Frans Oskar Merikanto (9. osa)
Oleskeltuaan Saksan Leipzigissa jo kuuden kuukauden ajan Oskar Merikanto alkoi paikata matkakassaansa kirjoittamalla musiikkikirjeitä Uuteen Suomettareen Suomeen. Muinoin tämä tapa oli hyvin yleinen käytäntö. Uusi Suometar ilmestyi maassamme autonomian kauden loppupuolella ja se ajoi suomalaisliikkeen poliittisia ja kulttuurisia tavoitteita. Lehden taustaryhmä kerääntyi historian professori Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen (vuoteen 1882 Georg Zacharias Forsman, s. 10.12.1830 Vaasa ja k. 13.11.1903 Helsinki) ympärille ja perusti syksyllä 1868 lehden. Lehden muita perustajia olivat mm. Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen veli, oikeustieteiden kandidaatti Jakob ”Jaakko” Oskar Fordman (s. 30.7.1839 Vähäkyrö ja k. 26.9.1899 Helsinki) sekä nuoret maisterit Antti Fredrik Jalava (vuoteen 1906 Almberg, s. 18.7.1846 Masku ja k. 3.7.1909 Helsinki) ja Johan Viktor Calamnius (s. 18.5.1838 Kruunupyy ja k. 26.6.1891 Kuopio). Lehden tärkeimpiä tavoitteita olivat suomenkielen saaminen viralliseksi kieleksi ruotsinkielen rinnalle, suomenkielisen koulutuksen kehittäminen ja koululaitosten perustaminen sekä kansanvalistuksen ajaminen. Lehti lopetettiin vuonna 1918 ja sen tilalle perustettiin Uusi Suomi -lehti.
Oskar Merikannon matkakirjeet Uuteen Suomettareen muodostuivat nopeasti omiin uomiinsa, sillä hän kuvaili tarkemmin omaa matkusteluaan ja vähemmän kaikkea muuta epäolennaista. 4.2.1888 ensimmäisessä musiikkikirjeessään Merikanto kirjoitti tähän tapaan: ”Leipzig on tunnettu musiikkikaupunki. Täällä musikalinen henkilö on tilaisuudessa nauttimaan elähyttävää soittoa yllin kyllin. Usein on pyörällä päästä, mihin konserttiin on meneminen, kun hyvää tarjotaan monella taholla. Ja kun useita konsertteja annettiin säännöllisesti, esim. nuo maailman kuuluisat ’Gewandhaus-konsertit’ joka viikko, niin ilolla odottaa sitä päivää, jolloin taas saa ravita itseään noilla hurmaavilla säveleillä, joita silloin satelee.”
Kirjeessään Oskar Merikanto kuvailee mm. konsertti- ja oopperasarjoja sekä lohduttaa omia lukijoitaan mm. seuraavasti: ”Vielä on se aika koittava, jolloin Suomi musiikinkin alalla niinkuin monella muullakin tieteen ja taiteen alalla, on nouseva kukoistukseen.” Sitten hän kertoo lisää; Leipzigin orkesteriin kuului tuolloin seitsemänkymmentä soittajaa – melko vähän siis – ja kuuluisaa orkesteria johti tuolloin 64-vuotias säveltäjä, pianisti ja kapellimestari Carl Heinrich Carsten Reinecke (s. 23.6.1824 Altona, Tanska ja k. 10.3.1910 Leipzig). Reinecke aloitti säveltämisen jo 7-vuotiaana ja esiintyi pianistina julkisesti ensimmäisen kerran 12-vuotiaana. Carl Reinecke aloitti vuonna 1843 konserttikiertueen, joka johti hänen nimitykseensä keisari Kristian VIII:n hovipienistiksi. Sellä hän viipyi vuoteen 1848 saakka. Carl Reinecke nimitettiin vuonna 1860 Leipzigin Gewandhaus-orkesterin kapellimestariksi ja pianonsoiton sekä sävellyksen professoriksi konservatorioon. Carl Reinecke kuoli Leipzigissa maaliskuussa 1910. Hän ennätti säveltää lähes kolmesataa julkaistua teosta, joita ovat mm. huilusonaatti Undine, useat oopperat – kuten Köning Manfred – ja monet kamarimusiikkiteokset. Hänen oppilaitaan olivat mm. Edvard Hagerup Grieg (s. 15.6.1843 Bergen ja k. 4.9.1907 Bergen), Christian August Sinding (s. 11.1.1856 ja k. 3.12.1941), Leoš Janáček (alk. Leo Eugen Janáček, s. 3.7.1854 Hukvaldy ja k. 12.8.1928 Ostrava), Isaac Manuel Francisco Albéniz y Pascual (s. 29.5.1860 Camprodon ja k. 18.5.1909 Cambo-les-Bains), Johan Severin Svendsen (s. 30.9.1840 Kristiania ja k. 14.6.1911 Kööpenhamina), Felix Weingartner (s. 2.6.1863 ja k. 7.5.1942) ja Max Christian Friedrich Bruch (s. 6.1.1838 Köln ja k. 20.10.1920 Berliini).
Orkesterista Merikanto kirjoitti muistiin: ”Yhteissoitto orkesterissa on erinomaisen puhdas. Jos sivu-ääniä joskus kuuluu, tulee se siitä, että joku viulunkieli katkesi, mutta sekin vahinko on pian korjattu, sillä tuossa tuokiossa tuo orkesterin palvelija toisen, valmiiksi viritetyn viulun soittajalle.” Gewandhaus-orkesterin salia Oskar Merikanto vaatimattomista kokemuksistaan huolimatta ylistää ”epäilemättä Saksan suurimmaksi ja kauneimmaksi konserttisaliksi.” Tässä asiassa Merikanto oli samaa mieltä säveltäjä Pjotr Iljitš Tšaikovskin (s. 7.5.1840 Votkinsk ja k. 6.11.1893 Pietari) kanssa.
Oskar Merikannolla oli alkuvuodesta myös tärkeää kerrottavaa: ”Uudenvuoden päivänä annetussa konsertissa saatiin nähdä suuri sävelniekka Johannes Brahms orkesteria johtamassa, kun esitettiin hänen tekemänsä konsertto viululle ja violonsellille. Viuluosaa soitti prof. Joachim, tuo mestari, jonka vienoja säveleitä on Helsingissäkin kuultu.” Näin Merikanto jatkaa kirjoitustaan:
”Hiljakkoin nähtiin myös venäläisen sävelniekan Peter Tschaikovskyn johtavan orkesteria omassa teoksessaan ’Suite orkesterille’. Tässä teoksessa, joka ensikerran Leipzigissa esitettiin, herätti huomiota etenkin ensiosassa oleva fuga sekä ’Marsche miniature’. Säveltäjä palkittiin runsailla suosionosoituksilla.” Tämän jälkeen Merikannon kirjoituksessa oli kuivanpuoleista faktaa, syntymäaikaa ja -paikkaa sekä säveltäjän teosluettelo. Kolmannestakin merkittävästä säveltäjästä Oskar Merikanto samoin mainitsee kirjoituksessaan:
”Ennen Brahmsin ja Tschaikovskyn vierailua täällä saatiin kuulla norjalaisen sävelniekan Edward Griegin soittoa muutamissa uusissa hänen tekemissään kappaleissa viululle ja pianolle. Säveltäjä soitti pianoa. Grieg on syntynyt 15 päivä heinäkuuta 1843 Bergenissä (Norjassa). Hänen kauniit piano- ja viulukappaleensa sekä laulunsa ovat Suomessa hyvin tunnettuja.” Oskar Merikanto ei näistä kolmesta säveltäjästä saanut paljoakaan irti kirjoituksessaan. Katsotaanpa kuitenkin uteliaina, mitä Pjotor Tšaijovski kirjoitti itse ensimmäisestä ulkomaisesta esiintymismatkastaan:
”On hyvin vaikea antaa tarkkaa ja yksityiskohtaista kuvausta kaikesta kokemastani ja siitä, mikä minua odottaa lähitulevaisuudessa. Leipzigia ja sen kuuluisaa Gewandhausia pidetään Saksan musiikkikeskuksena ja -pääkaupunkina. Näiden konserttien yleisö on erittäin konservatiivista ja erittäin ennakkoluuloista kaikkea uutta kohtaan, erityisesti, jos se on venäläistä. Olin kovasti peloissani. Paikalliset musiikin merkkihenkilöt olivat minulle sangen kohteliaita; orkesterin soittajat valtasi pian tulinen innostus, ja esitys [Sarja n:o 1] oli enemmän kuin erinomainen. Se oli todellinen menestys, mikä tuli täydellisenä yllätyksenä monille. Se on hyvin tärkeää, koska se antaa minulle suuren auktoriteetin kaikkien Saksan kuulijakuntien silmissä. Tendenssi on toisenlainen Leipzigin toisessa musiikki-instituutiossa, Liszt-Vereinissa. Siellä järjestettiin minulle todellinen triumfi. Loputtomia kumarruksia ja raivokkaita suosionosoituksia venäläiseen tyyliin [ohjelmassa oli kvartetto ja pianotrio].
Näiden minulle niin tärkeän kahden päivän jälkeen viivyin Leipzigissä vielä kokonaisen viikon ja kävin tässä kaupungissa vielä sen jälkeenkin kaksi kertaa, viipyen pari päivää kummallakin kerralla. Jottei minun tarvitsisi palata tähän aiheeseen myöhemmin, kuvaan nyt jotakin tapaamistani kiinnostavista henkilöistä ja laitan muistiin joitakin muita mainitsemisen arvoisia asioita. Leipzigin oopperan ylpeys on nuori ja nerokas kapellimestari Nikisch, joka on Wagnerin myöhemmän kauden musiikkidraamojen spesialisti. Kuulin Reininkullan ja Nürbergin mestarilaulajat. Teatteriorkesteri on sama kuin Gewandhausissa ja siten loistava, mutta niin moitteeton kuin se onkin konserttiesityksissä Karl Reinecken tahtipuikon alla, todellisen käsityksen siitä, millaisen huipun orkesterisoitto voi saavuttaa, saa vasta silloin, kun kuulee Wagnerin vaikean ja monisäikeisen partituurin sellaisen vertaansa vailla olevan mestarin kuin Nikischin johtamana. Hänen johtamisessaan ei ole mitään yhteistä Hans von Bülowin tehokkaan ja omalla tavallaan jäljittelemättömän johtamisen kanssa. Aivan niin kuin jälkimmäinen on liikkuvainen, levoton ja tehokas johtamisessaan, joka on toisinaan hyvin häiritsevää, Nikisch on elegantin rauhallinen ja karttaa tarpeettomia eleitä; samalla hän on kuitenkin suurenmoisen mestarillinen ja voimakas, täynnä itsehillintää. Hän ei johda, vaan on aivan kuin hän antautuisi alttiiksi jollekin mystilliselle taikuudelle. Häntä tuskin huomaa, hän ei yritä lainkaan kiinnittää huomiota itseensä. Lopputulos on kuitenkin se, että koko suunnaton orkesteri on aivan kuin instrumentti jonkin hämmästyttävän mestarin käsissä, täydellisesti ja avuttomasti johtajansa kontrollin alaisena.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti