Antiikin Kreikan historiaa 

Antiikin historian aikaa voidaan rajata useammallakin konventionaalisella tavalla sekä ajan että paikan suhteen. Antiikin maailman keskeiseen ydinalueeseen lukeutuivat kreikkalaisten heimojen asuttamat alueet Balkanin niemimaan eteläosissa, Aigeianmeren ja Joonianmeren saarilla ja Vähän-Aasian länsiosissa sekä itaalisten heimojen asuttamat alueet Apenniinien niemimaalla. Kreikkalaisen kulttuurin vaikutus levittäytyi miltei kaikkialle Välimeren pohjoisrannikolle ja Mustanmeren alueelle ja Aleksanteri Suuren sotaretketkien ja hellenististen valtakuntien ansiosta Lähi-idän vanhojen kulttuurikansojen keskuuteen. Roomalaiset samoin levittivät omaksumaansa ja kehittämäänsä hellenististä kulttuuria kaikkialle Välimeren rannikkoalueille sekä Keski-Euroopassakin aina Skotlannin rajalle ja Elben sekä Tonavan väliselle linjalle.

Antiikin historiaan voidaan ajallisesti rajata alkamaan ajankohtaan, jolloin arkeologisen aineiston lisäksi alkoi olla olemassa epäsuoria kreikkalais-roomalaisen kulttuurin ydinalueeseen liittyviä kirjallisia lähteitä tiedossamme. Silloin rajaus osuu pronssikauden alkuun, noin vuoteen 3 000 eaa. paikkeille. Tuolloin suurten jokilaaksojen kulttuureissa – niin Mesopotamiassa kuin Egyptissäkin – kehittyi samanaikaisesti kirjoitustaito, joka mahdollisti ensimmäisten varhaisten kirjallisten dokumenttien laadinnan. Kirjoituksissa alkoi ajan myötä näkyä kreikkalaista maailmaa kuvaavia hajanaisia tietoja, mikä osoitti selkeästi alkaviin kulttuuri- ja kauppasuhteisiin. Aigeianmeren saarilla 2 000-luvulla eaa. vallinnutta kykladista kulttuuria pidetään Euroopan ensimmäisenä korkeakulttuurina. Ei ole tiedossa, että tällä kulttuurilla olisi ollut kirjoitustaitoa hallussaan. Kreikkalaiset kutsuivat noin 30 pientä saarta Kykladeiksi, sillä ne näyttivät muodostavan ikään kuin ”kehän” (kyklos) jo kivikaudella pyhänä pidetyn Delossaaren ympärille.

Kreikkalaisiksi tunnetut ihmiset alkoivat asuttaa Välimeren itäosaan työntyvää kivistä ja vuoristoista Balkanin niemimaan kärkeä sekä satoja pieniä saaria niemimaan rannikolla. Myöhemmin he levittäytyivät vielä ja rakensivat siirtokuntia lähes koko Välimeren ja Mustanmeren alueelle perustaen kaupunkeja, jotka ovat tänäkin päivänä olemassa. Kreikkalaisten kotimaa muodostuu matalista, mutta hyvin jyrkistä vuorista, jotka erottavat monet rannikkolaaksot ylätasangoista. Maantieteelliset olot ovat kaikkea muuta kuin yhtenäisiä ja koko historiallisen kukoistuskautensa ajan kreikkalaisten poliittinen rakenne perustui pieniin itsenäisiin kaupunkivaltioihin (polis). Polis hallitsi rajallista määrää viljelykelpoista maata, jota vuoristoinen maasto ja jyrkät harjanteet erottivat ja suojelivat naapureista. Kaupungit harrastivat järjestelmällistä yhteistyötä keskenään. Koska yhteydenpito maitse oli vähintäänkin haasteellista, kreikkalaisista tuli pikemminkin oivaa merenkulkukansaa. Loputtoman pitkiltä ja hyvin rikkonaiselta rantaviivalta kreikkalaiset usein lähtivät tutkimaan vähitellen laajenevaa maailmaansa.

Tämän kulttuurin ensimmäisessä vaiheessa eli vuosina 3200-2700 eaa. käytettiin kalastusvälineiden, teräaseiden ja leikkaavien työkalujen valmistusmateriaaleina usein runsaasti obsidiaania ja vulkaanista lasia, jota löytyi käyttöön varsinkin Melossaarelta. Tietyillä saarilla – kuten Keros, Lemnos ja Syros - oli runsaasti myös malmiesiintymiä, joten erilaisia metalleja otettiin tuolloin käyttöön. Kauden asuinpaikkoja ei ole juurikaan tutkittu ja siksi tämän aikakauden tiedot perustuvat lähes ainoastaan hautalöytöihin; ajan arkkitehtuurista ei valitettavasti tiedetä juuri mitään, mutta kulttuuriaineisto kaudelta löytyy kyllä runsaasti. Hautalöytöjen perusteella aineiston erilaisuus viittaa vahvasti siihen, että tälläkin aikakaudella on esiintynyt vahvaa sosiaalista eriarvoisuutta.

700-luvulla eaa. kuninkaiden valtakausi oli monissa valtioissa joko päättynyt tai muuttunut seremonialliseksi. Kreikankin poliittisia ja yhteiskunnallisia olosuhteita muuttivat ratkaisevasti kaupan kasvu ja yleinen vaurastuminen. Todellinen poliittinen valta oli tietysti ylimystöllä (aristoi, ’parhaat ihmiset’), jonka mahti perustui valtaviin maanomistuksiin, sotilaalliseen ylivoimaan sekä perinteiseen arvovaltaan ja sukuun. Väestönkasvu oli pelko ylimystölle, koska se merkitsi köyhien ja tyytymättömien ihmisten määrän lisääntymistä; siksi ylimystö suosi asutusliikettä. Kaupan ja siirtolaisuuden kasvun pitkäaikaisemmat vaikutukset olivat samoin ylimystölle vähintäänkin yhtä tuhoisia. Kreikkalaiset kaupankävijät veivät maasta viiniä, oliiviöljyä ja keramiikkaa sekä metallitöitä. Kaupankäynti vaurastutti ja loi hyvinvointia kauppiaiden lisäksi myös ei-aristokraattisten maanomistajien joukossa ja merkitsi näin uusien vaikutusvaltaisien ryhmien muodostumista.

Ensimmäiset kolikkorahat lyötiin n. 600-luvun lopulla ja nämä valtion takaamat jalometalliset maksuvälineet tulivat Kreikkaan Lyydiasta, Vähä-Aasiasta. Kolikoissa käytetty metalli oli elektron, kullan ja hopean seos. Vanha sanonta: ”Rikas kuin Kroisos” viittaa suoraan yhteen Lyydian kuninkaista. Välimeren alueella rahan käyttö yleistyi ja levisi nopeasti kreikkalaisten kaupunkivaltioiden ja siirtokuntien alkaessa lyödä omia rahoja. Raha helpotti kaupankäyntiä ja sen avulla oli helpompi siirtää omaisuutta, joka mursi vanhaa maaomistusta ja siihen liittyviä uskollisuuden siteitä. Tärkeimmäksi rahametalliksi muodostui hopea, mutta rahoja tehtiin myös kullasta ja kuparista. Tetradrakma (4 drakmaa) oli 400-luvulla eaa. Ateenassa erittäin merkittävä kaupparaha. Vasta Aleksanteri Suuren valtakunnan aikaiset rahat syrjäyttivät sen seuraavalla vuosisadalla. Antiikin Kreikan rahoille oli tunnusomaista hyvin korkea taiteellinen kvaliteetti.

Muutoksen tuulissa aristokraatit tietysti yrittivät pitää lujasti kiinni vanhoista etuoikeuksistaan sekä vallastaan. Vähitellen heidän asemaansa kuitenkin heikentyi, sillä teknologia meni eteenpäin ja sotataktiikassa tapahtui myös suuri muutos. Aristokraatit olivat varustaneet noin vuoteen 700 eaa. saakka ratsumiehiä sodankäyntiin, mutta nyt astuivat sotilaiksi jalkaväkijoukot, jotka olivat aseistettuja ja haarniskoilla sekä kilvillä varustettuja; heitä kutsuttiin hopliiteiksi. Aristokraateilla ei ollutkaan enää ylivalta-asemaa sodankäynnissä. Nimi "hopliitti" tulee kreikankielisestä sanasta hoplon (ὅπλον, monikossa hopla, ὅπλα), joka tarkoittaa jalkaväen sotilaan suojavarustuksen yksittäistä osaa tai myös hopliitin koko varustusta. Usein sanotaan virheellisesti, että hopliittien nimi pohjautuisi heidän käyttämäänsä pyöreään kilpeä, mutta muinaisten kreikkalaisten keskuudessa kilpi oli nimeltään aspis.

Hopliitti.

Ensimmäiset hopliitit olivat köyhiä maanviljelijöitä, mikä muodostui ongelmaksi armeijoiden ylläpidolle, sillä sotilaat joutuivat olemaan suurimman osan vuodesta pelloillaan viljelemässä maata. Siksi Makedonian kuningas ja Aleksanteri Suuren isä Filippos II perusti maailman ensimmäisen palkka-armeijan. Arviolta noin kaksikymmentä prosenttia hopliiteista oli varakkaita miehiä, jotka hankkivat varusteensa itse ja liittyivät vapaaehtoisesti kaupunkivaltioiden armeijoihin. Tunnetuimmat hopliitit olivat kotoisin Ateenasta ja Spartan kaupunkivaltioista ja he hankkivat maineensa lukuisissa persialaissotien ja peloponnesolaissodan maataisteluissa.

Hopliitit olivat Kreikan kaupunkivaltioiden armeijoiden raskasta jalkaväkijoukkoa, joiden suojavarustuksena olivat pronssista taottu rintapanssari ja säärisuojat, nahasta tehdyt sandaalit, kankaasta kudottu lyhyt hame ja pronssista valmistettu kypärä. Kypäristä kaikkein tunnetuin malli oli poskisuojilla varustettu ns. korinttilainen malli. Koska kaikkien hopliittien varusteet olivat kaupunkivaltiosta riippumatta hyvin samanlaisia, oli hopliiteilla taistelun tiimellyksessä vaikeuksia erottaa oman puolensa ja vihollisen puolen sotilaita. Hopliittien täydellinen suojavarustus saattoi painaa jopa yli 20 kilogrammaa, minkä vuoksi hopliitit pukeutuivat haarniskaan vasta juuri ennen taistelun alkua.

Pyöreä kilpi oli hopliittien tunnistettavin piirre; kilven halkaisija oli noin metrin levyinen. Kilpi suojasi tehokkaasti sotilaan koko yläruumista nuolilta, keihäiltä ja miekaniskuilta. Kilpi valmistettiin yleensä puusta, mutta sen keskellä oli pronssinen kupu, jolla aseensa menettänyt hopliitti kykeni lähitaistelussa nuijimaan vihollisensa hengiltä. Usein hopliitit maalasivat kilpiinsä sympoleiksi kaupunkivaltionsa tunnuksen tai onnea tuottavan silmän ja esimerkiksi peloponnesolaissodassa spartalaiset koristelivat kilpensä lambda-kirjaimella. Spartalaisen hopliittien ohjesääntö kielsi kilpensä menettänyttä sotilasta poistumasta taistelutantereelta ennen kuin hän oli löytänyt kilpensä. Kilven paino vaihteli 8-37 kilogramman välillä.

Dory-keihäs oli hopliittien ensisijainen ase; se oli noin 2,1-2,7-metrinen keihäs, joka oli tarkoitettu vihollisen jalka- ja ratsuväen torjumiseen falangimuodostelmassa (muinaiskreikkaa φάλαγξ, falanks, taistelujärjestys, sananmukaisesti puupölkky). Keihäs oli pituutensa vuoksi kömpelö ja hyödytyön lähitaistelussa, joten hopliitit oli aseistettu myös yhden käden ksifos-miekalla. Koska lyhytteräisellä miekalla ei saanut raskaasti panssaroidun vihollishopliitin rintavarustusta puhkotuksi, hopliitit koulutettiin viiltämään vihollista kaulaan tai kasvoihin, sillä viilto taivutti kypärän pehmeän pronssin. Myöhemmin hopliittien varustukseen ilmestyi myös kahden käden miekkoja, mutta tällöin sotilaat joutuivat luopumaan keihään käytöstä, sillä keihäs olisi hankaloittanut painavan miekan vetämistä huotrasta.