Maailman tunnetuin taideväärentäjä Elmyr de Hory (2. osa)
Toisen maailmansodan kolkutellessa portteja Elmyr de Hory palasi takaisin Unkariin heti Anschlussin jälkeen. Alle vuoden päästä hän joutui poliittisena vankina Transsylvaniassa sijainneelle keskitysleirille. Elmyrillä ei kyllä ollut poliittisia mielipiteitä eikä hän myöskään kuullunut mihinkään poliittiseen puolueeseen. Sen sijaan hänellä oli Budapestissa liian läheiset suhteet erääseen englantilaiseen sanomalehtimieheen. Samoin Elmyr oli asunut Ranskassa suurimman osan elämästään, joka teki hänestä Unkarin hallituksen silmissä epäilyttävän henkilön. Itse hän ilmaisi asia näin: ”Olin ilmeisesti valtion turvallisuuden kannalta liian värikäs henkilö.”
Keskitysleirin komentaja tilasi Elmyriltä muotokuvansa, kun hän havaitsi Elmyrin taidot. Annetaan Elmyrin kertoa itse: ”Oli ankara talvi ja leiri oli Karpaattien huipulla, Draculan seudulla. Maassa oli lähes kaksi metriä lunta ja pakkasta oli parisenkymmentä astetta. Komentajalla oli huoneessaan kamiina, joten maalasin hänen kuvaansa hyvin hitaasti, ottaen siihen mukaan kaikki yksityiskohdat, joka ainoan kunniamerkin hänen rinnassaan. Alkuluonnokset mukaan luettuina työ kesti vähintään kolme kuukautta. Se oli ensimmäinen kerta, jolloin taiteelliset lahjani auttoivat minua pysymään hengissä, mutta ei viimeinen.”
Vihdoin Elmyr pääsi kuitenkin keskitysleiriltä vapaaksi, mutta vuoden päästä hän joutui uudelleen vangituksi ja sillä kertaa hänet vietiin Saksassa sijainneelle keskitysleirille juutalaisuutensa ja homoseksuaalisuutensa vuoksi. Edes hänen seurakuntansa vaihtamisesta kalvinistiseksi ei ollut hänelle tuolloin apua. Gestapon väki kuulusteli häntä ja käytti väkivaltaa tietoja kerätessään. Kuulustelujen aikana Elmyrin jalka katkesi ja hänet lähetettiin Berliinin lähellä olevaan sairaalaan. Sairaalassa eräänä päivänä Elmyr huomasi ihmeekseen, että sairaalan ulko-ovi oli jäänyt auki. Hän pakeni sairaalasta kyynersauvoilla kävellen ja taakseen vilkuilematta. Sotaa edeltävältä ajalta hänellä oli vanhoja ystäviä Berliinissä, jotka halusivat auttaa Elmyriä. Budapestiin hän palasi kolmen kuukauden päästä takaisin.
Lopulta sotakin päättyi ja Neuvostoliiton puna-armeija oli miehittänyt Unkarin, jonka pääkaupungissa, Budapestissa, Elmyr edelleen oli. Elmyrin vanhempien uskottiin kuolleen sodan aikana ja saksalaiset olivat takavarikoineet perheen kaiken omaisuuden sveitsiläisiä pankkitilejä myöten. Neuvostojoukot aikoivat julistaa suvun Balaton-järven rannalla sijaitsevat viinitarhat kansallisomaisuudeksi. Elmyr häipyi Unkarista ruotsalaisen diplomaatin paperit taskussaan ja kourallinen pieniä timantteja ommeltuina takkinsa vuorin sisään. Nyt hän suuntasi kulkunsa Ranskaan. Ruotsalaisia diplomaatinpapereita hän ei tarvinnut, sillä timantit pelastivat hänet rajanylityspaikoilla sekä miehitettyjen alueiden tarkastusasemilla. Syyskuussa 1945 hän saapui Pariisiin. Avosylin hänet ottivat vastaan kaupungissa Léger, hänen vanha opettajansa, samoin Leon Zadkin ja Georges Philippe de Rothschild (s. 13.4.1902 ja k. 20.1.1988). Aikaisempaan Pariisissa asumiseen nähden yksi asian oli kuitenkin ratkaisevasti muuttunut; hänellä ei ollut enää rahaa, eikä varakasta mesenaattia.
Koska Elmyr kuitenkin tiesi osaavansa lahjakkaana ihmisenä maalata, hän vuokrasi edullisen työhuoneen rue Jacobilta viettäen siellä puolivuotta kaksoiselämää sekä entisenä unkarilaisena ylimyksenä että toimeentulostaan kamppailevana taiteilijana. Ranskassa oli tuohon aikaan paljon kiertäviä kreivejä ja paroneita, jotka yrittivät kaupata timanttejaan ja korujaan matkalaukuistaan sekä käärölle kierrettyjä maalauksia. Elmyr yrittä maalauksiaan myydä vanhoille ystävilleen Pariisissa, jotku jopa ostivatkin, mutta keskimäärin hän sai muotokuvista noin 100 dollaria. Maisemakuvat eivät käyneet tuolloin kaupaksi, vaikka hän yritti tarjota niitä Pariisin gallerioihin.
Huhtikuussa 1946 Elmyrin ystävä Hȏtel George V:ssä asuva lady Malcolm Campbell poikkesi Elmyriä tervehtimässä tämän työhuoneella. Hän vilkaisi työhuoneen seinälle ripustettua piirustusta ja kysyi sitten taiteilijalta: ”Elmyr… eikö tuo olekin Picasso?” Elmyr oli vain hiljaa ja hymyili. Kyseessä oli varsin pieni, kehystämätön ja merkitsemätön piirustus nuoren tytön päästä. Lopulta Elmyr kysyi lady Campbellilta: ”Kuinka tiedät, että se on Picasso?”
Lady Campbell vastasi: ”Tunnen Picassoa vähäisen ja muistan sinun kertoneen, että tunsit hänet melko hyvin ennen sotaa. Hän ei merkinnyt moniakaan noista kreikkalaisen kauden piirustuksista. Tuo on oikein hyvä. Kuule, myisitkö sen minulle?” Syvän huokaisun jälkeen Elmyr siihen: ”Miksipä en? Paljonko maksaisit siitä?” Hinnaksi sovittiin 40 sterling-puntaa, korvaus, jolla Elmyr eläisi Pariisissa parin kuukauden ajan. Itse piirustukseen häneltä oli mennyt maaliskuisena sateisena maanantaina kymmenen minuuttia työaikaa.
Lady Campbell matkusti vain muutaman päivää myöhemmin Lontooseen, josta hän palasi kolme kuukautta myöhemmin takaisin Pariisiin. Eräillä kutsuilla Elmyr sitten myöhemmin kohtasi jälleen Lady Campbellin ja kuuli tältä, että lady oli myynyt käteisvarojen puutteessa piirustuksensa Lontoossa 150 punnalla eräälle taidekauppiaalle. Elmyr muisti nyt kuulleensa ystävältään, kuinka Fernand Léger – Elmyrin oma maalausopettaja – oli nuorena väärentänyt Camille Corotin (s. 16.7.1796 ja k. 22.2.1875) maalauksia rahapulassaan. Elmyr kertoi mielellään tarinaa myös ihailemastaan fauvistimaalari Vlaminckista, joka olisi rahapulassa maalannut muutaman Paul Cézanne (s. 19.1.1839 Aix-en-Provence, Bouches-du-Rhȏne ja k. 22.10.1906 Aix-en-Provence, Bouches-du-Rhȏne)-väärennöksen. Tätä tietoa ei kylläkään kukaan taidekauppias ole pystynyt vahvistamaan koskaan.
Tämän tapahtuman jälkeen Elmyr de Hory sulkeutui omaan ateljeehensa ja tutki useita vanhoja luetteloita. Sen jälkeen hän piirsi tunnin ajan tussipiirustuksia Picasson ns. klassiseen tyyliin, joka vallitsi noin vuoden 1925 tienoilla. Piirustustyö sujui joutuin ja työ tuntui hänestä hyvin helpolta. Hän piirsi yhteen menoon kuusi naisten päätä, joista hän lopuksi valitsi kaksi parasta työtä. Hänen ateljeessaan piipahti myös amerikkalainen tyttö ennen päivällistä ja Elmyr ehdotti tytölle, että hän voisi riisuutua ja istua korituoliin. Elmyr teki alastomasta tytöstä viivapiirustuksen sivusta.
Seuraavana aamuna Elmyr vielä tarkasteli edellisen päivän piirustuksia uusin silmin ja totesi ne kyllä hyviksi itsekin. Mutta olivatko ne niin hyviä, että ne menisivät myös asiantuntijoiden silmissä Picasson töistä? Hetken aikaa hän empi. Mutta ennen puolta päivää Elmyr käveli erääseen Seine-joen vasemmalla rannalla sijainneeseen rue de Seinen taidegalleriaan, jonka taidekauppias ei ollut hänelle entuudestaan tuttu. Hän kantoi mukanaan pahvikansiota, jossa oli kolme piirustusta. Kädetkin hänellä hikosivat jännityksestä. Elmyr esitteli itsensä kauppiaalle niin huolettomasti kuin vain pystyi ja kertoi tunteneensa Picasson Pariisissa jo ennen sotaa ja saaneensa piirustukset lahjaksi Picassolta. Hän kertoi myös, että hänen oli valitettavasti myytävä piirustukset, sillä hän oli varaton tällä hetkellä. Hän sai kauppiaalta sympatiaa, tarina kuulosti kovin tutulta. Taidegallerian kauppias tutki viiden minuutin ajan piirustuksia. Sillä aikaa Elmyr tutki galleriassa Defyä ja Matissea, joita oli taidegalleriassa tarjolla. Lopuksi taidekauppias kysyi piirustusten hintaa. Kymmenen minuuttia myöhemmin Elmyr de Hory käveli taidegalleriasta ulos taskussaan 400 dollaria vastaava summa.
Myöhemmin Elmyr de Hory muisteli tapausta seuraavasti: ”Siinä oli luultavasti enemmän rahaa kuin mitä minulla oli ollut kertaakaan seitsemään vuoteen. Se oli niin helppoa, että se tuntui uskomattomalta. Enkä tuntenut edes syyllisyyttä, koska en ollut tehnut sitä ilkeyttäni, aiheuttaakseni kenellekään vahinkoa tai edes ajatellut omaisuuden hankkimista. Kysymys oli hengissä pysymisestä. Kun oli käynyt läpi sodan koettelemukset, silloin sellainenkin jolla oli kovempi moraali kuin minulla, huomasi voivansa tehdä asioita, joita ei olisi voinut ajatellakaan menneisyydessä. Moraalin kriteerit olivat vuonna 1946 aivan toiset kuin ne olivat olleet vuonna 1920 siinä kauniissa maailmassa, jossa elimme lapsina.”
Kuin todistaakseen itselleen tekonsa oikeutusta Elmyr alkoi jälleen rahat saatuaan maalata omia maisemamaalauksiaan sekä henkilötutkielmiaan. Jälleen sama asia toistui: mikään hänen itse tekemänsä oma maalaus ei käynyt kaupaksi. Lopulta oli edessä jälleen karu arki, kun rahatkin eräänä päivänä elokuuhun tultaessa loppuivat.
Elmyr oli elokuuhun mennessä uskoutunut rohkeasti väärennöksistään läheiselle ystävälleen, 22-vuotiaalle Jacques Chamberlinille. Ystävä oli myös varaton, nuori ja häikäilemätön sekä hauskannäköinen, mutta kiinnostunut myös taiteen maailmasta. Hänen isänsä oli bordeauxilainen teollisuusmies, joka oli saanut surmansa sodan aikana ja hänet tunnettiin innokkaana impressionistisen taiteen keräilijänä. Eräs SS Obergruppenführer oli ryöstänyt teollisuusmiehen taidekokoelman, joka oli sittemmin hävinnyt Berliinin pommituksissa kokonaan. Jacques Chamberlin ehdotti Café de Floressa Elmyr de Horylle, että he alkaisivat liikekumppaneiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti