolta avioliitossa. Välttämättä aivan kovin paljoa heidän suhteensa ei ole vuosien saatossa muuttunut, vaikka tietyt asiat ovat käyneetkin helpommiksi.
Toisinaan Edu Kettunen ajatteli, että hän olisi voinut olla varmaankin parempi isänä, mutta ei hän nyt niin huonostikaan isän roolia hoitanut. Aika paljon Edu sovelsi omalta isältään oppimaansa kasvatusmallia; lapsista on aina pidetty kotona huolta ja katsottu, että kaikki tarpeellinen on saatavilla, mutta liikaa ei lapsia ole paimennettu. Perheessä aikuiset ovat aina eläneet omaa elämäänsä ja lapset ovat siinä kulkeneet rinnalla mukana.
Vuodesta 2003 lähtien Kettuset ovat asuneet Kemiönsaarella. Joulu-, tammi- ja helmikuun rospuuttoajan Edu Kettunen ei tee keikkoja. Muuten hän kulkee keikkamatkansa asuntoautolla kitaristi Mika Kuokkasen kanssa. Lissu-vaimo on jo aivan erakoitunut Kemiönsaarella ja Lissu ei kaipaa enää vieraitakaan kyläilemään kotiinsa. Edu Kettunen oli itsekin varmasti erakko, jos se vain taloudellisesti olisi mahdollista. Edun erakoitumista oli hyvää vauhtia edistämässä 20 vuotta kestänyt keikkatauko. Hiljaiselo tauon aikana nosti kynnystä ihmisten tapaamiseen ja kohtaamiset saattoivat jopa pelottaa. Tapaamiset ihmisten kanssa aiheuttivat Kettuselle vainoharhaista miettimistä omien sanojen suhteen ja erityisesti sitä, miten toinen osapuoli sanomisen ymmärsi. Onneksi nämä ajat ovat jo ohitetut ja keikkailu sujuu taas hyvin. Kettuselle ystävät ovat tärkeitä, ihmiset, joihin voi luottaa. Mutta ystävienkään kanssa ei tarvitse olla jatkuvasti yhteydessä tai pitää illanistujaisia.
Edu Kettusen suurimpia hittejä oli vuonna 1986 ilmestynyt Lentäjän poika. Tässä laulussa on kohta, joka menee: ”Vielä lentäisin korkeammalle kuin muut, vielä isäänikin paremmin.” Nykyään Kettunen hiukan ihmettelee itsekin tätä luomustaan, sillä hänellä ei ole koskaan ollut tarvetta olla omaa isäänsä parempi. Vaikka tässä laulussa onkin paljon omakohtaista elämää, niin todellisen lähdön kappaleelle antoi lentäjistä kertova Philip Kaufmanin vuonna 1983 ohjaama ja käsikirjoittama elokuva Valiojoukko (The Right Stuff), joka perustui toimittaja ja kirjailija Thomas Kennerly ”Tom” Wolfen (s. 2.3.1930 Richmond, Virginia, Yhdysvallat ja k. 14.5.2018 Manhattan, New York, Yhdysvallat) samannimiseen kirjaan. Kolmetuntinen elokuva kertoo Yhdysvaltojen 1950-luvun sotilasilmailun koelentäjistä, joista monista tuli sittemmin astronautteja maansa avaruusohjelmaan. Tämä elokuva iski kuin metrin halko Edu Kettuseen ja hän juoksi elokuvateatterista kiireesti kotiin kirjoittamaan laulua.
Nykyään Edu Kettunen tekee sen verran keikkoja, että hän pärjää ja voi jatkaa laulujensa tekemistä silloin kun haluaa. Kettusen keikoilla käy edelleen ihmisiä, jotka ovat kuunnelleet hänen levyjään noin neljänkymmenen vuoden ajan. Nämä ihmiset mitä ilmeisemmin pitävät samantyylisistä asioista kuin Edu Kettunen ja saattavat jopa ymmärtää tämän paikoin hyvin kryptisiä sanoituksiakin. Kettunen kertoi tästä oivan esimerkin. Lappeenrannan korkeakoulussa opiskeli diplomi-insinööriksi mies, joka kuultuaan Edu Kettusen kappaleen, Sukeltajantauti – albumilta Elävien maassa -, lopetti kaiken opiskelunsa ja hankki maatilan sekä lehmiä itselleen. Runoilija -sanaa Kettunen vierastaa, mutta hän pitää itseään enemmän sanoittajana kuin muusikkona. Joskus hän on yrittänyt myös romaanin kirjoitusta, mutta hän totesi, että siitä ei tule mitään. Kettunen on tehnyt kuitenkin muutaman lastenkirjan.
Kettusen mielestä Broadcast -yhtye oli hänelle ammattikoulu, joka ohjasi hänet musiikkialalle suoraan. Bändi oli jäsenilleen kuin suuri perhe. Alun jälkeen bändi on keikkaillut muutaman kerran vuosien varrella aikataulun salliessa. Elokuussa 2018 Broadcast -yhtyeellä oli sovittu keikka Kangasalan festivaaleilla ja bändin soundcheckin aikana korkeaa stemmaa laulaessaan Esa Juhani Kaartamo (s. 28.8.1961 Helsinki ja k. 18.8.2018 Tampere) sai lavalla aivoverenvuodon. Yhtyeen jäsenet taluttivat Kaartamon lavan taakse ja hänelle tilattiin ambulanssi, jonka saapuessa Esa Kaartamo oli käytännössä jo aivokuollut ja juuri mitään ei ollut tehtävissä.
Keskiviikkona 24.9.2025 Edu Kettunen vieraili Espoon Keilasataman Teoston toimitiloissa Suomen Musiikintekijät ry:n sanoittajaklubilla kertomassa itsestään ja musiikkituotannostaan. Tilaisuuden juontajana ja haastattelijana toimi musiikkitoimittaja Heimo Hatakka (s. 1965). Hatakka aloitti teini-iässä laulujen sanoittamisen ja Jukka Leppilampi (s. 28.9.1954 Ylivieska) oli ensimmäisiä hänen sanoitustensa levyttäjiä jo 1980-luvun lopulla. Heimo Hatakka teki kuitenkin varsinaisen läpimurtonsa vasta 2010-luvun taitteessa. Itsekin laulunsanoittajana Heimo Hatakka oli valinnut Edu Kettusen tuotannosta laulun, Hopeaa ja helmiäistä, tilaisuudessa käsiteltäväksi esimerkiksi.
Edu Kettunen kertoi Keilasataman tilaisuudessa muistelun, jossa hän ehkä viisivuotiaan muistaa saaneensa isovanhempiensa kesämökillä eräänlaisen ahaa-elämyksen leikkiessään muovisella kuorma-autolla pihalla, rakennellessa kuorma-autolle mm. tietä hiekasta. Äkkiä hän huomasi ajattelevansa, että miksi hän tekee niin. Onko leikkimisessä mitään järkeä? Eihän leikkiminen lopulta johda mihinkään, se vain tuntui olevan samaa leikkimistä. Yhäti edelleen Kettunen ihmettelee elämänsä kulkua suunnilleen samaan malliin; elämä on muovikuorma-auton työntelyä ilman suurta merkitystä. Siitä huolimatta, että tekemisen päämäärättömyys toisinaan hämmensi sekä ahdisti Kettusta hän nykyään osaa nauttia siitä. Hänelle on vapauttavaa ymmärtää, ettei mikään ole loppujen lopuksi kauhean vakavaa eivätkä asiat vie tai johda johonkin valtaisaan auvoon tai lopputulokseen.
Kuitenkin Edu Kettusellakin saattaa olla omia tavoitteita. Esimerkiksi studiossa levytysmateriaali täytyy saada valmiiksi tiettyyn päivään mennessä. Mutta sellaiset asiat ovat silti pieniä seikkoja elämän arjessa. Hänen mielestään tärkeää on matkan tekeminen, ilman alkuja ja loppuja. Joskus hän ajattelee, että hän pysyykin paikallaan ja vain maisemat tai taustakuvat vaihtuvat ja jatkuvat loputtomiin. Edu Kettusta lohduttaa suuresti lopulta kaiken turhuus, se ettei asioilla ole paljoakaan merkitystä. Hänen mielestään on täysin turhaa työtä viisastella, sillä kukaan ei oikeasti tiedä, mihin lopulta olemme menossa ja miksi niin on. Kunhan elelee vain ihmisiksi, se riittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti