Heimo Haitto

Heimo Haitto.

Viulun ihmelapsenakin pidetty Heimo Verneri Haitto syntyi Viipurissa 22.5.1925 viulunsoittoa harrastaneelle veturinkuljettaja-isälle. Isän työn perässä perhe kulkeutui ensin Terijoelle ja sitten Tornioon, jossa Heimo vietti varhaislapsuutensa. Heimo Haitto muisti itse jo kolmivuotiaana halunneensa isältään ensimmäisen kerran viulua lahjaksi. Heimo Haitto aloitti viulunsoiton jo viisivuotiaana. Karhunpoika sairastaa oli Heimo Haiton ensimmäinen viululla soittama kappale.

Isä alkoi opettaa Heimolle viulunsoiton alkeita, mutta Heimo ei aloittanut soittoa koskaan pikkuviululla, vaan aloitti suoraan harrastuksen kokoviululla. Pihaleikit ja suksimäet olivat Heimolle mieluisia ja toisinaan tuppasi viulun harjoittelukin unohtua. Isä keksi pojalle luvata uudet sukset joululahjaksi, jos Heimo oppisi ulkoa yhden Kreutzerin etydin. Pian Heimo Haitto oivalsi, että soittamalla voi tienata myös rahaa; viulu pakattiin äidin tekemään kangaspussiin ja Heimo nähtiin soittamassa pihoilla, kapakoissa ja junissa. Poika tunnettiin monissa paikoissa pikku pelimannina, jolle laitettiin rahan keräämiseksi hattu kiertämään. Heimo Haitto keksi soittaa Tornion tullissa Ruotsista tulleille matkustajille ruotsalaisia kansanlauluja. Kolikoita tuli siihen malliin, että Heimon taskut olivat pullollaan rahoista, jotka Heimo toimitti kotiin isälleen. Isä antoi Heimolle palkaksi yhden kruunun ja otti loput rahat itselleen.

Heimo Haitto pääsi jo varhain seuraamaan musiikkielämää hyvin läheltä, kun hän isän mukana pääsi Tornion harrastajasinfoniaorkesterin konsertteihin – isä nimittäin soitti tässä orkesterissa. Tornion kaupunginsairaalan ylilääkäri toimi tämän harrastelijaorkesterin pianistina; lääkäri säesti mm. Heimo Haittoa  Montin Csárdáksessa ja puhui Heimon isälle, että poika pitäisi ohjata Viipurin musiikkiopistoon kunnollisen opetuksen äärelle.

Melko pian Heimon poikkeuksellinen lahjakkuus paljastui ja isä vei poikansa Viipuriin kuuluisan musiikkipedagogin, Boris Sirpon (Sirob, alk. Wolfson, s. 3.4.1893 Vladikavkaz, Venäjä ja k. 25.1.1967 Portland, Oregon, Yhdysvallat) testattavaksi pojan ollessa talvella 1935 vain 9-vuotias. Heimo jännitti opettajansa tapaamista; äiti oli laittanut pojalle matkaan uuden puvun, jossa oli samettikaulus sekä aivan uudet kengät. Matkan varrella isä ja poika Haitto poikkesivat Oulussa tervehtimässä isän viulistiystävää. Heimolla oli Viipurissa paljon ihmeteltävää, olihan Viipuri jo 1930-luvulla Suomen toiseksi suurin ja kansainvälisin kaupunki.

Haitot saivat odottaa audienssiaan odotushuoneessa noin puoli tuntia, ennen kuin vahtimestari Hulda Puustell talutti Heimon Sirpon huoneeseen. Pitkän tovin Boris Sirpo vain tarkkaili poikaa ja kysyttäessä mitä tämä halusi soittaa, vastasi Heimo, että Montin Csárdásin. Siihen Sirpo ei suostunut, vaan pyysi Heimoa näyttämään G-duuriskaalan, sekä lisäksi vielä muitakin asteikkoja kolmen oktaavin alalta. Vasta skaalojen jälkeen Heimo sai luvan soittaa Montin Csárdásin. Viipurin musiikkiopiston vuonna 1918 perustanut Boris Sirpo tarkkaili Heimon soittoa ison pöytänsä takaa tarkkaavaisena. Sirpo vakuuttui Heimon lahjakkuudesta, mutta ei kommentoinut Heimolle hänen soitostaan mitään, vaan vei pojan kädestä pitäen opiston harjoitussaliin, jossa oli käynnissä kamariorkesterin harjoitukset. Salissa Heimo sai soittaa opiston nuorille taiteilijoille. Tämän jälkeen armenialainen Boris Sirpo kierrätti Heimo Haittoa soittamassa monien eri opettajien luona opistossa.

Musiikkiopiston esityksien jälkeen Haitot ja Sirpo siirtyivät Sirpon kotiin, joka sijaitsi opiston naapurissa. Heimo ihaili kodin kaunista sisustusta ja öljymaalauksia, jotka esittivät kuuluisia säveltäjiä. Sirpon kodissa Heimo tapasi myös professori Sirpon vaimon, jolle sai soittaa myös viuluaan. Samaan aikaan Heimon isä ja Boris Sirpo vetäytyivät kahdenkeskiseen neuvotteluun, jonka sisällöstä Heimo ei osannut vielä arvata mitään. Kohta kuitenkin isä palasi neuvottelusta ja otti poikansa syliinsä ja ilmoitti Heimolle: ”Poika, sinä jäät nyt tänne.” Isä neuvotteli Boris Sirpon kanssa kovin ehdoin sopimuksen, jolla Sirpot ottivat Heimon kasvattipojakseen koulittavaksi ammattiviulistiksi. 

Heimo Haitto ja Boris Sirpo.

Heimon tuli nyt omistautua täysin musiikille ja Sirpo laati hänelle tarkan harjoitusohjelman, joka nyt tarkoitti myös pojalle suurta elämän muutosta. Poika ei saanut olla ennen kahdeksaatoista vuotta täytettyään yhteydessä vanhempiinsa. Osin tällä järjestelyllä Sirpot varmaankin hakivat lohdutusta omaan suruunsa; Sirpojen Willy-poika oli hieman aikaisemmin tapaturmassa kuollut jäätyään junanvaunun puskureiden väliin Viipurin satamassa. Boris Sirpon tarkassa ohjauksessa Heimo Haitosta kehittyi hyvin nopeasti loistava viulisti, jonka harjoituspäivän pituus oli 8-10 tuntia. Tiukkojen harjoitusten jälkeen Heimo lähti isäksi kutsumansa Boris Sirpon kanssa kaupungille; tutussa kantakahvilassa nautittiin baakelsit. Lahjakas poika oli myös hyvin herkkä ja tunteellinen, ja hän saattoi liikuttua kyyneliin musiikista. Tällöin Sirpo saattoi lausua hänelle: ”Heimo, älä ole sentimentaalinen!”

Kesälomilla Heimo vietti aikaansa Sirpojen huvilalla Karjalan kannaksella, Perkjärvellä. Kesälomat eivät tarkoittaneet taukoa viulunsoitosta, vaan aamulla professori Boris Sirpo vei klo 8 kaikki mukana olleet oppilaansa mäntymetsään tekemään sormiharjoituksia ja skaaloja soittamaan klo 11 asti. Sen jälkeen oppilaat saivat mennä tunniksi uimaan; päivällisen ja päivälevon jälkeen jokainen aloitti taas oman harjoitusohjelmansa kimpussa ahkeran harjoittelun omassa huoneessaan. Iltaisin Sirpo järjesti oppilaille konsertteja. Eräänä iltana Sirpo oli kutsunut huvilalleen Viipurin johtohenkilöitä konserttiin, jossa Heimo Haitto pääsi ensimmäisen kerran esiintymään solistina Sirpon ohjauksessa.

Heimo Haiton sorjat ja pitkät sormet olivat kuin tehty viulunsoittoa varten. Viipurin musiikkiopistossa Heimo Haitto opiskeli viulunsoiton tueksi myös musiikinteoriaa, orkesterisoittoa, orkesterinjohtoa, konserttimestarina toimimista ja säveltämistä. Heimo itse kuvaili harjoitteluaan Sirpon ohjauksessa seuraavalla tavalla: ”Sirpon ja minun väliin ei olisi mahtunut neulaakaan. Jos pysähdyin hetkeksikään harjoituksissani, avain kääntyi ovessa ja Sirpo astui sisään. Jos viulu ei ollut kädessä, hänen katseensa puhui enemmän kuin tuhat sanaa. En uskaltanut laskea viulua kädestäni, vaikka olisin ollut kuinka väsynyt. Ikkunastani katsoin ikätovereitani, jotka pelasivat pallokentällä jalkapalloa. Kun soitto oli Sirpolle mieleen, hän ei koskaan kehunut, vaan antoi käteeni markan ja sanoi: ’Menepä ostamaan jäätelö!’”

Heimo Haiton viulunsoiton harjoitus vei niin paljon hänen ajastaan, että hän Viipurin poikalyseota käydessään tarvitsi kahta yksityisopettajaa koulusta selvitäkseen. Yläluokan poikien kanssa Heimo soitti koulun kvartetissa, jossa selloa soitti Kalevi Tilli. Kalevi Tilli kuvaili Heimon soittoa näin: ”Hän soitti jo alaluokilla ollessaan koulumme kvartetissa vaikeimmatkin kappaleet prima vista, heti ensi kerralla nuotit eteensä saatuaan, aivan kuin olisi niitä jo kauan harjoitellut. Turha häntä oli harjoituksissa istuttaa liian kauan, kyllä hän aina omasta osastaan selvisi. Hän oli armoitettu viulun mestari jo poikasena.” Heimo Haitto ei yleensä jaksanut roikkua harjoituksissa pitkään, vaan mielellään pakkasi viulunsa laatikkoon ja huikkasi sellisti Tillille: ”Hei Kale, miu pittää tästä lähtee Salakkalahe luistinradall. Tytöt jo uottaa minnuu siell.” Kun ikätoveri ja pulttikaveri Christer Sourander kyseli, miten Heimo selvitti jonkun teknisesti mahdottoman paikan aivan ensi näkemältä, Heimo vastasi hänelle: ”En mie tiijä, mie vaan soittelen.”

Syksyllä 1936 Heimo Haitto oli solistina Viipurin orkesterin lastenkonsertissa ja hän herätti jo tuolloin ansaitusti huomiota teknillisellä sekä tulkinnallisella soitollaan. Kuitenkin varsinainen nousu yleisön tietoisuuteen tapahtui ensikonsertissa helmikuussa 1939 Helsingin konservatorion konserttisalissa järjestetyssä konsertissa; nuori solistimme oli tuolloin vain 13-vuotias. Heimo Haitto sai konserttiin lainaksi Guarnerin arvoviulun ja Vuillaume-jousen. Ensikonsertin ohjelmassa olivat Mozartin A-duuri viulukonsertto, Vieuxtempsin d-molli konsertto nro 4 ja Paganinin D-duuri konsertto. Loisteliaan ensikonsertin jälkeen oli vuorossa hyvin pian myös toinen konsertti, joka myös radioitiin, mutta omasta mielestään Heimo soitti tämän konsertin heikommin. Konsertin jälkeen hän lukkiutui pukuhuoneeseensa itkemään ja silloin hänet pyydettiin puhelimeen. Soittaja oli säveltäjä Jean Sibelius, joka tahtoi henkilökohtaisesti kiittää hienosta esityksestä Heimoa.

Huhtikuussa 1939 Boris Sirpo ja Heimo Haitto osallistuivat Lontoossa Kuninkaallisen Musiikkiakatemian nuorille viulisteille järjestämään suureen kansainväliseen viulukilpailuun, joka oli tarkoitettu 17-18 vuoden ikäisille muusikoille. Heimo Haitto sai osallistumiselleen kilpailuun erikoisluvan, sillä hän oli pian vasta täyttämässä 14 vuotta. Kilpailu oli todella tasokas, sillä osallistujiakin oli 17 maasta. Heimo Haitto sai ennen kilpailua valita kirurgi Richard Faltinin viulukokoelmasta arvosoittimen kilpailuun. Richard Faltin oli arvostetun säveltäjän ja musiikinopettajan Richard Faltinin poika ja viipurilaisen arvosoitinten keräilijän, Harry Wahlin, serkku. Haitto valitsi kokoelmasta kilpailusoittimekseen Guarnerin valmistaman viulun.

Vasta laivamatkan aikana Lontooseen Boris Sirpolle tuli tieto, että viulukilpailussa täytyi soittaa myös yksi klassinen sonaatti pakollisten Paganinin ja Mozartin viulukonserttojen lisäksi; Heimolla tällaista sonaattia ei vielä ollut ohjelmistossa, ja niin laivalla alkoi ahkera harjoitus Tartinin Paholaistrilli-sonaatin parissa, jonka Heimo kuitenkin oppi ulkoa soittamaan. Lontoossa Heimo ei ennättänyt kilpailun lisäksi muuta nähdä, kuin hotellihuoneen. Boris Sirpo kielsi kilpailupäivänä Heimolta harjoittelun ja toi hänelle hotellihuoneeseen vain appelsiinin syötäväksi ja jännitysromaanin luettavaksi. No, kansainvälisen viulukilpailun voitti sitten Heimo Haitto, ja joidenkin arvioiden mukaan vieläpä ylivoimaisesti. Boris Sirpo luonnehti kisaa Helsingin Sanomille näin: ”Unkarilainen ja tsekkiläinen soittivat mielestäni kuin paholaiset, ja kun muutenkin taso oli hyvin korkea, en uskaltanut toivoa Heimon sijoittuvan edes alkupäähän.”

Kansainvälisen viulukilpailun voiton palkintona Heimo Haitto sai rahallisen palkinnon myötä myös oikeuden opiskella usean vuoden ajan Lontoon Musiikkiakatemiassa; jo aikaisemmin Heimo Haitto oli saanut Suomen 10 000 markan stipendin Suomen valtiolta kotimaan opintoja varten. Suomalaiset lehdet kilvan kirjoittivat Heimo Haiton tulevaisuudensuunnitelmista; ensin Heimon oli tarkoitus suorittaa koulu loppuun Suomessa ja sen jälkeen ottaa voitolla saavuttamansa opintopaikka Lontoossa vastaan. Lontoon voittoisan kokemuksen jälkeen Heimo Haitto sai Boris Sirpolta kolme uutta viulukonserttoa työn alle opeteltavaksi: Lalon, Sibeliuksen ja Tshaikovskin konsertot.

Vielä samana kesänä 1939 kesänä maisteri Toivo Särkkä ohjasi Heimo Haitosta kertovan elokuvansa, Pikku pelimanni, jossa Heimo näytteli itseään pääroolissa. Myöhempinä vuosinaan Heimo Haitto on muistellut kesää 1939 lapsuutensa onnellisempana aikana. Samana vuonna Heimolla oli esiintymisiä radiossa ja monissa konserteissa solistina. Lokakuussa 1939 Heimo Haitto soitti vielä useita konsertteja Pohjois-Suomessa Punaisen Ristin hyväksi sekä soitti 21.11.1939 Helsingin Messuhallissa hyväntekeväisyyskonsertin, jossa oli läsnä 4 000 ihmistä. 31.11.1939 syttyi talvisota ja ensimmäisten pommitusten jälkeen Heimo Haitto ja Boris Sirpon anoppi, Anna Ollberg, poistuivat evakkojunalla – Boris ja Greta Sirpo seurasivat heitä pari päivää myöhemmin - Viipurista Tornioon, josta pakomatka jatkui Ruotsiin ja reissu muuttui hyväntekeväisyyskiertueeksi, kun Heimo Haitto keräsi soitollaan rahaa hätää kärsiville Suomessa mm. konsertoimalla Tukholmassa, Malmössä, Göteborgissa ja Oslossa. Tukholmassa Heimo Haitto sai hoviviulutehtailija Otto Sandtilta lahjaksi tämän parhaan viulunsa.

Pohjoismaista konserttikiertuetta seurasi puolentoista vuotta kestänyt konserttikiertue Kanadassa ja Yhdysvalloissa; Heimo Haitto keräsi 400 loppuunmyydyssä konsertissa Suomen hädänalaisille 100 000 dollaria varoja, mm. New Yorkin Carnegie Hallissa. Kapellimestareina toimivat esim. Sir John Barbirolli ja Philadelphiassa Eugene Ormandy. Muusikot ja arvostelijat ylistivät kilvan Heimo Haiton taitoja, ja häntä vertailtiin jopa Jascha Heifetziin ja Yehudi Menuhiniin.

Monen suomalaisen pettymykseksi Heimo Haitto ja Boris Sirpo asettuivat nyt asumaan Yhdysvaltojen Oregonin Portlandiin vuonna 1942. Heimo Haiton viuluopinnot jatkuivat Ivan Galamianin ohjauksessa vuosina 1943-1945. Heimo yritti liittyä 18 vuotta täytettyään Yhdysvaltain merijalkaväkeen, mutta se ei onnistunut ulkomaan kansalaisilta. Näitä aikoja kuvatessaan Heimo Haitto luonnehti seuraavasti: ”Siellä alkoivat todelliset musiikkiopintoni. Elämästäni tuli pelkkää harjoittelua, nukkumista, syömistä, taas nukkumista, mutta ennen kaikkea se oli harjoittelemista harjoittelemisen päälle. En tiennyt mistään muusta.” Heimo Haitto kunnioitti ja ihaili suuresti kasvatti-isäänsä, Boris Sirpoa, mutta samalla hän tunsi myös pelkoa tätä kohtaan; Boris Sirpo ei vastannut Heimon hellyydentarpeeseen. Sirpo oli hyvin erikoinen ja salaperäinen persoonallisuus, jota Heimo Haitto ei oikein koskaan täysin oppinut tuntemaan. Myöhemmin Heimo Haitto onkin tunnustanut sekä rakastaneensa että vihanneensa Boris Sirpoa.

Joitakin vuosia myöhemmin Sirpon ja Haiton tiet erkanivat toisistaan. Heimo Haitto sai oppia Isaac Sterniltä ja Yehudi Menuhinilta, ja Heimon esiintymisistä maksettiin suuria palkkioita. Heimo Haiton elämäntyyli muuttui ylelliseksi ja Yhdysvalloissa hän avioitui hieman ennen toisen maailmansodan päättymistä sellistin, Beverly Le Beckin kanssa, jonka isä oli miljonääri. Vaimon isä osti Heimo Haitolle arvokkaan Guarneri-viulun lahjaksi. Haitto perheineen muutti Hollywoodiin, jossa hän työskenteli elokuvamusiikin parissa. Yhdysvaltojen kansalaisuuden Heimo Haitto sai vuonna 1945. Elokuvamusiikin jätettyään Heimo Haitto liittyi Los Angelesin filharmonikkoihin soittajaksi.

Heimo Haiton hyvä ystävä, Lajos Garam, luonnehti Heimoa näin: ”Orjatyö Boris Sirpon tiukoissa käsissä jätti Heimoon jälkensä myös sillä tavoin, että hän halusi myöhemmin Amerikan vuosinaan heittää nurkkaan kaikki velvoitteet muita ihmisiä ja yhteiskuntaa kohtaan. Elämänsä parhaat vuodet hän kertoi viettäneensä toimettomana Santa Monicassa palmujen alla lekotellen, meren aaltojen pauhinaa kuunnellen, välillä kalastellen tai lueskellen Villistä Lännestä kertovia kirjoja.” Vuonna 1948 Heimo Haitto kävi jälleen Suomessa ja soitti 58 konserttia 51 päivän aikana kotimaassaan. Vuonna 1949 Toivo Särkkä jatkoi Heimo Haiton kuvaamista elokuvansa jatko-osassa, Pikku pelimannista viulun kuninkaaksi.

Heimo Haitto muutti sellisti-vaimonsa kanssa asumaan Meksikoon ja heille syntyi avioliitosta kaksi lasta. Avioliitto purkautui kuitenkin vuonna 1965, kun vaimo erosi Heimosta vedoten tämän roisiin alkoholikäyttöön ja uhkapeliin menetettyihin varoihin. Seurapiirien henkinen onttous väsytti Heimon ja hän tuhlasi koko omaisuutensa uhkapeleissä. Heimo Haitto jätti jälkeensä kaiken ja ryhtyi kulkuriksi. Hetken mielijohteesta hän saattoi huuhtoa kultaa ja matkustaa pummina tavarajunissa tehden välillä erilaisia hanttihommia, kuitenkin koko ajan juoden myös alkoholia runsaasti. Haitto muutti Santa Monicaan ja eli neljä vuotta Pelastusarmeijan avustuksilla.

Heimo Haitto aikuisena.

1970-luvun puolivälissä Heimo Haitto palasi jälleen Suomeen; hän löysi täältä elämänkumppanin, toimittaja Eva Vastarista, ja heidät vihittiin Las Vegasissa vuonna 1976. Heimo Haitto palasi taas musiikin äärelle kulkijan elämästä. Heimo toimi kamarimuusikkona ja opetti viulunsoittoa lehtorina Savonlinnan musiikkiopistossa. Elokuussa 1976 Haitto soitti Helsingin juhlaviikoilla Helsingin kaupunginorkesterin solistina. Vielä koko 1980-luvun ajan Heimo Haitto soitti ahkerasti esiintyen esim. Radion sinfoniaorkesterin kanssa solistina useasti; hän levytti Jean Sibeliuksen kolme humoreskia ja esiintyi Sibelius-viikolla. Vielä hän soitti lopulta Joensuun orkesterissakin. Tienaamansa palkkiorahat taas hupenivat Saksassa uhkapeleihin. Heimo Haiton terveys heikkeni vähitellen ja lopulta hänen elämänsä päättyi Marbellassa, Espanjassa, 9.6.1999. Heimo Haitto sai hautapaikan Hietaniemen hautausmaan taiteilijakummulta, Helsingistä.

Heimo Haiton hauta sijaitsee Helsingissä Hietaniemen hautausmaan taiteilijakummulla.

5.-7.7.2019 järjestetään Kemiön saaren eteläkärjessä Taalintehtaalla Baltic Jazz, perinnejazzin klassikoiden ympärille keskittynyt jazzfestivaali jo 32. kerran. Baltic Jazzin taiteellisena johtajana toimii muusikko Antti Sarpila. Tänä suvena Baltic Jazz koostuu 19 konsertista, joista viisi on täysin ilmaista konserttia. Vakiintuneen tavan mukaisesti festivaalin yhteydessä on myös muuta oheisohjelmaa, kuten kirjailijakeskustelu, jazzgolfia ja jazzjumalanpalvelus.

Tänä vuonna Baltic Jazzin teemana on Amerikka. Lauantain puistokonsertilla kunnioitetaan mm. Nat King Colen 100-vuotisjuhlaa; tässä puistokonsertissa esiintyvät esim. Pepe Willberg ja Maria Petrescun trio. Sunnuntain All Stars konsertti esittelee The Great American Songbookin. Tämän konsertin solisteja ovat Mette Juul ja Mikael Konttinen. Musiikkiohjelmaa on festivaaleilla suunniteltu koko perhettä varten ja lapsillekin on tarjolla oma ohjelmaosuus.

Saumattomana jatkona Baltic Jazzille tarjoillaan Kemiönsaaren Musiikkijuhlat 8.-14.7.2019 Kemiössä 21. kerran. Tämän musiikkitapahtuman teokset kattavat aina Agricolan päivistä ja 1600-luvun Lontoosta meidän päiviimme asti. Kemiönsaaren Musiikkijuhlien taiteellisina johtajina toimivat Katinka Korkeala ja Sonja Korkeala. Tänä vuonna varsinkin monet naissäveltäjät saavat luvan esittäytyä musiikkinsa kautta yleisölle: Clara Schumannin 200-vuotisjuhlaa vietetään näyttävästi juuri tänä vuonna, itävaltalainen Maria Theresia von Paradisin, saksalaisen Fanny Mendelssohn-Hansel, ranskalaisen Mélanie Boniksen ja Nadia Boulangerin, amerikkalaisen Amy Beachin, kreikkalaisen Konstantia Gourzin ja Kaija Saariahon teoksia esitellään näillä musiikkijuhlilla tänä vuonna.

Tämän kesän Kemiön Musiikkijuhlilla kuullaan kantaesitykset kahdelta säveltäjältä. Jyrki Linjaman Jousikvartetto nro 2 saa kantaesityksensä Karunassa ja Olli Kortekankaan musiikkijuhlien taiteellisille johtajille 50-vuotislahjaksi sävelletty Due per due toteutetaan Salon Veturihallissa.

Ennätyksellinen määrä esiintyviä taiteilijoita on saanut kutsun ensi kertaa Kemiönsaaren Musiikkijuhlille. Suomalainen huippusopraano Tuuli Lindeberg, ukrainalaissyntyinen pianisti Milana Chernyavska, kiinalainen alttoviulisti Diyang Mei, sellisti Senja Rummukainen ja huilisti Hanna Juutilainen esim. esittäytyvät musiikkijuhlilla yleisölle. Musiikkijuhlien uusi tuttavuus on myös Avanti! Ensemble, joka soittaa periodisoittimilla musiikkia Agricolan ajoilta ja 1600-luvun Lontoosta aina nykyaikaan asti. Aikaisemmilta vuosilta tuttuja taiteilijoita musiikkijuhlilla edustavat alttoviulisti Hariolf Schlichtig, viulisti Petri Aarnio, kitaristi Petri Kumela ja sellisti Samuli Peltonen.

Aivan ensi kertaa Kemiönsaaren Musiikkijuhlilla tutustutaan myös jouhikon soittoon, kun sen parissa mestaroi Ilkka Heinonen; jouhikko on kokenut uusrenessanssin ja on monipuolisesti käytetty soitin niin kansanmusiikissa kuin vanhan musiikin kokoonpanoissa unohtamatta, että soittimelle sävelletään myös nykyään uutta musiikkia.

Lehtoniemen konepajalta Joroisista vuonna 1905 tilattu ja vuonna 1908 vesillelaskettu S/S Tarjanne liikennöi yhä nykyäänkin tilausliikennettä sekä ajaa Tampereen ja Virtain väliä sydänkesällä säännöllisesti. Höyrylaivan omistaja on nykyään Runoilijan tie Oy, jonka omistuksessa on mukana myös Tampereen kaupunki pienellä osuudella. Höyrylaiva Tarjanne koottiin osista Mäkitalonlahden rannassa, Vilppulassa. Laivan pituus on 29,45 metriä ja leveys 6,25 metriä, syväystä laivalla on 2,39 metriä. Laivalla on matkustuspaikat 115 hengelle ja laivan ravintolaan mahtuu 82 henkilöä.

Trippeli-höyrykone tuottaa 300 kW tehon ja huippunopeus nousee 18,74 km/h, mutta hyvä matkanopeus on noin 9,5 km/h. Miehistön vahvuus on neljä + ravintolahenkilökunta. Hyttejä höyrylaiva Tarjanteella on 37 kappaletta. Ensimmäisen maailmansodan tuoksinnassa höyrylaiva Tarjanne oli pakko-otettuna Venäjän laivaston Näsijärvellä purjehtineeseen osastoon ja silloin laiva oli varustettu tykillä. Talvella 1918 aseistus purettiin laivasta ja tykki siirrettiin käytettäväksi Suomen sisällissodassa. Syksyllä 1929 höyrylaiva Tarjanne oli mukana höyrylaiva Kurun pelastustöissä mukana Siilinkarin edustalla. Höyrylaiva Kurun uppoamisen vuoksi – Suomen suurin sisävesien laivaonnettomuus - Hotelli Tammerin avajaisia Tampereella siirrettiin suruajan vuoksi.

Matkustajaliikennettä jo 111 vuotta hoitanut höyrylaiva Tarjanne tarjoaa turistille melko eksoottisen tavan saapua esim. Tampereelta vesireittiä pitkin Virroille. Matkaan täytyy tosin varata kiireetöntä aikaa runsaasti, mutta matka saattaa olla vaivan väärtti. Laivan kapteeni, Sami Salmi, kuvailee jokaista päivää matkalla erilaiseksi, vaikka reitti on periaatteessa aina sama. Höyrylaivan yläkannen ravintolasali on taiteilija Akseli Gallen-Kallelan sisustuksen jäljiltä. Runoilijan tie Oy:n ravintolapäällikkö, Anette Mellin, on aina laivalla mukana kesän aloittavalla ensimmäisellä matkalla. Konehuoneessa häärää konemestarina Markus Puttonen.

Höyrylaiva Tarjanteen saapuminen kesäisin ensimmäisen kerran Virtain sataman laituriin aikaansaa aina eräänlaisen kansajuhlan pikku paikkakunnalla. Virtain satamassa sijaitsee terassiravintola Baarpuuri ja suosittu uimaranta. Virtain torin kupeessa sijaitsee myös retrohenkinen hotelli Tarjanne. Virroilla vietetään tänä kesänä 11.-14.7.2019 KesäVirratSoi-musiikkijuhlaa.

Virrat on tullut kuuluisaksi mm. luontokohteistaan, joista eittämättä tunnetuin lienee Torisevan rotkojärvien ketju. Jo 1800-luvulla rotkojärvet olivat hyvin suosittuja nähtävyyksiä; tuolloin kalliorantoja tallensivat maalari Werner Holmberg ja valokuvaaja I. K. Inha. Lotat rakensivat vuonna 1936 kahvimajan Alaisen Torisevan pohjoispäähän ja tämä sama kahvimaja toimii edelleen lähes samanlaisena paikallaan. Killinkosken Wanhalla Tehtaalla toimii nahkateollisuusmuseo sekä Into-keskus, jossa parhaillaan esitellään virtolaislähtöisen I. K. Inhan elämäntyötä. Inha oli varsinainen valokuvauksemme pioneeri jo 1890-luvulla sekä uuttera tietokirjailija ja toimittaja. Kaikki valokuvauksen ystävät löytävät Wanhan Tehtaan yläkerrasta Kamerataivaan, joka esittelee melko kattavasti vanhoja kameroita ja valokuvaukseen kuuluvia välineitä.

Vakavaa kirjariippuvuutta on Sastamalassa tänä vuonna taltutettu jo 35. kerran järjestettävillä Wanhan Kirjallisuuden Päivillä 28.6.-29.6.2019. Juuri tänä vuonna päivien teemaksi on valittu Oikeus & Kohtuus. Vuoden 2019 teemakuvan suunnittelija on graafinen suunnittelija ja kuvittaja sekä sarjakuvataiteilija Ville Tietäväinen.

Perjantaina 28.6.2019 klo 10.30 avattiin Wanhan Kirjallisuuden päivät Sylvään koulun juhlasalissa, osoitteessa Ojansuunkatu 8, 38200 Sastamala. Avajaisseremoniaa luotsasi Parnasson vastaava tuottaja Karo Hämäläinen ja tilaisuus avattiin puhallinorkesterin voimin koulun juhlasalissa. Wanhan Kirjallisuuden päivien hallituksen puheenjohtaja ja kirja-alan asiantuntija Leena Majander-Reenpää suoritti tilaisuuden virallisen avauksen, tilaisuuden, johon myös Sastamalan kaupungin edustajana konsernilakimies Katja Arve-Salonen toi oman tervehdyksensä. Molemmat edellä mainitut puhujat viittasivat puheenvuorossaan noin 500 vuotta sitten kuolleen uskonpuhdistaja ja pappi sekä oikeusoppineeseen Olaus Petriin ja tämän periaatteeseen: ”Mikä ei ole oikeus ja kohtuus, se ei saata olla lakikaan. Sen kohtuuden tähden, joka laissa on, se hyväksytään.”

Helena Ranta puhui aiheesta: Rikos ja rangaistus – anteeksianto. Hän toisti esityksessään Kamerunissa kohtaamansa lauseen: ”Ei ole olemassa rauhaa ilman oikeutta, eikä oikeutta ilman anteeksiantoa.” Hän kuvaili pohtineensa anteeksiannon merkitystä valtioiden jälleenrakentamisessa. Helena Rannan mukaan rauha on rakennettava siellä, missä sorto ja väkivalta ovat syntyneetkin ja missä niiden on annettu vahvistua monien sukupolvien ajan. Ranta kysyi: ”Kuka on syyllisempi; hänkö, joka antaa käskyn kiduttaa, nöyryyttää ja tappaa vai hän, joka tottelee ja painaa liipasinta mahdollisesti aseella uhaten? Miten mittaamme syyllisyyttä? Joudun miettimään, voisinko itse syyllistyä vastaaviin tekoihin. Kun ihminen valitsee väkivallan tien, hän astuu sen rajan yli, jolta ei ole paluuta. Pystynkö itse antamaan anteeksi? Epäilen, etten pystyisi.” Vielä Helena Ranta muistutti, että on olemassa kahdenlaisia ihmisiä; heitä, jotka aloittavat sodan ja heitä, jotka seuraavat sivusta ja päättävät olla tekemättä mitään. ”Hiljaisuus on yksi sanojen muoto, toimimattomuus rikoskumppanuutta.”

Suomen Antikvariaattiyhdistys ry jakoi Vuoden kirjatoukka-palkinnon ja Warelius-palkinnon luovuttivat palkintolautakunnan puheenjohtaja Hannele Cantell sekä palkintolautakunnan sihteeri Anne Rutanen. Tilaisuuden päätteeksi kirjailija Sinikka Nopola esitelmöi aiheesta Maailman kohtuullisin kansa. Aiheensa kevennykseksi kirjailija Nopola luki yleisölle esimerkiksi nuoruudessaan saamiaan ohjeistuksia, ”kohtuuttoman kohtuuden vaatimuksia” listaten seuraavat esimerkiksi: Ihan vähävaraisia miehiä ei kannata katsella, ei koskaan tiedä miten elämä heittelee. Ei kannata liittyä mihinkään poliittiseen järjestöön, voi tulla leimatuksi. Kannattaa kuulua kirkkoon, varmuuden vuoksi, mutta Jumalasta ei ole fiksua höpöttää julkisesti. Kannattaa opiskella kieliä, mutta ulkomaille ei kannata muuttaa. Suomi on aina varma valinta. Ketään ei kannata sääliä, omissa murheissa on tarpeeksi suremista. Ystävät kannattaa pitää hiukan etäällä. Ihmiset ovat niin kovia juoruamaan. Äkkinäisiä romansseja kannattaa välttää.

Juhlasalin ohjelma jatkui klo 12 aiheella Elämäni tietokirjat, jossa tietokirjailija ja historioitsija Mirkka Lappalainen esitteli itselleen tärkeitä kirjoja toiminnanjohtaja Jukka-Pekka Pietilän haastatellessa häntä. Klo 14 juhlasalissa oli vuorossa MTV:n rikostoimituksen päällikön, Jarkko Sipilän, johdattelema keskustelutilaisuus, Kohtuuttomuus. Sipilä oli saanut seurakseen lavalle oikeusfilosofi Aulis Aarnion, oikeushammaslääkäri Helana Rannan ja Poliisiammattikorkeakoulun rehtori Kimmo Himbergin. 

 Pakinoitsija ja kirjailija Seppo Esko Juhani Ahti.

Tampereella 19.8.1944 syntynyt Seppo Esko Juhani Ahti varttui Nokialla; Seppo oli jo varhain ahkera lukija, mutta kirjoittamisen, ”stumppien” eli pienten pakinoiden kirjoittamisen, hän aloitti vasta luokiovuosinaan. Kirjailija, käsikirjoittaja ja pakinoitsija Seppo Ahti tunnetaan hyvin nimimerkistään Bisquit, jolla nimimerkillä hän kirjoitti noin 4 500 pakinaa Ilta-Sanomissa vuosina 1968-2019. Ensimmäisen kerran hän käytti tätä nimimerkkiä tammikuussa 1967 pakinassaan Ylioppilaslehdessä. Tuolloin Seppo Ahti opiskeli Helsingin yliopistossa valtiotieteitä. Bisquit nimimerkin Seppo Ahti oivalsi konjakkimerkistä Kyproksella ollessaan rauhanturvajoukossa. 

 

Seppo Ahti katsoo, että hänellä ei koskaan ollut mielestään taipumuksia kirjoittaa runoutta tai proosaa ja niinpä sattuma sai sanella ammatinvalinnan; vuonna 1966 Ylioppilaslehden päätoimittajaksi valittiin arvalla - äänten mentyä tasan - Yrjö Larmola, joka päihitti näin Paavo Lipposen. Ensimmäisenä työnään päätoimittaja Larmola järjesti pakinakilpailun, johon myös Seppo Ahti osallistui ja voitti kisan. Tuohon aikaan Seppo Ahti innostui varsinkin Ylioppilaslehden pakinoitsija, Johnny Walkerin eli Pekka Haukisen kirjoituksista. Ilta-Sanomien pakinoitsijana Seppo Ahti aloitti aprillipäivänä vuonna 1968, mutta edellisenä kesänä hän oli jo työskennellyt Helsingin Sanomien ulkomaantoimituksessa. HS:n päätoimittaja Teo Mertanen oli tarjonnut 23-vuotiaalle nuorukaiselle vakituista paikkaa varakkaassa yhtiössä.

 Kutka eli eräänlainen vuosikirja.

Aivan aluksi pakinoiden aiheet eivät syntyneet vallan helposti, vaan niitä aiheita piti miettiä melko pitkään, mutta lopulta työ opetti tekijäänsä. Päivärytmiksi vakiintui seuraava: Aamulla ei ollut vielä harmaata aavistustakaan, mistä hän tulisi kirjoittaa. Seppo vei lapset päivähoitoon ja vaimo, toimittaja Ilse Rautio, lähti myös töihin. Nyt Seppo sai kirjoittaa rauhassa tarinansa, jonka hän itse vei Ilta-Sanomiin ja kirjoitti varmuuden vuoksi sen vielä toimituksessa uudestaan. Tämän jälkeen hän kaupassa käytyään haki lapset päivähoidosta ja palasi kotiin valmistaen siellä perheelleen ruoan valmiiksi. Seppo Ahti katsoo, että häntä on toimituksessa kohdeltu mallikkaasti ja ainoastaa hän ihmettelee vain huonon yleisöpalautteen käsittämättömän pientä määrää.

 Viihdeohjelmaa Parempi myöhään juonsivat Ritva Valkama ja Pentti Siimes.

Seppo Ahti ei pitänyt missään vaiheessa itseään nuorena ja vihaisena miehenä; pikemminkin tilanne oli se, että mitään varsinaista agendaa – joka olisi suunnattomasti helpottanut hänen työtään – ei koskaan ollut. Hän oli kotoisin aivan tavallisesta työläisperheestä ja edes hänen omat mielipiteensä eivät saaneet häntä kiinnostumaan juuri mistään. Kirjoittaessa piti aina ensin keksiä, mitä mieltä hän itse oli jostakin asiasta, ennen kuin pääsi alkuun tekstissä. Nyt eläkkeellä ollessaan Seppo Ahti ajattelee perinteisen pakinan hiipuvan ajan rattaissa katoavaksi kansanperinteeksi. Tarve hauskoille oivalluksille ei ole sinällään mihinkään kadonnut, mutta kaikki pitää tänään olla sähköisessä muodossa.

Vuodesta 1979 eli aivan ensimmäisestä Linnanmäen Peacockin näyttämöllä esitettyjä UIT:n (Uusi Iloinen Teatteri) revyitä Seppo Ahti on ollut käsikirjoittamassa mm. hyvien ystäviensä, Jukka Virtasen ja Jaakko Salon kanssa. Ystävästään, Jukka Virtasesta Seppo Ahti on tokaissut osuvasti, että ”Jukka Virtanen on antanut syövälle ja juovalle kasvot”.

 Sanataiteilija Jukka Jalmari Virtanen.

Seppo Ahti on ollut mukana käsikirjoittamassa televisiolle mm. viihdeohjelmia, kuten Katapultti (1971), Parempi myöhään (1979), Ollaan kuin kotonanne (1982) sekä Hymyhuulet (1987-1988). Ilkka Kylävaaran parina hän juonsi viihdeohjelmaa Enkelten keittiö (1989) sekä toimi ajankohtaisten asioiden kommentoivan lautamiehenä Lasse Lehtisen viihdeohjelmassa Anteeksi kuinka? (1993). Valtion kirjallisuuspalkinnon Ahti sai ansioistaan vuonna 1978. Vuonna 1987 hänen osakseen tuli Suuren Suomalaisen Kirjakerhon tunnustuspalkinto ja vuonna 1989 Suomen Kuvalehden journalistipalkinto. Koskenkorva-palkinnon hän otti vastaan vuonna 1996 ja WSOY:n kirjallisuussäätiön tunnustuspalkinnon vuonna 1998.

Toisinaan rajanveto on sinänsä jo taiteilua; mitä vähäpätöisempi ihminen, sitä korkeampi on kynnys kirjoittaa. Joskus pakinoitsija Seppo Ahdilta on kysytty, mille asialle hän ei voisi nauraa, ja hän vastasi, että vainajalle hänen paariensa ääressä. Nyt hän kuitenkin ottaisi sanomisiaan takaisin, ja olisi jo valmis nauramaan sillekin.

Toukokuun lopulla 2019 hotelli näytti tältä. Aikanaan tällä samalla tontilla on toiminut myös teurastamo ja eläintarha.

Toukokuun loppupuolella 2019 valmistui Tampereella Tampere-talon kylkeen suunniteltu kansainvälisen Marriott-ketjun tuore hotelli harjakorkeuteen. Tampere-talo liitetään yhdyskäytävällä tähän maailman suurimman kansaivälisen ketjun hotelliin. Ketjun Tampereen hotelli on ensimmäinen yhtiön hotelli Suomessa ja se edustaa Courtyard-brändin hotelleja Suomessa. Hotellin rakentaminen on edennyt hyvin aikataulussa ja suunnitelmissa on avata hotelli loppuvuodesta; hotellin virallisia avajaisia on tarkoitus viettää vuoden 2020 alussa. Vuosi 2020 Tampere-talossa monessa mielessä todellinen juhlavuosi; Tampere-talo juhlii 30-vuotista taivaltaan (rakennus valmistui vuonna 1990), Tampereen ylpeys ja Tampere-talossa kotiansa pitävä Tampere Filharmonia täyttää 90 vuotta ja Muumipeikkokin tulee 70 vuoden ikään (Tampere-talossa toimii myös Muumimuseo).

Hotellihanke Tampere-talon yhteyteen on ollut kymmenien vuosien työn tulos sekä todella pitkän suunnittelun aikaansaannos. Ensimmäiset toiveet hotellihankkeesta Tampere-talon yhteyteen lausuttiin jo vuonna 1987 Tampere-talo Osakeyhtiön perustamisen yhteydessä, kun Tampere-talon ensimmäiseksi toimitusjohtajaksi nimitettiin Ruotsalaisen teatterin ja Finlandia-talon johtaja Carl Öhman (s. 18.3.1930 Helsinki). Tässä yhteydessä jo haluttiin Tampereen kaupungin osakeyhtiöksi perustetun Pohjoismaiden suurimman kongressi- ja konserttitalon yhteyteen myös näyttelytilaa sekä Tampere-talon välittömään yhteyteen edustavaa hotellia mm. talon kansainvälisten käyttäjien käyttöön.

 Tampere-talo on yhdistetty käytävällä uuteen hotelliin.

Tähän Tampereen uusimpaan hotelliin tulee 229 huonetta, kuntosali ja ravintoloita. Hotellirakennuksessa on yksitoista kerrosta. Ravintolatoiminta tapahtuu yhteistyössä Tampere-talon kanssa, mutta kerrospalvelut hotelli ostaa ketjun ulkopuoliselta palveluntarjoajalta. Courtyard by Marriott-hotelli aloitti rekrytoinnin johtajasta, jonka on tarkoitus aloittaa toimessaa heinä-elokuun vaihteessa jo tänä vuonna. Vasta sen jälkeen rekrytoidaan hotellin muu henkilökunta. Marriott International vastaa hotellin investoinneista, mutta tätä hotellia operoi Odyssey Hotel Group. Tampereen kaupunki myi hotellin tontin kuntien eläkeyhtiö Kevalle. Uuteen hotelliin on mahdollista tehdä huonevarauksia jo syyskuusta lähtien. Uudelta hotellilta odotetaankin paljon, sillä pelkästään Tampere-talon tapahtumia on noin 700 vuodessa.

 Tampere-talon taidetta.

Melko myöhään, vasta vuonna 2013 Tampereen kaupunki alkoi ensimmäisiin todellisiin toimiin hotellin rakentamiseksi Tampere-talon yhteyteen, kun kaupunki sai aikaiseksi tontin kaavan muutoksen. Nyt alkoi konkreettisesti edistyä Tampereen kaupungin ydinkeskustan täydennysrakennushanke. Vuoden 2014 tontinluovutus kilpailussa valikoitui hotellihankkeen rakennuttajaksi SRV ja shotellin suunnittelun sai arkkitehtitoimisto AVA. Hotellioperaattoriksi tuli kansainvälinen Marriott International-ketju. Kiinteistösijoittajaksi ilmoittautui vuonna 2017 eläkeyhtiö Keva; tässä vaiheessa kaikki edellytykset hitellin rakennushankkeelle olivat nyt kasassa, vaikka koko hankkeessa on koettu vuosien saatossa sekä myötä että vastamäkeä.

 Tampere-talo on Pohjoismaiden suurin kongressi- ja konserttitalo.

Hotellin tarkoitus on palvella hyvin laajaa käyttäjäkuntaa Tampereella turisteista aina liikematkustajiin ja konserttivierailiin. Hotelli auttaa myös antamaan Tampere-talolle, Tampereen kaupungille ja koko seutukunnalle lisää vetovoimaa. Viimevuosina Tampere-talon tulovaikutus kaupungissa on ollut noin 47 miljoonan luokkaa. Hotellin harjannostajaisissa käyttivät puheenvuoron Tampere-talon johtaja Pauliina Ahokas ja Tampereen apulaispormestari Aleksi Jäntti, jonka mukaan Tampere antaa nyt dynaamisen kuvan kaupunkina ja investoi voimaperäisesti moniin suuriin hankkeisiin.

 Arkkitehti Simon Wiesenthal.

Simon Wiesenthal syntyi 31.12.1908 Buczaczissa, noin 9 000 asukkaan pikku kaupungissa Itävalta-Unkarissa, joka on nykyään Ukrainan alueella. Wiesenthalin isäpuoli oli varakas juutalainen tukkukauppias. Simon Wiesenthal valmistui arkkitehdiksi Prahassa ja perusti sitten oman arkkitehtitoimiston Vuonna 1936 Simon Wiesenthal avioitui luokkatoverinsa, Cyla Müllerin kanssa, mutta perheonnea ei kestänyt monta vuotta. Toisen maailmansodan syttyessä Wiesenthalit asuivat Puolassa Lwówin kaupungissa, kun saksalaiset aloittivat Blitzkrieg-hyökkäyksensä lännestä ja pari viikkoa myöhemmin puna-armeija hyökkäsi idästä päin Puolaan.

 Cyla ja Simon Wiesenthal.

Puna-armeijan mukana Puolaan tuli myös NKVD, turvallisuuspoliisi, joka pidätti juutalaisia ”porvareita”, tehtailijoita ja kauppiaita sekä intelliktuaaleja, kuten esim. opettajia, lakimiehiä ja lääkäreitä. Simon Wiesenthalin isäpuolikin joutui pidätettynä vankeuteen Neuvostoliittoon, jonne hän myös sangen pian kuoli. Simon Wiesenthalin äiti muutti asumaan Simon Wiesenthalin ja tämän vaimon kotiin. Stanislaussa kauppiaana toiminut Simon Wiesenthalin velipuoli tuli myös pidätetyksi ja ammutuksi. Saman kohtalon kokivat kaikki puna-armeijan poliittiset vangit, kun puna-armeija joutui vetäytymään Saksan armeijan edetessä rintamilla.

 Simon Wiesenthal vuonna 1945.

Monet varakkaat juutalaiset saivat aluksi Lwówin kaupungissa ns. 11. pykälän passin, joka teki heistä kaikkia oikeuksia vailla olevan toisen luokan kansalaisen; he eivät voineet asua suurkaupungeissa eivätkä sataa kilometriä lähimpänä rajaseutua. Heiltä vietiin heidän työpaikat ja he menettivät myös kaikki pankkitalletuksensa. Tässä vaiheessa Simon Wiesenthal keksi lahjoa rahalla erään NKVD:n komissaarin ja sai hankituksi kunnollisen passin itselleen, äidilleen ja vaimolleen. Vain muutaman kuukauden päästä tästä kaikki 11. pykälän passin haltijat kuljetettiin Siperiaan ja monet myös kuolivat Siperiassa. Tässä vaiheessa vielä Simon Wiesenthal sai asua perheineen Lwówin kaupungissa, mutta hän ei saanut enää toimia arkkitehtina, vaan huonolla palkalla työskenteli mekaanikkona sängyn jousia valmistavassa tehtaassa.

Kahdenkymmenen kuukauden kuluttua siitä, kun Neuvostoliitto ja Saksa olivat solmineet hyökkäämättömyyssopimuksen, Hitler joukkoineen hyökkäsi Neuvostoliittoon 22.6.1941. Vain kahdeksaa päivää myöhemmin viimeisetkin puna-armeijan sotilaat poistuivat Lwówin kaupungista ja pian kaupunki oli saksalaisten hallinnassa täysin. Saksalaisiin univormuihin pukeutuneet ukrainalaiset apujoukot – jotka oli koulutettu Saksassa paettuaan ensin Neuvostoliitosta – juhlivat kaupungissa järjestämällä julman, kolme päivää ja yötä kestäneen vainon, jonka seurauksena surmattiin kuusituhatta juutalaista kaupungissa.

Sunnuntaina 6.7.1941 Simon Wiesenthal oli piiloutuneena talonsa kellarissa pelaamassa šakkia Gross-nimisen juutalaisystävänsä kanssa, kun ukranalaisten apujoukkojen poliisi tuli ja pidätti heidät vieden heidät Brigidkin vankilaan. Vankilaan oli kerätty noin neljäkymmentä juutalaista insinööriä, lakimiestä, opettajaa ja lääkäriä, jotka laitettiin asettumaan rivissä kasvot seinää päin ja nostamaan kädet niskan taakse. Jokaisen rivissä seisovan takana oli tyhjä puulaatikko. Vasemmalta lähtien alkoi ukrainalainen sotilas vuorollaan ampua jokaista niskaan muuta ukrainalaista heittivät kuolleen ruumiin puulaatikkoon. Telottaja alkoi jo uhkaavasti lähestyä Simon Wiesenthalia rivissä, kun äkkiä alkoivat kirkon kellot soida ja jostain kajahti: ”Jo riittää! Iltamessu!”

Telotuksesta selvisi kaksikymmentä juutalaista, jotka säilöttiin kahteen suureen selliin. Kun Simon Wiesenthal sellissä heräsi kirkkaaseen valoon, hän tunnisti herättäjäkseen entisen esimiehensä, Bodnarin, joka oli siviilivaatteissa ja käsivarressa ukrainalaisen apulaispoliisin nauha. ”Minun täytyy saada teidät pois täältä tänä yönä”, Bodnar kuiskasi Wiesenthalin korvaan. Simon Wiesenthal pyysi häntä vielä pelastamaan ystäväänsä Grossia, jolla oli vanha äiti huollettavanaan. Bodnor kehitti tarinan kahdesta puna-armeijan vakoojasta juutalaisten joukossa. Heitä hakattaisiin ja tunnustuksen tehtyään he allekirjoittaisivat sen vielä kirjallisesti. Sitten Bodnor veisi heidät ukrainalaisen komissaarin luo Akatemiakadulle. Sinä yönö Wiesenthalia ja Grossia pahoinpideltiin kovin ja Simon menetti tässä yhteydessä mm. kaksi etuhammastaan, mutta he pääsivät ielä samana yönä kotiinsa.

 Varsovan ghetto.

Muutamia viikkija myöhemmin saksalaiset keksivät määrätä, että kaikkien juutalaisten oli luovuttava asunnoistaan ja muutettava kaupungin vanhaan osaan, joka oli muutettu ghetoksi. Wiesenthalien asuntoonkin SS-miehet toivat puolalaisia prostituoituja ja perhe sai lähteä sieltä nopeasti ja jättää omaisuutensa sinne. Muutaman kuukauden päästä tuli ghetostakin lähtö, kun Simon Wiesenthal ja hänen vaimonsa kuljetettiin keskitysleirille lähelle Janowskaa; Wiesenthain äiti jäi kuitenkin vielä ghettoon.

Loppuvuodesa 1941 Simon Wiesenthal ja hänen vaimonsa joutuivat keskitysleiriltä erityiselle pakkotyöleirille, joka toimi Itäisten rautateiden korjauskonepajan alaisena. Sakasalle olin elintärkeää säilyttää huoltoyhteys Puolan läpi. Rouva Wiesenthal joutui veturikonepalaan messingin ja nikkelin kiillottajaksi. Simon Wiesenthal taas joutui maalaamaan hakaristi- ja kotkavaakunoita vallattuihin vihollisen vetureihin. Myöhemmin Wiesenthal yleni kilpien maalaajaksi. Elokuussa 1942 Simon Wiesenthal katseli avuttomana, kun saksalaiset SS-miehet ahtoivat juutalaisnaisia tavaravaunuihin, sata naista jokaiseen vaunuun. Nyt pahamaineisia tuhoamisleirejä ”juutalaiskysymyksen lopullisen ratkaisun” jälkeen – ratkaisu tehtiin vuoden 1942 alussa Wannseessa – oli nyt jo Puolassakin. Naiset jätettiin vaunuun seisomaan kolmeksi päiväksi paahtavaan auringonpaisteeseen, vaikka he rukoilivat vettä juodakseen. Yksi näistä naisista oli Simon Wiesenthalin 63-vuotias äiti. Hän ei tämän jälkeen nähnyt enää koskaan äitiää, mutta kuuli myöhemmin äidin kuolleen Belsecissä. Simon Wiesenthalin puolison äiti ammuttiin ukranalaisen poliisin toimesta kotinsa portaille.

Simon Wiesenthalilla oli ystäviä korjauspajalla toimivassa puolalaisen vastarintaliikkeen solussa, jotka aikoivat räjäyttää Lwówin risteysaseman; onnistuessaan suunnitelma aiheuttaisi valtavasti vahinkoa Saksan sotakoneistolle. Wiesenthal uskoi voivansa avustaa tässä hankkeessa ystäviään. Teknikkona hänellä oli erityisvapaus liikkua ratapihalla. Toimistonaan pitämässä puisessa kojussa hän alkoi salaa piirtää karttoja risteysasemasta, joihin oli merkattu kaikki aseman arat kohdat. Hän kertoi vastarintakavereilleen vaimostaan ja eräänä yönä Zielinski-niminen mies salakuljetti Wiesenthalin vaimon pois korjauskonepajalta omaan asuntoonsa. Vielä eräs arkkitehti, Szczepanski nimeltään, piiloitti Wiesenthalin vaimon omana sisarenaan kotiinsa Lubliniin, jossa hän sai hoitaa perheen lapsia. Rouva Wiesenthal kuitenkin ilmiannettiin muutaman kuukauden kuluttua saksalaisille. Onneksi häntä varoitettiin ja hän ennätti ennen Gestapon saapumista paeta takaisin Lwówin kaupunkiin.

Yhtenä yönä eräs vastarintaliikkeen ystävä ilmoitti Simon Wiesenthalille, että hänen vaimonsa odottaa häntä piikkilanka-aitauksen takana. Siellä Simon sai kuulla vaimoltaa, että vaimo yöpyisi pari päivää erään vanhan naisen luona, joka siivosi aseman käymälöitä. Sitten hänen oli lähdettävä sieltäkin pois. Simon pyysi vaimoaa saapumaan seuraavana yönä samaan paikkaan uudestaan, sillä siihen mennessä hän olisi keksinyt jonkin ratkaisun tilanteeseen.

Seuraavana aamuna Simon Wiesenthal ehdotti vastarintaliikkeen ystäville vaihtokauppaa; hän luovuttaisi kaikki salaa piirtämänsä kartat ratapihasta, jos ystävät

järjestäisivät hänen vaimolleen väärennetyt paperit, asunnon ja työpaikan. Kaupat syntyivät. Yöllä piikkilanka-aidan luona Simon neuvoi vaimoaan lähtemään ensimmäisellä aamujunalla Varsovaan, jossa eräs mies odotti häntä. Hän oli nyt Irene Kowalska ja hänellä oli myös asunto ja työpaikka. Varsovassa rouva Wiesenthal asui samassa asunnossa puolalaisen kirjailija Stanislaw Jerzy Lecin vaimon kanssa, eikä kumpikaan tiennyt tuolloin toisen olevansa juutalainen.

Simon Wiesenthalin mielestä Itäisten rautateiden korjauskonepaja oli järkevyyden saari hulluuden meressä. Heinrich Günthertin alaisina viisikymmentä saksalaista upseeria käyttäytyi melko hyvin sekä puolalaisia että juutalaisia kohtaan konepajalla. Simon Wiesenthali lähin esimies oli Oberinspektor Adolf Kohlrautz; molemmat päälliköt, niin Günthert kuin Kohlrautz, olivat melko sopuisia miehiä ja salaisesti natsien vastustajia. Simon Wiesenthal sai jopa kätkeä Adolf Kohlrautzin pöytälaatikkoon kaksi salaa hankkimaansa pistoolia!

Adolf Hitlerin 54-vuotissyntymäpäivänä 20.4.1943 Wiesenthal työskenteli jo varhain aamulla konepajalla maalaamassa hakaristejä ja Hitler-kylttejä suurta konepajalla vietettävää SS-juhlaa varten, kun sleesialainen SS-Unterscharführer Dyga asteli konepajallle tarkoituksenaan näyttää, että oli saksalaisempi kuin saksalaiset itse. Hän otti mukaansa konepajalta kolme maalaria, joista yksi oli Simon Wiesenthal. Dyga marssitutti maalarit kolmen kilometrin päässä olleelle keskitysleirille, jonka SS-miehet olivat jo juhlapäivän kunniaksi melkoisessa humalassa. SS-miehillä oli myös jo pelko, että heidät tulevaisuudessa kenties lähetettäisiin itärintamalle. Dyga keräsi leirillä lisää juutalaisia vankeja työpajoista ja vei heidät odottamaan paikkaan, jota kutsuttiin nimellä der Schlauch eli letku.

Letku oli pari metriä leveä käytävä kahden piikkilanka-aidan välissä, jolla oli erotettu leirin sisäosat muista rakennuksista. Letkun päässä sijaitsi hiekkakuoppa, jonka ääressä teloitukset tapahtuivat; yksikään vanki joka tämän käytävän oli kävellyt ei ollut palannut sieltä elävänä. Hiekkakuoppa oli pari metriä syvä ja noin neljäsataa metriä pitkä. Ryhmään oli kerätty parikymmentä juutalaista miestä ja naista, oli professoreita, lääkäreitä, opettajia ja lakimiehiä. Puoli tusinaa SS-miestä alkoi telottaa Hitlerin syntymäpäivän kunniaksi juutalaisia hiekkamonttuun. Teloitusryhmää johti Unterscharführer Kauzer, jolla oli konepistooli. Kun jokin osa kuopasta täyttyi, lapioitiin ruumiitten päälle hiekkaa ja siirryttiin seuraavaan kohtaan kuopalla. Kuopan vieressä oli suuri kuorma-auto moottori käynnissä. Vankien piti riisuuntua ja viedä vaatteensa kuorma-autoon siisteissä pinoissa. Nämä vaatteet toimitettiin Saksan köyhille armeliaiden NS Volkswohljartin (kansallissosialistien hyväntekeväisyysjärjestö) naisten toimesta.

Teloitettavia oli kuopan äärellä nyt kolmekymmentäkahdeksan miestä ja kuusi naista ja jonossa he alkoivat kävellä kuopan reunalle yksitellen ammuttavaksi. Telotus oli jatkunot jo hetken aikaa, kun yhtäkkiä pilli soi ja Wiesenthal kuulee toistamiseen nimeään huudettavan kovaan ääneen. SS-upseeri, Rottenführer Koller oli saanut tehtäväksi noutaa Simon Wiesenthal takaisin korjauskonepajalle. Wiesenthal sai noutaa kuorma-autosta vaatteensa ja hänet palautettiin korjauskonepajalle. Kävi ilmi, että Kohlrautz oli soittanut keskitysleirin komentajalle ja ilmoittanut välttämättä tarvitsevansa Wiesenthalin takaisin konepalalle maalaamaan suurta kylttiä illan juhlia varten.

Simon Wiesenthal on myöhemmässä toiminnassaan usein käyttänyt esimerkkinä Kohlrautzia ja Günthertiä tukeakseen väitettään saksalaisten kollektiivista syyllisyyttä vastaan. Günthert oli kyllä natsipuolueen jäsen, mutta samalla ajatteleva ihminen, joka oli usein hankauksessa SS.n kanssa kieltäydyttyään kohtelemasta pakkotyöläisiä ala-arvoisina olioina. Hän oli jopa erottanut alaisiaa huonon kohtelun vuoksi. Myöhemmin sodan jälkeen Günthert toimi Länsi-Saksan valtionrautateiden palveluksessa Karlsruhessa. Simon Wiesenthal jopa kutsui vuonna 1965 Günthertin oman tyttärensä häihin vieraaksi.

Adolf Kohlrautz oli hänkin natsi, mutta hän halveksi SS:ää kuten esimiehensäkin konepajalla. Kohlrautzin ja Wiesenthalin välille muodostui hiljainen yhteisymmärrys, sillä Kohlrautz arvosti suuresti Wiesenthalin arvokkuutta ja tämän teknistä taitoa. Kohlrautz käytti myös omissa nimissään hyväkseen Wiesenthalin tekemiä teknisiä piirustuksia. Kohlrautz kertoi Simon Wiesenthalille monesti BBC:n kielletyistä uutislähetyksistä kuulemiaan asioita ja salakuljetti ruoka-annoksia Wiesenthalin äidille ghettoon. Kohlrautzin yksityistoimistossa nämä saattoivat keskustella kahden jopa politiikasta. Jonkin keskustelun yhteydessä Kohlrautz tokaisia: ”Tiedän kyllä, että keskitysleireillä tehdään rikoksia. Jonakin päivänä saksalaiset joutuvat tilille niistä.” Sodan jälkeen Simon Wiesenthal sai selville, että vuoden 1944 alussa Kohlrautz oli joutunut rintamalle ja hän sai surmansa Berliinin taisteluissa.

”Liian monet kunnolliset saksalaiset kuolivat, koska heidät määrättiin taistelemaan Hitlerin joukoissa eivätkä he yrittäneet kiertää sitä, minkä katsoivat velvollisuudekseen”, Wiesenthal sanoi. ”Ja liian monet SS-miehet ja puolueen jäsenet jäivät henkiin, koska he olivat pelkureita. SS-miehet kävivät turvallisesti sotaa keskitysleireillä puolustuskyvyttömiä miehiä, naisia ja lapsia vastaan.”

Vuoden 1943 syyskuun loppupuolella määrättiin, että kaikki juutalaisvangit, jotka olivat aiemmin asuneet korjauskonepajalla, oli lähetettävä joka yöksi vartioituina keskitysleiriin. Simon Wiesenthal katsoi aikansa tulleen, eikä jäänyt odottamaan sitä, vaan päätti paeta. Kohlrautz antoi Wiesenthalin usein noutaa kaupungista piirustusvälineitä ja näillä matkoilla häntä seurasi ukrainalainen poliisi vartijana. Oli siis päästävä eroon tästä poliisista ja loppu olisikin jo helpompaa. Avustajikseen Simon Wiesenthal sai erään puolalaisen vastarintamiehen, Roman Uscienskin, joka lupasi majoittaa hänet muutamaksi päiväksi asuntoonsa. Samoin eräs korjauskonepajalla työskennellyt puolalainen tyttö lupasi piilottaa Wiesenthalin vanhempiensa pieneen taloon läheisessä Kulparkowin kylässä.

Wiesenthal pyysi Kohlrautzilta lupaa 2.10.1943 aamulla käydä jälleen ostoksilla kaupungilla; he olivat jo aiemmin keskustelleet asiasta, joten Kohlrautz aavisti Wiesenthalin aikeet ja kirjoitti Wiesenthalille ja tämän ystävälle, Arthur Scheimanille, entiselle sirkuksen johtajalle, kulkuluvat. Sillä aikaa, kun Kohlrautz haki ukrainalaisen poliisin vankien vartijaksi matkalle, otti Wiesenthal hänen pöytälaatikostaan sinne piilottamansa kaksi käsiasetta. Ukrainalaispoliisi oli vasta hiljan saapunut kaupunkiin eikä tuntenut kaupunkia vielä kovinkaan hyvin. Paperikauppaan päästyään kaverukset lähtivät kaupan takaovesta välittömästi karkuun ja piiloutuivat ensin Uscienskin asuntoon.

Uscienskin asunnosta sitten Scheiman siirtyi vaimonsa, ukrainalaisen ompelijattaren luokse piilotettavaksi päiväkausiksi vaatekomeroon. Simon Wiesenthal taas puolestaan lähti Kulparkowin kylään, jossa piileskeli kuukauden puolalaisen tytön kotitalon ullakolla. Puolalaistyttö poikkesi aina toisinaa Wiesenthalia kotikylässään katsomassa. Yhtenä iltana tytön äiti ilmoitti kuitenkin Simon Wiesenthalille, että muutama vanki oli päässyt karkuun keskitysleiristä ja nyt SS-miehet etsivät heitä kuumeisesti lähiseuduilta. Wiesenthalin oli taas lähdettävä pakoon ja tällä kertaa Scheimanin luokse vaatekomeroon piiloon. Viikon kuluttua tästä kaverukset pakenivat erään vanhan rakennuksen pohjakerroksessa asuvien ystävien luokse. He irroittivat lattialaudoitusta ja kaivoivat maahan kuopan, jossa mahtuivat makaamaan. Wiesenthalilla oli piilossa mukanaa päiväkirja ja SS-vartijoista ja heidän rikoksistaan luettelo. Vaikka tässä talossa suoritettiin melko usein etsintöjä, saivat karkurit tiedon kuitenkin sen verran etukäteen, että ehtivät kuoppaansa ja heidän puolalainen ystävänsä sai laudoituksen heidän peitokseen ja raskaan pöydän siirrettyä niiden päälle.

SS-miehet ja puolalaiset siviilipoliisit iskivät 13.6.1944 taloon ja löysivät Simon Wiesenthalin kuopasta lattialautojen alta piilossa sekä hänen päiväkirjansa ja SS-miesten luettelon. Wiesenthal kuljetettiin heti Smolki-aukion poliisiasemalle, jossa onneksi yksi puolalainen poliisi löysi hänen aseensa ja varasti sen ilmeisesti myydäkseen sen mustassa pörssissä. Hänet olisi todennäköisesti ammuttu välittömäsi, jos saksalaiset olisivat tehneet aselöydön. Smolki-aukiolta Wiesenthal kuljetettiin keskitysleiriin, jossa juutalaisista ammattimiehistä oli jäljellä enää kourallinen, lähinnä suutareita, räätäleitä ja putkimiehiä. Gestapon hallussa oli nyt raskauttavaa materiaalia Wiesenthalin tappamista varten.

Gestapon vankilasta saapui kaksi miestä 15.6.1944 noutamaan Simon Wiesenthalia kuulusteluihin. Toinen noutaja oli Oberscharführer Oskar Waltke, joka oli paikkakunnalla pelätty mies. Hän oli erikoistunut puristamaan väärillä puolalaisilla papereilla eläviltä juutalaisilta tunnustuksen, että he olivat juutalaisia. Kidutetut juutalaist lähetettiin tunnustuksen jälkeen yleensä ammuttaviksi. Waltke kidutti myös toisinaan ei-juutalaisia, kunnes he myönsivät olevansa juutalaisia vain päästäkseen kärsimästä. Wiesenthal aavisti, että Waltke ei ensi töikseen tappaisi häntä, vaan hänen kiinnostuksensa oli kohdistunut Wiesenthalin keräämään listaan, jossa Walkenkin nimi mainittiin. Simon Wiesenthal vietiin pimeällä pihalla odottavaan kuorma-autoon; Wiesenthal oli piilottanut hihaansa partakoneen terän ja kahdella nopealla viillolla hän leikkasi ranteensa auki ja pyörtyi kuorma-auton lavalle.

Tohtori Josef Mengele oli pahamaineinen ja julmien ihmiskokeiden tekijä, joka sodan jälkeen pakeni Etelä-Amerikkaan.

Wiesenthal hoidettiin ensimmäisenä juutalaisena potilaana vankilan sairaalassa kuntoon. Waltke antoi erityisohjeen edistää Wiesenthalin toipumista erikoisruokavaliolla, johon lukeutui vahvoja keittoja, vihanneksia ja maksaa. Näin Waltke pääsisi taas mahdollisimman pian kuulustelemaan Wiesenthalia tämän listasta. Seuraavana yönä sellissään Wiesenthal yritti vielä ottaa henkeään hirttäytymällä vyöhönsä. Häntä kuitenkin vielä huimasi ja hän kaatui herättäen vankitoverinsa. Nyt vartijat sitoivat Wiesenthalin jo sänkyynsä. Waltke määräsi kuulustelun seuraavaksi aamuksi 16.7.1944 klo 9.

Wiesenthal ei sinä yönä saanut nukuttua ja ulkoa kuului tykistön pauketta ja lentokoneiden ääniä; ilmeisesti Neuvostoliiton joukot olivat lähestymässä. Aamulla kaikki vangit vietiin pihalle, jonne oli pystytetty pitkä pöytä ja sillä paljon paperia kasoissa. Pöydän takana istuivat Waltke ja Engels-niminen SS-mies. Engels luki papereista vankien nimiä ja nämä istutettiin pöydän toiselle puolelle. Jonkun aikaa papereita tutkittuaan Engels antoi tuomionsa osoittamalla peukalonsa suunnalla vangin kohtalon; oikealla puolella ryhmä vain kasvoi kasvamistaa, ja heidän kohtalonaan oli kuolemantuomio. Kun Wiesenthalin vuoro tuli, sanoi Waltke Engelsille: ”Se on hän.” Tästä kiinnostuneena Engels tokaisi: ”Ahaa!”, ja lähetti Wiesenthalin peukalonsa liikkeellä oikealle puolelleen.

Wiesenthal huomasi pihan toisella puolella juutalaisryhmän, jonka mukana hän olisi halunnut tulla haudatuksi. Äkkiä kuului kovaa ääntä ja räjähdys vavisutti pihaa. Oli tuli- ja savipatsaita ja pöydälle olleet paperipinot lensivät ympäri pihaa sekä seurasi suuri sekasorto. Wiesenthal juoksi nopeasti pihan halki juutalaisten ryhmään ja pian kaksi SS-miestä kokosi ryhmän kuorma-autoon, joka kuljetti heidät Janowskan keskitysleiriin. Muutaman tunnin kuluttua juutalaiset leirissä koottiin komentaja SS-Hauptsturmführer Friedrich Warzokin eteen. Vankien edessä kävellessään komentaja pysähtyi Wiesenthalin eteen ja puhutteli häntä ”vanhaksi tutuksi” tiedustellen tältä, kuinka oli onnistunut paeta. Wiesenthal kertoi komentajalle hieman muunneltua totuutta, jottei olisi sotkenut Kohlrautzia asiaansa. Komentaja Warzok muuttui tämän jälkeen ystävälliseksi Simon Wiesenthalia kohtaan ja käski ampua kaikki muut juutalaiset pihalla. Komentaja pyysi Wiesenthalia seuraamaan perässään virkahuoneeseensa, jossa hän esitteli Simon Wiesenthalin muille SS-miehille ”kotiin palanneena tuhlaajapoikana”.

”Taisitte luulla, että olisin käskenyt ampua teidät niin kuin muutkin!, hän sanoi Wiesenthalille. ”Ihmiset kuolevat täällä silloin, kun minä haluan heidän kuolevan. Menkää takaisin entiseen parakkiinne. Ei mitään töitä ja kaksinkertaiset ruoka-annokset teille.” Kuin unessa Wiesenthal käveli parakkiinsa; Warzok, jonka kontolla oli vähintään seitsemän tuhannen ihmisen kuolema, oli antanut hänen elää ja määrännyt hänelle vielä kaksinkertaiset ruoka-annoksetkin! Kaupungin 149 000 tuhannesta juutalaisesta oli jäljellä nyt leirin kolmekymmentäneljä miestä ja naista. Warzok oli ensin päättänyt ammuttaa heidätkin, mutta sitten SS-Brigadeführer Katzmann päätti antaa heidän elää. Niin kauan kun SS-miehillä oli vartioitavaa, heitä ei lähetetty rintamalle.

Juutalaisvangit marssitettiin läpi kaupungin, jota tulitettiin raskaasti. Rautatieasemalla vangit pakattiin tavaravaunuihin, jotka jo ennestään pursuivat puolalaisista. Joku pelkäsi, että vangit nyt kaasutettaisiin tavaravaunuihin, mutta vaunuihin laitettiin myös SS-mies Blumin musta koira ja häkeissä olevia kanarialintuja. Siitä Wiesenthal tiesi, että heitä ei kaasutettaisi, koska eläimet olivat tärkeitä SS-miehillekin. Seuraavan aamuna kuljetus saapui Przmyslin kaupunkiin ja Warzok ilmoitti vangeille, että heidät oli myyty ”ei-saksalaisina pakkotyöläisinä” Todt-järjestölle (valtion valvomalle järjestölle), joka rakensi mm. linnoituslaitteita. Vankien täytyi nyt unohtaa olleensa koskaan keskitysleireillä ja että he olivat juutalaisia. Muutoin heidät ammuttaisiin välittömästi. Tästä eteenpäin juutalaiset saivat täysin samat päivittäiset ruoka- alkoholi- ja savukeannokset kuin SS-miehetkin.

Melkein kahdensadan SS-miehen henkivakuutuksena toimi nyt kolmenkymmenenneljän juutalaisvangin joukko. Lopulta meistä tuli keskenään kuin yhtä perhettä. Komentaja Warzok kertoi heidän yrittävän paeta Slovakian metsiin, missä voisi piileskellä siihen asti, kunnes sota loppuisi. Dobromilin kaupungissa ei ollut enää rautatietä, joten ryhmän täytyi jatkaa matkaa jalan. Valtatiellä tuli vastaan siviiliväestöä, joka pakeni sodan jaloista ja rintamalle marssitettiin apaattisia saksalaissotilaita. Puolassa asustavien saksalaisten sotilaiden kolonna aikoi ohittaa heidät, mutta Warzok joukkoineen pysäytti heidät ja takavarikoi heiltä kolmekymmentä hevosta rattaineen. Matka jatkui nyt hevoskärryin; jokaisessa kärryssä oli yksi juutalainen työmies ja puoli tusinaa SS-vartijaa. Ryhmä saapui lopulta viimeiselle, San-joen ylittävälle, sillalle, jossa tungos oli melkoinen. Heidän edessään sillan ylitystä oli yrittämässä saksalainen sotilasosasto. Jos he jäisivät odottamaan sotilasosaston ylitystä, SS-miehet saattaisivat joutua vihollisen vangiksi.

Komentaja Warzok kiilasi miestensä kanssa sotilasosaston ohi ja aseilla uhaten pääsi SS-miehet vankiensa kanssa kulkemaan sillan yli länsipuolelle. Yli päästyään he vielä dynamiitilla räjäyttivät sillan ja saksalainen sotilasosasto jäi vihollisen vangiksi. Paljon myöhemmin Simon Wiesenthal käytti tätä tositapausta kertoakseen entisille Wehrmachtin upseereille ”toverihengestä”. Nämä upseerit olivat ensin järjestelmällisesti kieltäytyneet auttamasta Wiesenthalin tämän SS-tutkimuksissa, koska se oli – niinkuin he kertoivat – vastoin toverihenkeä. Kuultuaan kuitenkin Wiesenthalin kertomuksen, he yleensä myös auttoivat tätä eteenpäin tutkimuksissaan.

Chelmiecin kylässä Warzokin miehet piirittivät erään kirkon, jossa oli messu käynnissä. Kaikki miehet, naiset ja lapset pidätettiin ja otettiin mukaan vangeiksi; Warzok halusi tasapainottaa vankien ja vartijoiden määrää. Neu-Sandecin kaupungissa Warsokin ryhmä rakensi hetken aikaa esteitä panssarivaunuille. Kun vihollisen joukot alkoivat lähestyä kaupunkia, ryhmä ravisti jälleen kaupungin pölyt jaloistaan. Nyt matka suunnattiin Plaszovin keskitysleiriin Krakowan lähelle. Leirillä kaksi ryhmän SS-miestä, Dyga ja Wurz, veivät suurimman osan ryhmän juutalaisista läheiseen metsään ja teloittivat heidät ampumalla. Näin saksalaiset osoittivat jälleen veljellistä huolenpitoa.

Plaszovin keskitysleiristä vietiin 15.10.1944 useita tuhansia vankeja Grossrosenin leiriin lähelle Breslauta. Grossrosenin leirissä oli noin kuusi tuhatta juutalaista vankia; Wiesenthal sai kuulla täällä huhuja Varsovan taisteluista ja hän yritti kuumeisesti saada jotakin tietoa vaimostaan. Tuolloin hän ei vielä tiennyt, että vaimo oli saanut elokuussa viestin: ”Gestapon mies Waltke pidätti Wiesethalin, joka leikkasi ranteensa auki ja on nyt kuollut.” Leiriin tuotiin joukko puolalaisia Varsovasta kohta Varsovan kapinan jälkeen. Wiesenthal keskusteli erään miehen kanssa, joka oli asunut Topiel-kadulla numerossa 7, kun hänen vaimonsa asuin samalla kadulla talossa numero 5. Simon Wiesenthal ei kuitenkaan uskaltanut paljastaa edes tälle vangille hänen tiedustelleensa omasta vaimostaan. Vanki kertoi tunteneensa mainitun naisen, mutta epäili kadun kohdanneen totaalisen tuhon saksalaisten toimesta.

 Mauthausenin keskitysleirin pääportti.

Vuoden 1945 alussa puna-armeija lähestyi uhkaavasti Grossrosenia ja vankeja alettiin marssittaa Chemnitziin ja edelleen peltojen poikki ja metsien läpi Weimariin, läheiseen Buchenwaldin keskitysleiriin. Koska lunta oli kovasti ja kylmä vaivasi vankeja, SS-miehet ampuivat armotta kaikki matkalle nääntyneet ja maahan kaatuneet. Buchenwaldissa Wiesenthal ei ennättänyt kauhaa vanheta, sillä 3.2.1945 hänet siirrettiin kolmen tuhannen vangin kanssa kuorma-autoilla kolme päivää kestävällä matkalla Itävallan pahamaineisimpaan keskitysleiriin, Mauthauseniin. Matkan aikana monet vangit kuolivat janoon ja nälkään. Vankeja oli jokaisessa kuorma-autossa noin sataneljäkymmentä, ja kuolleet vangit seisoivat elävien joukossa. Vangit olisivat halunneet poistaa matkan aikana kuolleet tien varteen, mutta sitä heille ei sallittu. Lopulta jäykät ruumiit toimivat lavalla vankien istuimina.

Mauthausenin keskitysleirin krematorion polttouuneja.

Mauthausenin leirin kaasukammio.

 

Kolmesta tuhannesta matkalle lähteneestä vangista perille Mauthauseniin selvisi tuhatkaksisataa vankia; kuuden ja puolen kilometrin marssilla rautatieasemalta Mauthausenin keskitysleirille kuoli vielä satakahdeksankymmentä vankia. Mauthausenin keskitysleiri sijaitsee Itävallan toiseksi isoimmasta kaupungista, Linzistä, kolmekymmentä kilometriä itään päin. Vangit marssitettiin yöaikaan leiriin, jotta todistajia olisi mahdollisimman vähän tapahtumalle. 

Mauthausenin keskitysleirin vankiparakki sisältä.

 Vankileiriin on pysytetty vainajille muistomerkki.

 

Yö oli kirkas ja järkyttävän kylmä, lumi hidasti vielä heikkokuntoisten vankien marssia. Simon Wiesenthal marssi tämän matkan heikkokuntoisena ruhtinas Radziwillin kanssa ja tekivät matkaa toisiaan tukien. Lopulta molemmat väsyivät niin totaalisesti, että kaatuivat lumihankeen. Wiesenthal kuuli jostakin kysymyksen: ”Oletteko hengissä?”, ja sen jälkeen jostakin läheltä kuului laukaus. SS-vartijan omat sormet olivat ilmeisesti niin kohmeessa, että laukaus osui lumihankeen näiden miesten väliin. He jäivät hankeen makaamaan ja nukkumaan, ja maatessaan Wiesenthal kertoi kokeneensa jopa lämmön tunnetta hangessa. Leirin päällikkö oli kuitenkin lähettänyt kuorma-autot joukon perässä keräämään kaikki maahan kuolleet, jotta paikkakuntalaiset eivät aamulla näkisi, mitä oli tapahtunut. Niinpä Wiesenthalkin tuli nostetuksi kuorma-autoon ruumiskasojen kyytiin. Ruumiit kuljetettiin keskitysleirin krematorioon ja siellä työskentelevät vangit huomasivat, että Wiesenthal ystävänsä kanssa olikin hengissä. Onneksi juuri tuolloin paikalla ei ollut ainuttakaan SS-miestä. Vangit pääsivät suihkuun ja heidät kuljetettiin salaa käytävää pitkin suihkusta erääseen parakkiin vielä huonokuntoisina.

Mauthausenin leirin pahamaineinen komendantti Franz Ziereis.

Wiesenthalin ei uskottu elävän enää kauan, ja hänet sijoitettiin Mauthausenin keskitysleirissä VI kortteliin, kuolemankortteliin. Tässä paikassa säilytettiin niitä vankeja, jotka eivät pystyneet enää työntekoon ja joiden odotettiin kuolevan hyvin pian. Simon Wiesenthal painoi enää vain neljäkymmentäviisi kiloa ja päivittäinen, huonolaatuinen keittoannos sisälsi vain kaksisataa kaloria; toisin sanoen vangit elivät aliravitsemuksessa. Parakin vangit olivat jo niin huonossa kunnossa, että he vain makasivat tylsinä kerrossängyissään kykenemättä enää istua tai puhumattakaan kävelystä. 

Leirin vangeilla teetettiin raskaita töitä mm. kivilouhoksilla.

 

Simon Wiesenthal katsoi selviintyneensä hengissä ainoastaan lujalla tahdonvoimalla. Häntä auttoi myös muuan puolalainen luottovanki, kahvikauppias Eduard Staniszewski, joka toi hänelle aina toisinaa leivänpaloja. Eduard istui Wiesenthalin laverilla ja he mielellään suunnittelivat, mitä tekisivät sodan loputtua. He ymmärsivät, ettei sota voinut enää jatkua kovin pitkään, koska ilmasta kuului jatkuvasti amerikkalaisten koneitten ääniä. Eduard Staniszewski halusi sodan loputtua palata Puolaan, jossa avaisi kauniin kahvilan. Hän ehdotti, että arkkitehti Simon Wiesenthal suunnittelisi kahvilan hänelle.

Himler vieraili vuonna 1941 Mauthausenissa.

”Hän toi minulle paperia ja kyniä, ja aloin piirtää”, Wiesenthal kertoi. ”Se auttoi minua unohtamaan, missä olin, ja vei ajatukseni pois kuolemasta ja ympärilläni olevista kuolevista ihmisistä. Tein tarkkoja piirustuksia kahvilaa varten. Suunnittelin jopa tarjoilijoiden puvut. Makasin selälläni laverilla ja tein niin paljon piirustuksia, että niistä tuli kokonainen kirja. Staniszewski oli hyvin tyytyväinen ja toi minulle enemmän leipää. Puhuimme tuntikausia mattojen väreistä ja pöytien muodoista. Hän vei piirustukset mukanaan. Tapasin hänet monta vuotta sitten, ja hän kertoi, että hänellä oli yhä piirustukseni. Ikävä kyllä hän epäonnistui aikeissaan, eikä kahvilaa rakennettu koskaan.”

Simon Wiesenthal toimistossaan Wienissä tutkimassa natsien jälkiä.

Amerikkalaiset sotilaat saapuivat ja vapauttivat Mauthausenin keskitysleirin 5.5.1945. Monet leirin vangeista olivat niin huonossa kunnossa, että lähes kolmetuhatta vankia kuoli vielä leirin vapautuksen jälkeenkin heikon kuntonsa vuoksi. Simon Wiesenthal selvisi natsien vankileireistä moneen otteeseen kuin ihmeen lailla. Hän perusti Wienin kaupunkiin toimistonsa ja omisti elämänsä monien natsirikollisten jäljittämiseen ympäri maailmaa. On arveltu, että hänen toimintansa ansiosta vähintään 1 200 natsia on jäänyt kiinni ja toimittettu rikoksistaan tuomioistuinten eteen. Simon Wiesenthal eli värikkään ja rikkaan elämän, joka päättyi lopulta Wienissä 20.9.2005, 96 vuoden iässä.

 Mauthausenin keskitysleirin vankeja amerikkalaisten vapautettua leirin 5.5.1945.