Maailman tunnetuin taideväärentäjä Elmyr de Hory (10. osa)
Elmyr de Horylla oli tuohon aikaan intressi keskittyä varsinkin Henri Matissen taiteen kopiointiin, koska Matisse oli kuollut vajaa vuosi sitten ja yleensä tämä tarkoitti taiteilijan töiden arvostuksen ja teosten hintojen nousua. Elmyr päätteli näin: ”Minusta hän oli tärkeä maalari, vaikka suuresti yliarvostettu. Hänellä oli laaja tuotanto, mutta siihen liittyi paljon sotkuja ja järjestelyjä ja epäilin, että kauppiaat pitäisivät suuren osan töistä poissa markkinoilta ja pysyttäisivät hinnat keinotekoisesti korkealla.”
Toisinaana päätökseen saatetun kaupan jälkeen gallerian johtaja saattoi postittaa Elmyrille jonkun johtokunnan jäsenen tai ”museon ystävien” puolesta kirjeen, jossa hän tiedusteli olisiko Elmyrillä ”ehkä toista pientä Matissea, josta voisitte ajatella luopua”. Elmyr oli näissä tapauksissa aina valmis luopumaan omistaan. Usein kävi myös niin, että museoille lähetetyistä teoksista šekin maksoikin yksityishenkilö. Elmyr jatkaa: ”He kirjoittivat kertoen, kuinka iloisia he olivat piirustuksesta tai maalauksesta ja että jos joskus sattuisin tulemaan Philadelphiaan tai Brooklyniin tai San Diagoon tai mikä se sitten olikin, minun olisi ehdottomasti käytävä heidän luonaan. Minulla oli sievä luettelo ihmisistä, joille olisin voinut myydä kahden kesken, yksityisesti, mutta en koskaan käyttänyt sitä hyväkseni.”
Suurimman tyydytyksen Elmyr de Hory sai kuitenkin siitä, kun hän sai myytyä erään Henri Matissen tunnetun työn jäljennöksen – nimeltään Nainen, kukkia ja granaattiomenoita – Foggin vuonna 1895 perustettuun Harvardin yliopistoon vanhimpaan taidemuseoon. Foggin taidemuseota arvostetaan Amerikan mantereen yhtenä merkittävimpänä taidekouluna. Jos on Harvardissa opiskellut taidetta, on maailma avoinna Amerikan taidemaailmassa kaikkialle. Elmyr de Hory piti tätä saavutusta itselleen suurimpana mahdollisena tunnustuksena taidoistaan. Huomattavasti myöhemmin, kun kohu oli hänen nimestä noussut jo lehtien etusivuille, Elmyr kerskui Foggin pyytäneen häntä lainaamaan osaa kokoelmastaan - ainakin viittä piirustusta ja maalausta – Ranskan jälki-impressionistisen taiteen näyttelyyn. Hän itse vaatimattomuuttaan kertoi tyytyneensä pelkkään kunniaan ja kieltäytyneensä tästä pyynnöstä.
Tämähän oli tietysti Elmyrin sepittämä tarina. Sen sijaan Elmyr de Hory kyllä myöhemminkin lähetti Foggin taidemuseoon joukon Amedeo Modiglianin väärennettyjä piirustuksia ja yhden Pierre-Auguste Renoirin työn, jotka Elmyr lainasi mielellään taidemuseolle niiden ostoa ja näyttelyä varten – osoittaen näin omaa arvostustaan – kuten hän muotoili asian taidemuseolle laatimassaan kirjelmässä. Kävi kuitenkin niin, että eräs Amedio Modiglianin ja Pierre-Auguste Renoirin työt herättivät heti taidemuseon apulaisjohtaja Agnes Monganin epäilykset taideteoksista. Taidemuseo piti teoksia hallussaan kesän yli toivoen, että teoksien alkuperä selviäisi lopulta vääräksi. Taidemuseo ei kuitenkaan maininnut Elmyrille mitään epäilyistään. Museossa ei tunnettu Elmyr de Horyä henkilökohtaisesti ja näin ollen ei myöskään tiedetty, oliko omistaja tietoinen teosten arvosta. Elmyr ei ollut myöskään pyytänyt museon mielipidettä teoksista. Taidemuseossa oltiin varuillaan, koska siellä tiedettiin, mitä seurauksia olisi nimen loukkauksesta; siksi museo ei alkanut mihinkään toimiin.
Vihdoin Foggin taidemuseo palautti Modiglianit ja Renoirin työt takaisin Elmyr de Horylle. Museossa ei vielä tuolloin epäilty Elmyriltä ostetun Henri Matissen aitouden perään. Ajan oloon kuitenkin apulaisjohtaj neiti Agnes Monganista alkoi viheliäisesti tuntua siltä, että tämäkin teos oli väärennös. Taidemuseon eräs apulainen laati Henri Matissen piirustuksista luettelon. Samoin hän kokosi nipun valokuvia eri yksityiskokoelmissa ja taidemuseoissa säilytettävistä Henri Matissen piirustuksista. Nämä jaettiin sen jälkeen kahteen luokkaan: niihin, joiden he tiesivät varmasti olevan Henri Matissen tekemiä töitä ja niihin, joista ei voinut olla täysi varma niiden aitoudesta. Harmittavan monet piirustukset epäilyttävien teosten joukossa muistuttivat Elmyrin piirustuksia; näin lopulta Foggin taidemuseon oli pettyneenä myönnettävä ostaneensa taideväärennöksen.
Foggin taidemuseon tutkimukset eivät suinkaan sujuneet nopeasti, vaan niihin käytettiin vuosia aikaa. Tutkimusten aikana tukijat haastattelivat satoja taiteenkeräilijöitä ja -kauppiaita. Taidemuseon apulaisjohtaja Agnes Mongan paljasti myöhemmin seuraavaa: ”Kerran olimme kosketuksissa newyorkilaisen kauppiaan kanssa, joka kertoi meille Raynalin sananmukaisesti suoltaneen satoja Matissen töitä, joista useimmat olivat sarjoja, eri sarjojen monessa tapauksessa perustuessa aitoihin piirustuksiin. Newyorkilainen kauppias kertoi myös, että Raynal käytti monia nimiä ja että hän oli ollut tekemisissä Pariisin poliisin kanssa, mutta ei väärentämisestä. Sitä vastoin hän ei tiennyt, että väärentäjä oli yhä elossa – kauppias eli siinä uskossa, että hän oli vastikään kuollut. Eräs chicagolainen kauppias oli kaikessa viattomuudessaan ostanut monta piirustusta, samoin Knoedlerin galleria ja Modernin taiteen museo. Niitä oli kumpaakin puijattu niin kuin meitäkin. Itse asiassa me luetteloa tehdessämme löysimme vääriä Matissen piirustuksia ympäri maata itärannikolta länsirannikolle”.
Apulaisjohtaja Agnes Mongan käynnistämä tutkimus paljasti vain jäävuoren huipun väärennöksistä ja lopullinen paljastus antoi vielä odottaa noin kymmenen vuoden ajan itseään. Näinä Floridan vuosinaan Elmyr de Hory kyhäsi noin seitsemänkymmentä piirustusta ja maalausta, joilla hän tienasi yli 160 000 dollaria. Sangen pian Miami Beachille asettumisensa jälkeen Elmyr tutustui George Alberts -nimiseen kauppiaaseen. Alberts työskenteli paikallisessa liikkeessä, josta turisteille kaupattiin posliinia joka ei ollut oikeaa posliinia, hopeaa joka ei ollut oikeaa hopeaa, maalauksia, pitsejä jotka näyttivät ikivanhoilta, mutta eivät olleet sitä. Liikkeessä hyödynnettiin rikkaiden turistien typeryyttä. Heidän vaikeus oli vain siinä, että turistit eivät auttamatta vain kävelleet liikkeeseen sisään; heidän täytyi palkata aina joku kadulle houkuttelemaan turisteja ja kädestä pitäen tuomaan liikkeeseen huijattavaksi.
Kauppias George Alberts palkkasi Elmyrin kaverin, Jimmy Damionin yhdistetyksi houkuttelijaksi ja myyjäksi liikkeeseensä. Alberts oli havainnut ihastuen Elmyrin Lincoln Continentalin ja kiinnittänyt huomionsa Elmyrin autonkuljettajaan, jonka silmiä hän piti paitsi kauniina myös vilpittöminä. Kaupassa työskenteli kuudesta seitsemään myyjää ja osakasta, jotka menivät ja tulivat tuon tuosta. Kukaan ei koskaan tiennyt, kuka liikkeen oikein omisti. Jimmy Damion oli kuitenkin ainut henkilö, joka pääsi näkemään liikkeen kassakirjan. Tätä kautta myös Elmyr de Hory sai ujutettua liikkeen ikkunoille myytäväksi omia taulujaan. George Alberts maksoi tauluista Elmyrille, joka taas lypsi turisteilta tauluista melkoisen katteen itselleen.
Floridaan asettuminen pitemmäksi aikaa mahdollisti Elmyr de Horylle myös öljymaalauksiin perehtymisen tuottoisasti. Hän oli aikaisemmin pistänyt merkille öljymaalausten potentiaaliset mahdollisuudet piirustuksiin ja akvarelleihin verrattuna; niistä saisi myös huomattavasti paremman hinnan myydessä. Aikaisemmin kiertolaisen elämää eläneelle Elmyrille oli ollut vain mahdotonta järjestää aikaa ja paikkaa rauhoittua tämän asian äärellä, jota työn tekeminen ehdottomasti vaati. Guassi- ja vesivärityöt kyllä myös kuivuivat hyvin nopeasti kuuman lampun alla, eikä viivapiirustus vaatinut kuivatusta ensinkään. Mutta öljymaalaus saattoi näyttää siltä, että se kuivahtaisi muutamassa päivässä; totuus oli kuitenkin se, että teknisesti se pysyi kosteana vuosikausia. Neulankärjellä tai jollakin terävällä instrumentilla voi helposti tutkia maalauksen tuoreuden. Toisaalta tärpättiin kasteltu pumpulipuikko poisti öljyväriä tehokkaasti.
Elmyr de Hory oli kuitenkin onnekseen aloittanut väärentäjänuransa alussa Amedio Modiglianin ja Henri Matissen kopioinnilla, jotka etupäässä tekivät tekivät piirustuksen suoraan kankaalle ohentaen maaliaan reilusti tärpätillä ja usein vieläpä hieroivat sen siveltimellä kankaaseen. Braquen ja Picasson – jotka työskentelivät paljon perinpohjaisemmin – työt saivat odottaa vuoroaan Miamin vuosiin saakka. Vielä kauemmin meni ennen kuin Elmyr de Hory kajosi Vlaminckin ja Derainin paksuihin öljyväriin; niiden vuoro tuli vasta Elmyrin asettautuessa Eurooppaan pysyvämmin.
Piirustuksia oli öljyvärimaalauksia huomattavasti helpompi valmistaa myös syystä, että Amerikasta sai vanhaa paperia helpommin kuin vanhaa kangasta. Elmyr oli onnistunut saamaan New Orleansista taidetarvikekaupasta useita lehtiöitä kallista ranskalaista paperia, papier d’archea, jota mm. Raoul Dufy ja Pablo Picasso suosivat töissään. Elmyr kokeili paperilla sen vanhentamista useilla tavoilla. Hän muisti lukeneensa jostakin, että kiinalaiset vanhesivat keinotekoisesti norsunluuta keittämällä sitä teessä. Hänkin siveli paperin kevyestä edellisen päivän teehen kostutetulla pumpulilla ja paperi kellastui silmissä oikein mukavasti.
