Tampereen Pikkupalatsi (4. osa)
Kansallisromantiikka otettiin nimenä käyttöön vasta 1900-luvun alkuvuosina ja aikaisemmin käytettiin suomalaista tyyliä sen nimityksenä. Käänteentekevää oli mm. Suomen Käsityön Ystävien -yhdistyksen lanseeraama huonekalukilpailu vuonna 1894, jossa etsittiin suomalaista tyyliä edustavia huonekaluja. Vielä myöhemmin samainen yhdistys järjesti Louis Sparren perustaman Iris-tehtaan kanssa toisen huonekalukilpailun, jolla etsittiin suomalaistyylistä makuuhuoneen kalustoa. Suomen Käsityön Ystävät -yhdistys on perustettu 23.4.1879 taiteilija Fanny Churbergin ja arkkitehti Jac Ahrenbergin toimesta. Esikuvana toimi ruotsalainen sisaryhdistys Föreningen Handardetets Vänner, joka perustettiin vuonna 1874 käsitöitä edistämään. Perustajajäsenet olivat etupäässä pääkaupunkiseudun sivistyneistöä, kulttuurihenkilöitä, arkkitehteja ja taiteilijoita.
Finlayson & Co:n johtaja ja vuorineuvos Hjalmar Alexander von Wendt (s. 23.3.1874 Somerniemi ja k. 24.4.1948 Helsinki) lähetti 24.2.1917 Werner Gestrinille ikävän irtisanomiskirjeen huoneistosta. Werner Gestrin ei tuntunut varsinaisesti pitävän johtaja Hjalmar von Wendtistä ja Werner kirjasikin omaan päiväkirjaansa ivallisen havainnon: ”Wendt rakastaa kutsua itseään von Wendtiksi. Kun ei vain niskaansa taittaisi.” Kirjeestä sydämistynyt Werner Gestrin valitti oikeuskanslerille ylisuuresta vuokrasta ja kirje aiheutti sen, että vuokran korottamisluvan antanutta vuokralautakuntaa vastaa nostettiin syyte, jonka Gestrin vielä voitti. Tämä prosessin vuoksi Werner Gestrin perheineen sai vielä asua Pikkupalatsissa.
Hjalmar von Wendtin vanhemmat olivat tilanomistaja Konstantin von Wendt ja Ludovica Wilhelmina Hedenberg sekä aviopuolisot vuodesta 1900 Gerda Catharine Fray ja vuodesta 1914 Märta Fabritius. Suvun varhaisin tunnettu esi-isä oli lyypekkiläinen parturi ja kirurgi Johann Friedrich Wendt (k. 1779). Hänen poikansa Johan Jakob Adolf Wendt (1758-1835) toimi sotilaslääkärinä Venäjän armeijassa, sai hovineuvoksen arvonimen ja asettui Vanhan Suomen alueelle Sortavalan piirilääkäriksi. Hänen poikansa, eversti – sittemmin kenraaliluutnantti – Alexander Jakob Wendt aateloitiin vuonna 1847 nimellä von Wendt. Suku merkittiin Suomen ritarihuoneelle aatelisena sukuna nro 213.
Hjalmar von Wendt toimi Finlaysonin toimitusjohtajana vuosina 1917-1934 ja sittemmin Finlayson Forssaksi muuttuneen yhtiön toimitusjohtajana vuosina 1934-1947 eli yhteensä 30 vuotta, aina 73-vuotiaaksi saakka. Yrityksen palvelukseen hän oli tullut jo vuonna 1898. Hjalmar von Wendt opiskeli ensin kaupallista alaa Turussa sekä työskenteli lasitehtaassa Miehikkälässä ennen tuloaan konttoristiksi Finlaysonille Tampereelle. Hän oli konttoristina yrityksessä vuoteen 1911 saakka, sitten prokuristina vuoteen 1915 asti ja apulaisjohtajana vuoteen 1917 saakka, jolloin hänestä tuli Finlaysonin toimitusjohtaja. Finlaysonin alkuvuosinaan Hjalmar von Wendt teki monia ulkomaan opintomatkoja tehtaan toiminnan kehittämiseksi. Hänen johdossaan Finlaysonista kehittyikin merkittävä tekstiilialan yhtiö. Hjalmar von Wendtillä oli samoin useita elinkeinoelämän luottamustehtäviä, esimerkiksi Suomen Kutomoteollisuuden Työnantajain Liitossa. Hän hankki jo vuonna 1919 Kangasalta Toosilan kartanon, jossa hän kasvatti mm. Ayrshire-lehmiä.
Italialainen aatelismies, diplomaatti ja poliitikko Pietro Paolo Tomasi, Torrettan markiisi (s. 7.4.1873 Palermo ja k. 4.12.1962 Rooma) asui maansa lähettiläänä Venäjällä Suomen vuoden 1918 kansalaissodan aikana. Hän nimitti Werner Gestrinin Italian lähetystösihteeriksi; tällä tavalla hän halusi suojella Pikkupalatsin arvokkaita taideaarteita sodan kauheuksilta. Näin Italian lippu suojeli Pikkupalatsin mahdolliselta tuholta. Palatsin pääoven ääressä seisoi lisäksi vartija vartioimassa talon rauhaa.
Pietro Paolo Tomasi oli lähtöisin merkittävästä sisilialaissuvusta ja hän valmistui oikeustieteilijäksi Palermon yliopistosta. Hän siirtyi seuraavaksi diplomaatinuralle jo hyvin nuorena. 31.3.1910 . 16.10.1914 hän toimi silloisen ulkoministeri, San Giulianon markiisin, kansliapäällikkönä. 23.12.1915 hänet nimitettiin toisen luokan ylimääräiseksi lähettilääksi ja täysivaltaiseksi ministeriksi. Tomasi johti Italian kauppavaltuuskuntaa Pietarissa 18.11.1917 alkaen ja hänet ylennettiin vielä myöhemmin suurlähettilääksi samaan paikkaan. Sen jälkeen Tomasi Italian valtuuskunnan attaseana Pariisin rauhankonferenssissa (1919) ja saman vuoden elokuun 20. päivästä heinäkuun 6. päivään 1921 hän toimi Wieniin uudelleen perustetun Itävallan valtion suurlähettiläänä. Hän avioitui 26.4.1920 Lontoossa Alice Barbin (s. 1.6.1858 ja k. 4.9.1948) kanssa, joka oli kuuluisa lied-laulaja ja kamarimusiikkilaulaja. Alice oli myös paroni Boris Wolff von Stomerseen leski. Stomerseen tytär Alexandra avioitui Pietro Tomasin veljenpojan, Giuseppe Tomasi di Lampedusan, kanssa vuonna 1932.
Tomasi toimi Bonomin hallituksen ulkoministerinä 7.6.1921 – 26.2.1922 välisenä aikana ja kuningas Vittorio Emanuele III nimitti hänet kuningaskunnan senaattoriksi 19.7.1921. Hän palveli viimeksi suurlähetystössä Lontoossa 10.11.1922 – huhtikuu 1927, jossa hänet nimitettiin ensimmäisen asteen suurlähettilääksi 31.12.1923. Benito Mussolini pakitti Tomasin eroamaan diplomaatin tehtävistä vuonna 1927. Sen jälkeen hän omistautui senaattorin toimintaan asuinpaikkanaan Rooma. Hän ei koskaan halunnut liittyä fasismiin, jota hän vastusti jyrkästi ja peruuttamattomasti senaatissa. Tästä syystä Rooman vapauttamisen ja kuninkaan sekä hallituksen paluun pääkaupunkiin jälkeen Tomasi nimitettiin 20.7.1944 senaatin puhemieheksi.
Vuonna 1924 Wernerin päiväkirjan mukaan johtajan Hjalmar von Wendt sai häirittyä perheen asumisrauhaa niin paljon, että perhe päätti muuttaa pois Pikkupalatsista. Werner Gestrin muutti aviovaimonsa arkkitehti Hilja Gestrinin ja tyttäriensä Marjatan ja Vapun kanssa Kauppatorin – nykyisen Keskustorin, nimi vaihdettiin vuonna 1936 – laidalla sijaitsevaan Sumeliuksen taloon asumaan.
Finlaysonin puuvillatehtaan entisen rakennuspäällikkö Toive Lehtisen muisteli, että 1940- ja 1950-luvuilla Pikkupalatsin salien seinät tapiseerattiin salin ovien yläpuolelle saakka ja yläosa seinästä vastaavasti maalattiin. Oli aivan tavallista, että Pikkupalatsin remonteissa ei rahoja paljoa säästelty; uudet asukkaat saivat valita seinätapetit kaikkein kalleimmasta hintaryhmästä. Harriet Wichmanin (o.s. Alftan) kertoi Pikkupalatsista, että sen asukkaat eivät koskaan käyneet toisillaan kyläilemässä, eivätkä muutenkaan olleet toistensa kanssa liiemmin tekemisissä. Pikkupalatsin vierashuoneena toimi kellarikerroksen biljardihuone, jonne rakennettiin siksi myös uusi wc. Harriet Wichmanin mukaan talon koristemaalauksia ei ollut muualla näkyvissä, kuin ainoastaan porrashuoneessa. Lattioihin asennettiin 1950-luvun tyypillinen raitakuvioinen korkkimatto.
Finlaysonin puuvillatehtaan teknillinen johtaja Erik Alfons Alftan (s. 2.1.1908 Viipuri ja k. 22.3.1995 Tampere) perheineen asui Pikkupalatsissa vuosina 1950-1961. Alftan valmistui ylioppilaaksi Nya svenska samskolanista ja valmistui diplomi-insinööriksi vuonna 1931. Hän jatkoi opintojaan stipendin turvin Saksassa ja Englannissa. Hän toimi Porin Puuvillan kutomonjohtajana, vuosina 1945-1950 hän oli Sörforsan pellavatehtaan teknillisenä johtajana Ruotsissa ja vuosina 1950-1961 Finlaysonin puuvillatehtaan teknillisenä johtajana Tampereella. Myöhemmin hän oli vielä yli vuosikymmenen ajan YK:n tehtävissä tekstiiliteollisuuden asiantuntijana useissa Aasian ja Afrikan kehitysmaissa, kuten Sri Lankassa, Iranissa, Egyptissä ja Tansaniassa. Erik Alftanin aviopuoliso oli Doris Sofia Lovisa Alftan (o.s. Ek, s. 26.8.1910 ja k. 6.5.2006). Alftanien poika oli kirjailija Robert Magnus Eriksson Alftan (s.8.6.1940 Pori ja k. 18.3.2022 Helsinki).
Rouva Doris Alftan muisteli, että Pikkupalatsin katot olisivat olleet valkoisia, ornamentteja ei ollut näkyvissä ja tapetit olivat tyypillisiä 1950-luvun tapetteja. Vuosina 1949-1955 sotien jälkeen Pikkupalatsin yläkerran asunnossa asui puuvillatehtaan sairaalan hoitajia ja tehtaantyöntekijöitä. Finlaysonin tehtaan alueelle oli perustettu sairaala vuonna 1867, joka tarjosi maksuttoman hoidon ja ravinnon kahdelletoista potilaalle. Sairaanhoitaja Inkeri Mäkisen mukaan yhteiskeittiö sijaitsi tuolloin Pikkupalatsin pihanpuoleisessa pohjoiskulmassa. Yläkerran kylpyhuoneessa oli puulämmitteinen boileri sekä suuri amme. Koska lattiat olivat parkettia, oli huonokuntoisten parkettien siivoaminen sangen työlästä. Inkeri Mäkinen samoin muisteli, että katon ornamentit olivat maalatut peittoon. Osa talon uuneista purettiin 1950-luvulla. Nämä puretut uunit siirrettiin säilöön Finlaysonin varastoon. Finlaysonin varastosta uunit siirrettiin myöhemmin vielä Tampereen kaupungin Museotoimen varastoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti