Frans Oskar Merikanto (10. osa)

Säveltäjä Pjotr Tšaikovski kirjoitti 2.1.1888 Leipzigistä kirjeessään: ”Olen jo kolmatta päivää Leipzigissa. Tänään oli Gewandhausissa ensimmäinen harjoitukseni. Kärsin sitä ennen koko illan ja yön ja koko aamun aivan kauheasti, mutta kaikki sujui aivan hyvin. Eilen oli julkinen kenraaliharjoitus. Olin edellisenä iltana uskomattoman hermostunut ja ennen kuin menin lavalle suorastaan kuolin. Mutta menestys oli epätavallinen, mitä lämpimin ja mairittelevin. Orkesteri, kriitikot, kaikki musiikkiin läheisissä suhteissa olevat suhtautuivat minuun epätavallisen rakastettavasti ja myötätuntoisesti, ja eilisen menestyksen jälkeen minusta tehtiin jonkinmoinen triumfaattori. Tänään illalla kaikki voi muuttua, koska voin mennä konsertissa niin sekaisin, että se on kauheaa.

Olen tutustunut täällä uskomattomaan määrään ihmisiä. Heistä erottuvat Brahms ja Grieg. Brahms on möhömahainen hummaaja, jonka kanssa ryyppäsin eilen illalla Brodskin luona aika lailla. Olin hummaamassa Brahmsin kanssa; hän on hirveä juomisen ystävä, erittäin sydämellinen eikä ollenkaan ylpeä ihminen, kuten olin kuvitellut.

Brodskin luona oli Brahmsin uuden trion [op. 101] harjoitus; Brahms soitti itse pianoa. Brahms on punakka, lyhyenlainen mies, jolla on iso maha. Hän suhtautui minuun hyvin lempeästi. Sitten oli illallinen. Brahms on kauhea juoppo. Vielä oli tavattoman sympaattinen Grieg. Illalla oli Gewandhausin konsertissa, missä Joachim ja Hausmann soittivat Brahmsin uuden konserton molemmille soittimille ja Brahms itse johti. Istuin johtajiston aitiossa ja tutustuin niin suureen määrään eri ihmisiä, että heitä on mahdoton luetella. On mahdoton kuvitella, miten upea Gewandhaus-sali on. Se on kaikkein jumalaisin konserttisali, mitä olen eläessäni nähnyt.

Harjoitus oli tänään aamulla… Brahmsin kanssa (joka oli harjoituksissa) tapasin monta kertaa eilen ja tänään. Me ujostelimme toisiamme, koska emme rakasta toisiamme, vaan koska hän päinvastoin yrittää kauheasti olla miellyttävä. Mutta se, joka kerrassaan lumosi minut, oli Grieg. Hän oli hurmaavan sympaattinen henkilö, samaten kuin vaimonsa. Reinecke on hirveän ystävällinen. Hän esitteli minut ennen ensimmäistä harjoitusta orkesterille, ja minä pidin saksankielisen puheen. ’Meine Herren, ich kann nicht Deutsch reden, aber ich bin stolz, dass ich mit einen… so… das heisst… ich bin… stolz… ich kann nicht…’ Sellainen oli puheeni. Orkesteri täällä on erinomainen; en tiennytkään, että meidän orkesterimme, niin hyviä kuin ne ovatkin, jäävät kuitenkin jälkeen saksalaisista.

Konsertti meni hyvin. Fuugan jälkeen aplodeerattiin voimakkaasti, samaten toisen osan jälkeen, kolmannen osan ja Marche miniaturen jälkeen vähemmän. Sarjan päätyttyä minut kutsuttiin esiin kaksi kertaa. Yleensä vastaanotto oli erittäin hyvä, mutta ei mitään verrattuna siihen, millainen se oli harjoituksissa [4.1.1888], jossa yleisö koostuu opiskelijoista ja muusikoista. Olin konsertin jälkeen illanvietossa, jonka Reinecke järjesti kunniakseni. Hän kertoi minulle paljon mielenkiintoista Schumannista. Sen jälkeen piti mennä vielä venäläisten opiskelijoiden illanviettoon. Palasin myöhään yöllä.”

Merikanto kirjoitti toisessa musiikkikirjeessään 28.3.1888 arvostelevasti matalasta karsintakynnyksestä: ”Paha vaan, että tähän opistoon otetaan oppilaita jos jonkinlaisia. Tarkoitan, ettei ole minkäänlaista määrää, paljonko oppilaan on velvollisuus osata, päästäkseen opistoon. Tulee useinkin oppilaita, jotka sisäänpäästö-tutkinnossaan kerrassaan huonosti soittavat jonkun yksinkertaisen kappaleen eikä heillä musiikinteoriasta ole vähintäkään tietoa. Jos he sitten pari vuotta opistossa ovat, eivät he vielä ole taiteilijoita, ja kuitenkin he voivat kerskata, että ovat Leipzigin Konservatoriossa pari vuotta opetusta nauttineet.

Mikä vielä pahempi on, on se seikka, että useat, etenkin varakkaat Amerikkalaiset ja Englantilaiset, tulevat tänne vaan huvittelemaan, ja jotta heillä olisi kaunis syy täällä olla, ovat he konservatorion oppilaita. Täällä he sitten tuhlaavat rahojaan eivätkä opinnoista piittaa paljon ollenkaan, kunnes vanhemmat pakottavat heidät kotimaahan palaamaan. Hiljan matkusti eräs nuori Amerikkalainen täältä, saatuaan vanhemmiltaan kirjeen, että hänen pitää kotiin palata. Ei yksikään toveri tietänyt hänen lähdöstään, ennenkuin hän Pariisista lähetti sähkösanoman eräälle konservatoristille ja pyysi tämän ilmoittamaan tovereille, että hän on matkalla kotiinsa.”

Tämän jälkeen Oskar Merikanto kuvaa ongelmaa, joka ei ole helpottanut vuosien kuluessa: ”Leipzigilaiset eivät oikein pidä konservatoristeista. Ne muka tuolla ’ijanikuisella linkuttamisellaan’ häiritsevät heidän rauhaansa. Senpätähden ei konservatoristeista huolitakaan kaikkiin perheisiin. Tahdonpa kertoa erään jutun kahdesta konservatoristista, jotka asuivat samassa perheessä.”

Merikannon tarina kertoi kahdesta pianistista, jotka kohtelivat kaltoin huonosti äänieristettyä taloa harjoittelemalla yhtä aikaa pianonsoittoa. Pianistit eivät myöskään piitanneet talossa sovituista harjoitteluajoista tuon taivaallista. Lopulta molemmat pianistit saivat häädön talosta.

Frans Oskar Merikanto jatkaa kirjeessään hieman mielenkiintoisella tilastotiedoilla; Leipzigin konservatoriossa on noin 600 oppilasta, joista saksalaisten opiskelijoiden osuus oli suurin eli 322 oppilasta. Amerikkalaisia opiskelijoita Leipzigi konservatoriossa oli 101, ja Tanskasta sekä Suomesta oli vähiten opiskelijoita, molemmista kaksi opiskelijaa. Merikannon lisäksi Leipzigissa opiskeli musiikkia myös Ilmari Krohn. Leipzigin konservatorion uusi rakennus otettiin käyttöön 5.12.1887. Tässä vihkiäistilaisuudessa oli myös Frans Oskar Merikanto mukana. Näin hän kuvaa tilaisuutta:

”Tässä tilaisuudessa sai Konservatorion johtaja Sachsenin kuninkaalta ritarimerkin sekä oppilailta suuren hopeamaljan. Tämä johtaja tohtori O. Günther on sekä opettajiston että kaikkien oppilasten lempimä vanhus. Hän on nerokkaasti johtanut opiston työtä jo isot ajat, ja ystävällisyydellään ja hyväsydämellisyydellään on hän vaikuttanut niin oppilaisiin, että he kaikki kunnioittavat häntä isänään.

Uusi konservatorio on Leipzigin pulskimpia rakennuksia. Tahdonpa viedä lukijani sen muurien sisäpuolelle ajatuksissa ihailemaan tätä suurenmoista laitosta. Rakennuksen ulkoseinällä on kullatuilla kirjaimilla sanat ’Königl. Conserwatorium der Musik’. Kolmen rinnakkain olevan parati-oven kautta päästään etehiseen, josta kolmen lasioven kautta tullaan suureen alakertaan. Vasemmalla on nähtävänä ensin ilmoitustaulu, jossa ensinnäkin silmään pistää luettelo, missä huoneessa kukin opettaja antaa opetustaan. Vasemmalla on vielä opiston kanslia ja opiston juhlasali.

Tämä jälkimmäinen on hienosti koristettu sali. Perällä on soittolava, jossa seisoo 2 flygeliä ja 3-mauaaliset urut. Soittolavalta katsellessamme näemme vastapäisellä seinällä johtokunnan lehterin yläpuolella Konservatorin perustajan Mendelssohnin rintakuvan sekä sen alla kullatuilla kirjaimilla sanat: ’Edles nur künde die Sprache der Töne.’ Lehterien reunassa nähdään soittotaiteen etevimpien mestareiden nimet.

Alakerrassa oikealle sisäänkäytävästä on 12 opetushuonetta. Sisäänkäytävästä suoraan eteenpäin vievät vasemmalle ja oikealle jakaantuvat portaat toiseen, kolmanteen ja neljänteen kertaan. Näissä kerroksissa on vaan odotus- ja opetushuoneita. Koko laitoksessa on 50 opetushuonetta, joista 2 ovat urkuhuoneita ja kaikissa muissa on yksi Blüthnerin flygeli. Opetusta annetaan kaikissa soittokoneissa, yhteissoitossa, solo- ja köörilaulussa, musiki-teoriassa, sävellystaiteessa ja Italian kielessä.

Konservatorion entisiä ja nykyisiä opettajia verrattaessa täytyy tunnustaa, että entisissä, etenkin Mendelssohnin aikana, oli enemmän tunnetuita soittoneroja kuin nykyään. Mendelssohnin aikana oli opistossa opettajana esim. Schumann v:sta 1843, David, Hiller, molemmat v:sta 1843, Moscheles v:sta 1846, Joachim v:sta 1849. Ohimennen tahdon mainita, että Konservatorion oppilaista kokoonpantu orkesteri (noin 30 tai 40 soittajaa) on etevyydessään kaupungin orkestereista ensimmäinen.”

Frans Oskar Merikanto katsoi, että ”yleensä ulkomaalaisissa löytyy enemmän eteviä ja ylipäänsä etevämpiä soittajia kuin saksalaisissa oppilaissa”, joita Merikanto sittemmin luettelee suuren joukon. Suurin osa heistä on kylläkin jo vaipunut unhoituksen alhoon, paitsi norjalainen viuluniekka Johan August Halvorsen (s. 15.3.1864 Drammen, Norja ja k. 4.12.1935 Oslo) sekä kolmesta etevästä sävellysoppilaasta viimeinen, ”kansalaisemme Ilmari Krohn”.

Oskar Merikanto havaitsi kuivanpuoleisesta luettelostaan aihetta pieneen huumoriin, jonka hän höysti vallan pienellä tarinallaan näin: ”Naisista ei löydy etevää violonselli-soittajaa. Löytyy kuitenkin useita nais-oppilaita, jotka tätä soittokonetta soittavat, muuan muassa eräs nuori rouva. Hän soitti eräässä iltamassa violonselli-konsertin. Vaikeimmassa paikassa kappaletta eukko-parka takertui – ei muistanut eteenpäin – täytyi panna omia joukkoon, mutta tuo ’oma’ viilsi kuulijain korvia niin että he panivat aika rähinän salissa toimeen, joka taas vaikutti, ettei rouva-parka päässyt omillaan pitkälle, vaan täytyi jättää sen osan kappaletta sikseen.” Tämä kirjoitus oli Frans Oskar Merikannolta melko sovinistista tekstiä; miesoppilas tuskin olisi yllyttänyt häntä kirjoittamaan vastaavaa anekdoottia lehdessä.