Frans Oskar Merikanto (7. osa)
Frans Oskar Merikanto antoi urkukonsertin 1.4.1887 Nikolain kirkossa eli nykyisessä Helsingin tuomiokirkossa, johon apuansa antoivat suopeasti myös urkuri Lauri Hämäläinen – tällä kertaa viulistina – sekä laulaja, kanttori ja laulupedagogi Abraham Ojanperä (s. 16.9.1856 Liminka ja k. 26.2.1916 Liminka). Alunperin mukana konsertissa piti olla samoin Lukkari- ja urkurikoulun kuoro, mutta lukuisten sairastumisten vuoksi kuoron osuus peruuntui, mikä käytännössä tarkoitti laulaja Abraham Ojanperän osuuden kasvamista. Abraham Ojanperä syntyi maalaistalon poikana Limingassa Oulun lähellä, mutta hän jäi jo alle kahden vuoden iässä orvoksi. Kansakoulun hän kävi ja sai paikallisilta asukkailta niin paljon tukea, että hän pääsi opiskelemaan vuonna 1863 perustettuun Jyväskylän opettajaseminaariin; Jyväskylän seminaarin ensimmäisenä johtajana toimi pappi ja Suomen kansakoulun isä, Uno Cygnaeus (s. 12.10.1810 Hämeenlinna ja k. 2.1.1888 Helsinki). Jyväskylän seminaarista Ojanperä valmistui vuonna 1878 ja hän suuntasi kulkunsa Helsinkiin laulua opiskelemaan.
Tammikuun lopussa vuonna 1881 Abraham Ojanperä antoi Helsingissä ensikonserttinsa ja toisen konserttina hän järjesti Helsingin yliopiston juhlasaliin toukokuussa 1882. Sen jälkeen Ojanperä matkusti Saksan Dresdeniin jatkamaan lauluopintojaan. Saksassa Ojanperä haaveili oopperalaulajan urasta, joka haave ei kuitenkaan lopulta toteutunut. Vuonna 1885 Abraham Ojanperä palasi Helsinkiin ja otti siellä vastaan Helsingin musiikkiopiston soololaulun opettajan tehtävät. Eittämättä Ojanperän Helsingin musiikkiopiston ensimmäisenä suomenkielisenä vakinaisena laulupedagogina voitaneen pitää uraauurtavana suorituksena; hän loi opetukseen pedagogiset linjaukset ja sovelsi äänenmuodostuksen perusharjoitusten metodit Suomen ilmastollisiin olosuhteisiin.
Abraham Ojanperä aloitti vuonna 1892 valmistuneen Helsingin Johanneksen kirkon kanttorina samana vuonna. Vuoden kestäneeltä opintomatkaltaan Välimeren maihin palttuaan vuonna 1896 Ojanperä sai hoitaakseen myös koraalilaulun ja kirkkoveisuun opetuksen Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa. Abraham Ojanperä ennätti kolmikymmenvuotisen uransa aikana kasvattaa monta laulajasukupolvea maahamme. Ojanperän tunnetuimpia oppilaita olivat mm. Maria ”Maikki” Järnefelt-Palmgren (o.s. Pakarinen, s. 26.8.1871 Joensuu ja k. 4.7.1929 Turku), Ida Pauliina Ekman (o.s. Morduch, s. 22.4.1875 Helsinki ja k. 14.4.1942 Helsinki), Alma Johanna Kuula (o.s. Silventoinen, s. 5.2.1884 Pietari ja k. 8.10.1941), Gerda Gustava Lind (s. 14.6.1880 Asikkala ja k. 10.1.1953 Helsinki), Annikki Wilhelmiina Uimonen (s. 22.5.1891 Kuopio ja k. 10.6.1937 Kuopio) ja baritoni Eino Alfred Rautavaara (vuoteen 1901 Jernberg, s. 14.3.1876 Ilmajoki ja k. 7.8.1939 Helsinki).
Abraham Ojanperä teki hyvin intensiivistä yhteistyötä Johanneksen kirkon urkurina toimineen Frans Oskar Merikannon kanssa. He organisoivat yhdessä Johanneksen kirkon pääsiäiskonsertit sekä kulkivat yhdessä pari kertaa vuodessa pitkillä pohjoisesta etelään ulottuneilla konserttikiertueilla. Ojanperä levytti ensimmäisten joukossa suomalaisista lähinnä kansanlauluja levylle. Myös nuorten suomalaisten säveltäjien uutuuksia – kuten Sibeliuksen, Merikannon, Järnefeltin, Melartinin, Otto Koilaisen (s. 5.2.1868 Heinävesi ja k. 9.8.1936 Helsinki) ja Armas Toivo Valdemar Maasalon (vuoteen 1905 Masalin, s. 28.8.1885 Rautavaara ja k. 9.9.1960 Helsinki) – päätyi levylle hänen laulamanaan. Ojanperä valitsi kahteen konserttiinsa – Berliiniin vuonna 1895 ja Osloon vuonna 1905 – samoin suomalaista musiikkia. Limingan kirkossa Abraham Ojanperä halusi laulaa niin usein kuin se vain oli hänelle mahdollista. Marraskuussa 1908 Ojanperä lauloi viimeisen oopperaroolinsa Oskar Merikannon Pohjan neiti -oopperassa. Sama ooppera sai kesäkuussa 1908 kantaesityksen samalla kokoonpanolla Viipurin teatterissa Viipurin laulujuhlien ohjelmistossa, jossa säveltäjä itse johti esityksen. Abraham Ojanperällä oli oopperassa Väinämöisen rooli.
Merikannon urkukonsertti keräsi tuomiokirkkoon ilmeisesti sangen tavallisen määrän eli kourallisen yleisöä paikalle. Helsingfors Dagbladin kirjoituksen mukaan kirkossa oli ”melko hyvin” väkeä ja Finland -lehden kirjoituksen perusteella ”ei erityisen hyvin”. Vaikka jälkimmäisen lehden arvostelija ei ollut aivan alusta alkaen konsertissa läsnä, hän päätteli kuitenkin kuulemansa perusteella herra Merikannon suoriutuneen kunnialla osuudestaan ja hänen omanneen ”suuret lahjat” urkurina. Samassa arviossaan hän mainitsee, että ”säveltäjänä hän ei kuitenkaan kyennyt herättämään kiinnostusta”. Omassa sonaatissaan Merikannolla ”ei ollut esitettävänä mitään musiikillisia ajatuksia”.
Sama linja jatkui myös Helsingfors Dagblad -lehdessä: Johann Sebastian Bachin musiikkia Merikanto soitti ”menestyksellisesti”, mutta Merikannon oma urkusonaatti ei oikein jaksanut innostaa: ”Ensi teokselta ei tietenkään voi vaatia mitään muodon täydellisyyttä ja mallikelpoista muotoilua, mutta silti sonaatissa esiintyi tuokioita, jotka muussa katsannossa eivät olleet aivan epätasaisia”. Nimetön arvostelija kirjoitti Uuden Suomettaren arviossaan hieman pidempään, muttei yhtään yksityiskohtaisemmin saati asiantuntevammin:
”Harvinaista on meillä saada kuulla konserttia pidettävän uruilla, mutta sitä huvittavampaa, kun joskus tarjoutuu tilaisuus urkumusiikkia nauttimaan. Herra Merikanto näkyy saavuttaneen erinomaisen suuren taidon urkujen käyttämisessä. Ainoastaan suurella kätevyydellä ja harjoituksella voipi soittaa moitteettomasti niin vaikeita kappaleita kuin eilisessä konsertissa oli. Nopeimmissakin tahdeissa tuli jokainen ääni tarpeeksi kuulumaan ja akordit kaikuivat puhtaasti. Valtavan vaikutuksen tekivät monet voimalla ja varmuudella esitetyt fortekohdat, jotka soivat melkein yhtä vahvasti kuin orkesterin fortet. Fortekohtien voimakkaassa esittämisessä ovat juuri urut paljon etevämmät muita soittokoneita esim. pianoa. Erittäinkin onnistui hra Merikanto Töpferin sepittämässä ’Konserttifantasiassa’ ja omatekemässä kappaleessaan, jossa sepittäjä osoitti suurta taitoaan musiikkiteorian kaikissa sokkeloissa”.
Oskar Merikannon tuomiokirkon urkukonsertissa esittämä urkusonaatti – ohjelmalehden mukaan teoksessa oli kolme osaa: Koraali variationeilla, Moderato ja Finale – on sittemmin kadonnut joko tekijänsä itsekritiikin lisääntyessä tai sitten sen osia on hyödynnetty tekijänsä muihin teoksiin. Oskar Merikanto oli jo huhtikuussa 1886 esiintynyt Tampereella ja 26.821886 Jyväskylässä. Varsinaisen ensikonserttinsa jälkeen Merikanto antoi muutamien kuukausien kuluessa konsertit ainakin Porvoossa (26.2.), Hämeenlinnassa, Lappeenrannassa (1.8.) ja Mikkelissä (17.8.), mutta hyvin mahdollisesti monella muullakin paikkakunnalla, sillä Mikkelin Sanomat paljasti 18.8.1887 kirjoituksessaan Merikannon kulkeneen ”koko kesän” konserttimatkoilla ja saaneensa kaikkialla ”suurinta suosiota”.
Kirjailija Juhani Ahon (alkuaan Johannes Brofeldt, vuodesta 1907 Juhani Aho, s. 11.9.1861 Lapinlahti ja k. 8.8.1921 Helsinki) yksi useista rakastajista, naisseminaarissa opiskellut Minna Nikander, luonnehtii Oskar Merikannon Jyväskylän seminaarissa ja kirkossa 8.5.1888 neiti Anna Länkelän ja tirehtööri Lauri Hämäläisen kanssa antamaa konserttia. Yksityiskirjeestä selviää heti, että Oskar Merikannon ja Minna Nikanderin kesken muodostui myös kestävä tuttavuus, sillä Merikanto kirjoitti Nikanderille kirjeitä samoin myöhemmin Leipzigistä. Juhani Aholle osoitetussa kirjeessään Nikander kuvailee Merikantoa seuraavasti:
”Luin juuri Merikannon kirjeen Leipzigista. Tunnen suurinta sympatiaa tuota nuorta soittajaa kohtaan, sillä hän on, sen kun tiedän, hyvin musikaalinen. Olen ollut joitakuita kertoja hänen seurassaan, mutta vähän on ollut tilaisuutta keskusteluun. Kerran, antaessaan konsertin seminaarissa, olin tilaisuudessa kuulla hänen soitantaansa. Hänellä on erinomainen sormien sukkeluus. Sen näki, että tahtoa oli hänessä ja suuresti oli hän tehtäväänsä mieltynyt. Aivan puhdasta ei kuitenkaan hänen soittonsa ollut. Se tuntui vähän leikiltä, kun kuuli hänen soittavan omia sävellyksiään. Uinailija, haaveksija koko mies.
Ehdottomasti tuli ajatelleeksi, että hän on rakastunut naiseen, jota ei milloinkaan saa. Ja tämän johdosta soittelee hän suruansa levitellen, ’hiljaa illan hämärässä’, miten yksi sepittämänsä kappale kuului. Se oli surullinen ja sitä kuunteli mielellään kerran, mutta musiikkia ei siinä ollut vähääkään. Tuo ilta painui niin omituisesti mieleeni. Effektiä lisäsi vielä kirkas ukkosen leimaus, valaisten vielä enemmän jo valaistua salia. Kova jyrinä säesti soittoa kerran vaan. Sitten ei enää jyrissyt, eikä leimahtanut.
Olin silloin ainoastaan kuullut hänestä vähän puhuttavan. Mutta minä käsitin hänen tunteensa niin ihmeen hyvin. Hän oli suuri omasta mielestään. Taitonsa herätti jo vähän myötätuntoisuutta. Rinnalla seisoi se vanha mies, joka oli ollut hänen opettajanaan ja joka nyt ihaili jokaista sormen liikettä ja pään tärähdystä. Auttoipa ukkokin suosikkiaan ja vingutti viuluaan voimainsa jälkeen".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti