Säveltäjä Richard Strauss

Säveltäjä Richard Strauss.

Myöhäisromantiikan aikakauden säveltäjä, Richard Georg Strauss (s. 11.6.1864 München ja k. 8.9.1949 Garmisch-Partenkirchen), alkoi säveltää jo kuuden vuoden ikäisenä. Richardin isä, Franz Strauss (1822-1905) toimi Münchenin hoviorkesterin ensimmäisenä käyrätorvensoittajana ja vuodesta 1871 Akatemian professorina. Äiti, Josephine Strauss (1838-1910) lukeutui Münchenin rikkaimpiin perheisiin, sillä perheen varallisuus oli peräisin Joseph Pschorrin (s. 2.6.1770 ja k. 3.6.1841 München) perustamasta olutpanimosta, jonka pitämistä sukulaiset jatkoivat. Kapellimestari Friedrich Wilhelm Meyerilta Richard Strauss sai sävellystunteja. Kaksitoistavuotiaana Strauss sävelsi Opus 1, Juhlamarssin suurelle orkesterille.

Kapellimestari Hans von Bülow.

Richard Strauss aloitti opinnot vuonna 1882 Münchenin yliopistossa, jossa hän opiskeli filosofiaa ja taidehistoriaa. Pian hän kuitenkin keskeytti omat opintonsa keskittyäkseen täysin omalle muusikon uralle. Straussin ensimmäiset teokset esitettiin Münchenissä vuonna 1883 ja niitä oli johtamassa mm. orkesterikapellimestari Hermann Levin (s. 7.11.1839 Giessen ja k. 13.5.1900 München). Richard Strauss lähti vuonna 1883 taiteilijamatkalle useiden kuukausien ajaksi Dresdeniin ja Berliiniin. Matkan aikana Strauss solmi tärkeitä kontakteja mm. Meiningenin hoviorkesterin kapellimestariin Hans Guido Freiherr von Bülowiin (s. 8.1.1830 Dresden ja k. 12.2.1894 Kairo). Vuonna 1885 Bülow toi nuoren Straussin Meiningenin hoviin kapellimestariksi. Kun Bülow erosi pian sen jälkeen, tuli Straussista hänen seuraajansa lyhyeksi aikaa.

Säveltäjä Johannes Brahms.

Richard Strauss tapasi Meiningenissä myös säveltäjä Johannes Brahmsin (s. 7.5.1833 Hampuri ja k. 3.4.1897 Wien) ja saksalaisen kauppiaan pojan, viulistin, säveltäjän ja kapellimestari Alexander Ritterin (s. 27.6.1833 Narva ja k. 12.4.1896 München). Richard Strauss oli aikaisemmin säveltänyt Robert Schumannin ja Johannes Brahmsin tyyliin, mutta Ritterin tapaamisen jälkeen Straussin musiikillinen suuntautuminen kääntyi enemmän Wagnerin musiikkiin päin sekä sinfoniseen ohjelmamusiikkiin, joka taas perustui Franz Lisztin sinfonisiin runoihin. Tietoisesti Richard Strauss harjoitteli Alexander Ritterin kehoituksesta Wagnerin orkesterityyliä seuratakseen Richard Wagnerin musiikkinäytelmien säveltäjänä. Richard Strauss allekirjoitti 16.4.1886 sopimuksen kolmanneksi kapellimestariksi ryhtymisestä Court Operassa Münchenissä, kotikaupungissaan.

Jo seuraavana päivänä Strauss lähti Italiaan peräti viideksi viikoksi. Italiasta palattuaan hän alkoi säveltää italialaista neliosaista orkesterifantasiaa, jonka kantaesitys oli Münchenissä hänen johtamanaan vuotta myöhemmin. Tuohon aikaan Strauss sävelsi myös ensimmäisen yksiosaisen ohjelmallisen orkesteriteoksensa, Macbeth, josta on olemassa kaikkiaan kolme versiota. Näitä teoksiaan Strauss kutsui sävelrunoiksi. Richard Strauss löysi oman erehtymättömän tyylinsä sävelrunoissa Kuolema ja kirkastus (1888/1889) ja varsinkin Don Juan teoksessa. Strauss aloitti Richard Wagnerin esimerkin mukaisesti tehdä librettoa ensimmäiseen oopperaansa, Guntram, joka oli keskiaikainen tarina ritarillisuudesta. Tämä ooppera ei kuitenkaan puhutellut suurta yleisöä.

Strauss tapasi vuonna 1887 itävaltalaisen säveltäjä ja kapellimestari Gustav Mahlerin (s. 7.7.1860 ja k. 18.5.1911 Wien) ja nuoren sopraanolaulajan, Pauline de Ahnan; Pauline de Ahnasta tuli Straussin oppilas sekä myöhemmin Straussin aviovaimo, jolle hän sävelsi useita lauluja. Strauss osoitti teoksissaan Aus Italien ja Macbeth hallitsevansa sävellystekniikan ja orkesteroinnin, mutta hänen oma tyyli oli vielä kadoksissa. Vuonna 1895 valmistunut sävelruno, Till Eulenspiegels oli suosittu teos, jota yhä edelleen esitetään paljon. Sen ensiesitys oli Kölnissä vuonna 1895 saksalaisen säveltäjä ja kapellimestari Christoph Adolph Franz Maria Wüllnerin (s. 28.1.1832 Münster ja k. 7.9.1902 Braunfels) johtamana.

Strauss sävelsi vuonna 1888 teoksen Don Juan, jota voidaan pitää hänen ensimmäisenä kypsänä mestariteoksena. Don Juan on sekä rakenteeltaan että orkestroinniltaan hyvin omaperäinen teos. Tämä teos aloitti 1890-luvulla aikakauden, jolloin Richard Strauss sävelsi peräti viisi sävelrunoa lisää. Kuuluisin näistä sävelrunoista on ehdottomasti saksalaisen filosofi Friedrich Wilhelm Nietzschen (s. 15.10.1844 ja k. 25.8.1900) samannimiseen kirjaan perustuva ja sen lukuja noudattava Also sprach Zarathustra vuodelta 1886. Sävelrunon alussa on pitkä ja vaikuttava fanfaari, jota on myöhemmin käytetty esimerkiksi elokuvassa, Avaruusseikkailu 2001. Pian tämän teoksen jälkeen Strauss sävelsi nopeasti Don Quijoten, joka sai ensi-iltansa Frankfurt am Mainissa. Richard Straussista tuli nopeasti hyvin kysytty kapellimestari Euroopassa ja hän hyväksyi mm. kutsun Berliiniin Preussin kuninkaalliseksi hovikapellimestariksi.

Strauss matkusti 4.11.1892 Kreikkaan terveydellisten syiden vuoksi ja sieltä hän matkasi Egyptiin parantelemaan keuhkosairauttaan. Terveysmatkaltaan hän palasi kotiin vasta 25.6.1893. Strauss riitautui kapellimestari Ritterin kanssa ja johti siksi siksi itse Guntram oopperansa ensi-illan Weimarissa 10.5.1894. Samana aamuna Strauss oli kihlautunut tulevan nuorikkonsa, Paulinen kanssa, joka lauloi oopperassa Freihildin roolin. Richard Strauss johti Bayreuthin festivaaleilla ensimmäistä kertaa viisi esitystä Tannhäuserista vuonna 1894, ja Pauline lauloi Elisabethin roolin. Pauline ja Richard menivät avioliittoon 10.9.1894. Myöhemmin Strauss hyväksyi hovin musiikkijohtajan paikan Münchenissä. Tämän tehtävänsä ohessa hän hoiti myös Berliinin filharmonikkoja konserttikauden ajan Hans von Bülowin tilalla, joka oli kuollut helmikuussa 1894.

Berliinissä Richard Strauss debytoi 5.11.1898 Tristan ja Isoldenilla Court Opera Unter den Lindenissä, joka rakennettiin vuosina 1741-1743. Berliinissä hän perusti Tonkünstler Orchestran vuonna 1901 ja hän omistauti ensisijaisesti nykysäveltäjien esityksiin. Strauss myös pyrki parantaa taiteilijoiden yleistä tilannetta ja yhteiskunnallista tunnustusta. Samana vuonna hän alkoi myös General German Music Associationin (ADMV) puheenjohtajaksi. Yhdistys on perustettu 7.8.1861 nykymusiikin edistämiseksi. Berliinin vuosinaan Richard Strauss teki monia matkoja, joista yksi suuntautui Pohjois-Amerikkaan; pitkiä matkoja hän teki myös Kreikkaan ja Italiaan. Edelleen hän teki sävelrunoja, sävelsi oopperoita sekä sai kansainvälisiä voittoja kuten mm. Feuersnotin (1901) ja Salomen (1905 Dresden). Pariisissa Strauss kohtasi runoilija ja kirjailija Hugo von Hofmannsthalin, jonka kanssa he tekivät yhdessä kaikkiaan kuusi oopperaa, mm. Elektran op. 58.

Vuosina 1907-1908 valmistui jugend-arkkitehti Emanuel von Seidlin suunnittelema huvila Garmisch-Partenkicheniin osoitteessa Zoeppritzstaße 42. Straussin perhe muutti taloon vuonna 1908 ja aluksi taloa pidettiin kesäasuntona; hiemaqn myöhemmin talosta tuli perheen vakituinen asunto. Alakerran sisäänkäynnin vasemmallepuolelle jää loggia, jonka vieressä ovat ruokasali ja erkkeri, jossa Strauss harrasti kortinpeluuta. Alakerrasta löytyvät myös kodinhoitohuoneet ja salonki. Richard Straussin työhuone sijaitsee talon alakerrassa myös; arkkitehti suunnitteli huoneen kokonaan kirsikkapuusta ja huoneessa on monia suuria kaappeja, joissa on useita laatikoita. Työhuoneessa on Westfalen-pianoyhtiön Ibachin mittatilaustyönä tehty flyygeli, Hugo Lederin valmistama Straussin rintakuva, Christoph Willibald Gluckin valmistama rintakuva sekä Wilhelm Viktor Krauszin valmistama muotokuva Straussista kapellimestarina. Kirjastossa on historiallisia teoksia ja saksalaisia klassikoita.

Richard Strauss vietti 40 vuotta elämästään Garmisch-Partenkirchenissä. Nykyisin Straussin ihastuttava jugendhuvila Garmischissa on museo ja muistomerkki, joka on omistettu alueella asuneelle kuolleelle suurelle kapellimestarille ja säveltäjälle. Miellyttävä kaksikerroksinen rakennus on jo itsessään hyvin mielenkiintoinen, varsinkin sen viehättävän orielitornin ja hienon kivi- ja kipsijulkisivun ansiosta. Kesäkuun alussa paikkakunnalla pidetään Richard Strauss-festivaali, jossa viiden päivän aikana esitetään Straussin orkesteri- ja kamariteoksia konserteissa. Samoin tarjolla on myös laulu- ja pianokonsertteja sekä luentoja kaupungin tunnetuimmasta asukkaasta.

Richard Straussin oopperat muuttuivat Ruusuritarin jälkeen tyyliltään hillityimmiksi. Capriccio (1942), Straussin viimeinen ooppera on suorastaan vastakohta Salomelle. Se on hyvinkin hienovarainen ja pienimuotoinen tutkielma siitä, mikä on musiikin ja sanojen suhde ooperataiteessa. Monet pitivät hänen teoksiaan jo tuohon aikaan muinaismuistoina, sillä niissä viitattiin kauas taaksepäin musiikin historiaan. Taidemusiikki oli kuitenkin lähtenyt uusille moderneille poluille. Hyvin läheinen aihepiiri Straussille oli antiikin Kreikan mytologia; oopperat Die ägyptische Helena, Daphne ja Die Liebe der Danae perustuvat kreikkalaisiin taruihin. Richard Strauss kutsuikin itseään ”kreikkalaiseksi germaaniksi”. Hän piti hyvin tärkeänä, että säveltäjällä on musiikillisen osaamisensa lisäksi hyvin vankka kirjallinen yleissivistys. Richard Straussin musiikissa vallitsee mielenkiintoinen sukupuoliin perustuva jako; lähes kaikissa Straussin oopperoissa päärooleja laulavat naiset, mutta toisaalta hänen sävelrunonsa päähenkilöt ovat aina miehiä.

Portugali kuningaskunnasta tasavallaksi 

Portugalissa tasavaltalaiset surmasivat helmikuussa 1908 kuningas Kaarlen ja hänen kruununprinssinsä Ludvig Filipin. Kuningas Kaarle surmattiin Praça do Comércio-aukiolla Tajojoen rannalla Lissabonissa. Tästä seurasi Portugalissa levottomuuksien aikakausi, jonka aikana tasavaltalaiset olivat merkittävässä roolissa. Portugalin uudeksi kuninkaaksi nousi Emanuel II (s. 19.3.1889 Lissabon ja k. 2.7.1932 Twickenham), mutta hänen hallituskausi jäi kovin lyhyeksi. Kuningas Emanuel II koetti palauttaa hallitsijan valtaa erottamalla diktaattori João Francon sekä tämän hallituksen. Portugaliin luvattiin vapaat vaalit ja sosialistit sekä tasavaltalaiset voittivat nämä vaalit ylivoimaisesti. 4.10.1910 puhkesi vallankumous, kun kumousjohtajat kaappasivat monia tärkeitä rakennuksia, joiden joukossa oli mm. parlamentti, kuninkaan palatsi sekä armeijan tukikohtia. Taisteluita käytiin useita päiviä ja vallankumoukselliset saivat lopulta voiton. Kuningas Emanuel II pakeni äitinsä kanssa maasta Gibraltarille palatsinsa pommitusten alta. Sieltä pakomatka jatkui edelleen Englantiin, jossa he asettuivat asumaan vuoden 1911 alussa Abercorn Houseen Richmondiin.

Kuningas Emanuel II.

Emanuel II ja Augusta Viktoria.

Emanuel II eli loppuelämänsä maanpaossa Englannissa, jossa hän myös avioitui Augusta Viktorian (1890-1966), Hohenzollern-Sigmaringenin prinsessan kanssa vuonna 1913. Avioitumisen jälkeen aviopari asettui asumaan Fulwell Parkiin, Twickenhamin kaupunginosaan Lontoossa. Kuningas Emanuel II kirjoitti maanpaossa arvokkaan opaskirjan keskiaikaiseen ja renessanssin ajan Portugalin kirjallisuuteen. Hän viihtyi erinomaisesti kirjojensa ääressä omassa kirjastossaan, mutta hän rakasti myös oopperaa sekä nautti Wimbledonissa ja Rivieralla katsoa nurmikentillä pelattavaa tennistä. Heinäkuussa 1932 Emanuel II katseli Wibledonissa tennistä ja kärsi seuraavana päivänä kurkkukivusta. Lääkäri kutsuttiin paikalle Fulwell Parkiin, mutta Emanuel II kuoli kuitenkin kurkun turvotukseen.

Fulwell Park Twickenhamissa, Lontoossa.

Portugalin vallankumouksen myötä perustettiin maahan ensimmäinen tasavalta. Väliaikaisen hallituksen presidentiksi nousi kirjailija Joaquim Teófilo Fernandes Braga (s. 24.2.1843 Ponta Delgada ja k. 28.1.1924 Lissabon). Hän toimi presidenttinä 6.10.1910 – 24.8.1911 ja uudelleen 29.5. - 4.8.1915. Vuonna 1911 valittiin Portugalin ensimmäiseksi presidentiksi Manuel de Arriaga (s. 8.7.1840 Horta ja k. 5.3.1917 Lissabon).

Joaquim Teófilo Fernandes Braga.

Ensimmäisessä maailmansodassa Portugali oli ympärysvaltojen puolella vuodesta 1914 lähtien. Portugali osallistui sotatoimiin Euroopassa ja Afrikassa myös omalla laivastollaan. Joulukuussa 1917 vallankaappauksessa Portugalin johtoon nousseen presidentti Sidónio Bernandino Cardoso da Silva Paisin (s. 1.5.1872 Coimbra ja k. 14.12.1918 Lissabon) murha syöksi maan lyhyeen sisällissotaan. Portugalissa oli vuosien 1911-1926 välisenä aikana kahdeksan presidenttiä, joista kaksi erotettiin, neljä erosi kesken virkakautensa, yksi murhattiin ja vain yksi istui kautensa loppuun toimessaan. Samana ajanjaksona Portugalissa oli 44 hallitusta. Levottomuus ja lyhytjänteisyys politiikassa kasvatti kansan vaatimuksia järjestyneemmästä hallitusvallasta. Tämä ajanjakso oli myös puolueiden ja ammattiyhdistysten syntyaikaa.

Presidentti Sidónio Bernandino Cardoso da Silva Pais.

Portugalin ensimmäisen tasavallan aikaa leimasivat poliittinen epävakaus, maan epäsuosittu osallistuminen ensimmäiseen maailmansotaan sekä huonot suhteet kirkon ja valtion välillä. Vuonna 1926 nämä seikat johtivat kansallismielisten suorittamaan sotilasvallankaappaukseen ja toiseen tasavaltaan. Sotilasvallankaappauksessa pääministeriksi nousi António de Oliveira Salazar (s. 28.4.1889 Santa Comba Dão ja k. 27.7.1970 Lissabon) ja hänen lähes 50 vuotta jatkunut autoritaarinen konservatiivihallinto, joka sovelsi korporatismin periaatetta. Tätä hallintojärjestelmää kutsuttiin nimellä Estado Novo (uusi valtio). Se oli arvoiltaan nationalistinen ja katolinen, ja muistutti Espanjan fasismia. Kansallinen liitto (União Nacional) oli ainut sallittu puolue Estado Novon aikana. Puolueen piti pystyssä salainen poliisi – Policia Internacional e de Defesa do Estado. António Salazarin diktatuurin aika oli Portugalissa taloudellisesti vakaata aikaa, mutta yhteiskunnan kehittymistä ei juuri tuona aikana tapahtunut. Tämä johtui myös hyvin tietoisesta politiikasta, joka korosti Portugalin imperiumin omavaraisuutta. Portugalin teollistuminen, kaupungistuminen ja koulutus pyrittiin pitämään alhaisella tasolla. Työläisten, kaupunkilaisten ja opiskelijoiden liiallista määrää pidettiin uhkana yhteiskunnalliselle vakaudelle ja perinteisille arvoille. Naapurin, Espanjan sisällissodan aikana Portugali tuki kenraali Francisco Francon (s. 4.12.1892 ja k. 20.11.1975) kansallismielisiä joukkoja. Kumousajatusten leviämistä estettiin sensuurin avulla Portugalissa.

António de Oliveira Salazar.

Koko toisen maailmansodan ajan Portugali pysytteli sodan ulkopuolella. Joulukuussa 1942 Japani miehitti Portugalille kuuluneen Itä-Timorin. Pääministeri António de Oliveira Salazar kieltäytyi julistamasta Japanille sotaa. Liittoutuneiden joukoille hän antoi kuitenkin luvan käyttää Azoreja sotilastukikohtanaan. Kun puolustusliitto Nato perustettiin 4.4.1949 Washington DC:ssä Yhdysvalloissa oli Portugali mukana perustamassa Pohjois-Atlantin liittoa.

Siitä huolimatta, että Portugalista tuli Naton jäsenvaltio, se ei koskaan ottanut Yhdysvaltojen antamaa Marshall-apua vastaan toisen maailmansodan jälkeen; Portugali ei myöskään kuulunut EEC:hen eikä halunnut taloussuhteissa lähentyä muita Länsi-Euroopan maiden kanssa. Tästä kaikesta huolimatta vuodesta 1950 Diktaattori Salazarin kuolemaan saakka Portugalin bruttokansantuote kasvoi keskimäärin 5.66 prosenttia vuodessa. Portugalin siirtomaita olivat vuonna 1945 Azorit, Madeira, Kap Verden saaret, Angola, Portugalin Guinea, Mosambik, Goa, Damão, Diu, Macao ja Itä-Timor. Siirtomaiden johtaminen, kehittäminen ja hallussapito vei Portugalin pitkällisiin siirtomaasotiin Angolassa, Mosambikissa ja Guinea-Bissaussa.

Marcello José das Neves Alves Caetano.

Vuonna 1961 Intia – joka oli itsenäistynyt vuonna 1947 – otti haltuunsa Portugalille kuuluneita Intian alueita. Samaoin Angolassa, Mosambikissa ja Portugalin Guineassa syntyi itsenäisyysliikkeitä joille siirtomailleen Portugali oli kuitenkin haluton antamaan itsenäisyyttä. Vuonna 1968 António Salazar sai sydänkohtauksen, jonka jälkeen hän ei pystynyt enää hallitsemaan maataan. Salazarin jälkeen pääministeriksi nousi oikeustieteiden professori ja Lissabonin yliopiston rehtori, Marcello José das Neves Alves Caetano (s. 17.8.1906 Lissabon ja k. 28.10.1980 Copacabana, Rio de Janeiro) . Caetanon johdolla koetettiin jatkaa siirtomaasotia itsenäisyysliikkeitä vastaan siirtomaissa, mutta kovin huonoin tuloksin. Valta Portugalissa siirtyi vähitellen jälleen sotilasjuntan käsiin. Sissejä ei onnistuttu kukistamaan ja yleinen tyytymättömyys siirtomaasotiin johti omalta osaltaan Portugalissa vuoden 1974 Neilikkavallankumoukseen 25.4.1974. Kaappaus kaatoi maata hallinneen autoritaarisen oikeistolaisen sotilasjuntan, joka oli pyrkinyt presidentti Américo de Deus Rodriques Tomásin (s. 19.11.1894 ja k. 18.9.1987) ja pääministeri Caetanon johtamana jatkamaan vuonna 1968 vallasta luopuneen António Salazarin politiikkaa.

Asevoimien suorittama veretön neilikkavallankumous nosti valtaan Portugalissa Kansallisen pelastuksen juntan kahdeksi vuodeksi. Neilikkavallankumous johti laajoihin vasemmistoradikaaleihin demokratiauudistuksiin Portugalissa; kommunistien ja sosialistien välillä käytiin maassa kova poliittinen taistelu. Portugalista ei tullut kommunistista valtiota osittain länsimaiden, kuten Länsi-Saksan liittokansleri Willy Brandtin (s. 18.12.1913 Lyypekki ja k. 8.10.1992 Unkel am Rhein) asioiden kulkuun puuttumisen vuoksi. Neilikkavallankumous sai nimensä sen symbolina käytetyistä neilikoista, joita hallitusta vastustavilla sotilailla oli kiväärinpiipuissaan.

Neilikkavallankumouksen jälkeen Portugali vetäytyi siirtomaistaan. Angola, Mosambik, Guinea-Bissau, Kap Verde, Itä-Timor ja São Tomé ja Principe saivat itsenäisyyden vuosina 1974-1975. Tuhansia poliittisia vankeja vapautettiin ja 15.4.1975 päätettiin maareformin toteuttamisesta, jonka tarkoitus oli uudistaa Etelä-Portugalin lähes feodaalinen maanomistus. Uusi perustuslaki otettiin käyttöön Portugalissa vuonna 1976. Ensimmäiset demokraattiset parlamenttivaalit järjestettiin vuonna 1975 ja presidenttivaali vuonna 1976. Vapaat vaalit nostivat valtaan maltillisia suuntauksia ja johtaviksi puolueiksi nousivat sosialistit ja sosiaalidemokraatit.

Pääministeri Mário Alberto Nobre Lopes Soares.

Vallankumouksen jälkeen yksi vaikutusvaltaisimmista ja näkyvimmistä poliitikoista Portugalissa oli sosialistista puoluetta pitkään sen pääministerinä johtanut Mário Alberto Nobre Lopes Soares (s. 7.12.1924 Lissabon ja k. 7.1.2017 Lissabon). Mário Soares toimi vielä vuosina 1986-1996 Portugalin presidenttinä. Maatalousvaltiona 1980-luvulla Portugali oli pitkään Länsi-Euroopan köyhin valtio; monet portugalilaiset lähtivät siirtotyöläisiksi muihin Länsi-Euroopan maihin tämän vuoksi. EEC:n jäseneksi Portugali liittyi vuonna 1986. Portugali oli 1990-luvulla yksi Euroopan nopeimmin kasvavista talouksista ja menestyjistä BKT:n kasvun ollessa n. 5 prosenttia keskimäärin. Maan pääsyä euroalueen jäseneksi vuonna 1999 pidettiin palkintona hyvin hoidetusta työstä. Se takasi maalle vakaan valuutan, matalat korot sekä tien maailman suurimmalle talousalueelle. Portugalin ongelmat juonsivat juurensa etupäässä maan talouden hitaasta kasvusta. Vuonna 2008 alkanut kansainvälinen finanssikriisi vei 2010-luvun alussa Portugalin talouskriisiin. Tämän ratkaisuun Portugalille annettiin 78 miljardin euron lainapaketti. Laina jakautui kolmeen 26 miljardin osaan. Lainoittajia olivat Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF), Euroopan rahoitusvakausväline (ERVV) ja Euroopan komissio. Suurin lainoittaja on Saksan valtio runsaalla 14 miljardilla eurolla. Lokakuussa 2012 Portugalin onnistui saada markkinoilta 3,76 miljardin euron laina kohtuullisella korolla, jonka avulla kovakorkoisia lainoja voitiin vaihtaa edullisempiin.

Portugalin säästöohjelma kohtasi vaikeuksia, kun maan perustuslakituomioistuin päätti maaliskuussa 2013, että suuri osa hallituksen suunnittelemista talouskuritoimista on perustuslain vastaisia. Vuonna 2021 julkisen talouden velkasuhde laski euroalueella 95,5 prosentista 91,6 prosenttiin ja EU:ssa 88 prosentista 84 prosenttiin vuonna 2022. Merkittävästä supistumisesta huolimatta Portugalin velka on edelleen EU:n kolmanneksi korkein. Se jää vain Kreikan, jonka velkasuhde on 171,3 prosenttia, ja Italian, jonka velka on 144,4 prosenttia, jälkeen. Portugalin (113,9 %) jälkeen tulevat Espanja (113,2 %), Ranska (111,6 %) ja Belgia (105,1 %).

 Portugalin siirtomaavalta

Vuonna 1557 nousi Portugalin kuninkaaksi Johanan jälkeen kolmivuotias Sebastian I (s. 20.1.1554 Lissabon ja k. 4.8.1578 Alcazarquivir). Jo nuorena Sebastian innostui fanaattisesti Marokkoon suunnitellusta ristiretkestä, jonka avulla kristityt voisivat vallata muslimeilta Pohjois-Afrikan takaisin. Nuoren Sebastianin sotajoukot lyötiin täysin 4.8.1578 käydyssä Ksar el-Kebirin taistelussa. Taistelussa kaatui noin 8 000 portugalilaista sotilasta ja myös kuningas Sebastian I menehtyi tässä taistelussa.

Portugalin kuningas Sebastian I.

Lapsetonta Sebastiania Portugalin valtaistuimelle seurasi hänen isosetänsä, kardinaali Henrik I (1512-1580), Portugalin kuudestoista kuningas. Hän halusi vähentää Espanjan valtaa katolisessa kirkossa; Henrik tuki vahvasti jesuiittoja. Kuninkaaksi ryhdyttyään Henrik olisi halunnut luopua pappina selibaattivalastaan ja mennä naimisiin saadakseen kruununperijän, mutta paavi Gregorius XIII ei suostunut tähän ehdotukseen. Henrikin kuoleman jälkeen kruununperimyksestä käytiin kiivas keskustelu ja lopulta valta siirtyi Habsburgien Espanjan kuninkaalle, Filip II:lle, joka Portugalin kuninkaan oli Filip I.

Kardinaali Henrik I.

Ensi alkuun kyse oli personaaliunionista; Portugali säilytti valtiona itsenäisyytensä ja omat lakinsa, rahayksikkönsä ja hallituksensa. Mutta jo kolmas espanjalainen Portugalin kuningas, Filip III eli Espanjan Filip IV, yritti tehdä Portugalista Espanjan maakunnan. Vuonna 1536 alkoi myös inkvisitio vainota juutalaisia. Portugalilaiset halusivat eroon Espanjasta ja kuningassuvun jäsen, Bragançan herttua, julistettiin Portugalin kuninkaaksi 1.12.1640 nimellä Juhana IV (s. 19.3.1603 ja k. 6.11.1656). Espanja ei hyväksynyt tätä menettelyä ja se aloitti Portugalia vastaan Portugalin restauraatiosodan (1659-1668). Espanja joutui kuitenkin tunnustamaan Portugalin itsenäisyyden Lissabonin rauhassa vuonna 1668. Bragançan dynastia hallitsi Portugalia aina vuoteen 1853 saakka. Juhana IV kerasi hallitokaudellaan suuren kirjaston, joka kuitenkin tuhoutui Lissabonin maanjäristyksessä vuonna 1755. Hän oli myös taiteiden suosija ja kuningas sävelsi samoin itse kirkkomusiikkia. Juhana IV jälkeen valtaan nousi hänen poikansa, Alfonso VI Voitokas (s. 21.8.1643 ja k. 12.9.1683).

Portugalin kuningas Filip I.

1700-luvulla Portugalin talous kukoisti lähinnä sokerituotannon, orjakaupan sekä kulta- ja timanttilöytöjen vuoksi. Portugali solmi vuonna 1903 Englannin kanssa Methuenin sopimuksen, joka antoi Englannille suuren määräysvallan Portugalin talouteen; Englanti sai viedä vapaasti tekstiilejä Portugaliin ja sen siirtokuntiin. Sopimus allekirjoitettiin 27.12.1703 Lissabonissa ja sopimuksen nimi tuli Englannin Portugalin suurlähettilään, John Methuenin mukaan, joka neuvotteli sopimuksen. Portugalin silkkituotanto käynnistyi tuolloin ja Ylä-Douron viiniyhtiö sai yksinoikeuden portviinin vientiin Englantiin. Portugali sitoi tällä sopimuksella itsensä vuosisadoiksi Englannin liittolaiseksi.

Portugalin kuningas Filip III.

Jo 1500-luvulla Portugali aloitti orjakaupan, jota kesti noin 300 vuotta. Afrikkalaisia orjia myytiin orjiksi lähinnä Brasilian sokeriruokoviljelmille. Orjakauppa saavutti huippunsa 1700-luvulla. Orjia laivattiin noin 30 000 laivaan ja niissä kuljetettiin noin 4 650 000 orjaa. Portugali oli kaikkein suurin orjakauppaa käyvistä valtioista. Isoimmat lähtösatamat olivat Elmina nykyisessä Ghanassa ja Luanda nykyisessä Angolassa. Laivat tyhjennettiin yleensä Bahiassa, Brasiliassa.

Maanjäristys koetteli Lissabonia 1.11.1755 ja nykyään sen voimakkuudeksi arvioidaan yhdeksän Richterin asteikolla. Maanjäristystä seuranneissa tsunameissa ja tulipaloissa tuhoutui noin 60 000 – 100 000 ihmistä ja Lissabonin kaupungin rakennuksista sortui noin 85 prosenttia. Lissabon jouduttiin rakentamaan lähes kokonaan uudestaan maanjäristyksen vuoksi. Järistys oli niin tehokas, että se tuntui Marokossa saakka. Maanjäristyksen jälkeen luotiin Lissabonin alakaupungin, Baixan, ruutuasemakaava leveine katuineen kokoamaan keskiaikaista sokkeloista kaupunkirakennetta ja estämään tuhoisan järistyksen toistumista. Kaupungin taloissa oli ensimmäisenä maailmassa tekniikkaa järistystuhojen estämiseksi käyttämällä järistyksessä joustavia puuperustuksia. Lissabonissa oli myös aikaisemmin koettu joukko pienempiä maanjäristyksiä, joista vanhin tunnettu tapahtui vuonna 1009. Pombalin markiisi ja Oeirasin kreivi, Sebastião José de Carvalho e Melo (s. 13.5.1699 ja k. 15.5.1782) kunnostautui järistyksen tehokkaasta jälkihoidosta sekä roolistaan Portugalin talouden ja yhteiskunnan uudistajana. ”Sellit ja vankilat ovat ainoa asia, jonka tiedän tepsivän tähän hulluun kansaan”, kerrotaan markiisin sanoneen. Pääministeriksi ryhdyttyään e Melo aloitti reformeja ja uudistuksia, kuten mm. orjuuden lakkauttamisen portugalin Intian-siirtomaista. Hänet tunnettiin myös valistusajalla jesuiittaveljeskunnan vihollisena, joka takavarikoi jesuiittojen omaisuutta valtiolle ja karkotti nämä maasta.

Pombalin markiisi ja Oeirasin kreivi, Sebastião José de Carvalho e Melo

Portugali menetti Olivençan Espanjalle vuonna 1801 lyhyessä appelsiinisodassa (Guerra das Laranjas), kun Napoleon painosti Espanjaa hyökkäämään Portugaliin. Portugali kieltäytyi liittymästä vuonna 1807 Englannin mannermaasulkemukseen, jonka vuoksi Ranska ja Espanja tekivät Fontainebleaun sopimuksen. Sopimuksessa maat päättivät hyökätä Portugaliin. Ranskalainen kenraali ja Abrantesin herttua Jean-Andoche Junot (s. 23.10.1771 Bussy-le-Grand ja k. 29.7.1813 Montbard) vei 20 000 miehen sotajoukkonsa marraskuun 1807 lopussa Lissaboniin. Portugalin kuningasperhe pakeni tuolloin Brasilian Rio de Janeiroon ja Riosta tuli väliaikaisesti Portugalin pääkaupunki.

Tästä aiheutui Portugalissa kansannousu ja kapinajuntiksi organisoidut vapaaehtoiset hyökkäsivät ranskalaisten kuljetuksia ja varuskuntia vastaan. Ranskalaiset joukot lyötiin ja vuoden 1808 heinäkuussa 17 000 ranskalaista sotilasta antautui Bailénissa ja elokuussa 9 000 miestä Sintrassa. Englanti lähetti heinäkuussa 1808 alueelle 35 000 sotilastaan Arthur Wellesley Wellingtonin komennuksessa. Tästä seurasi Pyreneiden niemimaan sota, jota kesti vuoteen 1813 saakka. Sodan ratkaisutaistelu käytiin 21.6.1813 Vitoriassa, jossa englantilaiset, espanjalaiset ja portugalilaiset joukot voittivat ranskalaiset ylivoimaisesti. Portugalin kuninkaan maanpaon aikana vuodesta 1808 vuoteen 1820 saakka Portugalia hallitsi Englannin lähettiläs. Portugalissa puhkesi vuonna 1820 vallankumous Espanjan esimerkin vaikutuksesta, jossa vaadittiin siirtymistä perustuslailliseen monarkkiaan. Kuningas hyväksyi perustuslain palatessaan Brasiliasta Lissaboniin vuonna 1821. Englanti vaikutti edelleen vahvasti Portugalin päätöksentekoon ja Portugalin poliittiset olosuhteet pysyivät epävakaina 1860-luvulle asti. Tuolloin Portugali aloitti uudestaan siirtomaidensa laajentamisen.

Brasilian keisari Pedro I ja Portugalin kuningas Pedro IV.

Brasilia julistautui vuonna 1822 itsenäiseksi valtioksi keisari Pedro I:n (s. 12.10.1798 Lissabon ja k. 24.9.1834) johdossa, sillä brasilialaiset eivät voineet hyväksyä Portugalin läheistä suhdetta Englannin kanssa. Lissabonista tuli jälleen Portugalin pääkaupunki ja vuoden 1821 perustuslain mukaan maata hallitsi Juhana VI, jonka oli annettava valtaa myös maan parlamentille. Juhanan kuoltua vuonna 1826 hänen vanhin poikansa, Pedro I, sai Portugalin kruunun nimellä Pedro IV. Portugalilaiset ja brasilialaiset eivät kuitenkaan halunneet yhdistynyttä monarkiaa, joten Pedro joutui luopumaan Portugalin kruunusta tyttärensä, Maria da Glórian hyväksi. Muutos merkitsi myös orjakaupan loppumista Brasiliassa.

Portugalin kuningatar Maria II.

Alaikäiseltä Marialta kaappasi vallan hänen setänsä, Mikael, joka samalla kumosi myös Portugalin perustuslain. Vuosina 1828-1834 käytiin tämän vuoksi sisällissota perustuslaillisten ja migueliittien välillä. Espanja tuki vuoteen 1833 saakka migueliitteja ja Englanti sekä Ranska perustuslaillisia. Sisällissota päättyi lopulta perustuslaillisten voittoon ja Évorassa solmittiin vuonna 1834 Evoramonten sopimus. Maria palasi Portugalin hallitsijaksi ja vuoden 1821 perustuslaki tuli jälleen voimaan.

Mikael Anastaja.

1860-luvulla Portugali alkoi jälleen laajentaa siirtomaitaan. Se halusi yhdistää Etelä-Afrikassa sijainneet siirtomaansa – nykyiset Angolan ja Mosambikin – ja vallata niiden välissä olevan alueen itselleen. Tämä aikomus ei ollut Englannin näkemyksen mukaista, koska se ei sopinut Englannin Kap-Kairo-suunnitelmaan. Portugali sai Englannilta vuonna 1890 uhkavaatimuksen, jonka mukaan sen alueille ei ollut syytä tunkeutua. Tämän vuoksi Portugalin laajennussuunnitelma jäi toteutumatta ja Englanti sen sijaan nöyryytti Portugalia ottamalla sen hallussa pitkään olleita alueita itselleen.

Kuningas Kaarle I.

Vuoden 1890 jälkeisen nöyryytyksen jälkeen hallituksen vastainen tyytymättömyys lisääntyi Portugalissa ja tasavaltalainen puolue lisäsi selvästi kannatustaan. Kuningas Kaarle I (s. 28.9.1863 Lissabon ja k. 1.2.1908 Lissabon) yritti ensin hillitä kansan tyytymättömyyttä tekemällä uudistuksia. Vuonna 1901 otettiin käyttöön miesten yleinen äänioikeus. Levottomuudet eivät siitä huolimatta laantuneet ja kuningas Kaarle antoi pääministeri João Ferreira Francolle (s. 14.2.1855 Fundão ja k. 4.4.1929 Anadia) aina vain enemmän valtaa. Lopulta Franco alkoi hallita kuninkaan tuella ilman parlamenttia toukokuussa 1907.

João Ferreira Franco.

 Portugal siirtomaavaltana

Portugalin ja Algarven kuudes kuningas, Dinis I ”Rakentaja” (1261-1325) hallitsi valtakuntaansa vuosina 1279-1325 ja hänen hallintokaudellaan kuninkaan valta kasvoi, ja aateliston sekä kirkon valta väheni. Dinis ei ollut soturikuningas, sillä hänen noustessa valtaan maurit oli ajettu jo pois Pyreneiden niemimaalta. Näin ollen hänelle jäi hyvin aikaa keskittyä hallintoon, lainsäädännön uudistamiseen ja vallan keskittämiseen kuningashuoneelle. Kuningas aloitti monien linnojen, uusien kaivosten ja kaupunkien rakennustyöt sekä uudisti maanviljelystä; hän paransi samoin valtakuntansa köyhien asemaa. Hän määräsi kosteikkoja kuivattaviksi ja mäntymetsiä istutettaviksi; männyistä saatiin rakennusmateriaalia laivaston rakennukseen. Dinis I kehitti merivoimia, jotta maata voitiin suojella hyökkääjiltä. Myöhemmin tästä samasta laivastosta tuli Portugalin imperiumin laajenemisen vankkumaton perusta. Dinis I toi vuonna 1317 genovalaisen Emanuele Pessagnon johtamaan Portugalin laivastoa. Hallitsija edisti kaupankäyntiä tekemällä vuonna 1303 Englannin kuninkaan Edvard II:n kanssa sopimuksen, joka takasi portugalilaisten kauppiaiden pääsyn englantilaisiin satamiin.

Portugalin kuudes kuningas, Dinis I.

Dinis I perusti oppineiden keskuksen (studium generale) Lissabonissa vuonna 1290, josta myöhemmin kehittyi Coimbran yliopisto vuonna 1308, kun Dinis I siirrätti sen Coimbraan. Dinis I edisti portugalin kielen asemaa vaatiessaan kaikki viralliset asiakirjat kirjoitettaviksi portugaliksi. Dinis I oli keskiajalla merkittävä kulttuurivaikuttava; hän kirjoitti itse runoja ja muuta kirjallisuutta sekä sävelsi musiikkia. Hänellä oli vaimo ja kaksi aviolasta sekä neljä nimeltä tunnettua rakastajatarta ja tiettävästi ainakin seitsemän aviotonta lasta.

Dinisiä seuranneiden hallitsijoiden elämä Portugalissa ei ollut enää niin seesteistä. Portugalin ja Algarven seitsemäs kuningas, Alfonso IV (1291-1357) Urhea, yritti naittaa omia lapsiaan kastilialaisille ylimyksille ja kuningashuoneelle. Avioliitot eivät valitettavasti olleet onnellisia ja ne jopa johtivat sotiin ja vihanpitoon. Alfonson pojanpojan Ferdinand I ollessa vallassa Pietari I Julma ja Henrik II Äpärä joutuivat taisteluun Kastilian kruunusta. Pietari I murhattiin vuonna 1369 ja Ferdinand I lupautui liittoutumaan monien Kastilian kaupunkien kanssa. Henrik nousi valtaistuimelle Kastiliassa ja valtasi myös Portugalin.

Kuningas Ferdinand I.

Vuonna 1383 kuoli kuningas Ferdinand I jättämättä miespuolista perillistä itselleen. Hänen tyttärensä, Beatriz avioitui samana vuonna Kastilian kuninkaan Juhana I:n kanssa ja tämän seurauksena myös Portugali siirtyi Kastilian vallan alle. Tämän seurauksena oli kaksi vuotta kestänyt anarkia, jonka aikana maassa ei ollut varsinaista kuningasta. Atoleirosin taistelussa 6.4.1384 portugalilaiset kävivät kastililaisia vastaan, mutta Aljubarrotan taistelussa vasta 14.8.1385 portugalilaiset voittivat kastilialaiset lopullisesti; näin Portugali vapautui Kastilian ikeen alta ja valtaistuimelle nousi Portugalin Johana I (s. 11.4.1357 Lissabon ja k. 14.8.1433 Lissabon), Portugalin ja Algarven kymmenes kuningas. Englantilaiset auttoivat portugalilaisia näissä taisteluissa ja 9.5.1386 Englanti ja Portugali solmivat Windsorin sopimuksen, joka takasi yli 500 vuotta kestäneen yhteistyön maiden välillä. Juhana otti vaimokseen englantilaisen Lancasterin Filippan (s. 31.3.1360 ja k. 19.7.1415), joka oli Portugalin kuningatar vuosina 1387-1415. Filippan isä oli englantilainen Lancasterin herttua, Juhana Gant, jonka veljestä tuli kuningas Henrik IV, Englannin ensimmäinen Lancaster-suvun kuningas.

Varsinaisesti Portugalin imperiumin rakentaminen alkoi vasta vuonna 1415; tuolloin portugalilainen laivasto (armada) seilasi kuningas Juhana I:n ja hänen poikiensa Edvardin, Henrikin ja Alfonson kanssa Pohjois-Afrikan Gibraltarinsalmen etelärannikon varakkaaseen kauppakaupunki Ceutaan ja valtasi sen Portugalille 21.8.1415. Portugalilainen prinssi, Henrik Purjehtija (s. 4.3.1394 ja k. 13.11.1460), asettui Sagresiin ja perusti sinne vuonna 1418 purjehduskoulun sekä varusti laivoja pitkiä merimatkoja varten. Prinssi Henrik houkutteli purjehtijoita hylkäämään tutun Välimeren ja suuntaamaan kulkunsa melkein tuntemattomalle Atlantille.

Prinssi Henrik Purjehtija.

Prinssi Henrik oli kiinnostunut Afrikan-kaupan rikkauksista ja yleensäkin tutkimusmatkoista. Hänellä oli Algarven kuvernöörinä ja Kristuksen veljeskunnan suurmestarina hyvin varoja rahoittaa myös tutkimusmatkoja. Temppeliherrain ritarikunta oli Portugalissa pystynyt jatkamaan toimintaansa Kristuksen veljeskuntana, vaikka sen toiminta oli kaikkialla muualla kiellettyä; temppeliherrojen katsottiin Portugalissa tehneen niin suuria palveluksia. Espanjalaisten alkujaan keksimää karavelialusta kehitettiin Sagresissa, jotta portugalilaiset menestyisivät merenkäynnissään.

João Gonçalves Zarco (n. 1390-1470) ja Tristão Vaz Teixeira (n. 1395-1480) löysivät vuonna 1418 Porto Santon saaren ja Zarco nousi maihin Madeiralla vuonna 1419. Enin osa Azorien saarista löydettiin vuosina 1427-1431. Osa Azoreista ja Madeira asutettiin 1430-luvulle tultaessa. Tutkimusmatkailija Gil Eanes (s. 1395) saapui Kanariansaarille vuonna 1433. Gil Eanes ja Afonso Gonçalves Baldaia lipuivat Senegaljoelle vuonna 1436. Kap Verden saarivaltion löysi Dinis Dias vuonna 1444 ja portugalilaiset saapuivat Sierra Leonen rannikolle vuonna 1460. Kuningas Henrikin kuoltua Portugali oli tovin ilman päämäärätietoista tutkimusmatkailua, mutta Juhana II:n kaudella kuningas alkoi jälleen hyvin aktiivisesti etsiä meritietä Intiaan. Vuonna 1487 löytöretkeilijä Bartolomeu Dias (n. 1450 – 29.5.1500) kiersi ensimmäisenä Hyväntoivonniemen. Portugalilainen tutkimusmatkailija Vasco da Gama (k. 24.12.1524 Kochi) purjehti ensimmäisenä eurooppalaisena Intiaan, jonne saapui 20.5.1498. Brasilian rannikolle purjehti vuonna 1500 Pedro Álvares Cabral (n. 1467- n. 1520). Brasilia julistettiin pian tämän jälkeen kuuluvaksi Portugalille. Laivaston kenraali ja Intian kuvernööri, Afonso de Albuquerque (1453 – 16.12.1515) valloitti Goan kymmenen vuotta myöhemmin.

Portugalin ja Espanjan kesken solmittiin 7.6.1494 Tordesillasin sopimus, jossa maat jakoivat keskenään Euroopan ulkopuolisen maailman. Jakolinja vastaa käytännössä noin pituuspiiriä 47 °W. Espanja sai jakolinjan länsipuoliset alueet ja Portugali puolestaan kaikki itäpuoliset. Sopimus johti myös siihen, että Portugali sai oikeuden Afrikasta ja Aasiasta löytyviin alueisiin sekä Brasilian itäosiin. Portugali sai Brasilian vahingossa, koska sopimusta tehtäessä ei tiedetty Amerikan ulottuvan sovitun linjan itäpuolelle.

Vuoden 1529 Zaragozan sopimuksessa vastaavasti sopijat jakoivat alueensa itäisellä pallonpuoliskolla. Tämä sopimus tarkoitti, että nykyisen Indonesian seudut (silloiset Maustesaaret) ja uusi tuolloin löydetyt Filippiinit kuuluivat Espanjalle. Sopimus oli karvas tappio Portugalille, jonka oma alue alkoi vasta noin 1 500 kilometriä Maustesaarista itään päin.

Kuningas Emanuel I Onnekas.

Portugalin neljännentoista kuninkaan, Emanuel I Onnekkaan (s. 31.5.1469 Alcocheta ja k. 13.12.1521 Lissabon) hallintoaikaa kutsutaan ”kultaiseksi ajaksi”. Emanuelin valtakaudella oli kiistoja eriuskoisten kanssa. Kuningas karkotti maurit Portugalista sekä kaikki juutalaiset, jotka eivät ottaneet kristillistä kastetta. Hänen hallitessa Portugalia maa oli merkittävässä valta-asemassa sekä rikkain valtio Euroopassa. Portugalissa rakennettiin tuolloin useita julkisia rakennuksia ja aikakaudella kehittynyttä tyyliä alettiin myöhemmin kutsua emanuelintyyliksi. Emanuel oli kolme kertaa naimisissa. Vuonna 1497 hän avioitui Isabella Aragonialaisen kanssa, jonka kuoleman jälkeen Emanuel meni naimisiin Isabellan nuoremman sisaren, Maria Aragonialaisen kanssa. Heillä oli kymmenen lasta, joista kahdeksan eli aikuisikään saakka. Kolmas vaimo oli Eleonoora Itävaltalainen, edeltäjänsä veljentytär. Tästä liitosta syntyi kaksi lasta, joista vain tytär Maria jäi eloon.

Kuningas Johana III Hurskas.

Emanuelia kuninkaana seurasi Juhana III Hurskas (s. 7.6.1502 ja k. 11.6.1557), jonka hallitessa Portugalin siirtomaavaltakunta vain jatkoi kasvuaan; uusia kauppapaikkoja syntyi mm. Japaniin ja Kiinaan. Jesuiittojen nousu takasi maailmanvallan Portugalille; jesuiitat levittivät Aasiassa ja Amerikassa kristinuskoa, jonka vuoksi Johana sai lisänimen, Hurskas. Juhanan aikana Portugalilla oli lähes monopoliasema muskotin ja neilikan tuottajana Euroopassa. Vaikka Portugal oli edelleen Euroopan varakkain monarkia, alkoi asetelma kuitenkin nopeasti heikentyä. Rikkaudet eivät kohdistuneet enää kotimaan yhteiskunnan kehittämiseen ja Portugalin oma teollisuus heikentyi, kun maahan tuli paljon valmiita tuotteita. Portugalin Aasian-kauppaa hallinnoi valtiojohtoinen yritys, minkä vuoksi keskiluokkaa tai kauppiasluokkaa ei päässyt kunnolla syntymään. Johanan aviopuoliso oli Katariina Itävaltalainen, joka oli Kastilian hallitsija Filip Komean tytär. Kaikki Juhanan lapset kuolivat ennen isäänsä.

 Portugalin itsenäistyminen

Duerojoki saa alkunsa Espanjan Soriasta ja joki laskee Portugalissa Porton ja Vila Nova de Gaian kohdalla Atlantin valtamereen. Duerojoen pituus on 895 kilometriä ja sen on Iberian niemimaan joista kolmanneksi suurin. Joen alkulähteet sijaitsevat Sorian Picos de Urbión-vuorilla 2 220 metrin korkeudessa. Duerojokeen laskee monia pienempiä jokia, kuten esimerkiksi Esla, Valderaduey, Pisuerga, Águeda, Yeltes ja Tormes. Duerojoki oli jo roomalaisajoista lähtien ollut merkittävä ja samalla vaarallinen kulkuväylä. Dueron laakso on merkittävää viinintuotantoaluetta; sekä Espanjan että Portugalin puolella tuotetaan laaksossa vielä nykyisinkin portviinin lisäksi punaviiniä.

Iberian niemimaan pisin joki on Tajo, jonka pituus on 1 038 kilometriä. Tajojoesta 716 kilometriä virtaa Espanjassa, 47 kilometriä menee Espanjan ja Portugalin välisellä rajalla ja loput 275 kilometriä virtaa Portugalissa. Albarracinin vuoristossa Teruelin maakunnassa Aragoniassa sijaitsee Tajojoen alkulähde noin 1 600 metrin korkeudessa. Suurimmat joenrantakaupungit ovat Aranjuez, Toledo, Talavera de la Reina ja Alcántara Espanjassa sekä Santarém ja Lissabon Portugalin puolella. Paleoliittiset metsästäjä-keräilijät keskittyivät asumaan Douro- ja Tajojokien yläjuoksujen laaksoihin ja tekivät kaiverruksia jokitörmien kallioihin. Tunnetuimmat kalliotaiteet löytyvät Vila Nova de Foz Côan kunnan ympäristöstä. Ensimmäiset kiviset rakennukset pystytettiin Portugaliin noin 6 000 – 7 000 vuotta sitten. Noin 3 000 vuotta eaa. ihmiset alkoivat täällä rakentaa myös alkeellisia asumuksia sekä harjoittaa maanviljelyä. Aikakauden ihmiset harjoittivat täällä vainajien palvontaa ja rakensivat kivistä dolmaneita (hautoja) ja menhireitä. Portugalin pohjoisosiin alkoi noin vuoden 1 000 eaa. tienoilla kehittyä kulttuuri, joka rakensi kaupunkeja ja kyliä linnavuorten juurelle.

Lähi-idässä itäisen Välimeren pohjukassa nykyisen Lissabonin alueella noin 3 500 – 146 eaa. vaikutti seemiläistä foinikian kieltä puhunut kansa, foinikialaiset. Foinikialaiset perustivat myöhemmin myös Rooman kilpailijan, Karthagon vuonna 814 eaa. suojaisaan merenlahteen nykyiseen Tunisiaan Pohjois-Afrikassa. Foinikialaiset olivat kauppiaita ja merenkulkijoita, jotka perustivat hyvinkin kauas kotimaastaan kauppasiirtokuntia. He olivat hyvin taitavia laivanrakentajia ja merenkulkijoita. Purjehdusmatkat ulottuivat aina Espanjaa ja saattoivat yltää jopa Englantiin saakka. Foinikian seutu tuotti setripuuta, jota myytiin mm. Egyptiin. 1100-luvulla eaa. foinikialaiset saapuivat Pyreneiden niemimaan länsirannikolle etsimään metaleja ja he perustivat kauppa-asemia Cádiziin, Málagaan ja Sevillaan. Foinikialaiset kävivät kauppaa sisämaan asukkaiden kanssa ja vaihtoivat itämaisia kauppatuotteita metalleihin. Foinikialaiset asettuivat asumaan noin 900 eaa. Portugalin Atlantin rannikolle.

Keski-Euroopasta saapuivat keltit Pyreneiden niemimaan länsiosiin noin 700 – 500 eaa. Kaupungit kehittyivät tuohon aikaan ja esimerkiksi Citânia de Briteirosista ja Citânia de Sanfins de Ferreirasta tuli maanviljelijöiden, käsityöläisten ja kauppiaiden asuttamia kaupunkeja. Kelttiläisten heimojen ohella nykyisen Portugalin alueella asui kelttejä edeltäneitä indoeurooppalaisia kieliä puhuneita kansoja, kuten lusitaanit. 600-luvulla eaa. saapuivat kreikkalaiset Pyreneiden niemimaalle ja perustivat sinne siirtokuntiaan. Karthagolaiset tulivat foinikialaisten ja kreikkalaisten jälkeen ja hallitsivat Pyreneiden niemimaan eteläisiä osia roomalaisten saapumiseen asti 200-luvulla eaa.

Viriatuksen patsas Viseussa, Portigalissa.

Pyreiden niemimaan länsiosassa nykyisen Portugalin keskiosassa lusitaanit vastustivat raivokkaasti roomalaisten hyökkäystä parin sadan vuoden ajan. Ensimmäisen kerran roomalaiset ja lusitaanit ottivat yhteen jo 194 – 193 eaa. Viriatus oli kuuluisin lusitaanien vastarintaa johtaneista sotapäälliköistä; hän taisteli roomalaisjoukkoja vastaan vuosikymmenten ajan, kunnes hän joutui omien, roomalaisten lahjomien sotilaiden murhaamaksi. Roomalaiset pystyivät hyvin nopeasti etenemään Viriatuksen kuoleman jälkeen Portugalin sisämaahan ja valloittamaan loputkin Pyreneiden niemimaasta. Valloittajana tunnetaan roomalainen sotapäällikkö Decius Junius Brutus Albinus (k. 43 eaa.).

Osa Olisipon kaupungin vanhaa muuria.

Niemimaan valloituksen jälkeen alkoi Portugalin roomalaistaminen. Olisipo (nykyinen Lissabon) perustettiin vuoteen 60 eaa. mennessä. Muita kaupunkeja olivat Évora, Santarém ja Beja. Lusitania oli vuodesta 25 eaa. alkaen Rooman provinssina nykyisen Portugalin ja osittain espanjan alueilla. Provinssi käsitti Douron eteläpuolisen alueen. Argeologiset löydöt osoittavat, että roomalaisajan Lusitania oli hyvin vauras alue. Lusitanian pääkaupunkina oli Olisipo, kunnes vuonna 25 jaa. nykyisen Espanjan alueelle perustettiin Emerita Augusta. Roomalaiset kehittivät myös Lusitanian teollisuutta ja rakensivat useita teitä ja siltoja hallintokaupunkien välille. He pystyttivät samoin useita monumentteja, kuten Évoran Dianan temppelin.

Pyreneiden niemimaalle saapui kansainvaellusaikana monia germaanisia heimoja. Vuonna 406 alueelle tunkeutuivat vandaalit, sveebit ja alaanit, jotka hyökätessään alueelle levittäytyivät länsirannikolle saakka muutamassa vuodessa. Vandaalit pitivät ensin nykyistä Portugalin aluetta hallinnassaan, mutta heidän jälkeensä sveebit levittäytyivät alueelle Galiciasta, Espanjan luoteisnurkasta. Nykyinen Braga oli sveebien kuningaskunnan keskuksena. Roomalaistunet visigootit – gootteihin kuuluva germaaniheimo – pyrkivät nopeasti palauttamaan roomalaiskauden Pyreneiden niemimaalle. He perustivat niemimaalle Visigoottien valtakunnan, joka kesti muslimihyökkäyksiin saakka. Germaanikaudella Portugaliin vakiintui kristinusko.

Vuonna 711 nykyisestä Marokosta Pohjois-Afrikan arabien ja berberien armeija hyökkäsi Pyreneiden niemimaalle. Sisäisten ristiriitojen heikentämä Visigoottien valtakunta kaatui tässä hyökkäyksessä. Portugalissa maurit keskittivät valtansa maan eteläosiin, joka tunnettiin nimellä Gharb Al-Andalus. Sen tärkein kaupunki oli Silves. Arabivallan vuoksi mm. Lissabon, Santarém ja Évora saivat maurilaisen ilmeensä.

Vaikka maurit olivat käytännössä valloittaneet koko Pyreneiden niemimaan, visigootteja oli kuitenkin jäänyt jonkun verran Asturian vuoristoalueelle. Niin sanotun reconquistan eli takaisinvaltauksen aloittanut Asturian kuningaskunnan perustaja Pelayo (k. 737) kukisti jo 700-luvun alussa muslimit Covadongan taistelussa ja perusti Asturian kuningaskunnan. Hänen seuraajansa laajensivat Asturian-Leónin kuningaskuntaa Portugalin pohjoisosiin Bragaan, Portoon, Viseuun ja Guimarâesiin. Alue säilyi noin 200 vuoden ajan kristittyjen ja muslimien välisenä raja-alueena.

Iberialainen sotapäällikkö, kreivi Vimera Peres (n. 820-873) hallitsi vuonna 868 Minho- ja Dourojokien välistä Portucalen kreivikuntaa, jonka keskuksena oli Portucalen kaupunki (nykyinen Porto). Portugalin perustamisvuotena pidetään toisinaan tätä vuotta 868, vaikka täyttä itsenäisyyttä ei alueella vielä ollutkaan. Alfonso VI, Leónin kuningas, antoi vuonna 1096 Portucalen kreivin arvon ritari Henrikille. Henrik pysyi pitkään uskollisena Alfonsolle, mutta Alfonson kuoltua vuonna 1109 Henrik pysyi puolueettomana Leónin sisällissodan aikana eikä antanut tukeaan millekään osapuolelle. Portugali julistautui tämän sodan aikana itsenäiseksi, vaikka kreivi Henrikin elinaikana Portugalin itsenäisyyttä ei kuitenkaan tunnustettu.

Alfonso Henriquesin aikainen Portugalin ensimmäinen lippu.

Alfonso VII voitti Leónin sisäisen taistelun ja hän pakotti Portugalin hallitsijan Teresan – Leónin kuninkaan Alfonso VI:n avioton tytär - suostumaan kuuliaisuuteen vuonna 1127. Portugalilaiset aateliset vastustivat itsenäisyyden kaventamista ja liittoutuivat Teresan pojan, Alfonso Henriquesin (Alfonso I) kanssa. Alfonso kukisti oman äitinsä sotajoukot 24.6.1128 Sâo Mamedan taistelussa. Alfonso julistautui vuonna 1139 Portugalin kuninkaaksi ja onnistui vuonna 1147 valtaamaan muslimeilta sekä Santarémin että Lissabonin. Alfonso VII oli vuonna 1143 tunnustanut serkkunsa aseman kuninkaana ja vuonna 1179 Pyhä istuin (lat. Sancta Sedes) eli paavi tunnusti Portugalin itsenäiseksi.

Alfonson poika, Sancho I alkoi jakaa erityisesti maan itä- ja keskiosissa kaupunkioikeuksia ja houkutteli siten uudisasukkaita maahan. Hän käytti huomattavan osan voimavaroistaan maan asuttamiseen ja on siksi saanut lempinimen ”Asuttaja” (o Povoador). Tagusin laaksossa ja siitä etelään uudisasuttaminen oli vaarallista, joten sieltä annettiin maita useille uskonnollis-sotilaallisille sääntökunnille. Merkittävin niistä oli Temppeliherrain ritarikunta, joka sai maa-alueita Zêzerejoen varrelta.

Temppeherrojen ritakunnan risti.

Sancho valtasi Temppeliherrain ritarikunnan tuella vuonna 1189 Algarven, mutta almohadien joukot tekivät useita vastahyökkäyksiä vielä. Alfonso II oli vuonna 1212 tukemassa kastilialaisia Las Navas de Tolosan taistelussa. Alfonso II oli vuonna 1211 kutsunut kokoon ensimmäisen parlamentin, Cortesin, johon kutsun saivat aateliset ja kirkon edustajat. Portugalin takaisinvaltaus viimeisteltiin vuonna 1249, kun Faron kaupunki valloitettiin. Portugalin rajat ovat pysyneet tämän jälkeen lähes muuttumattomina. Alfonso III otti ensimmäisenä monarkkina tittelin, ”Portugalin ja Algarven kuningas”.

 

Henry Alfred Kissinger – alkujaan Heinz Alfred Kissinger – syntyi 27.5.1923 Fürthissä, Baijerissa saksalais-juutalaiseen perheeseen, joka pakeni natsi-Saksasta vuonna 1938 pois. Vanhemmat olivat opettaja Louis Kissinger (1887-1982) ja kotiäiti Paula. Henry Kissingerillä oli nuorempi veli, liikemies Walter Kissinger (1924-2021). Kissinger sukunimen otti käyttöön Henryn isoisoisoisä Meyer Löb baijerilaisen Bad Kissingenin kylpyläkaupungin mukaan. Nuoruusvuosinaan Henry Kissinger nautti jalkapallon pelaamisesta. Hän pelasi SpVgg Fürthin nuorisojoukkueessa, joka tuolloin oli yksi maan parhaista seuroista. Natsivallan aikana Henry Kissingeriä ja hänen ystäviään häirittiin ja pahoinpideltiin säännöllisesti Hitler-nuorten toimesta. Henry Kissinger uhmasi toisinaan natsien rotuerottelulakia ja livahti natseilta salaa jalkapallostadionille otteluita katsomaan, josta usein seurasi pahoinpitelyä. Natsien antisemitististen lakien vuoksi Henry Kissingeriltä jäi lukio suorittamatta ja hänen isänsä erotettiin opettajan tehtävistä.

Perhe ensin muutti toviksi Lontooseen ja jatkoi sieltä pakomatkaansa Yhdysvaltoihin, jossa Henry Kissinger ryhtyi opiskelemaan Washington Heightsin Manhattanin pohjoisosassa, saksalaisjuutalaisessa maahanmuuttajayhteisössä. Henry Kissinger sopeutui melko nopeasti amerikkalaiseen kulttuuriin, mutta voimakas saksalainen aksentti säilyi hänen puheessaan pitkään. Koulunkäynnin kanssa Kissinger teki myös töitä parranajoharjatehtaassa. Lukion jälkeen Henry Kissinger ilmoittautui opiskelemaan kirjanpitoa City College of New Yorkiin. Opinnot kuitenkin keskeytyivät vuonna 1943, sillä hän sai kutsun Yhdysvaltain armeijaan.

Sotilaallisen peruskoulutuksensa Henry Kissinger sai Camp Croftissa Spartanburgissa, Etelä-Carolinassa. 19.6.1943 hän sai Etelä-Carolinassa Yhdysvaltain kansalaisuuden. Aluksi Henry Kissinger opiskeli insinööriksi Lafayette Collegessa, Pennsylvaniassa, mutta pian hänet määrättiin 84. jalkaväkidivisioonaan uudelleen. Saksalais-juutalainen sotilaskouluttaja ja neuvonantaja Fritz Gustav Anton Kraemer (s. 3.7.1908 ja k. 8.9.2003) oivalsi Henry Kissingerin kielitaidon ja älyn, ja järjesti Kissingerin sotilastiedusteluun. Amerikkalaisten edetessä Saksassa Henry Kissinger määrättiin Krefeldin kaupungin hallintoon kielitaitonsa vuoksi ja vain kahdeksan päivän aikana Kissinger perusti kaupunkiin siviilihallinnon. Kersantin sotilasarvolla Henry Kissinger määrättiin seuraavaksi Counter Intelligence Corpsiin (CIC), jossa hänestä tuli erikoisagentti. Hänen tehtäviin kuului jäljittää Gestapon upseereita ja sabotoijia; tehtävästä hänelle myönnettiin armeijan Pronssitähti. Kesäkuussa 1945 Henry Kissiger asetettiin CIC-osaston komentajaksi Bensheimin Bergstrassen alueelle Hesseniin, jossa hän vastasi alueen denatsifioinnista. Kissinger määrättiin vielä vuonna 1946 opettamaan Camp Kingin European Command Intelligence Schooliin.

Henry Kissinger menestyi akateemisesti ja sai BA-tutkinnon valtiotieteissä Harvard Collegesta vuonna 1950. Etupäässä hän opiskeli William Yandell Elliottin ohjauksessa ja sai maisterin ja tohtorin tutkinnot suoritettua Harvardin yliopistossa vuosina 1951 ja 1954. Hänen opinnäytetyönsä oli nimeltään: The Meaning of History: Reflections on Spengler, Toynbee and Kant, joka oli 400 sivua ja 35 000 sanaa käsittävä teos. Opiskellessaan vielä Harvardissa Kissinger toimi myös Psychological Strategy Boardin johtajan konsulttina ja samoin hän perusti Confluence-lehden vuonna 1952. Näihin aikoihin Kissigeriä kiinnosti työskentely vakoojana FBI:lle. Henry Kissingerin väitöskirja oli nimeltään Peace, Legitimacy, and the Equilibrium (A Study of the Statesmanship of Castlereagh and Metternich).

Henry Kissinger toimi Harvardissa hallitusministeriön tiedekunnan jäsenenä; Harvardin kansainvälisen seminaarin johtajana hän toimi vuodet 1951-1971. Kansallisen turvallisuusneuvoston operaatioiden koordinointilautakunnassa hän toimi konsulttina vuonna 1955. Vuosina 1955 ja 1956 Kissinger toimi ulkosuhteiden neuvoston ydinaseiden ja ulkopolitiikan tutkimusjohtajana. Hän julkaisi kirjan, Nuclear Weapons and Foreign Policy vuonna 1957. Kirjassaan Kissinger kritisoi Eisenhowerin hallinnon massiivisen koston ydinoppia ja tämä aiheutti paljon kiistoja, kun Kissinger ehdotti taktisten ydinaseiden käyttöä säännöllisesti sotien voittamiseen. Vielä samana vuonna Henry Kissinger julkaisi A World Restored-tutkimuksen valtatasapainopolitiikasta Napoleonin jälkeisessä Euroopassa.

Vuosina 1956-1958 Henry Kissinger toimi Rockefeller Brothers Fundissa säätiön Special Studies Projectin johtajana. Samoin hän toimi vuosina 1958-1971 Harvard Defense Studies-ohjelman johtajana. Tutkija ja diplomaatti Robert Richardson Bowien (s. 24.8.1909 ja k. 2.11.2013) kanssa Henry Kissinger perusti yhdessä Center for International Affairs-keskuksen, jonka apulaisjohtajana Henry Kissinger toimi. Kissinger työskenteli tiedemaailman ulkopuolella konsulttina monissa valtion virastoissa ja ajatushautomoissa, mukaan lukien Operations Research Office, Arms Control and Disarmament Agency, Department of State ja RAND Corporation.

Henry Kissinger himoitsi yhä suurempaa vaikutusvaltaa Yhdysvaltain ulkopolitiikkaan ja hänestä tuli Nelson Aldrich Rockefellerin (s. 8.7.1908 ja k. 26.1.1979) presidentinvaalikampanjoiden ulkopoliittinen neuvonantaja vuosina 1960, 1964 ja 1968. Richard Milhous Nixonin (s. 9.1.1913 ja k. 22.4.1994) – Yhdysvaltain 37. presidentti – Henry Kissinger tapasi ensimmäisen kerran Clare Boothe Lucen isännöimissä juhlissa vuonna 1967. Heinäkuussa 1968 Henry Kissinger kutsui Nixonia ”vaarallisimmaksi kaikista presidentiksi pyrkivistä miehistä”. Vaikka Kissinger oli aluksi järkyttynyt Nixonin voitettua republikaanien ehdokkuuden, määrätietoinen Henry Kissinger käänsi pian takkinsa Nixonin suhteen ja ilmoitti Nixonin kampanjan avustajalle, Richard Allenille, olevansa valmis tekemään mitä tahansa auttaakseen Nixonia voittamaan presidentinvaalit. Tammikuussa 1969 Richard Nixon astui presidentin virkaan ja Henry Kissinger sai heti nimityksen kansallisen turvallisuuden neuvonantajaksi.

Henry Kissinger toimi presidentti Richard Nixonin hallinnossa kansallisen turvallisuuden neuvonantajana ja ulkoministerinä sekä samoin hän toimi Nixonin seuraajan, Gerald Rudolph Fordin (s. 14.7.1913 ja k. 26.12.2006) presidenttikaudella ulkoministerinä. Valtiomies ja doplomaatti Georg Pratt Shultzin (s. 13.12.1920 ja k. 6.2.2021) kuoltua Henry Kissinger on viimeinen elossa oleva Richard Nixonin hallinnon kabinetin jäsen. Vuosina 1969-1977 realipolitiikan kannattaja Henry Kissinger oli merkittävässä roolissa Yhdysvaltojen ulkopolitiikassa. Vuonna 1972 Henry Kissinger kertoi italialaiselle toimittajalle, Oriana Fallacille näin: ”Toimin aina yksin, amerikkalaiset pitävät siitä. He ihailevat cowboyta, joka ratsastaa kaupunkiin yksin ennen vankkurikanavaania.” Kissinger viihtyi ulkoministerinä ollessaan kutsuilla ja hän nautiskeli vallan ja maineen tuomasta viehätysvoimasta; hän ei myöskään ole koskaan ollut mikään vaatimaton mies.

Henry Kissinger avioitui 6.2.1949 Anneliese ”Ann” Fleischerin (s. 6.11.1925 Fürth, Saksa) kanssa. Heille syntyi kaksi lasta, Elizabeth ja David. Ann ja Henry erosivat vuonna 1964. Henry Kissinger meni seuraavaksi naimisiin Nancy Maginnesin kanssa 30.3.1974. Heidän asuntonsa ovat Kentissä, Connecticutissa ja New Yorkissa. Henry Kissingerin poika, David Kissinger, toimi johtajana NBC Universal Television Studiossa ennen kuin siirtyi Conacon, Conan O’Brienin tuotantoyhtiön johtajaksi vuonna 2005. Henry Kissingerille tehtiin sepelvaltimoiden ohitusleikkaus 58-vuotiaana helmikuussa 1982.

Henry Kissinger sai Le Duc Thon kanssa Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1973 työstään Pariisin rauhansopimuksen vuoksi. Kissinger lahjoitti palkintorahansa hyväntekeväisyyteen ja palautti myöhemmin palkintomitalinsakin. 13.1.1977 Henry Kissinger sai presidentti Gerald Fordilta presidentin vapaudenmitalin. Vuonna 1980 Henry Kissinger sai National Book Award in History-palkinnon muistelmiensa ensimmäisestä osasta, The White House Years. Vuonna 1986 Henry Kissinger oli yksi kahdestatoista vapaudenmitalin saajista. Hänestä tuli myös Kansainvälisen olympiakomitean kunniajäsen vuonna 2002. Henry Kissingerille myönnettiin 1.3.2012 Israelin presidentin mitali.

Henry Kissinger täytti satavuotta 27.5.2023 ja hän antoi syntymäpäivähaastattelunsa englantilaiselle Economist-lehdelle. Ollakseen satavuotias Kissinger puhuu merkillisen vähän menneistä ja toisaalta hyvin paljon tulevasta. Henry Kissinger on inhorealistina saanut lausunnoillaan aina monien ihmisten ihokarvat pystyyn ja tämä tuntuu vain jatkuvat edelleen. Kissinger suositteli ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainalle Nato-jäsenyyden tilalla suomettumista. Nyttemmin Kissinger on vaihtanut ajatteluaan asian suhteen; hän olettaa, että sota ei pääty kumpaakaan osapuolta tyydyttävään lopputulokseen. Siksi revanssihalut jäävät helposti elämään kummalekin. Nato-jäsenyys Ukrainalle hillitsisi Venäjän intoa uusintaotteluun. Samalla se rauhoittaisi Ukrainaa hakemasta hyvitystä helposti.