Frans Oskar Merikanto (8. osa)
Minna Nikander jatkaa omassa kirjeessään näin: ”Se oli varsin omituinen konsertti. Nauratti vähän, mutta tunsi kuitenkin myötätuntoisuutta noita kahta kohtaan. Oli siinä paljon runollisuuttakin ja paljon tulevaisuuden toiveita. Mitä sinä ajattelet, kun kirjoitan niin paljon Merikannosta? Minä tulin vaan ajatelleeksi noita menneitä hetkiä, kun luin hänen kirjettänsä ja miten onnellinen ja itserakas hän mahtaa olla nyt. Eikä se ole kumma, jos hän olisi kumpaakin. Henkilölle, joka sellaista tulevaisuutta ei ole voinut uneksua, on se varmaan äärettömän suloista ja suurta. Jos minä saisin kuulla semmoista soittoa ja laulua, kun kuulee Leipzigissa, eivät unohtuisi ne hetket milloinkaan mielestä”. Toden totta Nikander osui arviossaan ainakin siinä oikeaan, että Merikannon suhde Sally Enrothin kanssa veteli viimeisiään.
7.4.1887 Frans Oskar Merikanto jätti Suomen senaatille tämän sisältöisen hakemuksen: ”Kahdeksan vuoden paikoille harjoiteltuani musiikkia Tirehtööri Hämäläisen johdolla ja läpikäytyäni kuusi luokkaa Suomalaisessa Alkeisopistossa, aikoisin tulevana syksynä musiikkiopintojeni jatkamista varten matkustaa Leipzigiin, ja tätä aijottua kaksivuotista matkaani varten pyydän nöyrimmällä alamaisuudella apua valtion varoista. Teidän Keisarillisen Majesteettinne Kaikkein nöyrin ja uskollisin alamainen Oskar Merikanto.” Anomukseen oli liitteeksi Merikanto liittänyt kaksi suositusta, toinen opettajaltaan Lauri Hämäläiseltä ja säveltäjä Richard Faltinilta. Toinen suositus oli koulun johtaja Adolf V. Strengin antama todistus, jossa hän todisti Merikannon ”edistyneen oppiaineissa yleensä sangen tyydyttävästi.
Lauri Hämäläinen ilmaisi näin todistuksensa: ”Musiikin oppilas Oskar Merikanto on johdannollani harjoitellut harmonia-oppia, pianon- ja urkujensoittoa yhdeksännestä ikävuodestaan asti. Olen huomannut hänellä olevan niin suuret musiikilliset lahjat, etten semmoisia ole vielä tähän asti kellään tavannut. Harras toivoni olisi, että Keisarillinen Senaatti nyt, kun Merikanto on aikeessa matkustaa Leipzigiin kahden vuoden ajaksi jatkamaan opintojaan, tahtoisi armosta suoda hänelle valtio-apua.”
Richard Faltinin todistus oli muotoiltu ruotsin kielellä ja hän todisti siinä Oskar Merikannon omaavan hyvin huomattavat lahjat. Senaatti antoikin 26.5.1887 hakemukseen päätöksensä, jonka mukaan Oskar Merikannolle myönnettiin 800 markan stipendi opiskeluun Leipzigissa. Saksan Leipzigin valikoituminen Merikannon opiskelukaupungiksi ei ollut mitenkään yllättävää eikä vaikeaa, koska Leipzigiä pidettiin tuolloin maailman johtavana musiikkikaupunkina. Merkittävä osa suomalaisistakin muusikoista oli opiskellut kaupungissa jo aikaisemmin. Säveltäjä Felix Mendelssohn perusti vuonna 1843 Leipzigin konservatorion, jossa monet ulkomaiset muusikotkin kävivät oppia saamassa. Vuonna 1918 konservatorion täyttäessä 75 vuotta oli ulkomaisia musiikinopiskelijoita Leipzigissa opetettu jo 5 000 oppilaan verran vuosien kuluessa. Tämän lisäksi Leipzigissä sijaitsivat Tuomaskirkko ja Tuomaskoulu, jotka olivat toimineet jo 1200-luvulta lähtien molemmat. Kaupungissa toimi mm. kunnallisneuvos Julius Blüthnerin (1824-1910) vuonna 1853 perustama pianotehdas ja johtava saksalainen musiikkikustantamo Breitkopf & Härtel.
Leipzigissa oli myös oopperaa esitetty jo vuodesta 1693 lähtien sekä kaupungin Gewandhaus-orkesteria pidettiin yleisesti erittäin laadukkaana orkesterina. Johann Sebastian Bach toimi Tuomaskirkon kanttorina noin 30 vuoden ajan. Kaupungissa olivat nuoruudessaan viihtyneet hyvin mm. Robert ja Clara Schumann, kun Robert oli jopa toiminut jopa opettajana Leipzigin konservatoriossa. Oskar Merikanto pääsi lisäksi opiskelemaan kaupunkiin juuri valmistuneeseen uuteen konservatoriorakennukseen, joka vihittiin käyttöönsä joulukuussa 1887. Myöhemmin vielä Oskar Merikanto toi oman poikansakin, Aarre Merikannon, opiskelemaan Leipzigin konservatorioon.
Opiskelurahastoaan kartuttaakseen Frans Oskar Merikanto myi pianonsa sekä urkuharmoninsa musiikin opiskelijoille. Tämän lisäksi Merikannon täytyi anella yksityisiltä henkilöiltä lisärahoitusta stipendin vaatimattomuuden vuoksi. Esimerkiksi Erik (Eero) Järnefelt oli saanut 1 000 markkaa, laulaja Alexandra Ahnger myös 1 000 markkaa sekä luvanveistäjä Emil Wikström peräti 1 500 markkaa stipendeinä. Yksi merkittävä Merikannon sponsori oli sokerileipuri Fredrik Edvard Ekberg (s. 29.6.1825 Helsinki ja k. 10.4.1891 Helsinki). Ekberg oli vuonna 1843 ihastunut kellosepänliikettään vastapäätä sijainneen leipomon uskomattomiin tuoksuihin. Hän päätti vaihtaa alaa ja perusti Helsingin Kruunuhakaan oman leipomonsa. Vain muutamaa vuotta myöhemmin leipomon yhteyteen perutettu kahvila siirtyi Aleksanterinkadulle, jossa kahvila sijaitsi muutaman vuosikymmenen ajan. Entisen Ekbergin kahvilan paikalla sijaitsee nykyään Stockmannin tavaratalo, jonka perusti saksalaissyntyinen liikemies Heinrich Georg Franz Stockmann (s. 14.1.1825 Ritzerau, Preussi ja k. 6.1.1906 Bad Kreuznach, Saksa). Ekbergin poika, Fridolf Fredrik Ekberg (s. 15.5.1860 Helsinki ja k. 20.4.1935 Helsinki), rakennutti osoitteeseen Bulevardi 9 asuintalon, jonka alakertaan hänen aviovaimo, Hilma Karolina Ekberg (o.s. Lehtonen, s. 30.5.1875 ja k. 22.3.1950 Helsinki) halusi pienen leipomon. Vuonna 1915 Ekbergin kahvila leipomoineen siirtyi tähän nykyiseen osoitteeseen.
Fredrik Ekberg oli orpopoika, joka kasvatettiin pankkivirkamiesperheessä; hän opiskeli alkujaan kellosepäksi, mutta vuonna 1843 hän alkoi opiskella leipuriksi. Valmistuttuaan kisälliksi vuonna 1847 hän toimi harjoittelijana Haminassa, Viipurissa, Pietarissa ja Riiassa. Vuoden 1852 tammikuussa hän valmistui leipurimestariksi ja perusti oman leipomon Marian- ja Rauhankatujen kulmaan Kruunuhakaan. Vuodesta 1873 Ekberg omisti Café Parisen-nimisen ranskalaistyylisen kahvilan, joka tosin myöhemmin kannattamattomana suljettiin. Hän omisti myös vuodesta 1869 alkaen panimon sekä vuodesta 1874 viinikaupan ja tupakkakaupan.
Armi Klemetti muisteli mesenaatti Ekbergin elämää seuraavasti: ”Ekbergin vuonna 1852 perustetusta liikkeestä paisui aikojen kuluessa suuri ja mahtava liikeyritys… Liike muutti moneen kertaan. Vuoteen 1917 se oli Aleksanterinkatu 52:ssa, kolmikerroksisessa kivitalossa. Koko suuri talo oli Ekbergin hallussa. Siellä oli leipomo, myymälä, kahvila, omistajan asunto, vieläpä henkilökunnankin, joka oli täysihoidossa talossa. Ja pihalle ajoivat maalaiset kuormineen. Heillä oli munia, jauhoja, maitoa yms.
Kun isäni, urkuri Lauri Hämäläinen, Tukholmassa opintonsa suoritettuaan tuli Helsingin Vanhankirkon sekä suomalaisen että ruotsalaisen seurakunnan urkuriksi, tuli hän hyvin pidetyksi kauniitten improvisaatioittensa ansiosta. Siellä kirkossa Ekbergitkin, jotka olivat erittäin musikaalisia, joutuivat kuulemaan isäni soittoa, ja kun isä avioitui vuonna 1875, tuli Ekbergeistä ja vanhemmistani perhetuttuja. Vanhin siskoni, Siviä, muisteli vielä Ekbergin hienoja päivällisiä, joissa hänkin, vaikka olikin hyvin nuori, sai olla mukana. Sinne kutsuttiin myös aina isäni oppilas Oskar Merikanto, joka sai näyttää jo silloin kunnioitettavaa soittotaitoaan. Hän ihastutti isäntäväkeään paitsi taiteellaan myös miellyttävällä käytöksellään. Päivällisillä oli pariisilaiset tavat: edeskäyvät frakeissa ja valkoisissa hansikkaissa. Kutsut olivat kolmannessa kerroksessa. Kun Merikanto tarvitsi varoja opiskelunsa jatkamiseksi Leipzigissa, sai äitini tätä tarkoitusta varten Ekbergiltä huomattavan summan, samoin kuin Eva Aurora Charlotta Demidov Karamziniltakin (s. 1.8.1808 Ulvila ja k. 13.5.1902 Helsinki).
Äitini sanoi, että hän lähtee itsensä Aurora Karamzinin luo pyytämään rahaa – tämä oli näet hyvin antelias ihminen ja lisäksi uskonnollinen. Hän oli kirkossa kuullut isäni soittoa ja tiesi kuka Emma Hämäläinen oli. Minä olin äitini mukana – muistan sen oikein hyvin – vaikka minua ei viety ollenkaan sinne Aurora Karamzinin huoneisiin vaan sain jäädä vestibyyliin odottamaan. Muistan että siellä oli korkeaselkäiset mustat tuolit. Näin kyllä rouva Karamzinin kun hän tuli äidin kanssa portaita alas – hänellä oli päällään jotakin kahisevaa valkoista silkkiä ja valkoinen päähine ja hän tervehti minuakin. Hän oli antanut suuren summan äidille.”
Siitä huolimatta, että Merikannon matkakassaan oli saatu rahoitusta usealta taholta, rahat eivät kuitenkaan riittäneet, ja Frans Oskar Merikanto ajautui lopulta velkakierteeseen, joka vain paheni Leipzigin opiskeluvuosien aikana. Frans Oskar Merikanto sai Leipzigissa onnekseen sangen hyvät opettajat. Urkujen soitantaa ja musiikin teoriaa Merikannolle opetti professori Benjamin Robert Papperitz (s. 4.12.1826 Pirna ja k. 29.9.1903 Leipzig), joka aikoinaan opetti myös Ilmari Krohnia Leipzigissa. Papperitz opiskeli ensin filologiaa, mutta vaihtoi vuonna 1848 musiikin opetteluun Leipzigin konservatoriossa. Heti loppukokeensa jälkeen vuonna 1851 hänet hyväksyttiin Leipzigin konservatorioon opettajaksi. Vuonna 1857 hän suoritti filosofian tohtorin tutkinnon Jenan yliopistossa. Vuosina 1868-1899 hän seurasi opetusvirkansa lisäksi Ernst Friedrich Eduard Richteriä (s. 24.10.1808 Großschönaussa ja k. 9.4.1879 Leipzigissa) urkurina Pyhän Nikolaoksen kirkossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti