Portugali kuningaskunnasta tasavallaksi
Portugalissa tasavaltalaiset surmasivat helmikuussa 1908 kuningas Kaarlen ja hänen kruununprinssinsä Ludvig Filipin. Kuningas Kaarle surmattiin Praça do Comércio-aukiolla Tajojoen rannalla Lissabonissa. Tästä seurasi Portugalissa levottomuuksien aikakausi, jonka aikana tasavaltalaiset olivat merkittävässä roolissa. Portugalin uudeksi kuninkaaksi nousi Emanuel II (s. 19.3.1889 Lissabon ja k. 2.7.1932 Twickenham), mutta hänen hallituskausi jäi kovin lyhyeksi. Kuningas Emanuel II koetti palauttaa hallitsijan valtaa erottamalla diktaattori João Francon sekä tämän hallituksen. Portugaliin luvattiin vapaat vaalit ja sosialistit sekä tasavaltalaiset voittivat nämä vaalit ylivoimaisesti. 4.10.1910 puhkesi vallankumous, kun kumousjohtajat kaappasivat monia tärkeitä rakennuksia, joiden joukossa oli mm. parlamentti, kuninkaan palatsi sekä armeijan tukikohtia. Taisteluita käytiin useita päiviä ja vallankumoukselliset saivat lopulta voiton. Kuningas Emanuel II pakeni äitinsä kanssa maasta Gibraltarille palatsinsa pommitusten alta. Sieltä pakomatka jatkui edelleen Englantiin, jossa he asettuivat asumaan vuoden 1911 alussa Abercorn Houseen Richmondiin.
Emanuel II eli loppuelämänsä maanpaossa Englannissa, jossa hän myös avioitui Augusta Viktorian (1890-1966), Hohenzollern-Sigmaringenin prinsessan kanssa vuonna 1913. Avioitumisen jälkeen aviopari asettui asumaan Fulwell Parkiin, Twickenhamin kaupunginosaan Lontoossa. Kuningas Emanuel II kirjoitti maanpaossa arvokkaan opaskirjan keskiaikaiseen ja renessanssin ajan Portugalin kirjallisuuteen. Hän viihtyi erinomaisesti kirjojensa ääressä omassa kirjastossaan, mutta hän rakasti myös oopperaa sekä nautti Wimbledonissa ja Rivieralla katsoa nurmikentillä pelattavaa tennistä. Heinäkuussa 1932 Emanuel II katseli Wibledonissa tennistä ja kärsi seuraavana päivänä kurkkukivusta. Lääkäri kutsuttiin paikalle Fulwell Parkiin, mutta Emanuel II kuoli kuitenkin kurkun turvotukseen.
Portugalin vallankumouksen myötä perustettiin maahan ensimmäinen tasavalta. Väliaikaisen hallituksen presidentiksi nousi kirjailija Joaquim Teófilo Fernandes Braga (s. 24.2.1843 Ponta Delgada ja k. 28.1.1924 Lissabon). Hän toimi presidenttinä 6.10.1910 – 24.8.1911 ja uudelleen 29.5. - 4.8.1915. Vuonna 1911 valittiin Portugalin ensimmäiseksi presidentiksi Manuel de Arriaga (s. 8.7.1840 Horta ja k. 5.3.1917 Lissabon).
Ensimmäisessä maailmansodassa Portugali oli ympärysvaltojen puolella vuodesta 1914 lähtien. Portugali osallistui sotatoimiin Euroopassa ja Afrikassa myös omalla laivastollaan. Joulukuussa 1917 vallankaappauksessa Portugalin johtoon nousseen presidentti Sidónio Bernandino Cardoso da Silva Paisin (s. 1.5.1872 Coimbra ja k. 14.12.1918 Lissabon) murha syöksi maan lyhyeen sisällissotaan. Portugalissa oli vuosien 1911-1926 välisenä aikana kahdeksan presidenttiä, joista kaksi erotettiin, neljä erosi kesken virkakautensa, yksi murhattiin ja vain yksi istui kautensa loppuun toimessaan. Samana ajanjaksona Portugalissa oli 44 hallitusta. Levottomuus ja lyhytjänteisyys politiikassa kasvatti kansan vaatimuksia järjestyneemmästä hallitusvallasta. Tämä ajanjakso oli myös puolueiden ja ammattiyhdistysten syntyaikaa.
Portugalin ensimmäisen tasavallan aikaa leimasivat poliittinen epävakaus, maan epäsuosittu osallistuminen ensimmäiseen maailmansotaan sekä huonot suhteet kirkon ja valtion välillä. Vuonna 1926 nämä seikat johtivat kansallismielisten suorittamaan sotilasvallankaappaukseen ja toiseen tasavaltaan. Sotilasvallankaappauksessa pääministeriksi nousi António de Oliveira Salazar (s. 28.4.1889 Santa Comba Dão ja k. 27.7.1970 Lissabon) ja hänen lähes 50 vuotta jatkunut autoritaarinen konservatiivihallinto, joka sovelsi korporatismin periaatetta. Tätä hallintojärjestelmää kutsuttiin nimellä Estado Novo (uusi valtio). Se oli arvoiltaan nationalistinen ja katolinen, ja muistutti Espanjan fasismia. Kansallinen liitto (União Nacional) oli ainut sallittu puolue Estado Novon aikana. Puolueen piti pystyssä salainen poliisi – Policia Internacional e de Defesa do Estado. António Salazarin diktatuurin aika oli Portugalissa taloudellisesti vakaata aikaa, mutta yhteiskunnan kehittymistä ei juuri tuona aikana tapahtunut. Tämä johtui myös hyvin tietoisesta politiikasta, joka korosti Portugalin imperiumin omavaraisuutta. Portugalin teollistuminen, kaupungistuminen ja koulutus pyrittiin pitämään alhaisella tasolla. Työläisten, kaupunkilaisten ja opiskelijoiden liiallista määrää pidettiin uhkana yhteiskunnalliselle vakaudelle ja perinteisille arvoille. Naapurin, Espanjan sisällissodan aikana Portugali tuki kenraali Francisco Francon (s. 4.12.1892 ja k. 20.11.1975) kansallismielisiä joukkoja. Kumousajatusten leviämistä estettiin sensuurin avulla Portugalissa.
Koko toisen maailmansodan ajan Portugali pysytteli sodan ulkopuolella. Joulukuussa 1942 Japani miehitti Portugalille kuuluneen Itä-Timorin. Pääministeri António de Oliveira Salazar kieltäytyi julistamasta Japanille sotaa. Liittoutuneiden joukoille hän antoi kuitenkin luvan käyttää Azoreja sotilastukikohtanaan. Kun puolustusliitto Nato perustettiin 4.4.1949 Washington DC:ssä Yhdysvalloissa oli Portugali mukana perustamassa Pohjois-Atlantin liittoa.
Siitä huolimatta, että Portugalista tuli Naton jäsenvaltio, se ei koskaan ottanut Yhdysvaltojen antamaa Marshall-apua vastaan toisen maailmansodan jälkeen; Portugali ei myöskään kuulunut EEC:hen eikä halunnut taloussuhteissa lähentyä muita Länsi-Euroopan maiden kanssa. Tästä kaikesta huolimatta vuodesta 1950 Diktaattori Salazarin kuolemaan saakka Portugalin bruttokansantuote kasvoi keskimäärin 5.66 prosenttia vuodessa. Portugalin siirtomaita olivat vuonna 1945 Azorit, Madeira, Kap Verden saaret, Angola, Portugalin Guinea, Mosambik, Goa, Damão, Diu, Macao ja Itä-Timor. Siirtomaiden johtaminen, kehittäminen ja hallussapito vei Portugalin pitkällisiin siirtomaasotiin Angolassa, Mosambikissa ja Guinea-Bissaussa.
Vuonna 1961 Intia – joka oli itsenäistynyt vuonna 1947 – otti haltuunsa Portugalille kuuluneita Intian alueita. Samaoin Angolassa, Mosambikissa ja Portugalin Guineassa syntyi itsenäisyysliikkeitä joille siirtomailleen Portugali oli kuitenkin haluton antamaan itsenäisyyttä. Vuonna 1968 António Salazar sai sydänkohtauksen, jonka jälkeen hän ei pystynyt enää hallitsemaan maataan. Salazarin jälkeen pääministeriksi nousi oikeustieteiden professori ja Lissabonin yliopiston rehtori, Marcello José das Neves Alves Caetano (s. 17.8.1906 Lissabon ja k. 28.10.1980 Copacabana, Rio de Janeiro) . Caetanon johdolla koetettiin jatkaa siirtomaasotia itsenäisyysliikkeitä vastaan siirtomaissa, mutta kovin huonoin tuloksin. Valta Portugalissa siirtyi vähitellen jälleen sotilasjuntan käsiin. Sissejä ei onnistuttu kukistamaan ja yleinen tyytymättömyys siirtomaasotiin johti omalta osaltaan Portugalissa vuoden 1974 Neilikkavallankumoukseen 25.4.1974. Kaappaus kaatoi maata hallinneen autoritaarisen oikeistolaisen sotilasjuntan, joka oli pyrkinyt presidentti Américo de Deus Rodriques Tomásin (s. 19.11.1894 ja k. 18.9.1987) ja pääministeri Caetanon johtamana jatkamaan vuonna 1968 vallasta luopuneen António Salazarin politiikkaa.
Asevoimien suorittama veretön neilikkavallankumous nosti valtaan Portugalissa Kansallisen pelastuksen juntan kahdeksi vuodeksi. Neilikkavallankumous johti laajoihin vasemmistoradikaaleihin demokratiauudistuksiin Portugalissa; kommunistien ja sosialistien välillä käytiin maassa kova poliittinen taistelu. Portugalista ei tullut kommunistista valtiota osittain länsimaiden, kuten Länsi-Saksan liittokansleri Willy Brandtin (s. 18.12.1913 Lyypekki ja k. 8.10.1992 Unkel am Rhein) asioiden kulkuun puuttumisen vuoksi. Neilikkavallankumous sai nimensä sen symbolina käytetyistä neilikoista, joita hallitusta vastustavilla sotilailla oli kiväärinpiipuissaan.
Neilikkavallankumouksen jälkeen Portugali vetäytyi siirtomaistaan. Angola, Mosambik, Guinea-Bissau, Kap Verde, Itä-Timor ja São Tomé ja Principe saivat itsenäisyyden vuosina 1974-1975. Tuhansia poliittisia vankeja vapautettiin ja 15.4.1975 päätettiin maareformin toteuttamisesta, jonka tarkoitus oli uudistaa Etelä-Portugalin lähes feodaalinen maanomistus. Uusi perustuslaki otettiin käyttöön Portugalissa vuonna 1976. Ensimmäiset demokraattiset parlamenttivaalit järjestettiin vuonna 1975 ja presidenttivaali vuonna 1976. Vapaat vaalit nostivat valtaan maltillisia suuntauksia ja johtaviksi puolueiksi nousivat sosialistit ja sosiaalidemokraatit.
Vallankumouksen jälkeen yksi vaikutusvaltaisimmista ja näkyvimmistä poliitikoista Portugalissa oli sosialistista puoluetta pitkään sen pääministerinä johtanut Mário Alberto Nobre Lopes Soares (s. 7.12.1924 Lissabon ja k. 7.1.2017 Lissabon). Mário Soares toimi vielä vuosina 1986-1996 Portugalin presidenttinä. Maatalousvaltiona 1980-luvulla Portugali oli pitkään Länsi-Euroopan köyhin valtio; monet portugalilaiset lähtivät siirtotyöläisiksi muihin Länsi-Euroopan maihin tämän vuoksi. EEC:n jäseneksi Portugali liittyi vuonna 1986. Portugali oli 1990-luvulla yksi Euroopan nopeimmin kasvavista talouksista ja menestyjistä BKT:n kasvun ollessa n. 5 prosenttia keskimäärin. Maan pääsyä euroalueen jäseneksi vuonna 1999 pidettiin palkintona hyvin hoidetusta työstä. Se takasi maalle vakaan valuutan, matalat korot sekä tien maailman suurimmalle talousalueelle. Portugalin ongelmat juonsivat juurensa etupäässä maan talouden hitaasta kasvusta. Vuonna 2008 alkanut kansainvälinen finanssikriisi vei 2010-luvun alussa Portugalin talouskriisiin. Tämän ratkaisuun Portugalille annettiin 78 miljardin euron lainapaketti. Laina jakautui kolmeen 26 miljardin osaan. Lainoittajia olivat Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF), Euroopan rahoitusvakausväline (ERVV) ja Euroopan komissio. Suurin lainoittaja on Saksan valtio runsaalla 14 miljardilla eurolla. Lokakuussa 2012 Portugalin onnistui saada markkinoilta 3,76 miljardin euron laina kohtuullisella korolla, jonka avulla kovakorkoisia lainoja voitiin vaihtaa edullisempiin.
Portugalin säästöohjelma kohtasi vaikeuksia, kun maan perustuslakituomioistuin päätti maaliskuussa 2013, että suuri osa hallituksen suunnittelemista talouskuritoimista on perustuslain vastaisia. Vuonna 2021 julkisen talouden velkasuhde laski euroalueella 95,5 prosentista 91,6 prosenttiin ja EU:ssa 88 prosentista 84 prosenttiin vuonna 2022. Merkittävästä supistumisesta huolimatta Portugalin velka on edelleen EU:n kolmanneksi korkein. Se jää vain Kreikan, jonka velkasuhde on 171,3 prosenttia, ja Italian, jonka velka on 144,4 prosenttia, jälkeen. Portugalin (113,9 %) jälkeen tulevat Espanja (113,2 %), Ranska (111,6 %) ja Belgia (105,1 %).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti