Portugalin siirtomaavalta
Vuonna 1557 nousi Portugalin kuninkaaksi Johanan jälkeen kolmivuotias Sebastian I (s. 20.1.1554 Lissabon ja k. 4.8.1578 Alcazarquivir). Jo nuorena Sebastian innostui fanaattisesti Marokkoon suunnitellusta ristiretkestä, jonka avulla kristityt voisivat vallata muslimeilta Pohjois-Afrikan takaisin. Nuoren Sebastianin sotajoukot lyötiin täysin 4.8.1578 käydyssä Ksar el-Kebirin taistelussa. Taistelussa kaatui noin 8 000 portugalilaista sotilasta ja myös kuningas Sebastian I menehtyi tässä taistelussa.
Lapsetonta Sebastiania Portugalin valtaistuimelle seurasi hänen isosetänsä, kardinaali Henrik I (1512-1580), Portugalin kuudestoista kuningas. Hän halusi vähentää Espanjan valtaa katolisessa kirkossa; Henrik tuki vahvasti jesuiittoja. Kuninkaaksi ryhdyttyään Henrik olisi halunnut luopua pappina selibaattivalastaan ja mennä naimisiin saadakseen kruununperijän, mutta paavi Gregorius XIII ei suostunut tähän ehdotukseen. Henrikin kuoleman jälkeen kruununperimyksestä käytiin kiivas keskustelu ja lopulta valta siirtyi Habsburgien Espanjan kuninkaalle, Filip II:lle, joka Portugalin kuninkaan oli Filip I.
Ensi alkuun kyse oli personaaliunionista; Portugali säilytti valtiona itsenäisyytensä ja omat lakinsa, rahayksikkönsä ja hallituksensa. Mutta jo kolmas espanjalainen Portugalin kuningas, Filip III eli Espanjan Filip IV, yritti tehdä Portugalista Espanjan maakunnan. Vuonna 1536 alkoi myös inkvisitio vainota juutalaisia. Portugalilaiset halusivat eroon Espanjasta ja kuningassuvun jäsen, Bragançan herttua, julistettiin Portugalin kuninkaaksi 1.12.1640 nimellä Juhana IV (s. 19.3.1603 ja k. 6.11.1656). Espanja ei hyväksynyt tätä menettelyä ja se aloitti Portugalia vastaan Portugalin restauraatiosodan (1659-1668). Espanja joutui kuitenkin tunnustamaan Portugalin itsenäisyyden Lissabonin rauhassa vuonna 1668. Bragançan dynastia hallitsi Portugalia aina vuoteen 1853 saakka. Juhana IV kerasi hallitokaudellaan suuren kirjaston, joka kuitenkin tuhoutui Lissabonin maanjäristyksessä vuonna 1755. Hän oli myös taiteiden suosija ja kuningas sävelsi samoin itse kirkkomusiikkia. Juhana IV jälkeen valtaan nousi hänen poikansa, Alfonso VI Voitokas (s. 21.8.1643 ja k. 12.9.1683).
1700-luvulla Portugalin talous kukoisti lähinnä sokerituotannon, orjakaupan sekä kulta- ja timanttilöytöjen vuoksi. Portugali solmi vuonna 1903 Englannin kanssa Methuenin sopimuksen, joka antoi Englannille suuren määräysvallan Portugalin talouteen; Englanti sai viedä vapaasti tekstiilejä Portugaliin ja sen siirtokuntiin. Sopimus allekirjoitettiin 27.12.1703 Lissabonissa ja sopimuksen nimi tuli Englannin Portugalin suurlähettilään, John Methuenin mukaan, joka neuvotteli sopimuksen. Portugalin silkkituotanto käynnistyi tuolloin ja Ylä-Douron viiniyhtiö sai yksinoikeuden portviinin vientiin Englantiin. Portugali sitoi tällä sopimuksella itsensä vuosisadoiksi Englannin liittolaiseksi.
Jo 1500-luvulla Portugali aloitti orjakaupan, jota kesti noin 300 vuotta. Afrikkalaisia orjia myytiin orjiksi lähinnä Brasilian sokeriruokoviljelmille. Orjakauppa saavutti huippunsa 1700-luvulla. Orjia laivattiin noin 30 000 laivaan ja niissä kuljetettiin noin 4 650 000 orjaa. Portugali oli kaikkein suurin orjakauppaa käyvistä valtioista. Isoimmat lähtösatamat olivat Elmina nykyisessä Ghanassa ja Luanda nykyisessä Angolassa. Laivat tyhjennettiin yleensä Bahiassa, Brasiliassa.
Maanjäristys koetteli Lissabonia 1.11.1755 ja nykyään sen voimakkuudeksi arvioidaan yhdeksän Richterin asteikolla. Maanjäristystä seuranneissa tsunameissa ja tulipaloissa tuhoutui noin 60 000 – 100 000 ihmistä ja Lissabonin kaupungin rakennuksista sortui noin 85 prosenttia. Lissabon jouduttiin rakentamaan lähes kokonaan uudestaan maanjäristyksen vuoksi. Järistys oli niin tehokas, että se tuntui Marokossa saakka. Maanjäristyksen jälkeen luotiin Lissabonin alakaupungin, Baixan, ruutuasemakaava leveine katuineen kokoamaan keskiaikaista sokkeloista kaupunkirakennetta ja estämään tuhoisan järistyksen toistumista. Kaupungin taloissa oli ensimmäisenä maailmassa tekniikkaa järistystuhojen estämiseksi käyttämällä järistyksessä joustavia puuperustuksia. Lissabonissa oli myös aikaisemmin koettu joukko pienempiä maanjäristyksiä, joista vanhin tunnettu tapahtui vuonna 1009. Pombalin markiisi ja Oeirasin kreivi, Sebastião José de Carvalho e Melo (s. 13.5.1699 ja k. 15.5.1782) kunnostautui järistyksen tehokkaasta jälkihoidosta sekä roolistaan Portugalin talouden ja yhteiskunnan uudistajana. ”Sellit ja vankilat ovat ainoa asia, jonka tiedän tepsivän tähän hulluun kansaan”, kerrotaan markiisin sanoneen. Pääministeriksi ryhdyttyään e Melo aloitti reformeja ja uudistuksia, kuten mm. orjuuden lakkauttamisen portugalin Intian-siirtomaista. Hänet tunnettiin myös valistusajalla jesuiittaveljeskunnan vihollisena, joka takavarikoi jesuiittojen omaisuutta valtiolle ja karkotti nämä maasta.
Portugali menetti Olivençan Espanjalle vuonna 1801 lyhyessä appelsiinisodassa (Guerra das Laranjas), kun Napoleon painosti Espanjaa hyökkäämään Portugaliin. Portugali kieltäytyi liittymästä vuonna 1807 Englannin mannermaasulkemukseen, jonka vuoksi Ranska ja Espanja tekivät Fontainebleaun sopimuksen. Sopimuksessa maat päättivät hyökätä Portugaliin. Ranskalainen kenraali ja Abrantesin herttua Jean-Andoche Junot (s. 23.10.1771 Bussy-le-Grand ja k. 29.7.1813 Montbard) vei 20 000 miehen sotajoukkonsa marraskuun 1807 lopussa Lissaboniin. Portugalin kuningasperhe pakeni tuolloin Brasilian Rio de Janeiroon ja Riosta tuli väliaikaisesti Portugalin pääkaupunki.
Tästä aiheutui Portugalissa kansannousu ja kapinajuntiksi organisoidut vapaaehtoiset hyökkäsivät ranskalaisten kuljetuksia ja varuskuntia vastaan. Ranskalaiset joukot lyötiin ja vuoden 1808 heinäkuussa 17 000 ranskalaista sotilasta antautui Bailénissa ja elokuussa 9 000 miestä Sintrassa. Englanti lähetti heinäkuussa 1808 alueelle 35 000 sotilastaan Arthur Wellesley Wellingtonin komennuksessa. Tästä seurasi Pyreneiden niemimaan sota, jota kesti vuoteen 1813 saakka. Sodan ratkaisutaistelu käytiin 21.6.1813 Vitoriassa, jossa englantilaiset, espanjalaiset ja portugalilaiset joukot voittivat ranskalaiset ylivoimaisesti. Portugalin kuninkaan maanpaon aikana vuodesta 1808 vuoteen 1820 saakka Portugalia hallitsi Englannin lähettiläs. Portugalissa puhkesi vuonna 1820 vallankumous Espanjan esimerkin vaikutuksesta, jossa vaadittiin siirtymistä perustuslailliseen monarkkiaan. Kuningas hyväksyi perustuslain palatessaan Brasiliasta Lissaboniin vuonna 1821. Englanti vaikutti edelleen vahvasti Portugalin päätöksentekoon ja Portugalin poliittiset olosuhteet pysyivät epävakaina 1860-luvulle asti. Tuolloin Portugali aloitti uudestaan siirtomaidensa laajentamisen.
Brasilia julistautui vuonna 1822 itsenäiseksi valtioksi keisari Pedro I:n (s. 12.10.1798 Lissabon ja k. 24.9.1834) johdossa, sillä brasilialaiset eivät voineet hyväksyä Portugalin läheistä suhdetta Englannin kanssa. Lissabonista tuli jälleen Portugalin pääkaupunki ja vuoden 1821 perustuslain mukaan maata hallitsi Juhana VI, jonka oli annettava valtaa myös maan parlamentille. Juhanan kuoltua vuonna 1826 hänen vanhin poikansa, Pedro I, sai Portugalin kruunun nimellä Pedro IV. Portugalilaiset ja brasilialaiset eivät kuitenkaan halunneet yhdistynyttä monarkiaa, joten Pedro joutui luopumaan Portugalin kruunusta tyttärensä, Maria da Glórian hyväksi. Muutos merkitsi myös orjakaupan loppumista Brasiliassa.
Alaikäiseltä Marialta kaappasi vallan hänen setänsä, Mikael, joka samalla kumosi myös Portugalin perustuslain. Vuosina 1828-1834 käytiin tämän vuoksi sisällissota perustuslaillisten ja migueliittien välillä. Espanja tuki vuoteen 1833 saakka migueliitteja ja Englanti sekä Ranska perustuslaillisia. Sisällissota päättyi lopulta perustuslaillisten voittoon ja Évorassa solmittiin vuonna 1834 Evoramonten sopimus. Maria palasi Portugalin hallitsijaksi ja vuoden 1821 perustuslaki tuli jälleen voimaan.
1860-luvulla Portugali alkoi jälleen laajentaa siirtomaitaan. Se halusi yhdistää Etelä-Afrikassa sijainneet siirtomaansa – nykyiset Angolan ja Mosambikin – ja vallata niiden välissä olevan alueen itselleen. Tämä aikomus ei ollut Englannin näkemyksen mukaista, koska se ei sopinut Englannin Kap-Kairo-suunnitelmaan. Portugali sai Englannilta vuonna 1890 uhkavaatimuksen, jonka mukaan sen alueille ei ollut syytä tunkeutua. Tämän vuoksi Portugalin laajennussuunnitelma jäi toteutumatta ja Englanti sen sijaan nöyryytti Portugalia ottamalla sen hallussa pitkään olleita alueita itselleen.
Vuoden 1890 jälkeisen nöyryytyksen jälkeen hallituksen vastainen tyytymättömyys lisääntyi Portugalissa ja tasavaltalainen puolue lisäsi selvästi kannatustaan. Kuningas Kaarle I (s. 28.9.1863 Lissabon ja k. 1.2.1908 Lissabon) yritti ensin hillitä kansan tyytymättömyyttä tekemällä uudistuksia. Vuonna 1901 otettiin käyttöön miesten yleinen äänioikeus. Levottomuudet eivät siitä huolimatta laantuneet ja kuningas Kaarle antoi pääministeri João Ferreira Francolle (s. 14.2.1855 Fundão ja k. 4.4.1929 Anadia) aina vain enemmän valtaa. Lopulta Franco alkoi hallita kuninkaan tuella ilman parlamenttia toukokuussa 1907.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti