Arkkitehti Simon Wiesenthal.

Simon Wiesenthal syntyi 31.12.1908 Buczaczissa, noin 9 000 asukkaan pikku kaupungissa Itävalta-Unkarissa, joka on nykyään Ukrainan alueella. Wiesenthalin isäpuoli oli varakas juutalainen tukkukauppias. Simon Wiesenthal valmistui arkkitehdiksi Prahassa ja perusti sitten oman arkkitehtitoimiston Vuonna 1936 Simon Wiesenthal avioitui luokkatoverinsa, Cyla Müllerin kanssa, mutta perheonnea ei kestänyt monta vuotta. Toisen maailmansodan syttyessä Wiesenthalit asuivat Puolassa Lwówin kaupungissa, kun saksalaiset aloittivat Blitzkrieg-hyökkäyksensä lännestä ja pari viikkoa myöhemmin puna-armeija hyökkäsi idästä päin Puolaan.

 Cyla ja Simon Wiesenthal.

Puna-armeijan mukana Puolaan tuli myös NKVD, turvallisuuspoliisi, joka pidätti juutalaisia ”porvareita”, tehtailijoita ja kauppiaita sekä intelliktuaaleja, kuten esim. opettajia, lakimiehiä ja lääkäreitä. Simon Wiesenthalin isäpuolikin joutui pidätettynä vankeuteen Neuvostoliittoon, jonne hän myös sangen pian kuoli. Simon Wiesenthalin äiti muutti asumaan Simon Wiesenthalin ja tämän vaimon kotiin. Stanislaussa kauppiaana toiminut Simon Wiesenthalin velipuoli tuli myös pidätetyksi ja ammutuksi. Saman kohtalon kokivat kaikki puna-armeijan poliittiset vangit, kun puna-armeija joutui vetäytymään Saksan armeijan edetessä rintamilla.

 Simon Wiesenthal vuonna 1945.

Monet varakkaat juutalaiset saivat aluksi Lwówin kaupungissa ns. 11. pykälän passin, joka teki heistä kaikkia oikeuksia vailla olevan toisen luokan kansalaisen; he eivät voineet asua suurkaupungeissa eivätkä sataa kilometriä lähimpänä rajaseutua. Heiltä vietiin heidän työpaikat ja he menettivät myös kaikki pankkitalletuksensa. Tässä vaiheessa Simon Wiesenthal keksi lahjoa rahalla erään NKVD:n komissaarin ja sai hankituksi kunnollisen passin itselleen, äidilleen ja vaimolleen. Vain muutaman kuukauden päästä tästä kaikki 11. pykälän passin haltijat kuljetettiin Siperiaan ja monet myös kuolivat Siperiassa. Tässä vaiheessa vielä Simon Wiesenthal sai asua perheineen Lwówin kaupungissa, mutta hän ei saanut enää toimia arkkitehtina, vaan huonolla palkalla työskenteli mekaanikkona sängyn jousia valmistavassa tehtaassa.

Kahdenkymmenen kuukauden kuluttua siitä, kun Neuvostoliitto ja Saksa olivat solmineet hyökkäämättömyyssopimuksen, Hitler joukkoineen hyökkäsi Neuvostoliittoon 22.6.1941. Vain kahdeksaa päivää myöhemmin viimeisetkin puna-armeijan sotilaat poistuivat Lwówin kaupungista ja pian kaupunki oli saksalaisten hallinnassa täysin. Saksalaisiin univormuihin pukeutuneet ukrainalaiset apujoukot – jotka oli koulutettu Saksassa paettuaan ensin Neuvostoliitosta – juhlivat kaupungissa järjestämällä julman, kolme päivää ja yötä kestäneen vainon, jonka seurauksena surmattiin kuusituhatta juutalaista kaupungissa.

Sunnuntaina 6.7.1941 Simon Wiesenthal oli piiloutuneena talonsa kellarissa pelaamassa šakkia Gross-nimisen juutalaisystävänsä kanssa, kun ukranalaisten apujoukkojen poliisi tuli ja pidätti heidät vieden heidät Brigidkin vankilaan. Vankilaan oli kerätty noin neljäkymmentä juutalaista insinööriä, lakimiestä, opettajaa ja lääkäriä, jotka laitettiin asettumaan rivissä kasvot seinää päin ja nostamaan kädet niskan taakse. Jokaisen rivissä seisovan takana oli tyhjä puulaatikko. Vasemmalta lähtien alkoi ukrainalainen sotilas vuorollaan ampua jokaista niskaan muuta ukrainalaista heittivät kuolleen ruumiin puulaatikkoon. Telottaja alkoi jo uhkaavasti lähestyä Simon Wiesenthalia rivissä, kun äkkiä alkoivat kirkon kellot soida ja jostain kajahti: ”Jo riittää! Iltamessu!”

Telotuksesta selvisi kaksikymmentä juutalaista, jotka säilöttiin kahteen suureen selliin. Kun Simon Wiesenthal sellissä heräsi kirkkaaseen valoon, hän tunnisti herättäjäkseen entisen esimiehensä, Bodnarin, joka oli siviilivaatteissa ja käsivarressa ukrainalaisen apulaispoliisin nauha. ”Minun täytyy saada teidät pois täältä tänä yönä”, Bodnar kuiskasi Wiesenthalin korvaan. Simon Wiesenthal pyysi häntä vielä pelastamaan ystäväänsä Grossia, jolla oli vanha äiti huollettavanaan. Bodnor kehitti tarinan kahdesta puna-armeijan vakoojasta juutalaisten joukossa. Heitä hakattaisiin ja tunnustuksen tehtyään he allekirjoittaisivat sen vielä kirjallisesti. Sitten Bodnor veisi heidät ukrainalaisen komissaarin luo Akatemiakadulle. Sinä yönö Wiesenthalia ja Grossia pahoinpideltiin kovin ja Simon menetti tässä yhteydessä mm. kaksi etuhammastaan, mutta he pääsivät ielä samana yönä kotiinsa.

 Varsovan ghetto.

Muutamia viikkija myöhemmin saksalaiset keksivät määrätä, että kaikkien juutalaisten oli luovuttava asunnoistaan ja muutettava kaupungin vanhaan osaan, joka oli muutettu ghetoksi. Wiesenthalien asuntoonkin SS-miehet toivat puolalaisia prostituoituja ja perhe sai lähteä sieltä nopeasti ja jättää omaisuutensa sinne. Muutaman kuukauden päästä tuli ghetostakin lähtö, kun Simon Wiesenthal ja hänen vaimonsa kuljetettiin keskitysleirille lähelle Janowskaa; Wiesenthain äiti jäi kuitenkin vielä ghettoon.

Loppuvuodesa 1941 Simon Wiesenthal ja hänen vaimonsa joutuivat keskitysleiriltä erityiselle pakkotyöleirille, joka toimi Itäisten rautateiden korjauskonepajan alaisena. Sakasalle olin elintärkeää säilyttää huoltoyhteys Puolan läpi. Rouva Wiesenthal joutui veturikonepalaan messingin ja nikkelin kiillottajaksi. Simon Wiesenthal taas joutui maalaamaan hakaristi- ja kotkavaakunoita vallattuihin vihollisen vetureihin. Myöhemmin Wiesenthal yleni kilpien maalaajaksi. Elokuussa 1942 Simon Wiesenthal katseli avuttomana, kun saksalaiset SS-miehet ahtoivat juutalaisnaisia tavaravaunuihin, sata naista jokaiseen vaunuun. Nyt pahamaineisia tuhoamisleirejä ”juutalaiskysymyksen lopullisen ratkaisun” jälkeen – ratkaisu tehtiin vuoden 1942 alussa Wannseessa – oli nyt jo Puolassakin. Naiset jätettiin vaunuun seisomaan kolmeksi päiväksi paahtavaan auringonpaisteeseen, vaikka he rukoilivat vettä juodakseen. Yksi näistä naisista oli Simon Wiesenthalin 63-vuotias äiti. Hän ei tämän jälkeen nähnyt enää koskaan äitiää, mutta kuuli myöhemmin äidin kuolleen Belsecissä. Simon Wiesenthalin puolison äiti ammuttiin ukranalaisen poliisin toimesta kotinsa portaille.

Simon Wiesenthalilla oli ystäviä korjauspajalla toimivassa puolalaisen vastarintaliikkeen solussa, jotka aikoivat räjäyttää Lwówin risteysaseman; onnistuessaan suunnitelma aiheuttaisi valtavasti vahinkoa Saksan sotakoneistolle. Wiesenthal uskoi voivansa avustaa tässä hankkeessa ystäviään. Teknikkona hänellä oli erityisvapaus liikkua ratapihalla. Toimistonaan pitämässä puisessa kojussa hän alkoi salaa piirtää karttoja risteysasemasta, joihin oli merkattu kaikki aseman arat kohdat. Hän kertoi vastarintakavereilleen vaimostaan ja eräänä yönä Zielinski-niminen mies salakuljetti Wiesenthalin vaimon pois korjauskonepajalta omaan asuntoonsa. Vielä eräs arkkitehti, Szczepanski nimeltään, piiloitti Wiesenthalin vaimon omana sisarenaan kotiinsa Lubliniin, jossa hän sai hoitaa perheen lapsia. Rouva Wiesenthal kuitenkin ilmiannettiin muutaman kuukauden kuluttua saksalaisille. Onneksi häntä varoitettiin ja hän ennätti ennen Gestapon saapumista paeta takaisin Lwówin kaupunkiin.

Yhtenä yönä eräs vastarintaliikkeen ystävä ilmoitti Simon Wiesenthalille, että hänen vaimonsa odottaa häntä piikkilanka-aitauksen takana. Siellä Simon sai kuulla vaimoltaa, että vaimo yöpyisi pari päivää erään vanhan naisen luona, joka siivosi aseman käymälöitä. Sitten hänen oli lähdettävä sieltäkin pois. Simon pyysi vaimoaa saapumaan seuraavana yönä samaan paikkaan uudestaan, sillä siihen mennessä hän olisi keksinyt jonkin ratkaisun tilanteeseen.

Seuraavana aamuna Simon Wiesenthal ehdotti vastarintaliikkeen ystäville vaihtokauppaa; hän luovuttaisi kaikki salaa piirtämänsä kartat ratapihasta, jos ystävät

järjestäisivät hänen vaimolleen väärennetyt paperit, asunnon ja työpaikan. Kaupat syntyivät. Yöllä piikkilanka-aidan luona Simon neuvoi vaimoaan lähtemään ensimmäisellä aamujunalla Varsovaan, jossa eräs mies odotti häntä. Hän oli nyt Irene Kowalska ja hänellä oli myös asunto ja työpaikka. Varsovassa rouva Wiesenthal asui samassa asunnossa puolalaisen kirjailija Stanislaw Jerzy Lecin vaimon kanssa, eikä kumpikaan tiennyt tuolloin toisen olevansa juutalainen.

Simon Wiesenthalin mielestä Itäisten rautateiden korjauskonepaja oli järkevyyden saari hulluuden meressä. Heinrich Günthertin alaisina viisikymmentä saksalaista upseeria käyttäytyi melko hyvin sekä puolalaisia että juutalaisia kohtaan konepajalla. Simon Wiesenthali lähin esimies oli Oberinspektor Adolf Kohlrautz; molemmat päälliköt, niin Günthert kuin Kohlrautz, olivat melko sopuisia miehiä ja salaisesti natsien vastustajia. Simon Wiesenthal sai jopa kätkeä Adolf Kohlrautzin pöytälaatikkoon kaksi salaa hankkimaansa pistoolia!

Adolf Hitlerin 54-vuotissyntymäpäivänä 20.4.1943 Wiesenthal työskenteli jo varhain aamulla konepajalla maalaamassa hakaristejä ja Hitler-kylttejä suurta konepajalla vietettävää SS-juhlaa varten, kun sleesialainen SS-Unterscharführer Dyga asteli konepajallle tarkoituksenaan näyttää, että oli saksalaisempi kuin saksalaiset itse. Hän otti mukaansa konepajalta kolme maalaria, joista yksi oli Simon Wiesenthal. Dyga marssitutti maalarit kolmen kilometrin päässä olleelle keskitysleirille, jonka SS-miehet olivat jo juhlapäivän kunniaksi melkoisessa humalassa. SS-miehillä oli myös jo pelko, että heidät tulevaisuudessa kenties lähetettäisiin itärintamalle. Dyga keräsi leirillä lisää juutalaisia vankeja työpajoista ja vei heidät odottamaan paikkaan, jota kutsuttiin nimellä der Schlauch eli letku.

Letku oli pari metriä leveä käytävä kahden piikkilanka-aidan välissä, jolla oli erotettu leirin sisäosat muista rakennuksista. Letkun päässä sijaitsi hiekkakuoppa, jonka ääressä teloitukset tapahtuivat; yksikään vanki joka tämän käytävän oli kävellyt ei ollut palannut sieltä elävänä. Hiekkakuoppa oli pari metriä syvä ja noin neljäsataa metriä pitkä. Ryhmään oli kerätty parikymmentä juutalaista miestä ja naista, oli professoreita, lääkäreitä, opettajia ja lakimiehiä. Puoli tusinaa SS-miestä alkoi telottaa Hitlerin syntymäpäivän kunniaksi juutalaisia hiekkamonttuun. Teloitusryhmää johti Unterscharführer Kauzer, jolla oli konepistooli. Kun jokin osa kuopasta täyttyi, lapioitiin ruumiitten päälle hiekkaa ja siirryttiin seuraavaan kohtaan kuopalla. Kuopan vieressä oli suuri kuorma-auto moottori käynnissä. Vankien piti riisuuntua ja viedä vaatteensa kuorma-autoon siisteissä pinoissa. Nämä vaatteet toimitettiin Saksan köyhille armeliaiden NS Volkswohljartin (kansallissosialistien hyväntekeväisyysjärjestö) naisten toimesta.

Teloitettavia oli kuopan äärellä nyt kolmekymmentäkahdeksan miestä ja kuusi naista ja jonossa he alkoivat kävellä kuopan reunalle yksitellen ammuttavaksi. Telotus oli jatkunot jo hetken aikaa, kun yhtäkkiä pilli soi ja Wiesenthal kuulee toistamiseen nimeään huudettavan kovaan ääneen. SS-upseeri, Rottenführer Koller oli saanut tehtäväksi noutaa Simon Wiesenthal takaisin korjauskonepajalle. Wiesenthal sai noutaa kuorma-autosta vaatteensa ja hänet palautettiin korjauskonepajalle. Kävi ilmi, että Kohlrautz oli soittanut keskitysleirin komentajalle ja ilmoittanut välttämättä tarvitsevansa Wiesenthalin takaisin konepalalle maalaamaan suurta kylttiä illan juhlia varten.

Simon Wiesenthal on myöhemmässä toiminnassaan usein käyttänyt esimerkkinä Kohlrautzia ja Günthertiä tukeakseen väitettään saksalaisten kollektiivista syyllisyyttä vastaan. Günthert oli kyllä natsipuolueen jäsen, mutta samalla ajatteleva ihminen, joka oli usein hankauksessa SS.n kanssa kieltäydyttyään kohtelemasta pakkotyöläisiä ala-arvoisina olioina. Hän oli jopa erottanut alaisiaa huonon kohtelun vuoksi. Myöhemmin sodan jälkeen Günthert toimi Länsi-Saksan valtionrautateiden palveluksessa Karlsruhessa. Simon Wiesenthal jopa kutsui vuonna 1965 Günthertin oman tyttärensä häihin vieraaksi.

Adolf Kohlrautz oli hänkin natsi, mutta hän halveksi SS:ää kuten esimiehensäkin konepajalla. Kohlrautzin ja Wiesenthalin välille muodostui hiljainen yhteisymmärrys, sillä Kohlrautz arvosti suuresti Wiesenthalin arvokkuutta ja tämän teknistä taitoa. Kohlrautz käytti myös omissa nimissään hyväkseen Wiesenthalin tekemiä teknisiä piirustuksia. Kohlrautz kertoi Simon Wiesenthalille monesti BBC:n kielletyistä uutislähetyksistä kuulemiaan asioita ja salakuljetti ruoka-annoksia Wiesenthalin äidille ghettoon. Kohlrautzin yksityistoimistossa nämä saattoivat keskustella kahden jopa politiikasta. Jonkin keskustelun yhteydessä Kohlrautz tokaisia: ”Tiedän kyllä, että keskitysleireillä tehdään rikoksia. Jonakin päivänä saksalaiset joutuvat tilille niistä.” Sodan jälkeen Simon Wiesenthal sai selville, että vuoden 1944 alussa Kohlrautz oli joutunut rintamalle ja hän sai surmansa Berliinin taisteluissa.

”Liian monet kunnolliset saksalaiset kuolivat, koska heidät määrättiin taistelemaan Hitlerin joukoissa eivätkä he yrittäneet kiertää sitä, minkä katsoivat velvollisuudekseen”, Wiesenthal sanoi. ”Ja liian monet SS-miehet ja puolueen jäsenet jäivät henkiin, koska he olivat pelkureita. SS-miehet kävivät turvallisesti sotaa keskitysleireillä puolustuskyvyttömiä miehiä, naisia ja lapsia vastaan.”

Vuoden 1943 syyskuun loppupuolella määrättiin, että kaikki juutalaisvangit, jotka olivat aiemmin asuneet korjauskonepajalla, oli lähetettävä joka yöksi vartioituina keskitysleiriin. Simon Wiesenthal katsoi aikansa tulleen, eikä jäänyt odottamaan sitä, vaan päätti paeta. Kohlrautz antoi Wiesenthalin usein noutaa kaupungista piirustusvälineitä ja näillä matkoilla häntä seurasi ukrainalainen poliisi vartijana. Oli siis päästävä eroon tästä poliisista ja loppu olisikin jo helpompaa. Avustajikseen Simon Wiesenthal sai erään puolalaisen vastarintamiehen, Roman Uscienskin, joka lupasi majoittaa hänet muutamaksi päiväksi asuntoonsa. Samoin eräs korjauskonepajalla työskennellyt puolalainen tyttö lupasi piilottaa Wiesenthalin vanhempiensa pieneen taloon läheisessä Kulparkowin kylässä.

Wiesenthal pyysi Kohlrautzilta lupaa 2.10.1943 aamulla käydä jälleen ostoksilla kaupungilla; he olivat jo aiemmin keskustelleet asiasta, joten Kohlrautz aavisti Wiesenthalin aikeet ja kirjoitti Wiesenthalille ja tämän ystävälle, Arthur Scheimanille, entiselle sirkuksen johtajalle, kulkuluvat. Sillä aikaa, kun Kohlrautz haki ukrainalaisen poliisin vankien vartijaksi matkalle, otti Wiesenthal hänen pöytälaatikostaan sinne piilottamansa kaksi käsiasetta. Ukrainalaispoliisi oli vasta hiljan saapunut kaupunkiin eikä tuntenut kaupunkia vielä kovinkaan hyvin. Paperikauppaan päästyään kaverukset lähtivät kaupan takaovesta välittömästi karkuun ja piiloutuivat ensin Uscienskin asuntoon.

Uscienskin asunnosta sitten Scheiman siirtyi vaimonsa, ukrainalaisen ompelijattaren luokse piilotettavaksi päiväkausiksi vaatekomeroon. Simon Wiesenthal taas puolestaan lähti Kulparkowin kylään, jossa piileskeli kuukauden puolalaisen tytön kotitalon ullakolla. Puolalaistyttö poikkesi aina toisinaa Wiesenthalia kotikylässään katsomassa. Yhtenä iltana tytön äiti ilmoitti kuitenkin Simon Wiesenthalille, että muutama vanki oli päässyt karkuun keskitysleiristä ja nyt SS-miehet etsivät heitä kuumeisesti lähiseuduilta. Wiesenthalin oli taas lähdettävä pakoon ja tällä kertaa Scheimanin luokse vaatekomeroon piiloon. Viikon kuluttua tästä kaverukset pakenivat erään vanhan rakennuksen pohjakerroksessa asuvien ystävien luokse. He irroittivat lattialaudoitusta ja kaivoivat maahan kuopan, jossa mahtuivat makaamaan. Wiesenthalilla oli piilossa mukanaa päiväkirja ja SS-vartijoista ja heidän rikoksistaan luettelo. Vaikka tässä talossa suoritettiin melko usein etsintöjä, saivat karkurit tiedon kuitenkin sen verran etukäteen, että ehtivät kuoppaansa ja heidän puolalainen ystävänsä sai laudoituksen heidän peitokseen ja raskaan pöydän siirrettyä niiden päälle.

SS-miehet ja puolalaiset siviilipoliisit iskivät 13.6.1944 taloon ja löysivät Simon Wiesenthalin kuopasta lattialautojen alta piilossa sekä hänen päiväkirjansa ja SS-miesten luettelon. Wiesenthal kuljetettiin heti Smolki-aukion poliisiasemalle, jossa onneksi yksi puolalainen poliisi löysi hänen aseensa ja varasti sen ilmeisesti myydäkseen sen mustassa pörssissä. Hänet olisi todennäköisesti ammuttu välittömäsi, jos saksalaiset olisivat tehneet aselöydön. Smolki-aukiolta Wiesenthal kuljetettiin keskitysleiriin, jossa juutalaisista ammattimiehistä oli jäljellä enää kourallinen, lähinnä suutareita, räätäleitä ja putkimiehiä. Gestapon hallussa oli nyt raskauttavaa materiaalia Wiesenthalin tappamista varten.

Gestapon vankilasta saapui kaksi miestä 15.6.1944 noutamaan Simon Wiesenthalia kuulusteluihin. Toinen noutaja oli Oberscharführer Oskar Waltke, joka oli paikkakunnalla pelätty mies. Hän oli erikoistunut puristamaan väärillä puolalaisilla papereilla eläviltä juutalaisilta tunnustuksen, että he olivat juutalaisia. Kidutetut juutalaist lähetettiin tunnustuksen jälkeen yleensä ammuttaviksi. Waltke kidutti myös toisinaan ei-juutalaisia, kunnes he myönsivät olevansa juutalaisia vain päästäkseen kärsimästä. Wiesenthal aavisti, että Waltke ei ensi töikseen tappaisi häntä, vaan hänen kiinnostuksensa oli kohdistunut Wiesenthalin keräämään listaan, jossa Walkenkin nimi mainittiin. Simon Wiesenthal vietiin pimeällä pihalla odottavaan kuorma-autoon; Wiesenthal oli piilottanut hihaansa partakoneen terän ja kahdella nopealla viillolla hän leikkasi ranteensa auki ja pyörtyi kuorma-auton lavalle.

Tohtori Josef Mengele oli pahamaineinen ja julmien ihmiskokeiden tekijä, joka sodan jälkeen pakeni Etelä-Amerikkaan.

Wiesenthal hoidettiin ensimmäisenä juutalaisena potilaana vankilan sairaalassa kuntoon. Waltke antoi erityisohjeen edistää Wiesenthalin toipumista erikoisruokavaliolla, johon lukeutui vahvoja keittoja, vihanneksia ja maksaa. Näin Waltke pääsisi taas mahdollisimman pian kuulustelemaan Wiesenthalia tämän listasta. Seuraavana yönä sellissään Wiesenthal yritti vielä ottaa henkeään hirttäytymällä vyöhönsä. Häntä kuitenkin vielä huimasi ja hän kaatui herättäen vankitoverinsa. Nyt vartijat sitoivat Wiesenthalin jo sänkyynsä. Waltke määräsi kuulustelun seuraavaksi aamuksi 16.7.1944 klo 9.

Wiesenthal ei sinä yönä saanut nukuttua ja ulkoa kuului tykistön pauketta ja lentokoneiden ääniä; ilmeisesti Neuvostoliiton joukot olivat lähestymässä. Aamulla kaikki vangit vietiin pihalle, jonne oli pystytetty pitkä pöytä ja sillä paljon paperia kasoissa. Pöydän takana istuivat Waltke ja Engels-niminen SS-mies. Engels luki papereista vankien nimiä ja nämä istutettiin pöydän toiselle puolelle. Jonkun aikaa papereita tutkittuaan Engels antoi tuomionsa osoittamalla peukalonsa suunnalla vangin kohtalon; oikealla puolella ryhmä vain kasvoi kasvamistaa, ja heidän kohtalonaan oli kuolemantuomio. Kun Wiesenthalin vuoro tuli, sanoi Waltke Engelsille: ”Se on hän.” Tästä kiinnostuneena Engels tokaisi: ”Ahaa!”, ja lähetti Wiesenthalin peukalonsa liikkeellä oikealle puolelleen.

Wiesenthal huomasi pihan toisella puolella juutalaisryhmän, jonka mukana hän olisi halunnut tulla haudatuksi. Äkkiä kuului kovaa ääntä ja räjähdys vavisutti pihaa. Oli tuli- ja savipatsaita ja pöydälle olleet paperipinot lensivät ympäri pihaa sekä seurasi suuri sekasorto. Wiesenthal juoksi nopeasti pihan halki juutalaisten ryhmään ja pian kaksi SS-miestä kokosi ryhmän kuorma-autoon, joka kuljetti heidät Janowskan keskitysleiriin. Muutaman tunnin kuluttua juutalaiset leirissä koottiin komentaja SS-Hauptsturmführer Friedrich Warzokin eteen. Vankien edessä kävellessään komentaja pysähtyi Wiesenthalin eteen ja puhutteli häntä ”vanhaksi tutuksi” tiedustellen tältä, kuinka oli onnistunut paeta. Wiesenthal kertoi komentajalle hieman muunneltua totuutta, jottei olisi sotkenut Kohlrautzia asiaansa. Komentaja Warzok muuttui tämän jälkeen ystävälliseksi Simon Wiesenthalia kohtaan ja käski ampua kaikki muut juutalaiset pihalla. Komentaja pyysi Wiesenthalia seuraamaan perässään virkahuoneeseensa, jossa hän esitteli Simon Wiesenthalin muille SS-miehille ”kotiin palanneena tuhlaajapoikana”.

”Taisitte luulla, että olisin käskenyt ampua teidät niin kuin muutkin!, hän sanoi Wiesenthalille. ”Ihmiset kuolevat täällä silloin, kun minä haluan heidän kuolevan. Menkää takaisin entiseen parakkiinne. Ei mitään töitä ja kaksinkertaiset ruoka-annokset teille.” Kuin unessa Wiesenthal käveli parakkiinsa; Warzok, jonka kontolla oli vähintään seitsemän tuhannen ihmisen kuolema, oli antanut hänen elää ja määrännyt hänelle vielä kaksinkertaiset ruoka-annoksetkin! Kaupungin 149 000 tuhannesta juutalaisesta oli jäljellä nyt leirin kolmekymmentäneljä miestä ja naista. Warzok oli ensin päättänyt ammuttaa heidätkin, mutta sitten SS-Brigadeführer Katzmann päätti antaa heidän elää. Niin kauan kun SS-miehillä oli vartioitavaa, heitä ei lähetetty rintamalle.

Juutalaisvangit marssitettiin läpi kaupungin, jota tulitettiin raskaasti. Rautatieasemalla vangit pakattiin tavaravaunuihin, jotka jo ennestään pursuivat puolalaisista. Joku pelkäsi, että vangit nyt kaasutettaisiin tavaravaunuihin, mutta vaunuihin laitettiin myös SS-mies Blumin musta koira ja häkeissä olevia kanarialintuja. Siitä Wiesenthal tiesi, että heitä ei kaasutettaisi, koska eläimet olivat tärkeitä SS-miehillekin. Seuraavan aamuna kuljetus saapui Przmyslin kaupunkiin ja Warzok ilmoitti vangeille, että heidät oli myyty ”ei-saksalaisina pakkotyöläisinä” Todt-järjestölle (valtion valvomalle järjestölle), joka rakensi mm. linnoituslaitteita. Vankien täytyi nyt unohtaa olleensa koskaan keskitysleireillä ja että he olivat juutalaisia. Muutoin heidät ammuttaisiin välittömästi. Tästä eteenpäin juutalaiset saivat täysin samat päivittäiset ruoka- alkoholi- ja savukeannokset kuin SS-miehetkin.

Melkein kahdensadan SS-miehen henkivakuutuksena toimi nyt kolmenkymmenenneljän juutalaisvangin joukko. Lopulta meistä tuli keskenään kuin yhtä perhettä. Komentaja Warzok kertoi heidän yrittävän paeta Slovakian metsiin, missä voisi piileskellä siihen asti, kunnes sota loppuisi. Dobromilin kaupungissa ei ollut enää rautatietä, joten ryhmän täytyi jatkaa matkaa jalan. Valtatiellä tuli vastaan siviiliväestöä, joka pakeni sodan jaloista ja rintamalle marssitettiin apaattisia saksalaissotilaita. Puolassa asustavien saksalaisten sotilaiden kolonna aikoi ohittaa heidät, mutta Warzok joukkoineen pysäytti heidät ja takavarikoi heiltä kolmekymmentä hevosta rattaineen. Matka jatkui nyt hevoskärryin; jokaisessa kärryssä oli yksi juutalainen työmies ja puoli tusinaa SS-vartijaa. Ryhmä saapui lopulta viimeiselle, San-joen ylittävälle, sillalle, jossa tungos oli melkoinen. Heidän edessään sillan ylitystä oli yrittämässä saksalainen sotilasosasto. Jos he jäisivät odottamaan sotilasosaston ylitystä, SS-miehet saattaisivat joutua vihollisen vangiksi.

Komentaja Warzok kiilasi miestensä kanssa sotilasosaston ohi ja aseilla uhaten pääsi SS-miehet vankiensa kanssa kulkemaan sillan yli länsipuolelle. Yli päästyään he vielä dynamiitilla räjäyttivät sillan ja saksalainen sotilasosasto jäi vihollisen vangiksi. Paljon myöhemmin Simon Wiesenthal käytti tätä tositapausta kertoakseen entisille Wehrmachtin upseereille ”toverihengestä”. Nämä upseerit olivat ensin järjestelmällisesti kieltäytyneet auttamasta Wiesenthalin tämän SS-tutkimuksissa, koska se oli – niinkuin he kertoivat – vastoin toverihenkeä. Kuultuaan kuitenkin Wiesenthalin kertomuksen, he yleensä myös auttoivat tätä eteenpäin tutkimuksissaan.

Chelmiecin kylässä Warzokin miehet piirittivät erään kirkon, jossa oli messu käynnissä. Kaikki miehet, naiset ja lapset pidätettiin ja otettiin mukaan vangeiksi; Warzok halusi tasapainottaa vankien ja vartijoiden määrää. Neu-Sandecin kaupungissa Warsokin ryhmä rakensi hetken aikaa esteitä panssarivaunuille. Kun vihollisen joukot alkoivat lähestyä kaupunkia, ryhmä ravisti jälleen kaupungin pölyt jaloistaan. Nyt matka suunnattiin Plaszovin keskitysleiriin Krakowan lähelle. Leirillä kaksi ryhmän SS-miestä, Dyga ja Wurz, veivät suurimman osan ryhmän juutalaisista läheiseen metsään ja teloittivat heidät ampumalla. Näin saksalaiset osoittivat jälleen veljellistä huolenpitoa.

Plaszovin keskitysleiristä vietiin 15.10.1944 useita tuhansia vankeja Grossrosenin leiriin lähelle Breslauta. Grossrosenin leirissä oli noin kuusi tuhatta juutalaista vankia; Wiesenthal sai kuulla täällä huhuja Varsovan taisteluista ja hän yritti kuumeisesti saada jotakin tietoa vaimostaan. Tuolloin hän ei vielä tiennyt, että vaimo oli saanut elokuussa viestin: ”Gestapon mies Waltke pidätti Wiesethalin, joka leikkasi ranteensa auki ja on nyt kuollut.” Leiriin tuotiin joukko puolalaisia Varsovasta kohta Varsovan kapinan jälkeen. Wiesenthal keskusteli erään miehen kanssa, joka oli asunut Topiel-kadulla numerossa 7, kun hänen vaimonsa asuin samalla kadulla talossa numero 5. Simon Wiesenthal ei kuitenkaan uskaltanut paljastaa edes tälle vangille hänen tiedustelleensa omasta vaimostaan. Vanki kertoi tunteneensa mainitun naisen, mutta epäili kadun kohdanneen totaalisen tuhon saksalaisten toimesta.

 Mauthausenin keskitysleirin pääportti.

Vuoden 1945 alussa puna-armeija lähestyi uhkaavasti Grossrosenia ja vankeja alettiin marssittaa Chemnitziin ja edelleen peltojen poikki ja metsien läpi Weimariin, läheiseen Buchenwaldin keskitysleiriin. Koska lunta oli kovasti ja kylmä vaivasi vankeja, SS-miehet ampuivat armotta kaikki matkalle nääntyneet ja maahan kaatuneet. Buchenwaldissa Wiesenthal ei ennättänyt kauhaa vanheta, sillä 3.2.1945 hänet siirrettiin kolmen tuhannen vangin kanssa kuorma-autoilla kolme päivää kestävällä matkalla Itävallan pahamaineisimpaan keskitysleiriin, Mauthauseniin. Matkan aikana monet vangit kuolivat janoon ja nälkään. Vankeja oli jokaisessa kuorma-autossa noin sataneljäkymmentä, ja kuolleet vangit seisoivat elävien joukossa. Vangit olisivat halunneet poistaa matkan aikana kuolleet tien varteen, mutta sitä heille ei sallittu. Lopulta jäykät ruumiit toimivat lavalla vankien istuimina.

Mauthausenin keskitysleirin krematorion polttouuneja.

Mauthausenin leirin kaasukammio.

 

Kolmesta tuhannesta matkalle lähteneestä vangista perille Mauthauseniin selvisi tuhatkaksisataa vankia; kuuden ja puolen kilometrin marssilla rautatieasemalta Mauthausenin keskitysleirille kuoli vielä satakahdeksankymmentä vankia. Mauthausenin keskitysleiri sijaitsee Itävallan toiseksi isoimmasta kaupungista, Linzistä, kolmekymmentä kilometriä itään päin. Vangit marssitettiin yöaikaan leiriin, jotta todistajia olisi mahdollisimman vähän tapahtumalle. 

Mauthausenin keskitysleirin vankiparakki sisältä.

 Vankileiriin on pysytetty vainajille muistomerkki.

 

Yö oli kirkas ja järkyttävän kylmä, lumi hidasti vielä heikkokuntoisten vankien marssia. Simon Wiesenthal marssi tämän matkan heikkokuntoisena ruhtinas Radziwillin kanssa ja tekivät matkaa toisiaan tukien. Lopulta molemmat väsyivät niin totaalisesti, että kaatuivat lumihankeen. Wiesenthal kuuli jostakin kysymyksen: ”Oletteko hengissä?”, ja sen jälkeen jostakin läheltä kuului laukaus. SS-vartijan omat sormet olivat ilmeisesti niin kohmeessa, että laukaus osui lumihankeen näiden miesten väliin. He jäivät hankeen makaamaan ja nukkumaan, ja maatessaan Wiesenthal kertoi kokeneensa jopa lämmön tunnetta hangessa. Leirin päällikkö oli kuitenkin lähettänyt kuorma-autot joukon perässä keräämään kaikki maahan kuolleet, jotta paikkakuntalaiset eivät aamulla näkisi, mitä oli tapahtunut. Niinpä Wiesenthalkin tuli nostetuksi kuorma-autoon ruumiskasojen kyytiin. Ruumiit kuljetettiin keskitysleirin krematorioon ja siellä työskentelevät vangit huomasivat, että Wiesenthal ystävänsä kanssa olikin hengissä. Onneksi juuri tuolloin paikalla ei ollut ainuttakaan SS-miestä. Vangit pääsivät suihkuun ja heidät kuljetettiin salaa käytävää pitkin suihkusta erääseen parakkiin vielä huonokuntoisina.

Mauthausenin leirin pahamaineinen komendantti Franz Ziereis.

Wiesenthalin ei uskottu elävän enää kauan, ja hänet sijoitettiin Mauthausenin keskitysleirissä VI kortteliin, kuolemankortteliin. Tässä paikassa säilytettiin niitä vankeja, jotka eivät pystyneet enää työntekoon ja joiden odotettiin kuolevan hyvin pian. Simon Wiesenthal painoi enää vain neljäkymmentäviisi kiloa ja päivittäinen, huonolaatuinen keittoannos sisälsi vain kaksisataa kaloria; toisin sanoen vangit elivät aliravitsemuksessa. Parakin vangit olivat jo niin huonossa kunnossa, että he vain makasivat tylsinä kerrossängyissään kykenemättä enää istua tai puhumattakaan kävelystä. 

Leirin vangeilla teetettiin raskaita töitä mm. kivilouhoksilla.

 

Simon Wiesenthal katsoi selviintyneensä hengissä ainoastaan lujalla tahdonvoimalla. Häntä auttoi myös muuan puolalainen luottovanki, kahvikauppias Eduard Staniszewski, joka toi hänelle aina toisinaa leivänpaloja. Eduard istui Wiesenthalin laverilla ja he mielellään suunnittelivat, mitä tekisivät sodan loputtua. He ymmärsivät, ettei sota voinut enää jatkua kovin pitkään, koska ilmasta kuului jatkuvasti amerikkalaisten koneitten ääniä. Eduard Staniszewski halusi sodan loputtua palata Puolaan, jossa avaisi kauniin kahvilan. Hän ehdotti, että arkkitehti Simon Wiesenthal suunnittelisi kahvilan hänelle.

Himler vieraili vuonna 1941 Mauthausenissa.

”Hän toi minulle paperia ja kyniä, ja aloin piirtää”, Wiesenthal kertoi. ”Se auttoi minua unohtamaan, missä olin, ja vei ajatukseni pois kuolemasta ja ympärilläni olevista kuolevista ihmisistä. Tein tarkkoja piirustuksia kahvilaa varten. Suunnittelin jopa tarjoilijoiden puvut. Makasin selälläni laverilla ja tein niin paljon piirustuksia, että niistä tuli kokonainen kirja. Staniszewski oli hyvin tyytyväinen ja toi minulle enemmän leipää. Puhuimme tuntikausia mattojen väreistä ja pöytien muodoista. Hän vei piirustukset mukanaan. Tapasin hänet monta vuotta sitten, ja hän kertoi, että hänellä oli yhä piirustukseni. Ikävä kyllä hän epäonnistui aikeissaan, eikä kahvilaa rakennettu koskaan.”

Simon Wiesenthal toimistossaan Wienissä tutkimassa natsien jälkiä.

Amerikkalaiset sotilaat saapuivat ja vapauttivat Mauthausenin keskitysleirin 5.5.1945. Monet leirin vangeista olivat niin huonossa kunnossa, että lähes kolmetuhatta vankia kuoli vielä leirin vapautuksen jälkeenkin heikon kuntonsa vuoksi. Simon Wiesenthal selvisi natsien vankileireistä moneen otteeseen kuin ihmeen lailla. Hän perusti Wienin kaupunkiin toimistonsa ja omisti elämänsä monien natsirikollisten jäljittämiseen ympäri maailmaa. On arveltu, että hänen toimintansa ansiosta vähintään 1 200 natsia on jäänyt kiinni ja toimittettu rikoksistaan tuomioistuinten eteen. Simon Wiesenthal eli värikkään ja rikkaan elämän, joka päättyi lopulta Wienissä 20.9.2005, 96 vuoden iässä.

 Mauthausenin keskitysleirin vankeja amerikkalaisten vapautettua leirin 5.5.1945.

Kirjailija ja toimittaja Ilmari Kivinen eli Tiitus.

Nimimerkillä Tiitus kirjoitti vuodesta 1914 lähtien kirjoja, kertomuskokoelmia ja pakinoita Ilmari Kivinen (s. 9.9.1883 Pornainen ja k. 14.2.1940 Helsinki). Parhaiten nimerkki Tiitus tunnettiin Helsingin Sanomien ahkerana pakinoitsija yli kolmen ja puolen vuosikymmenen ajalta. Tiitus tunnettiin kansan syvissä riveissä, mutta kirjailija Ilmari Kivinen jäi ylivoimaisesti suurimmalle osalle ihmisistä tuiki tuntemattomaksi. Tätä tilannetta valottaa hyvin seuraava anekdootti: 

50-vuotispäivänsä lähestyessä toimittaja Ilmari Kivinen kerran istui suurehkon seurueen mukana eräässä ravintolassa. Joku läsnä olevan seurueen jäsenistä laittoi seurueeseen kiertämään listan, joka keräsi kansalaislahjavaroja tuolloin jo hyvin tunnetulle nimimerkille, Tiitukselle, tämän merkkipäivän kunniaksi. Kun lista tuli kirjailija Ilmari Kivisen kohdalle hänkin kaiveli kymmenmarkkaisen taskustaan ja kirjoitti keräyslistaan nimensä: Ilmari Kivinen. Kukaan läsnäolijoista ei nähnyt tässä toiminnassa mitään erikoista tapahtumaa. Rahansa hyvää tarkoittavaan keräykseen luovutettuaan kirjailija Kivinen tuumi järkähtämättömällä vakavuudella, että tietääpä kerrankin varmasti saavansa rahansa takaisin, ja kirjailija jatkoi seesteisesti ateriointiansa.

Ilmari Kivisen vanhemmat olivat satakuntalainen kansakoulunopettaja Kaarlo Konstantin Kivinen – alkujaan Stenholm – sekä uusmaalainen Amanda Vilhelmiina Peltonen. Ilmari Kivinen vietti lapsuutensa Pohjois-Karjalan ja Savon rajaseuduilla, Liperin Taipaleella, samassa surullisen kuuluisassa kylässä, jota Maiju Lassila kuvaa teoksessaan Tulitikkuja lainaamassa. Ei liene puhdasta sattumaa, että Ilmari Kivinen ihaili Maiju Lassilan kirjoituksia ja piti tätä esikuvanaan.

Ilmari Kivisen veli oli vuorineuvos – vuodesta 1942 lähtien - Lauri Kivinen (s. 8.5.1895 Liperi ja k. 20.8.1955 Kemi), joka toimi Veitsiluoto Oy:n johtajana ja Sotakorvausteollisuuden valtuuskunnan (Soteva) puheenjohtajana. Koulunsa Ilmari Kivinen suoritti Joensuussa ja Kivinen pääsi ylioppilaaksi vuonna 1903. Muutaman ulkomaille suuntautuneen matkan jälkeen Kivinen siirtyi koulun jälkeen heti sanomalehtimiesuralleen; vuoden 1904 Kivinen työskenteli Mikkelin Sanomien aputoimittajana, josta siirtyi vuosiksi 1904-1905 Karjalettaren aputoimittajaksi ja vuonna 1906 saman lehden päätoimittajaksi. Vuonna 1907 Ilmari Kivinen toimi Turun Lehden toimitussihteerinä ja vuodet 1908-1914 Turun Sanomien aputoimittajana. Vuodesta 1914 lähtien vuoteen 1940 asti Ilmari Kivinen toimi Helsingin Sanomissa kirjoittajana.

Vuonna 1914 Ilmari Kivinen meni avioliittoon Ellen Koskisen kanssa. Vuonna 1962 Veikko Jalavan suunnittelema muistokivi pystytettiin Ilmari Kiviselle Liperin Viinijärvelle, joka on Ilmari Kivisen asuinpaikkana toiminut. Tiituksen pakinoita Helsingin Sanomissa kuvittivat toimittaja ja kuvittaja Henrik Johan Rafael Rindell (s. 3.12.1886 Askainen ja k. 19.3.1920 Helsinki) sekä – tämän kuoltua – taiteilija, kuvittaja ja sarjakuvapiirtäjä Akseli Halonen (s. 19.11.1890 Suonenjoki ja k. 24.3.1952 Helsinki). Vuodesta 1918 lähtien kirjailijanimimerkki Tiituksen pakinoita julkaistiin myös kokoelmina. Kirjailijanimimerkki Tiituksen edeltävistä pakinoitsijakollegoista lähimenneisyydestä muistamme parhaiten Eino Leinon ja Nuutti Vuoritsalon.

Kirjailijanimimerkki Tiitus kuvattuna vuonna 1931.

Pakinoittensa ohessa Tiitus kirjoitti myös runsaasti humoristisia ja leikillisiä kirjoja, mm. seuraavat: Poliisikoira 1915, Tee työ ja opi pelaamaan 1915, Siitä nousi hirmuinen prosessi 1916, Herra Kenonen. Hänen elämänsä ja mielipiteensä 1917, Sen pitkää, tämän lyhyttä 1918, Ole, sielun’, iloinen 1919, Suu syhyy, parta kutajaa 1919, Mittee mies on pahollaan 1920, Rykimällähän yskä lähtee 1920, Rakkaus on nopeampi Piiroisen pässiäkin 1920, Herra Kenosen harha-askel 1922, Kommunistien kokous Pöllölässä 1922, Herra Kenonen matkailee 1923, Vanha konsti parempi kuin pussillinen uusia 1926, Kenraali Ponomarevin päiväkirja 1928. Vuonna 1928 Tiitus kokosi tuotantonsa parhaan osan Valituiksi teoksiksi, jotka ilmestyivät viitenä niteenä ja käsittivät noin 2 000 sivua.

Tähä tarinan onnelliseksi lopuksi otan vielä tekstinäytteen Tiituksen pakinasta:

"HRA KEINONEN KESÄLAITUMELLA

Miellyttäviä kuvaelmia herrasväki Kenosen rauhallisesta perhe-elämästä luonnonihanassa Luonnonmaassa

Palattuaan retkiltään Konstantinopoliin asettui hra Kenonen viettämään hyvinansaitsemaansa kesälepoa perheensä keskuudessa luonnonkauneudestaan kuuluisaan Luonnonmaahan, ja tämä lämpöä, raikkautta ja lintujen laulua uhkuva ympäristö muodosti oivallisen ja sopivan kehityksen sille eloisalle, kauniille taululle, jonka päähenkilönä oli liikemies Aukusti Bartholomeus Kenonen itse, ja taideteoksen nurkkia ja laitapuolia täydentävinä sivuhenkilöinä hänen vaimonsa, rouva Kristiina Kenonen, sekä heidän yhteiset jäjkeläisensä, nimittäin 12-vuotias Kalle Kenonen, 10-vuotia Heikki Kenonen, 8-vuotias Napoleon Kenonen, 6-vuotias Juhana Wilhelm Kenonen, 4-vuotias Jonas Kenonen ja 2-vuotias Leena Kenonen.

Klo 8 aikaan aamulla nousi hra Kenonen vuoteeltaan, haukotteli mahtavasti, veti laveat nimettönät ylleen, sysäsi jalkansa kulta- ja hopealangoilla ylellisesti kirjaltuihin tohveleihinsa, otti kylpylakanansa sekä lähti, uusien punaisten housunkannattimien laahatessa takana maata, reippaasti kävelemään alas rantaan, uimahuoneelle päin. Uimahuoneen portailla istuen hän sitten varovaisesti pisti oikean jalkansa isovarpaan veteen, värähti ja sanoi ”Burr!” tunnusteli vettä varmuuden vuoksi vielä oikean kätenä etusormellakin, mittasi veden lämpimäärän uimahuoneeseen seinällä olevalla lämpömittarilla, tuli siihen johtopäätökseen, että mainittu laite, uskollisena kaikkien lämpömittareiden ikivanhoille traditsioneille, valehteli joko tahallaan tai tietämättömyydestä, totesi, ettei merivesi tänä kesänä lämminnyt ollenkaan, huokasi ja pesi kasvonsa, pyyhkien ne sitten huolellisesti kylpylakanan nurkkaan. Sen jälkeen palasi hän virkeänä ja reippaana takaisin, valmiina kuluttamaan päivänsä mahdollisimman mukavalla ja huolettomalla tavalla.

Eittiöstä, jossa rva Kenonen palvelustyttönsä kera hikipäin hääräsi, levisi taloon ja sen lähimpään ympäristöön herkullinen paistin tuoksu, ja puutarhan riippumatossa jännittävää, 50 pennin hintaista salapoliisikirjaa lukeva hra Kenonen nuolaisi vaistomaisesti huuliaan.

Mutta mäeltä riihen takaa kuului valtava melu. Siellä esittivät Kenosen pojat valittuja kohtia Robinson Crusoen seikkailurikkaasta elämästä. Kalle Kenonen oli rakentanut havuista mjan kuusen juurelle, ja Perjantaina oli hänellä Jonas Kenonen, kun taas Leena Kenonen, joka ei vielä kyennyt vaativammissa osissa esiintymään, oli sidottu jalastaan narulla kiinni kuusen juureen näytelmässä tarvittavaksi laama-eläimeksi, jonka virkavelvollisuuksiin kuului myöskin vaihtoehtoisesti esiintyä tarpeentullen koirana ja haukunnallaan varoittaa isäntäväkeään, milloin Robinsonin kotirauhaa uhkaavat ihmissyöjä-Kenoset, Heikki, Napoleon ja Johana Vilhelm, jousilla ja nuolilla asestettuina, hiipien ilmestyivät näkysälle metsän reunasta.

Päivällisen jälkeen nukkui hra Kenonen tunnin tai pari sisällä huoneessaan, heittäytyen sängylleen ja pannen sanomalehden ksvojensa peitteeksi. Uneen vaivuttuaan hän sen kuitenkin pyyhkäisi kasvoiltaan, ja nytpä joku vanha ja lihava, katossa istunut kärpänen katsoi ajan tulleen tehdä lähempää tuttavuutta hra Kenosen houkuttelevannäköisen nenän kanssa. Liideltyään varovaisesti muutamia kertoja hra Kenosen ympärillä ja tultuaan vakuuttuneeksi siitä, että tämä pelättävä mies todellakin nukkui, rohkaisi kärpänen luontonsa, laskeutui hra Kenosen nenälle ja syventyi seuraavassa silmänräpäyksessä tutkimuksiinsa.

Hra Kenone huitaisi unissaan muutamia kertoja kasvojaan, jolloin kärpänen aina levitti kepeät siipensä ja lensi pois, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä oli se jälleen hra Kenosen nenällä, korvassa tai huulella.

Vihdoin heräsi hra Kenonen kesken makeimman ja raukeimman päivällisunensa, ja nyt nähtiin todeksi runoilijan säkeet:

”Herännyt leijona on kiivas,

On julma hammas tiikerin,

Mut ihminen, min raivous riivas,

On hirmuisista hirmuisin.”

Hra Kenonen vannoi yhtä nopeasti kuin kiukkuisestikin oikean Hannibalin valan kaikkia kärpäsiä vastaan yleensä ja sitä vanhaa, lihavaa kärpästä vastaan erityisesti, joka oli rohjennut ryhtyä tekoon, mitä ei edes kunnallislautakunnan esimies olisi uskaltanut vastuulleen ottaa, nimittäin hra Kenosen päivällislevon häiritsemiseen, ja asetettuna tällaisia tilaisuuksia varten piirongin päällä olevalla vanhalla ja tuhansia äkkikuolemia käsittäneiden kärpästen verestä kirjavalla kärpäslätkällä ryhtyi hra Kenonen, lujasti päättäen joko kaatua itse tai hävittää kaikki kärpäset, jollei nyt juuri koko maailmasta niin ainakin omasta huoneestaan, sellaiseen ajojahtiin, että se sai kaikkien lähistöllä olevien kärpästen sydämet vapisemaan. Käyttäen milloin nopeutta ja voimaa rehellisessä hyökkäyksessä avoimella rintamalla, milloin intiaanimaista väijymistä ja kavalaa hiipimistä, tuhosi hra Kenonen puolessa tunnissa kaikki kärpäset ei ainoastaan seinistä, uunien kyljistä ja ikkunaruuduista, vaan myöskin katosta, jonne ulottuakseen hän rohkeasti ja reippaasti kapusi tuoleille ja pöydille, ollenkaan välittämättä siitä, olivatko ne rakennetut hänen painonsensa miehen niiden kantavuudelle asettamia vaatimuksia silmälläpitäen.

Jos olisi joku syrjäinen ollut näkemässä hra Kenosen suurta kärpäsjahtia, niin olisi hänen varmaankin vaikuttanut mieltäylentävästi ja mukaansatempaavasti nähdä tämän kunnioittavan ja erinomaisen miehen neronsa voimalla ja suurella nokkeluudella ahdistavan kärpäsen sellaisiin paikkoihin, joissa ei enää mikään voinut pelastaa niitä hra Kenisen varmalta, surmaatuovalta iskulta, tai nähdä hänen uskomattomalla kätevyydellä lennossakin vangitsevan, vieläoä vasemmalla kädellään, yhden ja toisen pelästyneen kärpäsen, joka nipin napin oli juuri pelastanut kärpäslätkästä. Tämän ihmeteltävän näppäryyden oli hra Kenonen oli saavuttanut jo varhaisessa nuoruudessaan, jolloin hän kotikylänsä poikien keskuudessa nautti suurta mainetta paikkakunnan etevimpänä kärpästä ja muiden lentelevien hyönteisten vapaasta ilmasta nappaajana. ”Mitä nuorena oppii, sen vanhana taitaa”, muistikin hra Kenonen, rusentaessaan kiikkiin joutuneen kärpäsen hyppystensä välissä kuoliaaksi.

Välistä hta Kenonen käveli pellonpientareilla, kädet seläntakana ja sikari hampaissa. Kuvaavaa hänen kansaomaisuudelleen on, että hän lukuisia kertoja antautui keskusteluihin yksinkertaisten ja hiljaisten, pellolla työssä olevien renkimiestenkin kanssa, puhuen heille suurella asiantuntemuksella kyntöhevosista ynnä eri auranmuotojen sopivuudesta kivikkoisissa tai kivettömissä pelloissa, sekä tarjoten työn raskaan raatajalle siitä halpahintaisesta paperirossikotelosta, joka hänellä useimmiten oli taskussa tällaisten tapausten varalta.

Iltapäivällä saapui joskus läheisistä huviloista turkulaisia liikemiehiä ja muita arvokkaita henkilöitä vaihtamaan ajatuksia kaunopuheisen ja selväjärkisen hra Kenosen kanssa. Hra Kenosella sattui silloin aina olemaan helposti käsillesaatavissa pullo jotain vanhaa hyvää, joka erinomaisesti sopeutui kahvin lisäkkeeksi ja hetkisen kuluttua lisäsi puheen joustavuutta.

Tulipa silloin tällöin talon isäntäkin istumaan hra Kenosen verannalle, tuoden joskus naapuritalonkin isännän tullessaan. Silloin tarjosi hra Kenonen sikareita, joissa oli kaunis vatsavyö, ja kun isännät ihmetellen tunnustivat, etteivät he koskaan ennen olleet näin hienoja sikareita nähneetkään, niin hymähti hra Kenonen tyytyväisenä, ilmoitti sikarien hinnan ja sanoi tunnuslauseensa olevan: vain paras on kyllin hyvää.

Hra Kenosen täten viettäessä rauhallista ja leutoa kesäelämää, kooten uusia voimia tulevan talvikauden ponnistuksiin, synkkeni Euroopan valtiollinen taivas synkkenemistään, ja jokainen uusi päivä toi tullessaan uusia, uhkaavia viestejä, jotka eivät kuitenkaan hetkeksikään häirinneet hra Kenosen mielentyyneyttä. Ihmissyöjä-Kenosten kirkuna riihen takana, Robinsonin ampuminen tylppäkärkisten nuolten sattuessa heidän vähemmän jaloihin ruumiinosiinsa, häiritsi häntä enemmän kuin Sarajevon murha, ja housunkannattimien katkeaminen tuotti hänelle suurempaa huolta kuin Itävallan ja Serbian välien kiristyminen.

Mutta lähimmät naapurit, jotka tietenkin olivat kuulleet hra Kenosen äskeisestä ulkomaanmatkasta, saapuivat hänen luokseen urkkimaan hänen mielipiteitään suurvaltiollisista asioista, puhuivat ilmoista ja vuodentulotoiveista sekä kysyivät lopuksi, mitä ulkomailla sodan mahdollisuuksista arveltiin.

Hra Kenon nolautui silloin taaksepäin korituolissaan, karisti tuhkan sikaristaan ja sanoi, että kaikki huhut sodan mahdollisuudesta olivat turhia loruja. Muistaakseen ei hän matkallaan ollut nähnyt yhtään sotamiestä, lukuunottamatta erästä vanhaa, ontuvaa, ja kaikesta päättäen eläkkeellä olevaa upseeria, joka oli matkustanut samassa vaunussa kuin hänkin eikä ollut näyttänyt ensinkään sotaisen näköiseltä. Ja kuitenkin oli hra Kenonen matkustanut halki miltei puolen maailman edestakaisin. Sitäpaitsi oli sota mahdoton eräästä yksinkertaisesta syystä.

Vieraat nyökkäyttivät myöntävästi päätään ja sanoivat, että niin aina…, mutta kysyivät kuitenkin lopuksi hieman epäröiden, mikä se yksinkertainen syy mahtoi olla.

Silloin hra Kenonen hyväntahtoisesti selitti, että kaikki maailman sotajoukot tuhoaisivat nykyaikaisilla aseilla toisensa viidessätoissa minuutissa. Ja kun eräs vieraista, uskomattoman rohkeasti kylläkin, rohkeni hieman epäillä sitä, niin myönsi hra Kenonen suopeasti, vaikkakin salaa hieman kiihtyneenä, viisi minuuttia lisää, mutta ei sekuntiakaan siitä yli.

Ja hra Kenonen löi kämmenellä reiteensä ja lupasi syödä vanhat housunsa muhennukseksi laitettuna, jos eurooppalaisesta sodasta tosi tulee.

Saatuaan näin vakuuttavat takeet takeet rauhan säilymisestä lähtivät naapurit keventynein sydämin kotiinsa."

Santtu-Matias Rouvali johtaa Tampere Filharmoniaa Sorsapuiston konsertissa 13.8.2016.

Vuodesta 2008 Lontoon Philharmoniaa johtanut kapellimestari Esa-Pekka Salonen (s. 30.6.1958 Helsinki) jättää tämän Lontoossa vuonna 1945 perustetun orkesterin johtotehtävät vuonna 2021 kesällä Tampere Filharmonian ja Göteborgin orkesterin ylikapellimestari Santtu-Matias Rouvalille (s. 5.11.1985). Santtu-Matias Rouvalin pesti Lontoossa on viisivuotinen ja alkaa siis syksyllä 2021. Uusi sopimus Lontoossa tarkoittaa vähintään 10 viikkoa Rouvalille työskentelyä vuodessa orkesterin kanssa, ja tämän päälle tulevat vielä kiertueet, festivaalikonsertit ja levytykset. Santtu-Matias Rouvali toimii jo orkesterin toisena päävierailevana kapellimestarina johtaen kolme konserttia vuodessa. Suuri enemmistö orkesterin muusikoista äänesti Santtu-Matias Rouvalia ylikapellimestarikseen.

Kapellimestari Santtu-Matias Rouvalin ensimmäinen kiinnitys omaan orkesteriin oli vuonna 2013, jolloin hänet nimitettiin Tampere Filharmonian ylikapellimestariksi kapellimestari Hannu Linnun siirryttyä Radion sinfoniaorkesterin ylikapellimestariksi. Nykyään Santtu-Matias Rouvali pitää kotikaupunkinaan Tamperetta ja aikoo vielä jatkaa Tampere Filharmonian ylikapellimestarina toistaiseksi. Kaudeksi 2021-2022 hänet on kiinnitetty Tampere Filharmoniaan jo neljään kausisarjan konserttiin johtajaksi sekä Sorsapuiston puistokonsertin johtajaksi kauden ”aloituskonsertissa”. Tampere Filharmonian intendentti Helena Hiilivirta ja Santtu-Matias Rouvali paljastivat Tampere Filharmonian muusikoille jo viime viikolla Santtu-Matias Rouvalin nimityksen Lontoon Philharmonian ylikapellimestariksi.

Santtu-Matias Rouvali Oliver-poikansa kanssa johtamassa Tampere Filharmoniaa.

Samaan aikaan kun Santtu-Matias Rouvalin nimitys Lontoo Philharmonian ylikapellimestariksi julkistettiin Lontoossa, myös Göteborgista ilmoitettiin Santtu-Matias Rouvalin jatkaneen neljällä vuodella Göteborgin sinfonikkojen sopimusta orkesterin ylikapellimestarina; vaikkakin pienemmällä konserttimäärällä kaudessa. Lontoon Philharmoniaa pidetään yhtenä maailman huippuorkestereista ja kapellimestari Santtu-Matias Rouvali 33-vuotiaana tuli nimitetyksi orkesterin ylikapellimestariksi kaikkien aikojen nuorimpana kapellimestarina. Esa-Pekka Salosen lisäksi tätä legendaarista orkesteria ovat johtaneet mm. kapellimestarit Herbert von Karajan, Otto Klemperer, Riccardo Muti, Giuseppe Sinopoli ja Christoph von Dohnányi. Rouvalista tulee orkesterin 75-vuotisen historian kuudes ylikapellimestari. Omassa tiedotteessaan kapellimestari Santtu-Matias Rouvali kiitteli Lontoon Philharmonian muusikoita monipuolisuudesta, sillä soittajat tuntuvat yltävän musiikissa mihin tahansa.

Kauneusihanteisiin, tehokkuuteen ja virheettömyyteen tähdännyt länsimainen kulttuuri pohjautuu helleenien ihanteisiin. Tämän kulttuurin äärimmäistä laitaa edusti jo muinoin Eurotas-joen hedelmällisessä laaksossa vuoriston suojaamalla alueella Spartan valtio, jonka ratkaisuna oli poistaa kaikki vialliset yksilöt yhteisöstään. Peloponnesolaissodasta – joka käytiin vuosina 431-404 eaa. - muistamme Spartan ja tämä kaupunkivaltio kävi sotia aina Afrikkaa myöten. Ensimmäinen peloponnesolaissota oli käyty jo vuosina 460-445 eaa. Spartan armeijaa pidettiin antiikin Kreikan ylivoimaisesti parhaiten koulutettuna armeijana.

Vuosisatojen vieriessä kristinusko toi hyvin hitaasti vammaisten ihmisten kohteluun hieman inhimillisyyttä. Sekä keskiajalla että uuden ajan lävitse vammaisten turvana olivat melkeinpä ainoastaan yksityisten ihmisten armeliaisuus ja kirkon kymmenykset, joilla saatettiin perustaa esimerkiksi ns. pyhänhengen huoneita ja hospitaaleja. Varsinainen yhteiskunnallinen herääminen asian suhteen sai luvan odottaa vielä vuosisatoja.

Ensimmäinen asetus köyhäinhoidosta annettiin Suomessa vuonna 1852. ”Keisarillisen Majesteetin armollinen asetusyhteisestä waiwaistenholhouksesta Suomen Isoruhtinaskunnassa” liittyi läheisesti 1830-luvun katovuosiin, jolloin isot kerjäläisjoukkiot alkoivat kiertää kaikkialla Suomessa. Tätä seuraava vuosikymmentä voidaankin sitten jo pitää yhteiskunnallisen heräämisen aikana Suomessa, jolloin sosiaaliset ongelmat ilmestyivät monien tarkastelujen kohteiksi mm. yleisissä keskusteluissa ja sanomalehtien palstoilla.

Maanomistajia koski suoraan vuoden 1852 asetus, joka sääti ruotielatuksesta. Vaivaistuen puuttuessa kunnallinen vaivaishoitohallitus määräsi nyt ruotivaivaiset maanomistajien huollettaviksi. Vaivaistupiin ei saanut majoittaa lapsia ja mikäli lastenkotia ei ollut käytettävissä, määräsi asetus seuraavaa: ”Niin pitkäksi aikaa kuin mahdollista on, yhteen ja samaan paikkaan elätettäwäksi ja holhottawaksi tingattaman hyvintunnetuin ja päälleluotettawain personain tykönä, jossa ne, nauttien muutoin kristillistä ylöskaswatusta ynnä saawat tilaisuutta oppiaksensa sellaista käsityötä, maamiehentöitä eli muita soweliaita askareita, joiden kautta he wastedes taitanewat itsensä elättää ja aikaan auttaa sekä myös tulla kunnon jäseneksi kansakunnalle.”

Käytäntö johti nopeasti siihen, että avun tarpeessa olevat lapset huutokaupattiin alhaisimman hinnan tarjonneille talollisille. Tämä ”auksuuni” järjestettiin yleensä joulun jälkiviikolle, ns. viattomain lasten päiväksi.

Vuonna 1879 tuli voimaan köyhäinhoitoasetus, jonka juuret pureutuivat 1860-luvun nälkävuosiin. Aiemman asetuksen nähtiin tuolloin olleen liian anteliaan ja köyhyyden vain oletettiin jatkuvasti lisääntyvän, sillä vaivaishoidosta oli tehty jokaisen oikeus. Vallalla oli luulo, että köyhiä ei enää kiinnostaisi työnteko, vaan he käyttäisivät vaivaishoitolainsäädäntöä jopa hyväkseen. Oli vielä vaikea kuvitella, että väestön lisääntyminen saattoi myös lisätä köyhyyttä vielä niin maatalousvaltaisessa Suomessa, jossa teollisuus haki vielä omaa vuoroaan. Vuoden 1879 asetus jakaantui kahteen osaan: pakolliseen ja vapaaehtoiseen. Kukaan ei voinut enää saada lakisääteistä yksinoikeutta silloin vaivaishoitoon. Kuntien velvollisuus oli nyt auttaa turvattomia lapsia, sairaita sekä muita työkyvyttömiä. Vain kaikkein valistuneimmat kunnat veivät huoltotoimintaansa inhimillisempään suuntaan. Vaikka tämä asetus ei enää mainitse ruodillakierrätystä, käytännössä ruotiasetus oli kuitenkin vielä vuonna 1903 käytössä 32:ssa  maalaiskunnassa ja jatkui aina 1930-luvulle asti käytännössä.

Ennen vuotta 1905 voimaan tullutta äänioikeuslakia oli Suomessa äänioikeus sidoksissa varallisuuteen. Tämäkään lakiuudistus ei siis tuonut vammaisten asemaan mitään uudistusta ja vieläpä tuolloin käytettiin vanhatestamentillista ajatusmallia perusteluna vammaisten kohtelusta; vamma katsottiin yleisesti rangaistukseksi jostakin menneisyydessä tapahtuneesta. Edelleen siis vammaisista huolehtiminen oli pääosin armeliaisuuden varassa toimivaa ja yksityisistä riippuvaa.

Saksassa ensimmäinen raajarikkoisten poikien hoivaan keskittyvä laitos oli J. von Kurizin Mücheniin vuonna 1832 perustama laitos, johon hieman myöhemmin hyväksyttiin myös tytöt hoidettaviksi. Laitoksen tarkoitus oli kasvattaa sekä kouluttaa näistä lapsista taas yhteiskunnan toimivia jäseniä. Tanskassa myös pastori Knudsen perusti vastaavanlaisen hoitolaitoksen vuonna 1873; tässä laitoksessa ensin aloitettiin hoito lääketieteellisin keinoin erilaisiin elimellisiin vajavaisuuksiin ja vasta sen jälkeen alkoi varsinainen koulutusohjelma tähtäimessä yhteiskunnan jäsenyys.

Suomessa vammaisasioita hoitivat tällä alueella tehokkaimmin nimenomaan naiset. Suomessa tämä yhteiskunnallinen herääminen asian suhteen tapahtui 1840-luvulla. Tässä samassa yhteydessä pöydälle nousi myös naisten asema yhteiskunnassamme, koulutuksesta sekä päätöksenteossa. Naispioneerejamma oli mm. Fredrika Runeberg, jonka johdossa Porvoossa perustettiin vuonna 1846 Suomen ensimmäinen Rouvasväen Yhdistys. Sangen nopeasti ajatus alkoi levitä kaupungista toiseen ja Rouvasväen Yhdistysten toimintakenttään kuuluivat pian myös mm. turvattomien tyttöjen ottaminen jäsenistön koteihin, lastenkodin pito sekä alakoululaisten tukeminen.

Neiti Vera Hjelt matkusti Tanskaan ja tutustui pastori Knudsenin hoitolaitokseen. Palatessaan Tanskasta Hjelt sai tuekseen pääkaupungista naisia ja miehiä omalle hankkeelleen; hän perusti lokakuussa 1889 Helsinkiin Raajarikkoisten Auttamisyhdistyksen. Tätä uutta yhdistystä tuki voimakkaasti mm. silloinen vaivaishoidon ylitarkastaja Gustaf Adolf Helsingius (s. 15.2.1855 Turku ja k. 7.6.1934 Lohjan maalaiskunta). Gustaf Helsingius oli myös perustamassa Suomen yleistä käsiteollisuusyhdistystä ja hän toimi molempien yhdistysten johtokunnan jäsenenä ja puheenjohtajana useiden vuosien ajan. 

Raajarikkoisten Auttamisyhdistys aloitti toimintansa marraskuussa 1890 Raajarikkoisten Työkouluna, jonka oppilaat saivat ammattiopetusta lähinnä käsitöissä. Raajarikkoisten Auttamisyhdistys vaihtoi myöhemmin nimensä Raajarikkoisten huoltolaitokseksi ja vielä myöhemmin se toimi nimellä Ruskeasuon koulusäätiö.

Vuonna 1891 perustettiin jo toinen raajarikkoisten lastenkoti Ouluun; sen perusti Oulun Rouvasväen Yhdistyksen jäsen ja kapteeni Georg Carl Alexander Braxén rouva Wenny Maria Braxén (s. 30.8.1862 Ylivieska ja k. 15.10.1915 Oulu). Myöhemmin tämä lastenkoti tunnettiin Lohipadon erityiskouluna.

Vuonna 1907 tarkasteli komiteamietintö köyhäinhoito-ongelmaa seuraavasti: ”Kuitenkin köyhänhoitoa on sen vuoksi annettava siinä muodossa, että todella tarvitseva, sairas, vanhuuttaan heikko ja raajarikkoinen tyydytyksellä ottaa vastaan tarjotun avun, mutta kevytmielinen, työhön haluton ja juomari ainoastaan viimeisenä keinona vastenmielisesti kääntyy kunnallisen köyhäinhoidon puoleen.” Samainen komiteamietintö jatkaa: ”Viime aikoina on opittu näkemään, että sokeista, kuuromykistä, kaatuvatautisista, viallisista, raajarikkoisista ja heihin verrattavista henkilöistä voidaan useassa tapauksessa, jos he saavat tarkoituksenmukaista hoitoa, kehittää hyödyllisiä, työhön kykeneviä jäseniä.”

Edelleen köyhäinhoito vaati varoja ja komitea oli kovin varovainen osoittamaan toimintaa valtion niskaan, joten se päätti pysyä kunnallisen köyhäinhoidon varassa: ”Painavat syyt vastustavat, kuten tunnettua, köyhäinhoidon siirtämistä valtion huostaan. Täydellä syyllä on huomautettu, että jos valtio ottaisi köyhäinhoidon asiakseen, tulisivat köyhäinhoidon kustannukset kohoamaan, samalla kun köyhäinhoito varmaankin kävisi leväperäisemmäksi.” Tarkoituksenmukainen hoito – varmasti hyvää tarkoittava kohta komiteamietinnössä – jäi näin kuolleeksi kirjaimeksi, koska vammaiset olisivat kaivanneet koulutuksessa ja hoidossa erityistoimenpiteitä; edelleen heidän auttaminen jäi yhäti hyväntekeväisyyden varaan.

1900-luvun alkuvuosikymmenet eivät vammaishuoltoon juurikaan tuoneet uudistuksia mukanaan. Vuonna 1922 ainoa uudistus oli vammaisille Köyhäinhoitolaki, jolla oli vahvasti edelleen armeliaisuusluonteensa. Vuonna 1935 säädettiin työväentapaturmalaki ja laki liikennetapaturmista, vuonna 1938 astui voimaan laki sotapalveluksessa saadun vamman korvaamisesta. Nämäkään lait eivät kuitenkaan taanneet vähimmäistoimeentuloa eivätkä auttaneet työ- ja ansiomahdollisuuksien paranemista.

Liikemies ja tehtailija Gustaf Wasastjerna.

Ruukinpatruuna Gustaf Adolf Wasastjernan ja taloudenhoitaja Catharina Carlotta Jernbergin aviottomana lapsena Seinäjoella 12.8.1823 syntynyt Gustaf August Wasastjerna (vuoteen 1847 Falander) tunnettiin liikemiehenä ja tehtailijana sekä lukeutui aikoinaan Suomen varakkaimpiin miehiin, joka teki kuitenkin konkurssin vuonna 1869. Gustaf August Wasastjernan vanhemmat avioituivat lopulta vuonna 1845 ja vasta kaksi vuotta myöhemmin Gustaf sai mahdollisuuden käyttää sukunsa vanhaa aatelisnimeä. Gustaf August Wasastjerna opiskeli Ruotsin Falunissa raudanvalmistusta. Gustaf August Wasastjerna sai perinnöksi isältään Östermyran ruukin Seinäjoelta vuonna 1849. Liiketoimintaan Seinäjoella kuului tuolloin mm. Suomen ainoa ruutitehdas.

Gustaf Wasastjerna avioitui Hedvig Mathilda Donnerin kanssa vuonna 1848 ja he saivat yhdessä kymmenen lasta. Vuonna 1856 Gustaf Wasastjerna hankki Tammerkosken rantamaisemista Kyttälän puolelta Tampereelta omistukseensa 50 000 hopearuplalla senaattori Carl August Ramsay & vuorimestari Gustaf Idmanilta masuunin – masuunin rakentaminen oli alkanut vuonna 1843 yhtiömiesten Nils Johan Idman, Carl August Ramsay ja Gustaf Idmanin toimesta -, sahan sekä valimon, jotka sijaitsivat Idmanin omistamilla Hatanpään kartanon mailla. Masuunissa työskenteli jo 1840-luvun lopulla noin 60 työntekijää. Haverin kaivoksesta Hämeenkyrön Viljakkalasta tuotua rautamalmia jalostettiin tässä masuunissa ja valmis takkirauta kaupattiin lähinnä Pietariin.

Tampellan konepajan toinen johtaja, insinööri Anders Johan Lundahl.

Wasastjerna perusti toukokuussa 1857 konepajan, Tammerfors Mekaniska Werkstad, samaan paikkaan Tammerkosken itäpuolelle; kaksikerroksinen, tiilinen konepajarakennus valmistui paikalle vuonna 1859.  Gustaf Wasastjerna teki rantatontista 50 vuoden vuokrasopimuksen. Konepajan ensimmäiseksi johtajaksi pestattiin englantilainen Joseph Dillworth ja ruotsalainen Anders Johan Lundahl toimi konepajan johtajana Joseph Dillworthin jälkeen vuoteen 1966 asti. Lundahl sai Göteborgista houkuteltua johtamalleen Tampereen konepajalleen Göteborgin kaupunginarkkitehti Heinrich Hieronymos Kauffmannin pojan, insinööri Hermann Karl Heinrich Kauffmannin, vuonna 1862 konepajalle töihin.

Insinööri Hermann Kauffmann, Tampellan konepajan johtaja vuosina 1866-1880.

Hermann Kauffmann johtikin konepajaa Lundahlin jälkeen vuoteen 1880 asti, jolloin Kauffmann siirtyi Pietarin konepajan johtajaksi Venäjälle. Konepajalla valmistettiin mm. erilaisia koneita ja koneen osia sekä valutuotteita ja höyrylaivoja. 1860-luvulla konepajoja toimi Suomessa jo kaikkiaan viisitoista ja Tampereen konepajan tuotanto vastasi kaikkiaan kolmasosasta Suomen konepajojen tuotannosta. Teollistumista auttoi suuresti Suomen suurruhtinaskunnan valtiojohdon antama tuki sekä raudanjalostukselle että kaivostoiminnalle.

Wasastjerna uudisti konepajan olosuhteisiin nähden nykyaikaiseksi, mm. konepajan koneet tuotiin Englannista Tampereelle. Tuolloin Tampere oli noin neljän tuhannen asukkaan vaatimaton kaupunki, jonka ensimmäinen teollinen laitos, Frenckellin paperitehtaan edeltäjä, oli perustettu vuonna 1783 Tammerkosken rantaan. Kovin vaatimatonta oli vielä tuolloin Tampereen teollisuus; kaupungissa toimi mm. Petersonin villakehräämön ensiyritelmät, muutamia verkavalkkeja sekä pari tiilitehdasta ja Pyynikin harjun perillä haulitehdas. Hieman myöhemmin vielä varatuomari Adolf Törngren yhdessä Fritschen kanssa perusti Tampereen verkatehtaan Tammerkosken itärannalle alimman putouksen varrelle.

Varatuomari Adolf Törngren.

Turussa syntynyt Adolf Törngren (s. 27.4.1824 ja k. 3.3.1895) peri isältään, arkkiatri Agapetus Törngreniltä, omaisuutena mm. Nokian kartanon Pirkkalasta, Vesilahden Laukon kartanon, Tottijärven kartanon ja äidiltään Urjalan Nuutajärven kartanon ja sen lasitehtaan. Uransa alussa Turun hovioikeuden notaarina – sai varatuomarin arvon käräjät istuttuaan vuonna 1848 - toiminut Adolf Törngren uusi Nuutajärven lasitehdasta ja oli ensimmäisenä Suomessa aloittamassa puristelasin käyttöä. Varatuomari Törngren rahoitti Jokioisten verkatehtaan siirtymistä Tampereelle; Tampereen verkatehdas aloitti toimintansa Tammerkosken itärannalla vuonna 1856. Ensimmäisen teollisuustonttinsa varatuomari Törngren hankki omistukseensa Tammerkosken alajuoksulta, paikasta, joka ehkä paremmin tänään tunnetaan Tako Oy:n tehtaana. Varatuomari Törngrenin hanketta vastaan kuitenkin valitettiin, joten hän anoi siirtoa uuteen paikkaan kosken itärannalle, jonne perusti toimiluvan saatuaan heinäkuussa 1856 pellavakehräämön. Pellavakehräämöstä tuli myös Tampereen konepajalle tärkeä asiakas. Pellavakehräämön viisikerroksisen ja tiilestä rakennetun tehdasrakennuksen suunnitteli Georg Theodor Chietwitz ja tehtaan tuotanto oli täydessä käynnissä vuoden 1859 alusta.

Tampella Veikko Kannisen kuvaamana vuonna 1953.

Gustaf Wasastjerna ja Adolf Törngren yhdistivät vierekkäisillä tonteille toimineet liiketoimintansa vuonna 1861 Tampereen Pellava- ja Rautateollisuus Osakeyhtiöksi (Tammerfors Linne- och Jern Manufaktur Aktiebolag), jonka toimitusjohtajana vuosina 1864-1866 toimi Gustaf Wasastjerna. Pian tehdas tunnettiin jo yleisesti nimellä Tampella. Nopeasti Wasastjerna muokkasi tehtaan toimia masuunista konepajatoiminnan suuntaan. Tampereelle Gustaf Wasastjernan oli houkutellut juuri mahdollisuus valmistaa höyrykoneita ja –laivoja. Alkujaan pellavakehräämön suunnitelmat mitoitettiin turhankin rohkeasti liian suuriksi niin rakennustensa kuin tuotantonsa puolesta. Pian selvisi, että kotimaisen raaka-aineen saannin kanssa oli suuria ongelmia ja tuolloin vaivanneet vaikeat nälkävuodet veivät tehtaan tuotannon liian suuriin vaikeuksiin. Kehno taloudenpito ja epäonnistunut osakeanti jouduttivat yhtiön vaikeuksia ja johti lopulta molempien omistajien henkilökohtaisiin konkursseihin.

Varatuomari Adolf Törngren ajautui vuonna 1866 konkurssiin, joka aikoinaan oli Suomen suurin konkurssi. Gustaf Wasastjerna päätyi konkurssiin hieman myöhemmin, vuonna 1869. Konkurssin jälkeen varatuomari Törngren muutti Helsinkiin, jossa toimi pitäen välitysliikettä. Vuonna 1865 Adolf Törngren perusti Helsingin Hietalahteen telakan nimellä Helsingfors Skeppsdocka. Törngren jätti vahvan jäljen myös Oy Nokia Ab:n perustamiseen; yhtiö toimi aluksi Törngrenin omistamilla mailla Tampereella ja Nokialla. Yhtiön perustaja, Fredrik Idestam, oli Adolf Törngrenin vaimon veli. 1870-luvulla hän innostui vielä teollistamistoiminnasta ja perusti Tampereen Asfaltti- ja Kattohuopatehtaan (Tako Oy), mutta luopui lopulta myös tästä yhtiöstä ja jättäytyi Pirkkalan Haapaniemen tilalle elämänsä ehtoovuosia viettämään. Adolf Törngrenin jäännökset lepäävät Nokian hautausmaalla. 

Nykyään Törnävän kartanona tunnettuna Östermyran tilasta luovuttuaan Gustaf Wasastjerna vietti viimeiset vuotensa Ala-Kärjen tilalla Peräseinäjoellaharrastaen innolla maatalouden kehittämistä; suoviljely ja uudet viljelytavat olivat hänen sydäntään lähellä. Hänen maatilansa koko oli n. 1200 hehtaaria viljeltyä maata. Seinäjoella oli maamme ensimmäinen meijeri, josta Wasastjerna lähetti voita ulkomaille asti. Hän perusti tiloilleen myös oluttehtaan, luujauhotehtaan, suuren jauho- ja ryynimyllyn sekä vanutus- ja värjäyslaitoksen. Vararikkoon päädyttyään hänen tiluksia johti väliaikaisesti vuoteen 1890 asti hänen kaksi poikaansa. Vuonna 1884 Gustaf Wasastjerna sai maanviljelysneuvoksen arvonimen ja hän toimi myös 32 vuoden ajan Ilmajoen maamiesseuran esimiehenä ja seuran rahastonhoitajana 20 vuotta. . Liikemies Gustaf August Wasastjerna kuoli Peräseinäjoella 11.6.1905. Vuoden 1863 valtiopäivillä Gustaf Wasastjerna toimi sukunsa edustajana aatelissäädyssä.

Pastori Alfred Kihlman.

Vaasasta lähtöisin oleva Alfred Kihlman (s. 13.5.1825 Vaasa ja k. 19.7.1904 Helsinki) oli mukana Tampereen Pellava- ja Rautateollisuus Osakeyhtiön toiminnassa kahdella osakkeella. Teologiaa opiskeltuaan Kihlman toimi ensin isänsä, Anders Gustaf Kihlmanin apupappina Kruunupyyssä ja myöhemmin saksan kielen opettajana Pietarsaaressa vuodet 1855-1863 ja sitten Vaasassa vuodet 1863-1866. Vuonna 1866 Alfred Kihlman nimitettiin veloista pelastetun Tampellan johtokunnan puheenjohtajaksi vuosiksi 1866-1903. Päivätyönään Alfred Kihlman toimi Helsingin ruotsalaisen normaalilyseon rehtorina. Kihlman toimi myös valtiopäiväedustajana pappissäädyn edustajana säätypäivillä vuosina 1872-1897 ja oli mukana perustamassa Kansallis-Osakepankkia vuonna 1889 sekä toimi pankin hallintoneuvoston puheenjohtajana vuodet 1893-1900. Sijoitustoimintaan Kihlman pääsi mukaan ensimmäiseltä vaimoltaan perimiensä varojen turvin, joita hän sijoitti Vaasan Puuvillatehtaan, Suomen Yhdyspankin ja Tampereen Pellava- ja Rautateollisuus Osakeyhtiön osakkeisiin. Alfred Kihlman toimi myös näiden yhtiöiden johtoelimissä sekä Suomen Yhdyspankin pankkivaliokunnassa.

Alfred Kihlmanin vuonna 1973 rakennuttama huvila, Villa Rulladd, sijaitsee Espoossa meren rannalla.

Alfred Kihlman rakennutti vuonna 1873 Espoon meren rannalle kauniiseen niemeen huvilan (Villa Rulludd). Parikymmentä vuotta myöhemmin Alfred Kihlmanin poika, prokuraattori Lorenzo Kihlman rakennutti Talvihuvilaksi kutsutun huvilan kupeeseen oman kesähuvilansa, ja nämä molemmat huvilat vuonna 1908 liitettiin toisiinsa kuistilla. Kihlmanin suvun hallussa huvilat säilyivät yli sata vuotta, vuoteen 1980 asti, jolloin huvilat siirtyivät Espoon kaupungin omistukseen. Nykyään huvilat toimivat museona, joka on avoinna vain joka kuukauden ensimmäisenä sunnuntaina.

Inonotus obliquus eli pakurikääpä – sienestä käytetään useimmiten nimeä chaga – on lehtipuiden patogeeni, joka saa kasvualustansa pääosin joko kuolleista tai elävistä koivuista. Kääpiä on tavattu kyllä myös pyökeissä, valkopyökeissä, jalavissa, saarnissa ja pihlajassa sekä huvin harvoin harmaa- ja tervalepässä, mutta vain koivun rungoissa kasvaneet pakurit ovat perusteellisten tieteellisten tutkimusten jälkeen kulkeutuneet lääkinnällisiin käyttötarkoituksiin. Nämä lahottajasienet voivat kasvaa elävässä puussa jopa yli kahdeksankymmentä vuotta, mutta keskimäärin pakurikääpä surmaa isäntäpuunsa 7-12 vuodessa sairastumisesta. Pakurikääpää tavataan etupäässä pohjoisen pallonpuoliskon havumetsävyöhykkeellä. Maailmanlaajuisen sienituotannon taloudellinen arvo nousee vuositasolla kymmeniin miljardeihin euroihin, joka on täysin verrattavissa mm. kahvin tuotannon määrään.

Perinteisistä ruokasienistä poiketen lääkinnälliset sienet ovat yleensä puiden kylkiin kasvavia kääpiä. Sienet ovat aikain kuluessa joutuneet kilpailemaan täysin poikkeuksellisen vaikeissa olosuhteissa monenlaisia mikrobeja vastaan kehittäen kyvyn tuottaa mm. antibiootteja ja antiviraalisia yhdisteitä, joista on havaittu tutkimuksissa laajoja terapeuttisia hyötyjä myös nisäkkäille. Monista lääkinnällisistä sienistä on aikain saatossa lääketeollisuus kehittänyt tärkeitä lääketuotteita, kuten esim. penisilliini (Alexander Flemingin löytämä antibiootti 1920-luvun lopussa, jolla hoidetaan monia tulehdussairauksia), erytromysiini (vuonna 1952 markkinoille tullut makrolideihin kuuluva bakteerien lisääntymistä estävä antibiootti, jota käytetään penisilliinille allergisille potilaille), griseofulviini (hoidetaan mm. sieni-infektioita vaikuttamalla solujen jakautumiseen) ja syklosporiini (solusalpaaja, jolla hoidetaan mm. reumasairauksia). Meillä Suomessa kaikkein eniten käytetyt lääkinnälliset sienilajikkeet ovat pakurikääpä (Inonotus obliquus), lakkakääpä (Ganoderma lucidum), arinakääpä (Phellinus igniarinus), silkkivyökääpä (Coriolus versicolor), siiliorakas (Hericium erinaceus), männyntuoksuvalmuska (Tricholoma matsutake), taulakääpä (Fomes fomentarius), kantokääpä (Fomitopsis pinicola), pökkelökääpä (Piptoporus betulinus), osterivinokas (Pleurotus ostreatus) ja eri loisikkalajikkeet sekä Ganoderma-suvun käävät.

Tiettävästi maailman isoin elävä organismi on sieni, joka löytyi 1990-luvun lopussa amerikkalaismetsästä. Sienen iäksi on arvioitu noin 2 400 vuotta ja se kuuluu mesisieniin. Tämä Armillaria solipides-lajin sieni levittäytyy 880 hehtaarin alalle, joka peittoaa 8,8 neliökilometrin pinta-alan ja vastaisi siis kooltaan 1 665:ttä jalkapallokenttää. Ensimmäiset arkeologiset löydöt sienten käytöstä löytyvät Algerialaisista luolista havaittuihin Tassili n’Aijer kalliomaalauksiin, jotka on ajoitettu ajalle 3 500 eaa. Jo muinaiset egyptiläiset hyödynsivät sieniä 4 500 vuotta sitten. Kreikkalainen lääkäri Dioscorides kuvaili lehtikuusenkäävän (Fomitopsis officinalis) tuberkuloosilääkkeeksi kirjassaan De Materia Medica.

Käävät ovat pienestä koostaan huolimatta suuria toimijoita metsissä ja koko ekosysteemissä. Kääpäsienet hajottavat entsyymeillään kuollutta kasviainesta; kääpäsienet levittävät rihmastonsa lähes aina puun sisälle tai maaperään näkymättömiin. Itiöt muodostuvat itiöemän alapinnan pilleissä ja näiden itiöiden avulla käävät lisääntyvät. Käävät lahottaessaan kantoja, pökkelöitä ja pudonneita oksia muuntavat puuaineksen vaikeasti hajotettavat selluloosa- ja ligniiniyhdisteet epäorgaaniseen muotoon; näin kasvillisuus pystyy jälleen käyttämään tämän uuteen kasvuun. Lopullisesti hajonnut puuaines näin ravitsee maaperän ja ravinteiden kiertokulku jatkuu edelleen; maaperä ei näin köyhdy ja metsä säilyy ekologisesti toimivana yksikkönä.

Pakurikäävästä löytyy sangen monia edullisia aineita, kuten vitamiineja ja kivennäisaineita aina fenoleihin, hiilihydraatteihin ja steroleihin asti. Pakurikäävän antioksidanttiarvo on huomattavan korkea ja pakurikäävässä yhdistyvät koivun ja kääpäsienen kaikki vaikuttavat aineosat hienosti. Pakurikäävästä on tunnistettu yli 200 bioaktiivista yhdistettä. Pakurikäävässä on useita immunostimulanttisia polysakkarideja, kuten esim. alfa- ja betaglukaaneja sekä heteroglukaaneja. Pakurikääpä sisältää suuria määriä superoksididismutaasi-entsyymiä, joka on kehomme  voimakkaimpia antioksidantteja. Pakuri tunnetaan yleisesti vahvana adaptogeenina ja toonikumina, jolla on hyvin pitkään korjattu kuntoa ja autettu jaksamaan. Aasiassa ja Venäjällä pakuri on vuosisatoja ollut käytössä syöpälääkkeenä. Pakurin on havaittu vahvistavan sydämen toimintaa sekä laskevan kolesteroliarvoja. Myönteisiä vaikutuksia on ollut myös 2-tyypin diabetekseen ja rasva-aineenvaihdunnan häiriöihin.

Pakurikäävän itiöemä sijaitsee koivun rungon sisällä ja rungon kyljessä oleva musta pahka on sen kasvannainen. Näiden ero opittiin tuntemaan vasta hieman yli 75 vuotta sitten. Pakurikäävät jakautuvat joko yksi- tai monivuotisiin lajikkeisiin niiden itiöemän iän perusteella. Yksivuotiset kääpälajit kasvattavat uuden itiöemän – usein yli puoli metriä pitkät ja n. senttimetrin paksuiset resupinaattisesti puun kuoren ja rungon väliin - joka vuosi, ja monivuotiset lajikkeet kasvattavat itiöemäänsä muutamista vuosista jopa muutamaan kymmeneen vuoteen. Pakurikääpää esiintyy etupäässä pohjoisen pallonpuoliskon havumetsävyöhykkeellä 40 ja 68 leveyspiirien välillä. Suurimmat esiintymisalueet sijaitsevat Venäjällä, Kanadassa, Yhdysvalloissa sekä Ruotsissa, Suomessa, Norjassa, Islannissa, Baltian maissa ja Pohjois-Aasiassa.

Laaja-alaisessa Suomen metsien terveystilaa luotsanneessa tutkimuksessa vuosina 2005-2011 tutkittiin 8 846 hies- ja rauduskoivua, joista löytyi 19:ssä koivussa (0,21 %) pakurikääpä. Vuosia 1998-2004 Pohjois- ja Itä-Suomessa toteutetussa vanhojen metsien inventoinnissa pakurikääpä paikallistettiin kuuluvan kymmenen yleisimmän ja laajemmin levinneiden kääpiemme joukkoon. Ilmeisesti Ruotsin ja Suomen tilanne kääpien suhteen ei poikkea kovin olennaisesti toisistaan; Pohjois-Ruotsissa koivua lahottavista tekijöistä 30 % johtuu pakurikäävästä, mutta Etelä-Ruotsissa vastaava luku on vain 6 %. Suomen Metsäntutkimuslaitoksen 10. valtakunnalliseen  metsien inventointiin perustuen on päädytty laskelmaan, että Suomessa on n. 2,3 miljoonaa hehtaaria hies- ja rauduskoivuvaltaista metsä- tai kitumaaksi määriteltyä aluetta. Vuonna 2010 Foodwest Oy hankkeessaan pakurikäävän määräksi Suomessa tullut arvioon 1-2 kg/metsähehtaari, mikäli metsän valtalaji on joko hies- tai rauduskoivu. Näin laskien pakurikääpää esiintyisi maassamme arviolta 2-4,5 miljoonaa kiloa.

Huolimatta pakurikäävän suhteellisesta yleisyydestä Suomessa, on käävän esiintyminen huolestuttavasti harventunut viimeisen sadan vuoden aikana mm. nykyisen metsänhoidon seurauksena, jolloin vanhaa koivukkoa löytyy enää metsissämme selkeästi vähemmän aikaisempiin aikoihin verrattuna. Toisaalta elinvoimainen metsäluonto vaatisi kääpälajiston kasvupohjaksi myös paljon nykyistä suurempia alueita vanhoja kuusi- mänty- ja haapapuuvaltaisia metsien olemassa oloa. Hiljakseen lahoavan puun kuolema on ylväs ja arvokas kaari, jossa piilee monivuotisen elämän edellytys ja elämää ylläpitävä voima.

Pakurikääpää on ja sen sisältämiä yhdisteitä on tutkittu kemiallisesti kattavasti jo 1950-luvulta lähtien ja tutkimus jatkuu tälläkin vuosituhannella yhä edelleen. Pakurikäävästä on tunnistettu jo yli 200 bioaktiivista yhdistettä, kuten mm. sterolit, polysakkaridit, erilaiset mineraalit ja fenoliset yhdisteet. Tutkijoille selvisi, että pakurikäävän ravitsemuksellinen profiili poikkeaa huomattavasti kaikista muista lääkinnällisistä sienistä ja pakurikäävän antioksidanttisuusarvo on huomattavasti korkeampi kuin millään muulla tunnetulla lääkesienellä. Tutkijoita on erityisesti kiinnostanut pakurikäävästä suurina pitoisuuksina löytyneet betuliini, betuliinihappo sekä betuliinin muut eri johdannaiset. Luonnostaan betuliinia esiintyy suurina pitoisuuksina mm. koivun tuohessa, josta pakurikääpä käytännöllisesti syö isäntäpuunsa sisältämät lääkinnälliset yhdisteet muuttaen nämä yhdisteet ihmiselle helpommin imeytyvään muotoon.

Kaikki lääkinnälliset sienet sisältävät käytännössä suuria pitoisuuksia monimutkaisia sokeriyhdisteitä, kuten esim. beetaglukaaneja, joiden vaikutuksia tutkijat ovat selvittäneet viime vuosikymmeninä. Pakurikäävässä on tämän lisäksi myös mm. hetero- ja alfaglukaaneja sekä proteiiniin kiinnittyneitä xylogalaktoglukaaneja, jotka värjäävät pakurikäävän sisäosat kanelinruskeaksi. Pakurikäävän hiilenmusta kuorikerroksen väri taas johtuu pääosin kasvannaisen sisältämästä hyvin korkeasta melaniinipitoisuudesta. Tämä väripigmentti on voimakas antioksidantti, joka suojelee DNA:ta esim. säteilyn aiheuttamilta vaurioilta.

Ehkä kaikkein legendaarisin kieltolainaikaisista pirtun salakuljettajista oli Viipurissa syntynyt merikapteeni ja Viipurin merenkulkukoulun rehtori Ivar Alfred Niskan ja muusikko Hilda Niskan (o.s. Schlüter) nuorin poika, jalkapalloilija, perämies ja salakuljettaja Algoth Johannes Niska (s. 5.12.1888 Viipuri ja k. 28.5.1954 Helsinki). Kun perheen isä, merikapteeni Niska, kuoli 18.8.1903 vain 56-vuotiaana sydänhalvaukseen, muutti perhe seuraavana vuonna Viipurista Helsinkiin. Algoth Niska kävi koulunsa Nya svenska läroverketissä, mutta nuoruus oli Algothille hyvin levotonta aikaa; hän jäi usein kiinni varkauksista ja joutui välillä sukulaistensa luokse Raaheen käytöksensä vuoksi. Algoth Niskan tytär, Magda, on iskelmälaulaja Dannyn eli Ilkka Lipsasen äiti. Algoth Niskan sisaruksista tuli vahvoja taiteilijoita; Adolf Niska oli oopperabaritoni, Ester Niska sopraanolaulaja, Bror Niska operettilaulaja sekä Aina Niska päätyi tanssitaiteilijaksi.

Rautaisen fyysisen kuntonsa Algoth Niska hankki jo nuorena erityisesti harrastamalla jalkapalloa. Algoth Niska pelasi vuonna 1912 Tukholman olympialaisissa Suomen maajoukkueessa, joka tuolloin saavutti neljännen sijan kisoissa. Algoth Niska pelasi Suomen maajoukkueessa vasempana laitahyökkääjänä ja Suomi voitti jatkoajalla Italian 29.6.1912 pelissä, joka päättyi lukemin 3-2. Suoritus lienee yhäti kaikkien aikojen meikäläisten miesten paras maajoukkuesaavutus, sillä Suomen taakse jäivät tuolloin mm. Italia ja Venäjä. Algoth Niskan kansainvälinen jalkapalloura päättyi Tukholman kisojen pronssiotteluun, mutta kotimaassa hän oli vielä vuonna 1916 voittamassa Klifferin joukkueelle toista mestaruutta. Ensimmäisen avioliittonsa Algoth Niska solmi 11.9.1917 Helsingissä Magda Aufrichtigin kanssa, mutta avioliitto päättyi avioeroon vuonna 1924. Seuraavakin avioliitto – joka sekin päättyi eroon – kursittiin kokoon 21.7.1927 Maarianhaminassa parikymppisen Celia Anderssonin kanssa; tästä toisesta avioliitosta todistuksena on poika, Jack.

Isänsä viitoittamalla esimerkillä myös Algoth Niska opiskeli merenkulkua ja suoritti perämiehen tutkinnon. Vankan kokemuksen merenkäynnistä Algoth Niska hankki laajasti niin eurooppalaisilla merillä kuin Etelä-Amerikassakin; varsinkin kielien opiskelu oli hänelle helppoa. Suomessa kieltolain astuessa voimaan 1.6.1919 alkoivat Algoth Niskan liiketoimet salakuljetuksen parissa kukoistaa. Yli kaksi prosenttia alkoholia sisältävien aineiden valmistus, maahantuonti, myynti, kuljetus sekä varastointi oli laitonta ja alkoholin käyttö sallittiin ainoastaan lääkinnällisiin, teknillisiin ja tieteellisiin tarkoituksiin. Kieltolain aikana Suomessa alkoholin kulutus ei kasvanut ja absoluuttiseksi alkoholiksi muutettu keskikulutus oli tuolloin kaksi litraa henkilöä kohdet, kun se nykyään on n. kymmenen litraa henkilöä hohden. Algoth Niska salakuljetti pirtua Suomen rannikkoalueelle ankkuroiduista saksalaisista ja virolaisista laivoista ja myi sen edelleen Helsingin hienostopiireille.

Vielä myöhemmin Algoth Niska hankki viinaa salakuljettamalla Ruotsista, jossa ei säädetty kieltolakia. Pirtukauppa saattoi olla hyvin hohdotonta ja arkista kauppaa, jota usein harrasti köyhät työläiset vaikeina aikoina ja jopa naiset olivat myyjinä. Toisinaan Algoth Niska jäi toimistaan myös kiinni 1930-luvulla ja sai rangaistukseksi lyhyitä vankilatuomioita, mutta oman kertomansa mukaan Niska ei koskaan ampunut poliisia kohden eikä vastustanut poliisia. Salakuljettajien kuningas Algot Niska ennätti kirjoittaa elämäkertansa, Seikkailuni (Mina äventyr), vankilassa ollessaan. Vapauduttuaan vankilasta Algoth Niska palasi aina kieltolain aikana liiketoimiaan jatkamaan ja hänet lopulta etsintäkuulutettiin sekä Suomessa että Ruotsissa. Ruotsista Algoth Niska karkotettiin vihdoin vuonna 1932 ja tämän jälkeen Algoth Niska asuikin Riiassa, Tallinnassa ja Danzigissa, nykyisessä Puolan satamakaupungissa, Gdanskissa, josta myös tuotiin paljon viinaa Suomeen.

Smuglareiden nerokkain innovaatio oli aikanaan pirtutorpedo; kulmaraudoista valmistettuja kartiomaisia kehikkoja, joita trokarit vetivät nopeilla, lentokoneen moottoreilla varustetuilla pirtuveneillään köydellä tai vaijerilla sidottuna muutaman metrin syvyydessä veneen perässä. Yhteen torpedokehikkoon mahtui yleensä 92 kymmenen litraa vetävää pirtukanisteria eli 920 litraa pirtua ja kuivalla maalla tällainen lasti painoi tonnin, mutta meressä veneen perässä keveni lasti reiluun 50 kiloon. Torpedokehikon kylkeen sidottiin pitkällä narulla varustettu kangaspussi, joka täytettiin joko sokerilla tai suolalla.

Vaikka virkavalta toisinaa pääsi yllättämään smuglarin kesken toimiensa, pääsi kuljetusyrittäjä helposti lastistaan eroon katkaisemalla köydet tai vaijerin veneestään. Vain muutaman päivän jälkeen alkoi suola tai sokeri kangaspussissa sulaa ja pussi nousi meren pinnalle osoittamaan torpedon sijainnin pohjassa. Tässä vaiheessa smuglari yleensä kävi lastinsa taas sitomassa veneeseensä ja jatkoi matkaansa.

Isojen kanistereiden rinnalla nämä viina-alan todelliset ammattilaiset käyttivät myös muita astiakokoja, kuten esim. kekkua; astian nimi tuli ilmeisesti iloista humalatilaa kuvaavasta kekkulista. Suosittu oli myös noin puolilitraa vetävä pirtuastia, lahna, pläkkipellistä valmistettu litteä ja käyrähkö astia. Pläkkipellistä valmistettiin myös varttilitran vetoisia varpusia ja se sai nimensä aikansa suositusta Raittiuden ystävien laulukirjasta, sillä tiedettiinhän viinan kirvoittavan käyttäjänsä helposti vaikka laulusuorituksiin.

Toisinaan myös ammattismuglareilta kirposi pirtupulloja karkuun esim. pirtuverkon revettyä karille ja silloin todella nopeat rantojemme saalistajat vaikkapa puoshaalla tai uittokeksillä korjasivat ajelehtivia pirtupulloja parempiin turviin ja moni onnennoukkija teki kohtuullisia tilejä näillä saalispulloilla.

Suomen itsenäistyttyä Venäjästä varsinkin Seiskari saari itäisella Suomenlahdella nousi merkittäväksi pirtun salakuljettajien tyyssijaksi ja valkamaksi. Kalastus ja rannikkopurjehdus saivat väistyä Seiskarissakin pirtun salakuljetuksen jaloista. Saari oli kuin luotu salakuljettajien poukamaksi ja saarelaiset olivat vanhastaan oivallisia merenkävijöitä, joilla oli erinomaiset yhteydet esim. Viron suuntaan. Seiskari perheet ja suvut omistivat yhteisesti salakuljetuksessa käytössä olleet nopeat veneet, laivat ja verkot. Ensimmäisten nopeiden veneiden esikuvat saatiin Yhdysvalloista. Salakuljettajien varusteisiin lisättiin pian myös sukellusvarusteet lastien varastoimiseksi syviin vesiin. Mitä huonompi keli oli Suomenlahdella, sitä suurempia salakuljetusmääriä tuotiin kerralla. Kirkkaina ja valoisina öinä oli tulli hanakampi valvomaan salakuljetusta, ja silloin kuljetettavat lastit olivat pienempiä. Tulli oli kovin hampaaton salakuljettajien perässä pysymään ja vasta vuonna 1930 perustettu merivartiolaitos sai uudempaa kalustoa ja pääsi pureutumaan tarkemmin alaan.

Kieltolain idea perustui alkujaan 1800-luvun lopulla nousseeseen raittiusaatteeseen, ja odotukset ainakin olivat kieltolaista kovat; sen uskottiin täysin lopettavan alkoholin käytön Suomessa. Kun näin ei käynytkään, oli pettymys kieltolakiin suuri ja samalla sen arvostus suli jopa yhteiskunnan eliitin silmissä. Alkoholista oli tullut niin vahvasti osa tapakulttuuria kaikkialla. Kieltolaki julmensi juomatapoja ja siirsi kulutusta miedoista alkoholeista väkevämpiin viinoihin. Yleinen lainkuuliaisuus heikkeni kieltolain voimassa ollessa ja laki synnytti nyt ensimmäistä kertaa todellista järjestäytynyttä rikollisuutta Suomen maaperälle.

Kieltolain loppuaikoina Suomeenkin iski lamavuodet ja valtio olisi tarvinnut tarpeellisia verotuloja. Kaikkien puolueiden ohjelmissa laki kuitenkin mainittiin ja esuskunnan enemmistö seisoi kieltolain takana, joten lakia ei välttämättä ollut kovin helppo muuttaa. Joukko pääkaupunkiseudun aktiivisia naisia alkoi kerätä kansalaisadressia kieltolain kumoamisesta ja kansanäänestys asiasta järjestettiin joulukuussa 1931. Yli 70 prosenttia äänestäneistä kannatti kaikkien alkoholijuomien sallimisen ja näin selvällä enemmistöllä myös asian päätös eduskunnassa oli helppoa. No, mistä tulee kansakunnan muistiin tatuoitu numerosarja 5-4-3-2-1-0? Suomen eduskunta sääti uuden väkijuomalain helmikuussa 1932, jonka mukaan Oy Alkoholiliike Ab sai yksinoikeuden tuoda, valmistaa, viedä ja myydä alkoholijuomia. Ensimmäinen Alko aukaisi ovensa 5.4.1932 klo 10.

Entä miten kävi Algoth Niskan liiketoimille? Niska tutustui vielä vuonna 1938 natseja Suomeen paenneeseen Itävallan juutalaiseen liikemieheen Albert Amtmaniin. Tästä innostuneena Niska keksi liikeideakseen salakuljettaa juutalaisia Saksan hallitsemilta alueilta. Varsinainen liikeidea oli väärentää Suomen passeja ja myydä niitä uhreille. Tällä toiminnalla Algot Niskan arvellaan tienanneen n. 2,5 miljoonaa markkaa eli nykyisiä euroja n. 800 000 euroa. Algoth Niskalla todettiin aivokasvain, jonka vuoksi hän kuoli 28.5.1954 Helsingissä ja hänet on haudattu Hietaniemen hautausmaalle. Lars Huldén ja Bengt Ahlfors kirjoittivat vuonna 1977 Algoth Niskasta kertovan musikaalin, jonka sävelsi Lasse Mårtenson. Suomeksi sitä esitettiin nimellä Pirtukuningas ja Vilgot Seikkailija.