Maailman tunnetuin taideväärentäjä Elmyr de Hory (4. osa)
Elmyr de Hory maalasi New Yorkissa etupäässä muotokuvia ja hän oli saanut jo ammatissaan hyvää mainetta kaupungissa. Hänelle tarjottiin mahdollisuutta pitää oma yksityisnäyttely 57. kadulla sijaitsevassa Lilienfeld-galleriassa. Näyttely hienossa galleriassa oli enemmän kuin tervetullut ajatus Elmyrille. Taidemaalarit Lyonel Feininger (s. 17.7.1871 New York ja k. 15.1.1956 New York) ja Maurice de Vlaminck olivat samoin pitäneet tässä galleriassa aikoinaan omat näyttelynsä ja gallerian seinillä riippui myös Chagallin ja Dufyn taidetöitä. Näyttely oli Elmyr de Horylle valtava mahdollisuus New Yorkissa; yksityisnäyttely tarkoitti samalla joko lopullista läpimurtoa tai romahdusta suurkaupungissa.
Lilienfeld-gallerian kaksi huonetta oli täynnä Elmyr de Horyn muotokuvia, kirkasvärisiä maisemamaalauksia ja henkilösommitelmia. Kaupungin seuraelämässä de Horyn näyttely oli iso menestys, mutta taloudellisesti näyttely oli katastrofi. Elmyr itse kuvaili asian näillä sanoilla: ”Koko New Yorkin kerma oli paikalla. Avajaisiltana oli kammottava lumimyrsky. Ihmiset eivät saaneet takseja, heidän oli käveltävä läpi tuiskun ja silti he tulivat. Ihmisiä oli niin tiheässä, että liikkuminen oli mahdotonta. Taulujakaan ei voinut nähdä. Ystäväni sanoivat, että se oli kauden loistavin tapahtuma. Myin silti vain yhden muotokuvan. En saanut tarpeeksi rahaa edes luettelokustannusten peittämiseen. Se oli huono vuosi – luulen että se oli ensimmäinen sodanjälkeinen lama eikä arvopaperipörssissäkään mennyt hyvin. Salvador Dalilla oli samaan aikaan näyttely toisessa galleriassa 57. kadulla eikä hänkään myynyt mitään. Tuona talvena minut oli purevan kyulmässä tammikuussa kutsuttu Jorge de Cuevasin luo ja juuri kuin saavuin Dali astui vaimoineen ulos taksista. Hänellä oli mukanaan valtava paketti. Kysyin mitä siinä oli ja hän vastasi: ’Maalauksia´. Tietysti näytettäväksi vieraille, jos jotakin olisi saatu kaupaksi. Eikä hän, muistakaa se, ollut de Hory, vaan Dali.”
Epäonnistunut näyttely galleriassa syöksi Elmyr de Horyn taloudelliseen epätoivoon. Pian oli taas selvää, että Elmyrin täytyi aloittaa ”toinen ammatti” eli taideväärennösten tekeminen elättääkseen itsensä. Elmyr oli saanut kuitenkin maistaa mukavaa ja vaurasta elämää niin paljon, että elämä näkkileivällä ja pavuilla ei houkuttanut millään tavalla. Essexin kotinsa olohuoneen kahvipöydässä hän alkoi tehdä jäljitelmää Picasson piirustuksesta sekä suuresta Picasson guassityöstä. Ranskalainen vuosikertapaperi oli päässyt loppumaan eikä hän uskaltanut käyttää amerikkalaista vesileimattua paperia. Joten hän osti käytettyjen kirjojen kaupoista Neljänneltä puistokadulta joitakin vanhoja 1920-luvun ranskalaisia kuvakirjoja, kuten Goottilaisia katedraaleja ja Pariisin näkymiä. Hän leikkasi tarkasti kirjojen tyhjät loppulehdet ja käytti niiden paperin hyväkseen jäljennöstöissään.
Elmyr muisti useita vuosia myöhemmin tämän näin: ”Guassi oli kooltaan melkein puoli metriä kertaa metri. Picasso oli kerran tehnyt suuren pronssiveistoksen L’homme á l’Agneau – Mies ja lammas. Olin melko ihastunut siihen ja minun guassini oli tavallaan harjoitelma lopullista työtä varten. Niin ainakin esittelin sen. Minulla ei ollut edes varaa kehystää sitä kunnolla.”
Kohtalon ivaa on, että Elmyr de Hory vei guassimaalauksensa yhtenä lauantaiaamuna Klaus Gunther Perlsin (1912-2008) 58. kadulla sijainneeseen taidegalleriaan. Hän jätti työn gallerian omistajalle viikonlopuksi arvioitavaksi. Perls halusi tutkia teoksen tarkasti ja näyttää sitä vielä muillekin asiantuntijoille. Elmyr saapui tiistaina jälleen galleriaa mukanaan Picasson piirustusjäljitelmä. Elmyr de Hory muistaa näin: ”Perls oli hyvin iloinen tavatessaan minut ja ihastunut, kun minulla oli hänelle jotakin muutakin myytävää. Tavanomaisen tinkimisen jälkeen hän tarjosi minulle 750 dollaria guassityöstä ja 250 dollaria piirustuksesta ja hyväksyin tarjouksen vastahakoisesti.”
Berliinissä syntyneellä Klaus Perlsin vanhemmat olivat kaupungissa taidekauppiaita. Klaus Perls opiskeli taidehistoriaa alkuun Münchenissä, mutta kun natsihallinto lopetti tutkintojen myöntämisen juutalaisille, hän muutti Baseliin, Sveitsiin ja suoritti opintonsa siellä loppuun. Hän kirjoitti väitöskirjansa 1400-luvulla eläneestä ranskalaisesta maalarista Jean Fouquet’sta (n. 1420-1481). Vuonna 1935 Klaus Perls muutti New Yorkiin ja avasi Perlsin Gallerian itäiselle 58. kadulle, Madison Avenuen lähelle. Klaus Perlsistä tehtiin myöhemmin Yhdysvaltojen taidekauppiaiden yhdistyksen puheenjohtaja.
Ympyrä oli jälleen kerran sulkeutunut. Lilienfeldin taidegallerian näyttelyn jälkeen Elmyr de Horylla oli vain velkaa ja sitä oli aivan riittävästi; muitakin laskuja oli, joita olisi pitänyt maksaa. Näyttelyn jälkeen Elmyr kaipasi kylmässä New Yorkissa auringon lämpöä. Hän päätti pakata matkalaukkunsa ja lähteä Kalifornian lämpöön jatkamaan taideväärennöksien tekemistä. Elmyr ei tarvinnut kuin vähän vanhaa paperia, kynän ja tussin pärjätäkseen toimissaan. Hän oli hyvin utelian ja halusi nähdä Yhdysvaltoja, monien mahdollisuuksien maata ehdottomasti lisää. Tyhjä pankkitili ei myöskään edistänyt hänen toista suurta ongelmaansa, uuden viisumin saantia Yhdysvaltoihin. Yhdysvalloissa hän pystyi kuitenkin liikkua osavaltiosta toiseen ja kirjautua hotelleihin majoitukseen esittämättä passia tai henkilöllisyystodistusta.
Elmyr katsoi eittämättä edukseen ”taidekauppiaana” Yhdysvalloissa sen, että hän oli eurooppalainen herrasmies; hän pukeutui huolitellusti ja käyttäytyi kuten aristokraatit. Tästä kaikesta amerikkalaiset pitivät kovasti ja suhtautuivat kunnioittavasti kaikkeen tällaiseen. Uudella mantereella taidekauppiaat yleensä ostivat taideteoksia joko toisiltaan tai tunnetuilta, hyvin luotettaviksi havaituilta yksityisiltä taidekauppiailta, jotka kiersivät paikasta toiseen etsien taideteoksia esille kätköistä tai ostivat niitä hyvämaineisista huutokauppakamareista. Tällaisia hyvämaineisia huutokauppakamareita olivat mm. Parke-Bernet Galleries – toimi vuosina 1937-1964 - New Yorkissa, Sotheby’s – kirjakauppias Samuel Baker (k. 1778) perusti sen 11.3.1744 - ja Christie’s – skotlantilainen James Christie (1730-1803) perusti huutokauppatalonsa vuonna 1766 - Lontoossa sekä valtiollinen Hȏtel Drouot Pariisissa, joka vihittiin käyttöön 1.6.1852.
Joskun taidegalleria omistajat ostivat taidetta yksityisiltä huomattavilta taiteenkeräilijöiltä suoraan, varsinkin, jos keräilijät halusivat ohittaa huutokauppojen julkisuuden. Jos taidekauppias jostakin syystä epäili taiteen alkuperää, hän saattoi varmistaa asiaa taidemuseoista tai lähettää teoksen valokuvan ja tarinan taideteoksen maalaajan sukulaisille tai elämäntyön tuntijalle. Tällainen selvitystyö vain tahtoi viedä tuhottomasti aikaa. Hyvin helposti taidekauppias sortui oikaisemaan selvitystyössä, varsinkin, jos taideteosta tarjottiin ”sopivaan” hintaan galleriaan.
Elmyr de Horyn paljon käyttämä tapa lähestyä taidekauppiaita oli usein se, että hän kertoi taidekauppiaalle piirustuksistaan, jotka olivat muka vastentahtoisesti kaupankohteena ja osa pienestä taidekokoelmasta. Piirustukset olivat siten ainoita, jotka hän olisi onnistunut sukutilaltaan sodan jaloista lähtiessään pelastaa ennen puna-armeijan miehitystä. Aikain myötä kulkiessaan pitkin Amerikan mannerta Elmyrin arvonimeksi vakiintui paroni, mutta myös muitakin arvonimiä hän saattoi käyttää. Toisinaan hän käytti arvoniminään myös kreiviä tai herttuaa. Unkarilainen näyttelijätär Zsa Zsa Gábor opasti Elmyrille, että amerikkalaiset ovat herkkiä arvonimien ja titteleiden perään. Amerikkalaiset myös pitävät siitä, jos ihmiset vähän ”pullistelevat” heille, sillä juuri sitä he itseasiassa jopa odottavat.
Kiinnijäämistään ainaisesti peläten Elmyr de Hory käytti taidemyyntimatkoillaan ainakin seuraavia salanimiä (noms de vendeur): L. E. Raynal, Elmyr Hoffman, Louis Cassou, Elmyr von Houry ja paroni Herzog. Aivan puhtaasti tekaistuja nimiä olivat Cassou ja von Houry. Maurice Raynal oli kuuluisa ranskalainen taidehistorioitsija ja Elmyr de Hory ihastui sen vuoksi Raynal-nimen käyttöön ja sen mukanaan tuomaan mahdolliseen arvovaltaan. Herzogit ja Hoffmanit olivat puolestaan vanhoja unkarilaisia sukuja, joilla oli kuuluisat taidekokoelmat hallussaan. Elmyr kertoi näitä nimiä käyttäessään olevansa Pariisissa asunut serkku. Hän ei koskaan halunnut viitata liian suureen henkilökohtaiseen omaisuuteen, koska yleisesti isot taidekokoelmat tunnettiin melko hyvin taidemaailmassa ja niitä oli monasti luetteloitu salaisiin kirjoihin, joita mahdollisesti löytyi taidekauppiaiden omista hyllyistä tai yleisistä kirjastoista.
Elmyr de Horu matkusti Los Angelesiin ensi kerran vuonna 1948. Hän varasi huoneen hotelli Ambassadorista ja alkoi heti taideväärennösten teon. Pablo Picasson tuotannon kopiointi alkoi häntä jo vähän tympäistä, joten hän päätti kokeilla Renoiria ja Matissea. Hän oli saanut paljon rohkeutta lisää kokemuksestaan Klaus Perlsin kanssa New Yorkissa. Hän marssi hotellin lähistöllä sijainneeseen kirjakauppaan ja osti sieltä kaikki kirjat, joissa oli kuvia Renoirin ja Matissen piirustuksista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti