Maailman tunnetuin taideväärentäjä Elmyr de Hory (4. osa) 

Elmyr de Hory maalasi New Yorkissa etupäässä muotokuvia ja hän oli saanut jo ammatissaan hyvää mainetta kaupungissa. Hänelle tarjottiin mahdollisuutta pitää oma yksityisnäyttely 57. kadulla sijaitsevassa Lilienfeld-galleriassa. Näyttely hienossa galleriassa oli enemmän kuin tervetullut ajatus Elmyrille. Taidemaalarit Lyonel Feininger (s. 17.7.1871 New York ja k. 15.1.1956 New York) ja Maurice de Vlaminck olivat samoin pitäneet tässä galleriassa aikoinaan omat näyttelynsä ja gallerian seinillä riippui myös Chagallin ja Dufyn taidetöitä. Näyttely oli Elmyr de Horylle valtava mahdollisuus New Yorkissa; yksityisnäyttely tarkoitti samalla joko lopullista läpimurtoa tai romahdusta suurkaupungissa.

Elmyr de Hory.

Lilienfeld-gallerian kaksi huonetta oli täynnä Elmyr de Horyn muotokuvia, kirkasvärisiä maisemamaalauksia ja henkilösommitelmia. Kaupungin seuraelämässä de Horyn näyttely oli iso menestys, mutta taloudellisesti näyttely oli katastrofi. Elmyr itse kuvaili asian näillä sanoilla: ”Koko New Yorkin kerma oli paikalla. Avajaisiltana oli kammottava lumimyrsky. Ihmiset eivät saaneet takseja, heidän oli käveltävä läpi tuiskun ja silti he tulivat. Ihmisiä oli niin tiheässä, että liikkuminen oli mahdotonta. Taulujakaan ei voinut nähdä. Ystäväni sanoivat, että se oli kauden loistavin tapahtuma. Myin silti vain yhden muotokuvan. En saanut tarpeeksi rahaa edes luettelokustannusten peittämiseen. Se oli huono vuosi – luulen että se oli ensimmäinen sodanjälkeinen lama eikä arvopaperipörssissäkään mennyt hyvin. Salvador Dalilla oli samaan aikaan näyttely toisessa galleriassa 57. kadulla eikä hänkään myynyt mitään. Tuona talvena minut oli purevan kyulmässä tammikuussa kutsuttu Jorge de Cuevasin luo ja juuri kuin saavuin Dali astui vaimoineen ulos taksista. Hänellä oli mukanaan valtava paketti. Kysyin mitä siinä oli ja hän vastasi: ’Maalauksia´. Tietysti näytettäväksi vieraille, jos jotakin olisi saatu kaupaksi. Eikä hän, muistakaa se, ollut de Hory, vaan Dali.”

Salvador Domingo Felipe Jacinto Dalí i Domènech (s. 11.5.1904 Figueres ja k. 23.1.1989 Figueres)

Epäonnistunut näyttely galleriassa syöksi Elmyr de Horyn taloudelliseen epätoivoon. Pian oli taas selvää, että Elmyrin täytyi aloittaa ”toinen ammatti” eli taideväärennösten tekeminen elättääkseen itsensä. Elmyr oli saanut kuitenkin maistaa mukavaa ja vaurasta elämää niin paljon, että elämä näkkileivällä ja pavuilla ei houkuttanut millään tavalla. Essexin kotinsa olohuoneen kahvipöydässä hän alkoi tehdä jäljitelmää Picasson piirustuksesta sekä suuresta Picasson guassityöstä. Ranskalainen vuosikertapaperi oli päässyt loppumaan eikä hän uskaltanut käyttää amerikkalaista vesileimattua paperia. Joten hän osti käytettyjen kirjojen kaupoista Neljänneltä puistokadulta joitakin vanhoja 1920-luvun ranskalaisia kuvakirjoja, kuten Goottilaisia katedraaleja ja Pariisin näkymiä. Hän leikkasi tarkasti kirjojen tyhjät loppulehdet ja käytti niiden paperin hyväkseen jäljennöstöissään.

Elmyr muisti useita vuosia myöhemmin tämän näin: ”Guassi oli kooltaan melkein puoli metriä kertaa metri. Picasso oli kerran tehnyt suuren pronssiveistoksen L’homme á l’Agneau – Mies ja lammas. Olin melko ihastunut siihen ja minun guassini oli tavallaan harjoitelma lopullista työtä varten. Niin ainakin esittelin sen. Minulla ei ollut edes varaa kehystää sitä kunnolla.”

Kohtalon ivaa on, että Elmyr de Hory vei guassimaalauksensa yhtenä lauantaiaamuna Klaus Gunther Perlsin (1912-2008) 58. kadulla sijainneeseen taidegalleriaan. Hän jätti työn gallerian omistajalle viikonlopuksi arvioitavaksi. Perls halusi tutkia teoksen tarkasti ja näyttää sitä vielä muillekin asiantuntijoille. Elmyr saapui tiistaina jälleen galleriaa mukanaan Picasson piirustusjäljitelmä. Elmyr de Hory muistaa näin: ”Perls oli hyvin iloinen tavatessaan minut ja ihastunut, kun minulla oli hänelle jotakin muutakin myytävää. Tavanomaisen tinkimisen jälkeen hän tarjosi minulle 750 dollaria guassityöstä ja 250 dollaria piirustuksesta ja hyväksyin tarjouksen vastahakoisesti.”

Klaus Perls (vasemmalla) ja Alexander Calder.

Berliinissä syntyneellä Klaus Perlsin vanhemmat olivat kaupungissa taidekauppiaita. Klaus Perls opiskeli taidehistoriaa alkuun Münchenissä, mutta kun natsihallinto lopetti tutkintojen myöntämisen juutalaisille, hän muutti Baseliin, Sveitsiin ja suoritti opintonsa siellä loppuun. Hän kirjoitti väitöskirjansa 1400-luvulla eläneestä ranskalaisesta maalarista Jean Fouquet’sta (n. 1420-1481). Vuonna 1935 Klaus Perls muutti New Yorkiin ja avasi Perlsin Gallerian itäiselle 58. kadulle, Madison Avenuen lähelle. Klaus Perlsistä tehtiin myöhemmin Yhdysvaltojen taidekauppiaiden yhdistyksen puheenjohtaja.

Ympyrä oli jälleen kerran sulkeutunut. Lilienfeldin taidegallerian näyttelyn jälkeen Elmyr de Horylla oli vain velkaa ja sitä oli aivan riittävästi; muitakin laskuja oli, joita olisi pitänyt maksaa. Näyttelyn jälkeen Elmyr kaipasi kylmässä New Yorkissa auringon lämpöä. Hän päätti pakata matkalaukkunsa ja lähteä Kalifornian lämpöön jatkamaan taideväärennöksien tekemistä. Elmyr ei tarvinnut kuin vähän vanhaa paperia, kynän ja tussin pärjätäkseen toimissaan. Hän oli hyvin utelian ja halusi nähdä Yhdysvaltoja, monien mahdollisuuksien maata ehdottomasti lisää. Tyhjä pankkitili ei myöskään edistänyt hänen toista suurta ongelmaansa, uuden viisumin saantia Yhdysvaltoihin. Yhdysvalloissa hän pystyi kuitenkin liikkua osavaltiosta toiseen ja kirjautua hotelleihin majoitukseen esittämättä passia tai henkilöllisyystodistusta.

Kirjakauppias Samuel Baker.

Elmyr katsoi eittämättä edukseen ”taidekauppiaana” Yhdysvalloissa sen, että hän oli eurooppalainen herrasmies; hän pukeutui huolitellusti ja käyttäytyi kuten aristokraatit. Tästä kaikesta amerikkalaiset pitivät kovasti ja suhtautuivat kunnioittavasti kaikkeen tällaiseen. Uudella mantereella taidekauppiaat yleensä ostivat taideteoksia joko toisiltaan tai tunnetuilta, hyvin luotettaviksi havaituilta yksityisiltä taidekauppiailta, jotka kiersivät paikasta toiseen etsien taideteoksia esille kätköistä tai ostivat niitä hyvämaineisista huutokauppakamareista. Tällaisia hyvämaineisia huutokauppakamareita olivat mm. Parke-Bernet Galleries – toimi vuosina 1937-1964 - New Yorkissa, Sotheby’s – kirjakauppias Samuel Baker (k. 1778) perusti sen 11.3.1744 - ja Christie’s – skotlantilainen James Christie (1730-1803) perusti huutokauppatalonsa vuonna 1766 - Lontoossa sekä valtiollinen Hȏtel Drouot Pariisissa, joka vihittiin käyttöön 1.6.1852.

Jamer Christie.

Joskun taidegalleria omistajat ostivat taidetta yksityisiltä huomattavilta taiteenkeräilijöiltä suoraan, varsinkin, jos keräilijät halusivat ohittaa huutokauppojen julkisuuden. Jos taidekauppias jostakin syystä epäili taiteen alkuperää, hän saattoi varmistaa asiaa taidemuseoista tai lähettää teoksen valokuvan ja tarinan taideteoksen maalaajan sukulaisille tai elämäntyön tuntijalle. Tällainen selvitystyö vain tahtoi viedä tuhottomasti aikaa. Hyvin helposti taidekauppias sortui oikaisemaan selvitystyössä, varsinkin, jos taideteosta tarjottiin ”sopivaan” hintaan galleriaan.

Elmyr de Horyn paljon käyttämä tapa lähestyä taidekauppiaita oli usein se, että hän kertoi taidekauppiaalle piirustuksistaan, jotka olivat muka vastentahtoisesti kaupankohteena ja osa pienestä taidekokoelmasta. Piirustukset olivat siten ainoita, jotka hän olisi onnistunut sukutilaltaan sodan jaloista lähtiessään pelastaa ennen puna-armeijan miehitystä. Aikain myötä kulkiessaan pitkin Amerikan mannerta Elmyrin arvonimeksi vakiintui paroni, mutta myös muitakin arvonimiä hän saattoi käyttää. Toisinaan hän käytti arvoniminään myös kreiviä tai herttuaa. Unkarilainen näyttelijätär Zsa Zsa Gábor opasti Elmyrille, että amerikkalaiset ovat herkkiä arvonimien ja titteleiden perään. Amerikkalaiset myös pitävät siitä, jos ihmiset vähän ”pullistelevat” heille, sillä juuri sitä he itseasiassa jopa odottavat.

Kiinnijäämistään ainaisesti peläten Elmyr de Hory käytti taidemyyntimatkoillaan ainakin seuraavia salanimiä (noms de vendeur): L. E. Raynal, Elmyr Hoffman, Louis Cassou, Elmyr von Houry ja paroni Herzog. Aivan puhtaasti tekaistuja nimiä olivat Cassou ja von Houry. Maurice Raynal oli kuuluisa ranskalainen taidehistorioitsija ja Elmyr de Hory ihastui sen vuoksi Raynal-nimen käyttöön ja sen mukanaan tuomaan mahdolliseen arvovaltaan. Herzogit ja Hoffmanit olivat puolestaan vanhoja unkarilaisia sukuja, joilla oli kuuluisat taidekokoelmat hallussaan. Elmyr kertoi näitä nimiä käyttäessään olevansa Pariisissa asunut serkku. Hän ei koskaan halunnut viitata liian suureen henkilökohtaiseen omaisuuteen, koska yleisesti isot taidekokoelmat tunnettiin melko hyvin taidemaailmassa ja niitä oli monasti luetteloitu salaisiin kirjoihin, joita mahdollisesti löytyi taidekauppiaiden omista hyllyistä tai yleisistä kirjastoista.

Henri Émile Benoit Matisse (s. 31.12.1869 ja k. 3.11.1954)

Elmyr de Horu matkusti Los Angelesiin ensi kerran vuonna 1948. Hän varasi huoneen hotelli Ambassadorista ja alkoi heti taideväärennösten teon. Pablo Picasson tuotannon kopiointi alkoi häntä jo vähän tympäistä, joten hän päätti kokeilla Renoiria ja Matissea. Hän oli saanut paljon rohkeutta lisää kokemuksestaan Klaus Perlsin kanssa New Yorkissa. Hän marssi hotellin lähistöllä sijainneeseen kirjakauppaan ja osti sieltä kaikki kirjat, joissa oli kuvia Renoirin ja Matissen piirustuksista.

 Maailman tunnetuin taideväärentäjä Elmyr de Hory (3. osa)

Taideväärentäjä Elmyr de Hory.

Pariisin 6. kaupunginosassa Boulevard Saint-Germainin ja Rue Saint-Benoîtin kulmassa sijaitsee hyvin kuuluisa kahvila, Café de Flore, jonka asiakaskuntaa ovat olleet monet menestyneet taiteilijat, kirjailijat ja intellektuellit. Café de Flore avattiin kolmannen tasavallan aikana vuonna 1885. Sen nimen uskotaan saaneen inspiraationsa roomalaisen jumalattaren, Floran veistoksesta, joka sijaitsee Boulevardin vastakkaisella puolella. Tästä kahvilasta tuli nopeasti Pariisin kirjallisuuden ja henkisen eliitin suosikkipaikka. Se oli vahvasti yhteydessä eksistentialiseen liikkeeseen sodan jälkeisenä aikana ja kahvilassa vierailivat monet taiteilijat, kuten esimerkiksi Pablo Picasso ja kirjailija Ernest Hemingway.

Kirjailija Ernest Hemingway.

Filosofi Jean-Paul Sartre ja hänen kumppaninsa, kirjailija ja feministi Simone de Beauvoir olivat Café de Floren vakituisia asiakkaita. He viettivät päivänsä siellä kirjoittaen, keskustelemalla ideoista ja tapaamalla muita aikakauden älykköjä. Heillä oli oma pöytänsä kahvilassa; kahvilassa vierailivat mielellään myös monet muut ajattelijat ja kirjailijat, kuten Albert Camus ja Maurice Merleau-Ponty, Julio Cortázar, Richard Wright, Carlos Fuentes ja runoilijat Guillaume Apollonaire, Paul Éluard ja André Breton. Kahvila tunnetaan vuosittaisesta kirjallisuuspalkinnostaan, Prix de Floresta, jota kahvila on jakanut vuodesta 1994 lähtien. Palkinto myönnetään lupaaville uusille tekijöille ja palkinto sisältää rahapalkinnon lisäksi lasillisen Pouilly-Fuméa joka päivä vuoden ajan kahvilassa. Kahvilan palveluita ovat käyttäneet myös useat elokuvan, musiikin ja muodia aloilla toimivat henkilöt, kuten Johnny Depp, Kanye West ja Karl Lagerfeld sekä Kirsten Dunst.

Café de Flore Pariisissa.

Jacques Chamberlin teki Elmyr de Horylle oman ehdotuksensa juuri täällä Café de Floressa: ”Sinä teet piirustukset ja minä myyn ne. Sanon että ne ovat kaikki, mitä on jäljellä isäni kokoelmasta. Matkustamme yhdessä läpi Euroopan, teemme rahaa ja pidämme mielettömän hauskaa.” Suunnitelma huvitti ensin Elmyriä, mutta hän oivalsi sen mahdollisuudet ansaintaan. Hetken ajateltuaan ehdotusta hän suostui liikekumppanuuteen. Hän halusi kuitenkin valmistella tehtävän mahdollisimman hyvin. Elmyr kävi Picasson näyttelyssä ja tutki tarkoin teoksia, joissa oli Picasson kuvia. Hän havaitsi, että Seinen taidegallerian kauppias oli pitänyt paperia valoa vasten tutkiessaan piirustuksista mahdollisesti löytyvää tunnistusvesileimaa. Seinen vasemman rannan eräästä taidetarvikekaupasta Elmyr kävi ostamassa pinkan vanhaa, sotaa edeltäneeltä ajalta olevaa paperia, joka oli jo hieman kellastumassa reunoiltaan. Kaiken tämän jälkeen hän vietti viikon ateljeessaan valmistaen tusinan verran Picasso-jäljitelmiä.

Taiteilija Pablo Picasso.

Elmyrillä oli kesällä 1946 vain vanhentunut ruotsalainen diplomaattipassi sekä väliaikainen henkilöllisyystodistus. Jacques Chamberlin hankki hallintovirastossa työskentelevää ystäväänsä hyväksikäyttäen Elmyrille ranskalaisen passin. Kaksikon mukaan tuli vielä Chamberlin englantilainen tyttöystävä jännittävälle matkalle Eurooppaan. He matkustivat Brysselissä, Amsterdamissa, Lontoossa, Genevessä, Lausannessa ja Zürichissä päättäen ensimmäisen kierroksen lokakuussa Cȏte d’Azuriin. Jälleen sieltä he palasivat Lontooseen.

Kaikki toimi ainakin alkuun kuten Jacques Chamberlain oli luvannutkin; hauskaa oli ja rahaa tuli mukavasti. Alituisesta liikkeelläolosta saattoi seurata myös euforinen olo. Chamberlain hoiti myynnin lupauksensa mukaisesti, eikä Elmyrin tarvinnut sen vuoksi jännittää kädet märkänä. He asuivat hyvissä hotelleissa ja söivät aina kauppojen jälkeen parhaissa ravintoloissa viiniä juoden. Matkustus paikasta toiseen tehtiin aina ensimmäisessä luokassa.

Picasso-jäljitelmät Chamberlain myi sen verran huokealla korvauksella, että mitään ei koskaan taidekaupoissa jäänyt salkkuihin kauppaamatta. Hän myi Brysselissä jopa kaksi henkilötutkielmaa yksityisesti taidemuseon johtajalle. Voitot jaettiin kahteen osaan, kuten oli sovittu. Kuitenkin toisella kerralla Lontoossa ollessaan Elmyr alkoi epäillä, että saa myynnistä vähemmän itselleen. Mayfairissa Elmyr eräänä päivänä kuljeskellessaan huomasi Redfern Galleryssä Picasson, jonka hinta oli pöyristyttävä eikä hinta ollut mitenkään marginaalilla perusteltavissa. Tästä oli liikekumppanien kesken seurauksena kova riita, syyttelyä ja väittelyä, joka lopulta johti siihen, että liikekumppanuus päättyi helmikuussa 1947.

Elmyrillä oli taskussaan 1 000 dollaria rahaa ja hän lensi ensin Kööpenhaminaan ja sieltä Tukholmaan; rahat olivat jälleen pian käytetty ja oli pakko keksiä jotakin. Elmyr ajatteli, että jos Chamberlain pystyi kauppaamaan hänen väärennöksensä, miksi ei hänkin. Hän kulkeutui erääseen tukholmalaisgalleriaan sisälle ja tiedusteli siellä halukkuutta ostaa muutama Picasson työ. Elmyr kertoi olevansa varaton unkarilainen pakolaisaristokraatti. Sovittiin neuvottelu Grand Hoteliin, johon saapui Elmyriä tapaamaan kolme liikemiestä. Miehet tutkivat viittä tussipiirustusta ja neuvottelivat hinnasta; tapaaminen kesti tunnin verran. Liikemiehet vielä tiedustelivat, mikä galleria oli myynyt piirustukset. Elmyr kertoi isänsä palanneen vuonna 1937 Pariisista Budapestiin ja että hänellä ei ollut galleriasta enempää tietoa. Liikemiehet esittivät viidestä piirustuksesta yhteensä 6 000 dollaria vastaavan tarjouksen, joka oli melkein kaksi kertaa se summa, mitä Elmyr oli mielessään ajatellut.

Kolmen päivän jälkeen Elmyr sai šekin, jonka hän muutti heti käteiseksi rahaksi. Pankista hän meni suoraan matkatoimistoon, sillä hän halusi nopeasti Ruotsista pois. Hän oli tyystin väsynyt kiertämään sodan ruhjomaa Eurooppaa ja Ranskaa paluukaan ei houkutellut häntä, sillä hän pelkäsi viranomaisten löytävän hänet helposti sieltä. Matkatoimistossa karttoja katsellessa hän huomasi Rio de Janeiron kartalta. Se oli paikka, jossa hän ei ollut vielä ikinä käynyt. Nyt hän osti menolipun Rio de Janeiroon.

Rio de Janeiro.

Jo yli neljäkymmentävuotias Elmyr de Hory kertoi Brasiliaan tulostaan näin: ”Oli täysi talvi, kun lähdin Tukholmasta ja minulla oli päällä pitkät villaiset alushousut ja turkki. Lensin KLM:n koneella. Ensimmäinen laskeutuminen oli Kööpenhaminassa, missä tanskalainen univormupukuinen upseeri tunnin odotuksen aikana melkein raiskasi minut lepohuoneessa. Kieltäydyin kohteliaasti tarjouksesta. Sitten seurasi yön pysähdys Lissabonissa, sen jälkeen Dakarissa ja vielä Natalissa ja vihdoin oltiin Riossa. Oli hehkuva kesä ja minulla oli edelleen pitkät villaiset alushousuni. Luulin että pyörtyisin kuumuudesta. En tuntenut Riossa ristinsielua. Menin Copacabana-hotelliin, joka oli kaupungin paras sekä myöhemmin Fernand Legrosin ja Réal Lessardin tärkein majapaikka – tietysti minun suosituksestani. Sitten vuokrasin eräältä ranskalaiselta sangen kauniin pikku talon Gloria-kukkulalta. Aloin maalata omia maalauksiani, kuten olin luvannut itselleni, ja sain hyvin nopeasti ystäviä.”

Oswaldo Euclides de Souza Aranha.

Elmyr de Hory tuli Brasiliaan sodan jälkeen ensimmäisten varakkaiden eurooppalaisten aallon mukana ja hän sai siellä hyvin suopean vastaanoton sekä pääsi heti paikalliseen seurapiiriin mukaan. Pian hän jo maalasi varakkaiden brasilialaisten muotokuvia. Muotokuvia teettivät mm. YK:n yleiskokouksen varapuheenjohtaja Oswaldo Euclides de Souza Aranha (s. 15.2.1894 ja k. 27.1.1960) ja Brasilian tuleva presidentti, kenraali Humberto de Alencar Castelo Branco (s. 20.9.1897 ja k. 18.7.1967). Elmyr sai maalauksista myös korkean hinnan.

Kenraali Humberto de Alencar Castelo Branco.

Elmyrin Brasilia näyttäytyi tältä: ”Olin kauhean naiivi. Kun minulla oli rahaa, en halunnut ajatellakaan, mitä olin tehnyt. Tottakai minä alitajuisesti ymmärsin, että jos joskus joutuisin rahavaikeuksiin, voisin aina palata siihen. Se oli yksityinen henkivakuutus.” Yllättävän nopeasti Rio de Janeiro alkoi tympiä Elmyr de Horyä. Jo elokuussa 1947 hän matkusti suositusten turvin vierailulle Yhdysvaltojen New Yorkiin. Hän ei ollut vielä käynyt kaupungissa ja ajatus vierailusta tuntui todella houkuttelevalta. Hänellä oli vierailua varten kolmen kuukauden viisumi, mutta viisumi ennätti vierailun aikana vanheta; Elmyr vietti lopulta matkallaan yksitoista vuotta.

Näyttelijätär Lana Turner.

Näyttelijätär Zsa Zsa Gábor.

New Yorkissa Elmyr tutustui kolmen viikon aikana ”jokaiseen tutustumisen arvoiseen” ihmiseen. Agatha Ratibor esitteli Elmyrin New Yorkin tärkeimmille ihmisille. Essex Housesta Elmyr vuokrasi huoneiston ja kun hän muutti itäiselle 78. kadulle, hänen tupaantuliaisissaan vierailivat mm. Zsa Zsa Gábor (alk. Sári Gábor, s. 6.2.1917 Budapest ja k. 18.12.2016 Los Angeles, Kalifornia), Magdolna ”Magda” Gabor (s. 11.6.1915 ja k. 6.6.1997), Corinne Anita Loos (s. 26.4.1888 Sissons, Kalifornia ja k. 18.8.1981 New York), William Avarell Harriman (s. 15.11.1891 New York ja k. 26.7.1986 Yorktown, New York), Julia Jean ”Lana” Turner (s. 8.2.1921 Wallace, Idoho ja k. 29.6.1995 Los Angeles, Kalifornia), Anita Averell, New York Yankees-joukkueen omistajia ollut Daniel Reid Topping (s. 11.6.1912 Greenwichissä, Connecticutissa ja k. 18.5.1974 Miami Beach, Florida) ja René d’Harnoncourt (s. 17.5.1901 Wien ja k. 13.8.1968), itävaltalaissyntyinen Modernin taiteen museon silloinen johtaja.

René d'Harnoncourt.

 Maailman tunnetuin taideväärentäjä Elmyr de Hory (2. osa)

Toisen maailmansodan kolkutellessa portteja Elmyr de Hory palasi takaisin Unkariin heti Anschlussin jälkeen. Alle vuoden päästä hän joutui poliittisena vankina Transsylvaniassa sijainneelle keskitysleirille. Elmyrillä ei kyllä ollut poliittisia mielipiteitä eikä hän myöskään kuullunut mihinkään poliittiseen puolueeseen. Sen sijaan hänellä oli Budapestissa liian läheiset suhteet erääseen englantilaiseen sanomalehtimieheen. Samoin Elmyr oli asunut Ranskassa suurimman osan elämästään, joka teki hänestä Unkarin hallituksen silmissä epäilyttävän henkilön. Itse hän ilmaisi asia näin: ”Olin ilmeisesti valtion turvallisuuden kannalta liian värikäs henkilö.”

Taideväärentäjä Elmyr de Hory.

Keskitysleirin komentaja tilasi Elmyriltä muotokuvansa, kun hän havaitsi Elmyrin taidot. Annetaan Elmyrin kertoa itse: ”Oli ankara talvi ja leiri oli Karpaattien huipulla, Draculan seudulla. Maassa oli lähes kaksi metriä lunta ja pakkasta oli parisenkymmentä astetta. Komentajalla oli huoneessaan kamiina, joten maalasin hänen kuvaansa hyvin hitaasti, ottaen siihen mukaan kaikki yksityiskohdat, joka ainoan kunniamerkin hänen rinnassaan. Alkuluonnokset mukaan luettuina työ kesti vähintään kolme kuukautta. Se oli ensimmäinen kerta, jolloin taiteelliset lahjani auttoivat minua pysymään hengissä, mutta ei viimeinen.”

Vihdoin Elmyr pääsi kuitenkin keskitysleiriltä vapaaksi, mutta vuoden päästä hän joutui uudelleen vangituksi ja sillä kertaa hänet vietiin Saksassa sijainneelle keskitysleirille juutalaisuutensa ja homoseksuaalisuutensa vuoksi. Edes hänen seurakuntansa vaihtamisesta kalvinistiseksi ei ollut hänelle tuolloin apua. Gestapon väki kuulusteli häntä ja käytti väkivaltaa tietoja kerätessään. Kuulustelujen aikana Elmyrin jalka katkesi ja hänet lähetettiin Berliinin lähellä olevaan sairaalaan. Sairaalassa eräänä päivänä Elmyr huomasi ihmeekseen, että sairaalan ulko-ovi oli jäänyt auki. Hän pakeni sairaalasta kyynersauvoilla kävellen ja taakseen vilkuilematta. Sotaa edeltävältä ajalta hänellä oli vanhoja ystäviä Berliinissä, jotka halusivat auttaa Elmyriä. Budapestiin hän palasi kolmen kuukauden päästä takaisin.

Lopulta sotakin päättyi ja Neuvostoliiton puna-armeija oli miehittänyt Unkarin, jonka pääkaupungissa, Budapestissa, Elmyr edelleen oli. Elmyrin vanhempien uskottiin kuolleen sodan aikana ja saksalaiset olivat takavarikoineet perheen kaiken omaisuuden sveitsiläisiä pankkitilejä myöten. Neuvostojoukot aikoivat julistaa suvun Balaton-järven rannalla sijaitsevat viinitarhat kansallisomaisuudeksi. Elmyr häipyi Unkarista ruotsalaisen diplomaatin paperit taskussaan ja kourallinen pieniä timantteja ommeltuina takkinsa vuorin sisään. Nyt hän suuntasi kulkunsa Ranskaan. Ruotsalaisia diplomaatinpapereita hän ei tarvinnut, sillä timantit pelastivat hänet rajanylityspaikoilla sekä miehitettyjen alueiden tarkastusasemilla. Syyskuussa 1945 hän saapui Pariisiin. Avosylin hänet ottivat vastaan kaupungissa Léger, hänen vanha opettajansa, samoin Leon Zadkin ja Georges Philippe de Rothschild (s. 13.4.1902 ja k. 20.1.1988). Aikaisempaan Pariisissa asumiseen nähden yksi asian oli kuitenkin ratkaisevasti muuttunut; hänellä ei ollut enää rahaa, eikä varakasta mesenaattia.

Georges Philippe de Rothschild.

Koska Elmyr kuitenkin tiesi osaavansa lahjakkaana ihmisenä maalata, hän vuokrasi edullisen työhuoneen rue Jacobilta viettäen siellä puolivuotta kaksoiselämää sekä entisenä unkarilaisena ylimyksenä että toimeentulostaan kamppailevana taiteilijana. Ranskassa oli tuohon aikaan paljon kiertäviä kreivejä ja paroneita, jotka yrittivät kaupata timanttejaan ja korujaan matkalaukuistaan sekä käärölle kierrettyjä maalauksia. Elmyr yrittä maalauksiaan myydä vanhoille ystävilleen Pariisissa, jotku jopa ostivatkin, mutta keskimäärin hän sai muotokuvista noin 100 dollaria. Maisemakuvat eivät käyneet tuolloin kaupaksi, vaikka hän yritti tarjota niitä Pariisin gallerioihin.

Lady Malcolm Campbell.

Huhtikuussa 1946 Elmyrin ystävä Hȏtel George V:ssä asuva lady Malcolm Campbell poikkesi Elmyriä tervehtimässä tämän työhuoneella. Hän vilkaisi työhuoneen seinälle ripustettua piirustusta ja kysyi sitten taiteilijalta: ”Elmyr… eikö tuo olekin Picasso?” Elmyr oli vain hiljaa ja hymyili. Kyseessä oli varsin pieni, kehystämätön ja merkitsemätön piirustus nuoren tytön päästä. Lopulta Elmyr kysyi lady Campbellilta: ”Kuinka tiedät, että se on Picasso?”

Pablo Picasso.

Lady Campbell vastasi: ”Tunnen Picassoa vähäisen ja muistan sinun kertoneen, että tunsit hänet melko hyvin ennen sotaa. Hän ei merkinnyt moniakaan noista kreikkalaisen kauden piirustuksista. Tuo on oikein hyvä. Kuule, myisitkö sen minulle?” Syvän huokaisun jälkeen Elmyr siihen: ”Miksipä en? Paljonko maksaisit siitä?” Hinnaksi sovittiin 40 sterling-puntaa, korvaus, jolla Elmyr eläisi Pariisissa parin kuukauden ajan. Itse piirustukseen häneltä oli mennyt maaliskuisena sateisena maanantaina kymmenen minuuttia työaikaa.

Taidemaalari Camille Corot.

Lady Campbell matkusti vain muutaman päivää myöhemmin Lontooseen, josta hän palasi kolme kuukautta myöhemmin takaisin Pariisiin. Eräillä kutsuilla Elmyr sitten myöhemmin kohtasi jälleen Lady Campbellin ja kuuli tältä, että lady oli myynyt käteisvarojen puutteessa piirustuksensa Lontoossa 150 punnalla eräälle taidekauppiaalle. Elmyr muisti nyt kuulleensa ystävältään, kuinka Fernand Léger – Elmyrin oma maalausopettaja – oli nuorena väärentänyt Camille Corotin (s. 16.7.1796 ja k. 22.2.1875) maalauksia rahapulassaan. Elmyr kertoi mielellään tarinaa myös ihailemastaan fauvistimaalari Vlaminckista, joka olisi rahapulassa maalannut muutaman Paul Cézanne (s. 19.1.1839 Aix-en-Provence, Bouches-du-Rhȏne ja k. 22.10.1906 Aix-en-Provence, Bouches-du-Rhȏne)-väärennöksen. Tätä tietoa ei kylläkään kukaan taidekauppias ole pystynyt vahvistamaan koskaan.

Taidemaalari Paul Gézanne.

Tämän tapahtuman jälkeen Elmyr de Hory sulkeutui omaan ateljeehensa ja tutki useita vanhoja luetteloita. Sen jälkeen hän piirsi tunnin ajan tussipiirustuksia Picasson ns. klassiseen tyyliin, joka vallitsi noin vuoden 1925 tienoilla. Piirustustyö sujui joutuin ja työ tuntui hänestä hyvin helpolta. Hän piirsi yhteen menoon kuusi naisten päätä, joista hän lopuksi valitsi kaksi parasta työtä. Hänen ateljeessaan piipahti myös amerikkalainen tyttö ennen päivällistä ja Elmyr ehdotti tytölle, että hän voisi riisuutua ja istua korituoliin. Elmyr teki alastomasta tytöstä viivapiirustuksen sivusta.

Pariisin Seine-joki.

Seuraavana aamuna Elmyr vielä tarkasteli edellisen päivän piirustuksia uusin silmin ja totesi ne kyllä hyviksi itsekin. Mutta olivatko ne niin hyviä, että ne menisivät myös asiantuntijoiden silmissä Picasson töistä? Hetken aikaa hän empi. Mutta ennen puolta päivää Elmyr käveli erääseen Seine-joen vasemmalla rannalla sijainneeseen rue de Seinen taidegalleriaan, jonka taidekauppias ei ollut hänelle entuudestaan tuttu. Hän kantoi mukanaan pahvikansiota, jossa oli kolme piirustusta. Kädetkin hänellä hikosivat jännityksestä. Elmyr esitteli itsensä kauppiaalle niin huolettomasti kuin vain pystyi ja kertoi tunteneensa Picasson Pariisissa jo ennen sotaa ja saaneensa piirustukset lahjaksi Picassolta. Hän kertoi myös, että hänen oli valitettavasti myytävä piirustukset, sillä hän oli varaton tällä hetkellä. Hän sai kauppiaalta sympatiaa, tarina kuulosti kovin tutulta. Taidegallerian kauppias tutki viiden minuutin ajan piirustuksia. Sillä aikaa Elmyr tutki galleriassa Defyä ja Matissea, joita oli taidegalleriassa tarjolla. Lopuksi taidekauppias kysyi piirustusten hintaa. Kymmenen minuuttia myöhemmin Elmyr de Hory käveli taidegalleriasta ulos taskussaan 400 dollaria vastaava summa.

Myöhemmin Elmyr de Hory muisteli tapausta seuraavasti: ”Siinä oli luultavasti enemmän rahaa kuin mitä minulla oli ollut kertaakaan seitsemään vuoteen. Se oli niin helppoa, että se tuntui uskomattomalta. Enkä tuntenut edes syyllisyyttä, koska en ollut tehnut sitä ilkeyttäni, aiheuttaakseni kenellekään vahinkoa tai edes ajatellut omaisuuden hankkimista. Kysymys oli hengissä pysymisestä. Kun oli käynyt läpi sodan koettelemukset, silloin sellainenkin jolla oli kovempi moraali kuin minulla, huomasi voivansa tehdä asioita, joita ei olisi voinut ajatellakaan menneisyydessä. Moraalin kriteerit olivat vuonna 1946 aivan toiset kuin ne olivat olleet vuonna 1920 siinä kauniissa maailmassa, jossa elimme lapsina.”

Kuin todistaakseen itselleen tekonsa oikeutusta Elmyr alkoi jälleen rahat saatuaan maalata omia maisemamaalauksiaan sekä henkilötutkielmiaan. Jälleen sama asia toistui: mikään hänen itse tekemänsä oma maalaus ei käynyt kaupaksi. Lopulta oli edessä jälleen karu arki, kun rahatkin eräänä päivänä elokuuhun tultaessa loppuivat.

Elmyr oli elokuuhun mennessä uskoutunut rohkeasti väärennöksistään läheiselle ystävälleen, 22-vuotiaalle Jacques Chamberlinille. Ystävä oli myös varaton, nuori ja häikäilemätön sekä hauskannäköinen, mutta kiinnostunut myös taiteen maailmasta. Hänen isänsä oli bordeauxilainen teollisuusmies, joka oli saanut surmansa sodan aikana ja hänet tunnettiin innokkaana impressionistisen taiteen keräilijänä. Eräs SS Obergruppenführer oli ryöstänyt teollisuusmiehen taidekokoelman, joka oli sittemmin hävinnyt Berliinin pommituksissa kokonaan. Jacques Chamberlin ehdotti Café de Floressa Elmyr de Horylle, että he alkaisivat liikekumppaneiksi.

 Maailman tunnetuin taideväärentäjä Elmyr de Hory

Taidemaalari Elmyr de Hory.

Taidemaalari Elmyr de Hory (synt. Elemér Albert Hoffmann, s. 14.4.1906 ja k. 11.12.1976) oli ehkä maailman tunnetuin taideväärentäjä. Elmyrin suku kuului varakkaisiin maanomistajiin, joilla oli suuria tiloja ja viinitarhoja Balaton-järven lähistöllä Keski-Unkarissa. Elmyr oli vanhempiensa ainoa lapsi. Elmyrin juutalainen isä – aikaisemmin isä oli toiminut käsintehtyjen tavaroiden tukkukauppiaana - nimitettiin sotien välisiksi vuosikymmeniksi Unkarin lähettilääksi Turkkiin ja sen jälkeen vielä kahteen Etelä-Amerikan tasavaltaan lähettilääksi. Äiti oli varakkaasta juutalaisesta pankkiirisuvusta lähtöisin ja suku oli aina palvellut Itävalta-Unkarin keisareita.

Elmyr de Hory.

Elmyr vietti lapsuudessaan varakkaiden vanhempien ainoana lapsena hyvin turvattua ja hemmoteltua elämää ns. kinderzimmerissä – täysin erillisessä rakennuksen osassa – oman imettäjän sekä saksalaisen, ranskalaisen ja englantilaisen kotiopettajattaren seurassa. Imettäjä asui perheen talossa niin kauan, kunnes poika täytti neljätoista. Imettäjä oli ainoa ihminen, joka sai pojan lohdutettua, kun jokin asia meni Elmyrin mielestä huonosti; imettäjä oli pojalle läheisempi ihminen kuin omat vanhemmat. Elmyr pelkäsi lapsena yksioloa pimeässä ja hoitajattaren täytyi istua hänen vuoteensa ääressä siihen saakka, kunnes poika sai nukahdettua. Elmyr matkusti vain hyvin harvoin isänsä seurassa, koska vanhemmat erosivat Elmyrin ollessa kuusitoistavuotias.

Elmyr on itse kertonut lapsuudestaan näillä sanoilla: ”Ruokailuvälineemme olivat aina hopeaa ja lautaset Meissenin posliinia. Kausittain matkustimme Biarritziin, Ostendeen, Karlsbadiin ja Pariisiin. Meillä kaikilla oli hevosia, vaunuja ja palvelijoita. Äitini hankki vaatteensa ja turkkinsa Pariisin suurimmista muotihuoneista – muistan hänestä maalatun muotokuvan, jossa timanttirannerenkaat peittivät hänen käsivartensa ranteesta kyynerpäähän. Kotonamme kaikki muotokuvat olivat galleriassa, ja ne kuvasivat ainakin kolmea sukupolvea.” Myös Elmyristä itsestäänkin maalattiin muotokuva pikkupoikana seisomassa oman äitinsä vieressä lyhyissä valkoisissa housuissa, valkoiset sukat ja mustat kiiltonahkakengät jalassa, kaulassaan valkoinen röyhelökaulus, nojaten Ludvig XV:n tyyliä edustavaan tuoliin. Elmyr jatkoi: ”Muotokuva hävisi toisen maailmansodan aikana… Kuinka ihanaa olisikaan nähdä se uudestaan…”

Elmyrin elämästä tehdyssä elämäkerrassa hänen vanhempansa kerrotaan eronneen, kun poika täytti 16 vuotta, mutta on myös olemassa lähteitä, joiden mukaan vanhemmat eivät olisi eronneet. Joka tapauksessa Elmyrin elämä jotenkin järkkyi tuossa iässä ja poika halusi välttämättä lähteä ulkomaille opiskelemaan taiteita. Äiti ei ensin toiveeseen suostunut, mutta pyörsi myöhemmin sanansa ja päästi poikansa opiskelemaan. Aluksi Elmyr opiskeli taidetta Budapestissa, mutta 18-vuotiaana siirtyi Akademie Heinmannin taidekouluun Müncheniin Saksaan opiskelemaan klassista maalaustaidetta äidin kanssa käydyn pitkä taivuttelun tuloksena. Opiskelu oli taideakatemiassa ankaraa ja kovaa elämää päivisin, mutta yöisin hän vietti elostelijan elämää; hän viihtyi vanhempien herrojen seurassa ja hän oli homoseksuaali. Hän oli herkkä, viehettävä ja varakas nuorukainen, jota liehiteltiin mielellään ja imarreltiin lakkaamatta. Elmyrin omin sanoin: ”Olin oudon eurooppalaisen seurapiirin armoilla, seurapiirin, jonka moraali ensimmäinen maailmansota oli turmellut ja joka silloin oli täydellisessä käymistilassa. Mikä päti tuohon seurapiiriin, päti myös minuun.”

Taiteilija Pablo Picasso.

Elämä ei ollut hänelle opiskeluaikana välttämättä helppoaa; hän asuin koulun asuntolassa yksin täysihoidossa opiskellen päivät ja illat viettäen ystäviensä kanssa. Tästä ajasta Elmyr kirjoitti näin: ”Sain ankaran koulutuksen ja olin hyvin innoissani impressionisteista, jotka vaikuttivat siihen aikaan tuntuvasti taiteeseen. Muistan kuinka näin ensimmäiset Picassoni, joita en aivan ymmärtänyt. Näin yhden klassisen kauden Picasson Galerie Tannheuserissa, naisen muotokuvan joka oli maalattu niin upeasti ja hienolla siveltimellä, että olin aivan ällistynyt. Haaveilin maalauksesta kuukausikaupalla. Mutta Picasso oli silloin jo abstraktin kubistisessa vaiheessa ja sitä minä en ymmärtänyt. Ensimmäinen näkemäni Chagall tuntui sekin minusta aivan arvoitukselliselta, en saanut siihen mitään kosketusta. Se johtui jotenkin ympäristöstäni ja kasvatuksestani, joihin ei sisältynyt mitään senkaltaista. Münchenissä oli toinen edistyksellisempi ja abstraktimpi koulu, Akademie Hoffmann. Nyt tuntuu valitettavalta, etten käynyt sitä. Ehkä tajuan sen erehdykseksi kaikkien näiden vuosien jälkeen.”

Elmyr halusi Münchenin jälkeen jatkaa taideopiskelujaan Pariisissa. Aluksi vastahakoinen perhe suostui lopulta tähän vaihdokseen ja Elmyr siirtyi kaksikymmentävuotiaana vuonna 1926 Pariisiin opiskellakseen Académie la Grande Chaumiéressa taidemaalari, kuvanveistäjä ja elokuvantekijä Joseph Fernand Henri Légerin (s. 4.2.1881 ja k. 17.8.1955) ohjauksessa. Yksi Elmyrin maalauksista pääsi jokavuotuiseen syyssalongin näyttelyyn samana syksynä. Hänen maalaus oli maisema, näkymä Cagnes-sur-Meristá, joka riippui Maurice de Vlaminckin (s. 4.4.1876 Pariisi ja k. 11.10.1958 Rueil-la-Gadeliére) maalauksen kanssa samassa huoneessa näyttelyssä. Päivä oli nuoren kuvataiteilijan elämässä varmaan eräs kaikkein merkittävimpiä tapahtumia.

Elmyr viihtyi Pariisissa vuoteen 1932 saakka asuen monien muiden taiteilijoiden tavoin Montparnassella, joko tuohon aikaan eli herooisen kautensa huippuvuosia. Aikaisemmin jo monet taidemaalarit olivat työskennelleet Montparnassella, kuten Vlaminck, André Derain (s. 10.6.1880 Chatou ja k. 8.9.1954 Garches), Kees van Dongen (oik. Cornelis Theodorus Marie van Dongen, s. 26.1.1877 Delfshaven ja k. 28..5.1968 Monte Carlo), Albert Marquet (s. 27.3.1875 ja k. 14.6.1947) ja Henri Émile Matisse (s. 31.12.1869 Le Cateau-Cambrésis, Nord ja k. 3.11.1954 Nizza) vuoteen 1928 saakka. Pablo Picasso (s. 25.10.1881 Malaga, Espanja ja k. 8.4.1973 Mougins, Alpes-Maritimes, Ranska) oli myös käynyt Montparnassalla useita kertoja.

Tästä ajasta Elmyr lausui näin: ”Niin kuin useimmat korttelin maalarit minä tunsin heidät kaikki. Tietysti olin silloin pelkkä lapsi enkä luultavasti ollut heille enempää kuin yhdet kasvot siinä nuorten maalarien joukossa, joka aina pyöri lähistöllä. Mutta minä istuin vuosikaudet ilta illan jälkeen heidän kanssaan Café du Dȏmessa tai Rotondessa. Tutustuin esimerkiksi Légeriin, koska hän oli opettajani, sitten hänen vaimoonsa ja myöhemmin myös Vlaminckiin, jota ihailin koska hän oli niin suurenmoinen ihminen. Gertrude Stein kävi siellä, samoin Hemingway, Alice B. Toklas, Peggy Guggenheim, Fujita ja Man Ray. Ystävystyin runoilija Paul Valéryn ja Leon Zadkinin kanssa. Se oli Montparnassen suurta aikaa – kaksikymmenlukua – jolloin yhtäkkiä kaikkea uutta ja elinvoimaista ilmestyi näyttämölle mykistämään maailmaa. Olin silminnäkijä, osa siitä kaikesta. Minut esiteltiin James Joycelle – Shakespeare-seurue kokoontui Sylvia Beachin pienessä rue de l’Odéonilla sijaitsevassa kirjakaupassa, missä Joyce luki ääneen teoksiaan. Minulla ei ollut hämärintä aavistusta siitä mistä hän puhui, mutta kuuntelin hyvin uteliaana.”

Elmyr oli eräässä mielessä hyvin poikkeuksellinen kuvataiteilija Montparnassella; hän sai varakkaalta perheeltään - toisin kuin maalarit - niin paljon rahaa kuin tarvitsi nuoren maanpakolaisylimyksen elämän ylläpitämiseen. Hänen täytyi vain sähköttää Budapestiin ja pyytää sieltä rahaa, jos hän halusi esimerkiksi äkkiä matkustaa vaikkapa St. Tropeziin uuden ystävänsä seurassa. Näin hän myös toimi hyvin usein. Elmyr kertoo näin tästä: ”Liian usein. En joutunut koskaan elämään erityisen määrärahan varassa, mistä aiheutui paljon harmia, koska minulla ei ollut silloin eikä ole nytkään minkäänlaista todellista rahan tajua. Myöhemmin Fernand Legrosin ja Réal Lessardin kanssa jouduin maksamaan siitä kovan hinnan.”

Maailmanlaajuinen lamakausi teki taiteilijoidenkin elämästä hyvin vaikeaa, sillä työt eivät käyneet kovin helposti kaupaksi. Elmyrkin syylistyi lamakaudella pieniin rikkomuksiin, joista sai myös syytteitä 1930-luvulla. Rattopoikataiteilija eli kahdessa maailmassa; taidemaalarin ja varakkaassa kansainvälisessä seurapiirimaailmassa. Homoseksualisuutta hän tapasi kummassakin maailmassa. Elmyr osallistui vielä yhteen ryhmänäyttelyyn Lontoossa Redfern Galleryssä, jossa oli esillä hänen rikkaista ystävistään maalaamia muotokuvia, kuten ruhtinas Jusupovista, chicagolaisesta rouva Potter Palmerista ja Kentin herttuasta tekemät maalaukset. Elmyr oli hyvä ja lahjakas valehtelija.

Jos joku Elmyrin ystävä ihastui hänen piirustukseensa, hän saattoi sanoa tälle: ”Ota se!” Hänellä ei ollut lainkaan todellista kunnianhimoa eikä hän vähääkään arvostanut omia töitään. Hän ei pitänyt niitä paljon – niin kuin ei muutakaan elämäänsä – muuna kuin eräänä huvittelun muotona.

Näin Elmyr ajatteli asiasta: ”Jos Gertrude Stein oli oikeassa ja kadotettu sukupolvi tosiaan oli olemassa, silloin minä takuulla olin sen oikeutettu jäsen. Olin ulkoisesti hilpeä ja pulppuileva, mutta pinnan alla tunsin olevani yhtä lohduton ja hedelmätön kuin Eliotin ’Autio maa’. Olin perin onneton nuori mies. Tunsin itseni tuomituksi. En nimittäin ollut mikään vahva luonne. Näytti siltä ettei minulla ollut minkäänlaista valinnan varaa.”

Taideväärentäjä Veli Seppä 

Suomessa pidettiin taitavimpana sekä tuotteliaimpana taideväärentäjänä hitsaaja, rauhanturvaaja, nyrkkeilijä ja taidemaalari Veli Esko Seppää (s. 22.10.1947 ja k. 10.11.2022). Veli Seppä tunnusti 104 taideväärennöstä itse tekemäkseen, mutta todennäköisesti – ainakin poliisien epäilyn mukaan – hänen tekemiä taideväärennöksiä on edelleen liikkeellä ja jopa taidemuseoissa melkoinen joukko. Seppä jäi kiinni tekemisistään, kun poliisi suoritti kotietsinnän erään tunnetun eteläsuomalaisen taidekauppiaan varastoon tammikuussa 2014. Veli Seppä tuomittiin vuonna 2017 vuoden ja yhdentoista kuukauden ehdolliseen vankeustuomioon. Tuomiota lievensi huomattavasti se, että Veli Seppä teki poliisien kanssa yhteistyötä teostensa tunnistamisessa eikä hän saanut suurta taloudellista hyötyä väärennöksistään; suurin osa väärennösten voitoista meni taidekauppiaille.

Veli Sepän tekemä muotokuva Jenni haukiosta vuodelta 2019.

Lempäälän Sääksjärvellä viime vuotensa asunut poliisin poika, Veli Seppä, oli nuoruudessaan taidemaalari Eero Aleksander Nelimarkan (s. 10.10.1891 Vaasa ja k. 27.11.1977 Helsinki) maalausoppilaana ja hän kävi myös muitakin maalausalan lyhytkursseja. Eero Nelimarkka oli aikaisemmin Erik ”Eero” Nikolai Järnefeltin (s. 8.11.1863 Viipuri ja k. 15.11.1937 Helsinki) oppilas. Veli Seppä matkusti tuhansien suomalaisten kohtalon tavoin siirtolaiseksi Ruotsiin, jossa Seppä toimi hitsarina, mutta myös alkoholisoitui siellä pahasti. Veli Seppä oli naimisissa neljä kertaa.

Ellen Thesleffin maalaus, Kaiku vuodelta 1891.

Vuosikymmenten kuluessa Veli Seppä väärensi taidekauppiaiden tilauksesta satoja teoksia, kuten esimerkiksi Akseli Gallen-Kallelan (n. vuoteen 1907 Axel Waldemar Gallén, s. 26.4.1865 Pori ja k. 7.3.1931 Tukholma), Reidar Särentöniemen (vuoteen 1931 Kaukonen, s. 14.5.1925 Kittilä ja k. 27.5.1981 Kittilä), Pekka Halosen (s. 23.9.1865 Lapinlahti ja k. 1.12.1933 Tuusula), Helena Sofia (Helene, Ella) Schjerfbeckin (s. 10.7.1862 Helsinki ja k. 23.1.1946 Saltsjöbaden, Ruotsi), Hugo Gerhard Simbergin (s. 24.6.1873 Hamina ja k. 12.7.1917 Ähtäri), Ellen Thesleffin (s. 5.10.1869 Helsinki ja k. 12.1.1954 Helsinki) ja Maria Catharina Wiikin (s. 3.8.1853 Helsinki ja k. 19.6.1928 Helsinki) maalaustöitä. Veli Sepän tuotteliain väärennöksien kausi osui vuosiin 2008-2013.

Ellen Thesleffin maalaus, Ihmisiä luonnossa vuodelta 1911.

Hänen tekemä väärennös ranskalaisen taidemaalari ja kuvanveistäjä sekä elokuvantekijä Fernand Légerin (s. 4.2.1881 Argentan, Orne ja k. 17.8.1955 Gif-sur-Yvette, Essonne) maalauksesta Le cirque myytiin 2,2 miljoonalla eurolla. Saman taiteilijan kuuluisa Composition murale Veli Sepän väärentämänä myytiin Bukowskin taidehuutokaupassa Bukowskin omistajalle 440 000 eurolla. Helene Schjerfbeckiä Veli Seppä väärensi ainakin 1990-luvun alusta lähtien. Vuonna 2008 helsinkiläinen keräilijä maksoi Sepän väärentämästä Helene Schjerfbeckin Markkinaomenasta 350 000 euroa. Samalle keräilijälle oli myyty aikaisemmin myös muitakin Veli Sepän valmistamia väärennöksiä.

Veli Seppä tutkii kuraattori Hanna-Reetta Schreckin ja rikostutkija Kimmo Nokkosen kanssa Tennispalatsin taidenäyttelyn satoa.

Kesällä 2019 Veli Seppä vieraili kahden poliisin kanssa Helsingin kaupungin taidemuseossa tutustumassa Ellen Thesleffin taidenäyttelyyn. Mukana taidenäyttelykierroksella oli myös näyttelyn kuraattori, taidehistorioitsija Hanna-Reetta Schreck. Hanna-Reetta Schreck on myös kirjoittanut kiitellyn elämäkerran taiteilija Thesleffistä. Veli Seppä maalasi väärennöksensä yleensä valokuvien perusteella ja näyttelyssä hän sai ihailla taiteilijan tekemiä alkuperäisiä tauluja luonnollisessa koossa. Keskusrikospoliisi vei viiden vuoden aikana pitkälti toistakymmentä Ellen Thesleffin nimiin signeerattua teosta tutkittavaksi Kansallisgalleriaan, koska epäili niitä taideväärennöksiksi. Teosten joukossa oli vuodelle 1944 signeerattu kukka-asetelma. Maalaus oli siirtynyt taidekauppiaalta toiselle, kunnes Pohjanmaan museo osti maalauksen Bukowskin huutokaupasta 40 000 eurolla vuonna 2011. Viiden vuoden aikana Veli Seppä tunnisti ainakin 15 tekemäänsä Thesleff-väärennöstä omikseen.

Veli Seppä reilu kaksi viikkoa ennen kuolemaansa.

Suomen tähän saakka suurimmassa taideväärennöstuomion yhteydessä Veli Seppä sai poliisien kanssa tekemänsä yhteistyön ansiosta vain ehdollisen tuomion, mutta tapauksen päätekijät, Galerie Vision Oy:n yrittäjät Kati Kärkkäinen ja Reijo Pollari saivat neljä ja viisi vuotta ehdotonta vankeutta, ja heidät määrättiin miljoonien eurojen korjauksien maksajiksi. Samassa yhteydessä tuomittiin seitsemän muutakin henkilöä vankeusrangaistuksiin, mutta kuuden henkilön syytteet kuitenkin hylättiin. Taidemarkkinoilla on nykyisinkin lukemattomia Veli Sepän taideväärennöksiä liikkeellä eikä niiden nykyisiä omistajia tunneta ainakaan vielä. Veli Seppä sai diagnoosin keuhkosyövästä vuonna 2011. Hän poltti tupakkaa kuitenkin loppuun saakka. Vuonna 2021 YLE teki Sepästä lyhytdokumenttielokuvan, Mestari vai rikollinen. Veli Seppä kuoli keuhkosyöpään 75-vuotiaana marraskuussa 2022. Veli Seppä on maalannut tauluja myös Elis Katajan nimellä.

 Muusikko Osmo Ikonen

Osmo Ikonen.

Korpilahtelainen muusikko ja laulaja, Osmo Olavi Ikonen (s. 18.4.1980 Korpilahti), on ainakin kuutta instrumenttia soittava multi-instrumentalisti, joka toimi myös suositus Sunrise Avenuen kosketinsoittajana vuodesta 2009 lähtien. Inhottavassa räntäsateessa ja takatalven tuntuisessa myöhäisessä lauantai-illassa Osmo Ikonen ilmestyi viihdyttämään omalla musiikillaan, Yhden miehen armeijalla, tamperelaista musiikinnälkäistä yleisöä TTT-Klubille 16.3.2024 klo 22 kahden setin verran.

Osmo Ikonen Tampereella TTT-Klubilla lauantaina 16.3.2024.

Sellolla Osmo Ikonen aloitti musiikkiopintonsa jo kuusivuotiaana. Hän kuitenkin innostui myöhemmin pianon- ja bassonsoitosta. Osmo syntyi musikaaliseen viisilapsiseen perheeseen, jossa hänen kolmesta sisaruksistaan – Aili, Tuuli ja Heini - tuli ammattilaulajia. Osmolla on vielä lisäksi Aimo-veli. Osmon isä, musiikkineuvos Hannu Ikonen, on johtanut kuoroja - mm. Jyväskylän Studiokuoroa – ja sovittanut musiikkia. Rajaton-yhtyeessä laulava Aili Ikonen on Osmo Ikosen sisar. Osmo Ikonen opiskeli Kaustisen musiikkilukiossa, mutta hän muutti sieltä myöhemmin Helsinkiin ja jatkoi musiikkiopiskeluaan Sibelius-Akatemiassa. Ylioppilaslahjaksi Osmo Ikonen sai omalta isoisältään viulun.

Musiikkineuvos Hannu Ikonen.

Osmo Ikonen sai levytyssopimuksensa sovittaessaan J. Karjalaisen kappaletta Essi Wuorelan levyä varten ja tuottajien kuultua Ikosen laulavan demolevyllä kappaletta. Osmo Ikosen ensimmäinen single, Storm, julkaistiin digitaalisena 17.3.2008 ja CD:nä 26.3.2008. Pienlevy-yhtiö Van Gogh Records julkaisi Osmo Ikosen debyyttialbumin, Stories from Within, 21.5.2008. Albumi on tyylilajiltaan R&B- ja popvaikutteista modernia soulia. Albumi valittiin radioasema YleX:n viikon albumiksi viikolla 21/2008. Albumi julkaistiin samoin ulkomailla. Osmo Ikonen sävelsi, sanoitti ja tuotti albumin itse sekä soitti levyllä useita instrumentteja. Albumilla vierailivat mm. kitaristi Petteri Sariola (s. 16.10.1984) sekä rap-artistit Axl Smith (oik. Cas Malek-Smith, s. 10.3.1984 Helsinki) ja Redrama (oik. Lasse Mellberg, s. 2.10.1977 Helsinki). Osmo Ikosen toinen albumi, Heaven or Hell is Just a State of Mind, julkaistiin helmikuussa 2010.

Osmo Ikonen on soittanut Sunrise Avenuen ohella myös selloa Emma-palkitussa Oddattang-yhtyeessä ja bassoa The Northern Governors-yhtyeessä. Ikonen tunnetaan useista tv-ohjelmista, kuten esimerkiksi Lauantaiprojekti, Make up, The Voice of Finland, Tähdet, tähdet ja SuomiLOVE niin solistina kuin musiikin sovittajanakin. Muusikkoja ja laulajana Osmo Ikonen on vieraillut monilla äänilevyillä ja Ikonen on kirjoittanut kappaleita mm. Sunrise Avenuelle, Elastiselle, Anna Abreulle, Cheekille ja Fintelligensille. Nykyään Osmo Ikonen on keskittynyt tekemään omaa soolotuotantoaan suomenkielellä ja viimeksi häneltä on ilmestynyt sooloalbumi, Yhden miehen armeija, vuonna 2021.

Aili Ikonen on Osmo Ikosen sisar, joka laulaa mm. Rajaton-yhtyeessä.

Ammattilaulaja Osmo Ikosesta kasvoi armeija-aikana. Pianisteista oli ylitarjontaa eikä soittokunnissa ollut vakanssia edes sellistille. Kuitenkin soittokunnan silloinen soulbändi tarvitsi kipeästi laulajaa, joten Osmo uhrautui taiteen edessä. Nopeasti oli Sibelius-Akatemiassa myös valinnan paikka: jatkaako täyspäiväistä panostusta klassiseen sellonsoittoon vai laaja-alaisempaan muusikkuuteen. Tässä valinnassa rytmimusiikki vet pidemmän korren. Sellonsoitto sai jäädä jopa muutamaksi vuodeksi kokonaan. Päätöksen jälkeen Osmo Ikonen harjoitteli pianonsoittoa ja muitakin instrumentteja valtavalla intensiviteetillä. Vuonna 2009 Sunrise Avenue etsi kosketinsoittajaa ja Osmo Ikonen tuli kiinnitetyksi tuolloin yhtyeeseen.

Sunrise Avenue.

Kerran Osmo Ikonen oli tilattu keikalle Suomen Turkuun viulun kanssa soittamaan ja hän matkusti matkan julkisilla liikennevälineillä. Sattui kuitenkin niin, että matkan aikana Osmon viulu oli jäänyt jollekin bussipysäkille huomaamatta. Osmo laittoi sosiaalisessa mediassa liikkeelle tiedon viulustaan ja vastauksia odotellessa eräs viulunrakentajan poika lupasi lahjoittaa Osmolle uuden viulun. Kun oma viulu sitten kuitenkin lopulta löytyi, kiitti Osmo viulunrakentajan poikaa saamastaan tarjouksesta ja kertoi oman viulun jo löytyneen. Lahjoittaja halusi kuitenkin itsepintaisesti lunastaa lupauksensa ja lahjoittaa Osmolle viulun. Näin Osmolla on nyt sitten kaksi viulua.

Reetta Korhonen.

Kun Sunrise Avenue muutamia vuosia sitten ilmoitti tekevänsä jäähyväiskiertueensa ja lopettavansa sen jälkeen toimintansa- koronapandemia siirsi kiertuetta vuoteen 2021 – oli Osmo Ikonen jo kovin uupunut ennen korapandemiaa ja kaipasi tarvittavaa lepoa kovasti. Tämän jälkeen Ikonen lähti vaimonsa, laulava näyttelijä Reetta Korhosen (s. 1986), kanssa pitkälle matkalle, joka rauhoitti hänen elämäänsä.

 Markku Johansson (13. osa)

Muusikko Markku Johansson.

Huhtikuun lopussa vuonna 1956 John Steffensenin orkesteri matkusti junalla ensin Tukholmaan ja sieltä Skeppsbrolla Bore-höyrylaivalla Turkuun, josta matka jatkui lumipyryssä junalla Tampereelle. Orkesteri soitti kaksi viikkoa Teatteriravintolassa ja siellä Jörgen Petersen tapasi eräänä iltana tulevan vaimonsa, Soile, ensikerran. Soilella oli boutique-tyyppinen jalkineliike Tampereella. Vappuna 1956 Jörgen Petersen tutustui nuoreen Rauno Väinämö Lehtiseen (s. 7.4.1932 Tampere ja k. 1.5.2006 Helsinki), joka tuli kuuntelemaan Teatteriravintolaan tanskalaisorkesteria. Kostean tutustumisillan aikana kaveruksilla ei vielä ollut yhteistä kieltä ja puhuminen hoidettiin osin käsin.

Jörgen Petersen.

Seuraavan kerran tullessaan soittamaan Teatteriravintolaan Tampereelle tammi-helmikuussa 1957 Jörgen Petersen poikkesi Tammerkoskes toiselle puolelle Westerlundin musiikkiliikkeeseen Koskikadulla kyselemään soittajaa orkesteriinsa. Westerlundin musiikkiliikkeessä hän tapasi jälleen Rauno Lehtisen, joka oli tuolloin myyjänä liikkeessä. Nyt Rauno Lehtinen oli jo opetellut kieltäkin sanakirjan avulla ja Rauno tarjosi itseään Jörgenin yhtyeeseen viulistiksi sekä saksofonistiksi. Seuraavana aamuna klo 10 Teatteriravintolan koesoitossa Rauno Lehtinen tuli hyväksytyksi Jörgenin yhtyeeseen soittajaksi ja Jörgen maksoi Raunolle tavallista parempaa palkkaakin kuultuaan Raunon soittoa.

Rauno Lehtinen toimi 10 vuotta MTV:n kapellimestarina ja sävelsi sinä aikana 6 000 kappaletta.

Soile ja Jörgen Petersen jäivät Suomeen asumaan. Jörgen Petersen työskenteli vuosina 1958-1983 PSO:ssa levytuottajana, sovittajana ja levytyspäällikkönä. Hän toimi myös pitkään Radion tanssiorkesterissa, Ronnie Kranckin (s. 13.5.1931 Helsinki ja k. 1.1.2014 Porvoo) yhtyeessä sekä UMO:ssa. Vuonna 1961 Jörgen Petersen julkaisi albumin The Boulevard Of Broken Dreams (Särkyneen toiveen katu), joka menestyi Yhdysvaltoja myöten. Jörgen Petersen sovitti vuonna 1964 Katri Helenan läpimurtolaulun ”Puhelinlangat laulaa”, jonka sävelsi Pentti Viherluoto. Jörgen teli laulajattaren kanssa myös paljon muutakin yhteistyötä 1960-luvulla. Suomessa kaupallisesti menestyneimmät levynsä Jörgen Petersen julkaisi 1980-luvulla, jolloin hänen albuminsa Kultainen trumpetti I (1981) ja Kultainen trumpetti II (1982) myivät molemmat kultalevyn oikeuttavan määrän.

Jörgen Petersenin hauta Vantaan Honkanummen hautausmaalla.

Jörgen Petersen joutui lopettamaan trumpetinsoittamisen sairastuttuaan äkillisesti vuonna 1987. Hänelle myönnettiin valtion taiteilijaeläke seuraavana vuonna. Vuonna 2007 hän sai suomalaisen Classic Jazz ry:n Louis Armstrong -palkinnon. Jörgen Petersen on haudattu Vantaalle Honkanummen hautausmaalle.

Markku Johansson oppi tuntemaan esikuvansa Jörgen Petersenin henkilökohtaisesti alettuaan studiosoitot ja varsinkin UMO:n aikana, jolloin molemmat soittivat trumpettia orkesterin trumpettisektiossa. Markku oppi musiikilliselta esikuvaltaan, että trumpetinsoittajan pitäisi olla luonteeltaan sosiaalinen ja hyvin ulospäinsuuntautunut, kuten oli Jörgen, hyvin vilkas ja elohopean kaltainen liikkuja. Trumpetinsoittajan tulee rakastaa parrasvaloissa olemista ja hänellä pitäisi olla vahva esiintymisvietti. Markku Johansson löysi lopulta oman tyylinsä soittaa, kun hän alkoi soittaa flyygelitorvea ja huomasi sen istuvan hänen muusikkuuteensa hyvin; tämän instrumentin kanssa hän saattoi olla rauhassa hiljaisempi, rauhallisempi ja enemmän sisäänpäin kääntyneempi.

Clifford Brown.

Jazztrumpetisti ja säveltäjä Clifford Benjamin Brown (s. 30.10.1930 ja k. 26.6.1956) kuoli vain 25-vuotiaana auto-onnettomuudessa. Hänen sävellyksistään mm. Sandu, Joy Spring ja Daahoud ovat tänään musiikiystäville tuttuja jazzstandardeja. Brownin isä kokosi jo nuorista pojistaan laulukvartetin ja 10-vuotiaana Clifford aloitti trumpetinsoiton koulussa. Kolmetoistavuotiaana hän sai oman trumpetin isältään, joka myös antoi hänelle trumpettitunteja. Lukioaikana häntä opetti Robert Boysie Lowery. Hetken aikaa Brown opiskeli matematiikkaa Delawere State Universityssä kunnes siirtyi Maryland State Collegeen. Brown soitti 14-henkisessä jazzkokoonpanossa, Maryland State Bandissa.

Dizzy Gillespie.

Sekä jazztrumpetisti John Birks ”Dizzy” Gillespie (s. 21.10.1917 ja k. 6.1.1993) että kollega Theodore ”Fats” Navarro (s. 24.9.1923 ja k. 6.7.1950) rohkaisivat esikuvina Brownia jatkamaan hänen loukkaannuttuaan auto-onnettomuudessa vuonna 1950. Clifford Brown työskenteli jazzrumpali Art Blakeyn (s. 11.10.1919 ja k.16.10.1990), pianisti Tadd’ley Ewing Peake Dameronin (s. 21.2.1917 ja k. 8.3.1965), vibrafonisti Lionel Leo Hamptonin (s. 20.4.1908 ja k. 31.8.2002) ja pasunisti James Louis Johnsonin kanssa ennen kuin perusti yhtyeen rumpali Maxwell Lemuel Roachin (s. 8.1.1924 (s. 22.1.1924 ja k. 4.2.2001) k. 16.8.2007) kanssa. Toukokuussa 1952 Clifford Brown soitti viikon ajan Charlie Parkerin (s. 29.8.1920 ja k. 12.3.1955) kanssa New Jerseyn Club Harlemissa.

Louis Armstrong.

Markku Johanssonille Clifford Brown oli yksi suurimpia musiikillisia esikuvia, jonka soittoa Markku on kuunnellut päivittäin muutaman vuoden ajan. Markku kuunteli ja kopioi Brownin levyiltä asioita, joita sitten itse toteutti matkien trumpetilla. Samoin trumpetistit Louis Daniel Armstrong (s. 4.8.1901 New Orleans ja k. 6.7.1971 New York) sekä trumpetisti että flyygelitorven soittaja Clark Virgil Terry (s. 14.12.1920 ja k. 21.2.2015) ja Freddie Dewayne Hubbard (s. 7.4.1938 ja k. 29.12.2008) ovat kuuluneet Markku Johanssonin vahvoihin esikuviin aikojen saatossa. Markku hankki vuosien 1971 ja 1972 vaihteessa omistukseensa Freddien Hubbardin albumin, jossa oli kitaralla, kontrabassolla ja flyygelitorvella soitettu balladi Here’s That Rainy Day. Markku kiinnostui kappaleesta kovin ja kuunteli kappaletta monta kertaa sekä kirjoitti kappaleen soolo-osuuden nuotti nuotilta itselleen talteen. Tämä kappale oli Markku Johanssonille sysäys flyygelitorven soiton aloittamiselle.

Freddie Hubbard.

Ilman, että Markku Johansson sai mitään ohjausta, hän itsenäisesti kehitti itselleen soveltuvan tekniikan flyygelitorven soittamiseen. Flyygelitorvella on sama ääniala kuin trumpetilla, mutta sen ylärekisteriä on vaikeampi hallita. Tuohon aikaan 1970-luvun alussa Suomessa vain ei ollut flyygelitorven soittajia, vaikka soitin oli ollut 1950-luvulla varsinkin tanssimusiikin soittajien joukossa sangen suosittu instrumentti. Nykyään onneksi monet trumpetistit ovat jälleen ottaneet trumpetin oheen flyygelitorven sivusoittimeksi.

Vuonna 1982 Markku Johansson teki Fazerin levy-yhtiölle oman soololevyn, Funny Tricks But Beautiful. Albumilla Markku soittaa fuusiojazzia amerikkalaisen flyygelitorvensoittaja Chuck Mangionen sävellysten tyyliin. Levyn sävellykset ovat kahta kappaletta lukuun ottamatta Markku Johanssonin sävellyksiä. Levyllä ovat myös Charlie Parkerin Moose the Mooche ja Jimmy Van Heusenin But Beautiful kappaleet. Viimeksi mainittu kappale myös päättää levyn ja sillä raidalla Markku myös käyttää neliäänistä kuoroa, jonka lauluosuudet lauloivat Pepe Willberg ja Pave Maijanen. Kappale muistuttaakin tietyssä mielessä paljon Pepe Willberg & Paradisen äänimaailmaa. Levyllä soittavat muusikot: Heikki Virtanen (basso), Tapani Ikonen ja Reino Laine (rummut, lyömäsoittimet), Markku Johansson (trumpetti, flyygelitorvi), Juhani Aaltonen (huilu, saksofoni), Juha Björninen (kitara) ja Olli Ahvenlahti (piano, syntetisaattorit). Kahteen levyn kappaleeseen englanninkieliset sanat on kirjoittanut Jim Pembroke.

Markku Johanssonin seuraava sooloalbumi, Blue Echoes, ilmestyi vuonna 1986. Albumin kaikki sävellykset ovat Markku Johanssonin. Fazerin kustannuspäällikkö, säveltäjä, sovittaja ja kapellimestari Raimo Henriksson (s. 9.3.1938 Helsinki ja k. 10.10.2021 Vantaa) matkusti levyn kanssa Midemin musiikkimessuille markkinoimaan Fazerin tuottamaa uutta musiikkia. Musiikkimessuilla Markun levy herätti heti mielenkiintoa poikkeavalla linjallaan – valtaosa tarjotusta materiaalista oli kuitenkin rock-levyjä – ammattilaisten keskuudessa. Henriksson ei poistunut ennen messuilta ennen kuin hän sai tehtyä sopimuksen Lontoossa toimivan levy-yhtiön kanssa; yhtiö myi levyn ääninauhat yritykselle, joka koosti moniin maihin niistä äänilevykonsertteja.

Raimo Henriksson.

Teoston tilityksiä alkoi Markulle kerääntyä vuoden tai kahden jälkeen Meksikosta, Kanadasta, Australiasta, Yhdysvalloista ja useista Euroopan maista näistä radioiden soittamista äänilevykonserteista. Blue Echoes-levyn tuotti Timo Lindström ja äänitti Tom Vuori Takomo Studiolla. Albumilla soittivat: Markku Johansson (trumpetti, flyygelitorvi ja sähkötrumpetti), Peter Lerche (akustiset- ja sähkökitarat), Olli Ahvenlahti (piano ja sähköpiano), Kari Litmanen (syntetisaattorit), Heikki Virtanen (basso), Jari-Pekka Karvonen (rummut ja lyömäsoittimet), Pertti Päivinen (tenorisaksofoni) ja Juhani Aaltonen (huilu, altto- ja bassohuilut).

Markku Johanssonin soololevy, Blue Echoes.

Blue Echoes-albumi oli ainoastaan Suomessa myynnissä, mutta sen myynti oli kotimaassa hyvin vaatimatonta luokkaa – vain noin tuhat kappaletta. Kun ulkomailta alkoi tilityksiä tulla säveltäjälle ja kaustantajalle, oli ihmetyksen paikka melko suuri. Levy olisi selvästikin menestynyt ulkomaillakin, mutta jostakin syystä Fazer ei halunnut satsata levyn vientiin ulkomaille. Levy-yhtiöllä ei myöskään ollut ymmärrystä panostaa uuden, samantyylisen albumin tekemiseen vientimarkkinoita silmällä pitäen. Levy-yhtiössä tuijotettiin vain yksipuolisesti kotimaan myyntilukemiin.