Frans Oskar Merikanto (11. osa)

Frans Oskar Merikannolle oli jo selvää viimeistään huhtikuuhun 1888 mennessä, että seuraavan vuoden musiikkiopinnot ilman uutta rahoitusta eivät hänellä jatkuisi Leipzigissä. 13.4.1888 Merikanto laati itse hakemuksen Suomen senaatille näillä sanoilla: ”Suurivaltaisin, armollisin Hallitsija, Hänen Majesteettinsa Keisari ja Suuriruhtinas! Täten rohkenen nöyrimmällä alamaisuudella lähestyä Hänen Majesteettiaan nöyrimmästi pyytäen, että Hänen Majesteettinsa armossa suvaitsisi antaa minulle apua yleisistä varoista, voidakseni vielä tulevan talven yli pitkittää taide-opintojani täkäläisessä konservatoriossa. Nöyrimmällä alamaisuudella Hänen Majesteettinsa halpa palvelija Oskar Merikanto.”

Omalta soitonopettajaltaan, professori Robert Papperitzilta, Oskar Merikanto sai hakemuksensa tueksi seuraavan sisältöisen lausunnon: ”Herra Merikanto on paneutunut teoreettisiin ja urkuopintoihinsa tähän mennessä kiitettävällä ahkeruudella ja osoittanut kiistatonta lahjakkuutta. Saavutettujen tulosten perusteella voi päätellä, että hän kehittyy edelleenkin suotuisasti ja toivoa, että hänen taiteellinen kehityksensä johtaa lopulliseen kypsyyteen, jos hänelle on suotu jatkaa pyrintökään täkäläisessä konservatoriossa ilman keskeytystä.”

Pianisti ja pedagogi Theodor Coccius (s. 8.3.1824 ja k. 24.10.1897) kirjoitti Oskar Merikannon pyynnöstä vähemmän mairittelevan lausunnon stipendihakemuksen liitteeksi: ”Pianonsoitto. Osoitti aluksi vähän kiinnostusta, jäi usein pois ja pyysi lopuksi minun asemastani toista opettajaa. Soitti Beethovenin sonaatin op. 28 aluksi sotkuisesti, mutta ohjeitteni jälkeen henkevästi ja tunteikkaasti.” Oli melko kummallista, että Oskar Merikanto ylipäätään pyysi suositusta Theodor Cocciukselta, sillä seuraavan opettajansa kanssa Merikanto tuli paljon paremmin toimeen.

Leipzigissa samoin opiskelleen Ilmari Krohnin sukulaiselta, Gustav Schreckiltä, Oskar Merikanto sai jälleen käyttökelpoisen lausunnon hakemukseensa: ”Herra Merikanto on ahkera ja erittäin lahjakas oppilas. Monet hänen sävellyksistään tähän asti harjoitelluissa yksinkertaisemmissa muodoissa ovat erittäin tyydyttäviä; sisältö on saanut yhä lisää noblessia, ja viimeiset kappaleet ovat verrattain erittäin hyviä. Pyrintöjään jatkaessaan hän toivottavasti saavuttaa kauniin taiteellisen päämäärän.”

Merikannon laulunopettaja Klesse omassa lausunnossaan lopuksi ilmaisi lyhyesti, että Merikanto on käynyt laulutunneilla ahkerasti ja että hän on myös erittäin musikaalinen. Nämä kaikki lausunnot Oskar Merikanto liitti oman stipendihakemuksensa liitteeksi. Hakemus tuottikin jälleen tulosta; Oskar Merikannolle myönnettiin seuraavan vuoden musiikkiopintoihin 700 markkaa, summa, joka oli kuitenkin 100 markkaa vähemmän kuin Ilmari Krohnille myönnetty uusi musiikkistipendi. Merikannon tuleva työkaveri, laulaja Abraham Ojanperä, sai puolestaan 600 markkaa musiikkiopintoihinsa. Jälleen kuvanveistäjä Emil Wikström kartutti omaa opiskelurahastoaan 1500 markalla, johon saattoi kyllä vaikuttaa myös Wikströmin materiaalikustannusten määrä.

Frans Oskar Merikannon kolmas musiikkikirje sanomalehdelle ilmestyi vasta 15.5.1888. Tässä kirjeessään Merikanto alkoi paremminkin raportoida Leipzigin tapahtumia. Merikanto mm. kirjoitti Saksin kuningasparin käynnistä Leipzigin kaupungissa ja sen kuuluissa konservatoriossa, joka oli tapahtunut helmikuun loppupuolella 1888. Näin Oskar Merikanto itse kirjoitti asiasta:

”H. Majesteettisa olivat ilmoittaneet haluavansa nähdä vaan opiston juhlasalia. Opiston johtaja ehdotti taas, että korkeille vieraille samalla pidettäisiin konsertti. Niin tapahtuikin. Oli määrä-hetki käsissä. Sali oli täynnä yleisöä, lehterit täynnä opiston oppilaita. Jokainen oli juhlapuvussaan, sillä eihän sellaista hetkeä joka päivä saa nauttia. Syvä hiljaisuus vallitsi salissa. Puolen tunnin päästä ilmaantui kuningas Albert johtajan ’loosiin’, pari hoviherraa ja yksi hovineiti seurassaan. Kuningatar tuli hiukan myöhemmin, johtokunnan antama jättiläis-kukkavihko kädessään. Kun kumpaakin korkeata vierasta oli kolme-kertaisella ’Hoch’-huudolla tervehditty, alkoi konsertti. Ensinnä oli ohjelmassa Sonati (F-molli) uruilla Mendelssohn’ilta. Sen soitti hra Oeser (opiston etevimpiä urunsoittajia). Kappaleen loputtua odotettiin, että kuningas aloittaisi ’aplodeerausta’, mutta kun ei sieltä mitään kuulunut, oltiin tietysti hiljaa.”

Kun ensin kuullun urkumusiikin jälkeen saatiin nauttia salissa neiti Rutscherdin lauluesityksestä, vaihtui myös kuninkaankin suhtautuminen musiikkiin. ”Ja mikä kunnia – kuningas taputti käsiään! Me konservatoristit hymyilimme tietysti itseksemme ja tuumailimme: laulu on Konservatoriossa huonolla kannalla, ja juuri laulu tuli niin suuresti palkituksi. Toiset taas tuumasivat, että kuningas taputti käsiään vaan sentähden, että hän tahtoi hienosti esiintyä naista kohtaan.”

Salissa oli esitysvuorossa laulusuorituksen jälkeen Oskar Merikannon kaupungin parhaaksi mainostama konservatoristien orkesteri. Jälleen kuningas ei ilmeisesti ymmärtänyt orkesterin ansioita, sillä kuningas jätti esityksen jälkeen jälleen aplodit antamatta. Oskar Merikanto kirjoitti asiasta näin: ”Nyt oli konsertti loppu, korkeat vieraat lähtivät pois. Mikä konservatoristeja harmitti, oli se, ettei kuningas sanallakaan ilmaissut kiitollisuuttaan hänen kunniakseen pidetyn konsertin johdosta, ei myöskään toivottanut onnea uudelle Konservatoriolle, eikä – sanonut ’hyvästi’ lähtiessään. – Parin päivän päästi nähtiin kuningaspari Gewandhaus -konsertissa. Mikä tuon konsertin teki suurenmoiseksi, oli, että siinä esiintyi Sarasate!”

Pablo Martin Melitón de Sarasate y Navascues (s. 10.3.1844 Pamplona ja k. 20.9.1908 Biarritz) oli aikanaan espanjalainen säveltäjä sekä kuuluisa viulisti. Sarasate opiskeli ensin Madridissa ja vielä myöhemmin hän opiskeli mm. Pariisin konservatoriossa. Pablo Sarasate esiintyi konserttiviulistina ensimmäistä kertaa vuonna 1860. Lontoossa Sarasate esiintyi jo vuonna 1861. Myöhemmin uransa aikana Sarasate esiintyi kaikkialla Euroopassa sekä Pohjois-Amerikassa. Pablo Sarasate kuoli keuhkokatarriin vain 64-vuotiaana.

Suurin osa Pablo Sarasaten sävellyksistä oli hänen kirjoittamaa virtuoottista viulumusiikkia, joka yhä edelleen kuuluu viulistien kantaohjelmistoon. Sarasate teki samoin runsaasti sovituksia aikansa suosituista sävellyksistä, kuten Carmen-fantasian ranskalaisen säveltäjä Alexandre César Léopold ”Georges” Bizet’n (s. 25.10.1838 Pariisi ja k. 3.6.1875 Bougival) Carmen-oopperan pohjalta. Ranskalaisen säveltäjä ja viulisti Eduard Victoire Antoine Lalon (s. 27.1.1823 Lille ja k. 22.4.1892 Pariisi) Symphonie espagnole ja ranskalaisen romantiikan ajan säveltäjä Charles-Camille Saint-Saënsin (s. 9.10.1835 Pariisi ja k. 16.12.1921 Alger) Introduction et Rondo Capriccioso on omistettu Pablo Sarasatelle, jonka viulutaide vaikutti sävelteosten espanjalaissävyihin. Omassa testamentissaan Pablo Sarasate lahjoitti vuonna 1724 rakennetun italialaisen jousisoitinrakentaja Antonio Stradivarin (s. n. 1644 Cremona ja k. 18.12.1737 Cremona) valmistaman viulunsa Madridin kuninkaalliselle konservatoriolle.

Pablo Sarasaten vierailukonsertti olisi toki ollut huomattavasti mielenkiintoisempaa raportoitavaa kuin kuningas Albertin vierailu Leipzigin konservatoriolla. Valitettavasti kuitenkin Oskar Merikanto keskittyi vain hyvin niukasti Pablo Sarasateen kuvailemalla konsertin yleisön hurmiota sekä toteamalla, että muuan henkilö kertoi Sarasaten pizzicatojen sekä sydämeenkäyvän pianissimon ”siirtävän kuulijan aivan toiseen maailmaan.” Arvion ilmaisija oli mitä ilmeisemmin Oskar Merikannon naispuolinen konserttiseuralainen.

Frans Oskar Merikanto käytti huomionsa vielä artikkelissaan Leipzigin oopperaan; hän kehui itävaltalaista sopraanoa, Pauline Luccaa (s. 25.4.1841 ja k. 28.2.1908) kahdesta vierailusta säveltäjä Wolfgang Amadeus Mozartin vuonna 1790 Wienissä säveltämässä Cosi fan tuttessa. Samoin Oskar Merikanto ihaili Leipzigin oopperan omaa primadonnaa, rouva Stamer-Andrieszenia, ”vaikkei hänen ulkomuotonsa ole erittäin miellyttävä”, ainakaan Merikannon mielestä. Kolmantena laulajattarena Oskar Merikanto nostaa esille vielä muuan rouva Baumannin, josta Merikanto mainitsee: ”Hänen äänensä muistuttaa hyvin Alma Fohströmin ääntä, mutta hänen ’trillinsä’ eivät vedä vertoja ’Suomen satakielen’ liverryksille.”

Perusteellista työtä Oskar Merikanto tekee myös luettelemalla teatterin parhaat mieslaulajat. Tšaikovskia lukuun laskematta Oskar Merikanto ei jostakin syystä paljon huomiotaan anna kapellimestareille. Paikallisesta yleisöstä Oskar Merikanto kuvailee: ”Täällä on niin tuhmia musikalisia ihmisiä, että menevät ainoastaan silloin teatteriin, kun siellä annetaan joko ’Tannhäuser’… [luetteli miltei kaikki Wagnerin oopperat]. Ja muista mestariteoksista eivät ne piittaa vähääkään. Sellainen ’Wagnerismus’ on jo pois reunoiltaa.”

Huomionsa Oskar Merikanto antaa myös kotimaansa oopperan kehittämiselle. Hänen sanavalintansa saattavat vaikuttaa kömpelöiltä nykyaikana, mutta tärkeänä voidaan pitää hänen aatostaan siitä, että Suomen olisi tärkeää päästä mukaan samaan sivistysvirtaukseen.