Maailman tunnetuin taideväärentäjä Elmyr de Hory
Taidemaalari Elmyr de Hory (synt. Elemér Albert Hoffmann, s. 14.4.1906 ja k. 11.12.1976) oli ehkä maailman tunnetuin taideväärentäjä. Elmyrin suku kuului varakkaisiin maanomistajiin, joilla oli suuria tiloja ja viinitarhoja Balaton-järven lähistöllä Keski-Unkarissa. Elmyr oli vanhempiensa ainoa lapsi. Elmyrin juutalainen isä – aikaisemmin isä oli toiminut käsintehtyjen tavaroiden tukkukauppiaana - nimitettiin sotien välisiksi vuosikymmeniksi Unkarin lähettilääksi Turkkiin ja sen jälkeen vielä kahteen Etelä-Amerikan tasavaltaan lähettilääksi. Äiti oli varakkaasta juutalaisesta pankkiirisuvusta lähtöisin ja suku oli aina palvellut Itävalta-Unkarin keisareita.
Elmyr vietti lapsuudessaan varakkaiden vanhempien ainoana lapsena hyvin turvattua ja hemmoteltua elämää ns. kinderzimmerissä – täysin erillisessä rakennuksen osassa – oman imettäjän sekä saksalaisen, ranskalaisen ja englantilaisen kotiopettajattaren seurassa. Imettäjä asui perheen talossa niin kauan, kunnes poika täytti neljätoista. Imettäjä oli ainoa ihminen, joka sai pojan lohdutettua, kun jokin asia meni Elmyrin mielestä huonosti; imettäjä oli pojalle läheisempi ihminen kuin omat vanhemmat. Elmyr pelkäsi lapsena yksioloa pimeässä ja hoitajattaren täytyi istua hänen vuoteensa ääressä siihen saakka, kunnes poika sai nukahdettua. Elmyr matkusti vain hyvin harvoin isänsä seurassa, koska vanhemmat erosivat Elmyrin ollessa kuusitoistavuotias.
Elmyr on itse kertonut lapsuudestaan näillä sanoilla: ”Ruokailuvälineemme olivat aina hopeaa ja lautaset Meissenin posliinia. Kausittain matkustimme Biarritziin, Ostendeen, Karlsbadiin ja Pariisiin. Meillä kaikilla oli hevosia, vaunuja ja palvelijoita. Äitini hankki vaatteensa ja turkkinsa Pariisin suurimmista muotihuoneista – muistan hänestä maalatun muotokuvan, jossa timanttirannerenkaat peittivät hänen käsivartensa ranteesta kyynerpäähän. Kotonamme kaikki muotokuvat olivat galleriassa, ja ne kuvasivat ainakin kolmea sukupolvea.” Myös Elmyristä itsestäänkin maalattiin muotokuva pikkupoikana seisomassa oman äitinsä vieressä lyhyissä valkoisissa housuissa, valkoiset sukat ja mustat kiiltonahkakengät jalassa, kaulassaan valkoinen röyhelökaulus, nojaten Ludvig XV:n tyyliä edustavaan tuoliin. Elmyr jatkoi: ”Muotokuva hävisi toisen maailmansodan aikana… Kuinka ihanaa olisikaan nähdä se uudestaan…”
Elmyrin elämästä tehdyssä elämäkerrassa hänen vanhempansa kerrotaan eronneen, kun poika täytti 16 vuotta, mutta on myös olemassa lähteitä, joiden mukaan vanhemmat eivät olisi eronneet. Joka tapauksessa Elmyrin elämä jotenkin järkkyi tuossa iässä ja poika halusi välttämättä lähteä ulkomaille opiskelemaan taiteita. Äiti ei ensin toiveeseen suostunut, mutta pyörsi myöhemmin sanansa ja päästi poikansa opiskelemaan. Aluksi Elmyr opiskeli taidetta Budapestissa, mutta 18-vuotiaana siirtyi Akademie Heinmannin taidekouluun Müncheniin Saksaan opiskelemaan klassista maalaustaidetta äidin kanssa käydyn pitkä taivuttelun tuloksena. Opiskelu oli taideakatemiassa ankaraa ja kovaa elämää päivisin, mutta yöisin hän vietti elostelijan elämää; hän viihtyi vanhempien herrojen seurassa ja hän oli homoseksuaali. Hän oli herkkä, viehettävä ja varakas nuorukainen, jota liehiteltiin mielellään ja imarreltiin lakkaamatta. Elmyrin omin sanoin: ”Olin oudon eurooppalaisen seurapiirin armoilla, seurapiirin, jonka moraali ensimmäinen maailmansota oli turmellut ja joka silloin oli täydellisessä käymistilassa. Mikä päti tuohon seurapiiriin, päti myös minuun.”
Elämä ei ollut hänelle opiskeluaikana välttämättä helppoaa; hän asuin koulun asuntolassa yksin täysihoidossa opiskellen päivät ja illat viettäen ystäviensä kanssa. Tästä ajasta Elmyr kirjoitti näin: ”Sain ankaran koulutuksen ja olin hyvin innoissani impressionisteista, jotka vaikuttivat siihen aikaan tuntuvasti taiteeseen. Muistan kuinka näin ensimmäiset Picassoni, joita en aivan ymmärtänyt. Näin yhden klassisen kauden Picasson Galerie Tannheuserissa, naisen muotokuvan joka oli maalattu niin upeasti ja hienolla siveltimellä, että olin aivan ällistynyt. Haaveilin maalauksesta kuukausikaupalla. Mutta Picasso oli silloin jo abstraktin kubistisessa vaiheessa ja sitä minä en ymmärtänyt. Ensimmäinen näkemäni Chagall tuntui sekin minusta aivan arvoitukselliselta, en saanut siihen mitään kosketusta. Se johtui jotenkin ympäristöstäni ja kasvatuksestani, joihin ei sisältynyt mitään senkaltaista. Münchenissä oli toinen edistyksellisempi ja abstraktimpi koulu, Akademie Hoffmann. Nyt tuntuu valitettavalta, etten käynyt sitä. Ehkä tajuan sen erehdykseksi kaikkien näiden vuosien jälkeen.”
Elmyr halusi Münchenin jälkeen jatkaa taideopiskelujaan Pariisissa. Aluksi vastahakoinen perhe suostui lopulta tähän vaihdokseen ja Elmyr siirtyi kaksikymmentävuotiaana vuonna 1926 Pariisiin opiskellakseen Académie la Grande Chaumiéressa taidemaalari, kuvanveistäjä ja elokuvantekijä Joseph Fernand Henri Légerin (s. 4.2.1881 ja k. 17.8.1955) ohjauksessa. Yksi Elmyrin maalauksista pääsi jokavuotuiseen syyssalongin näyttelyyn samana syksynä. Hänen maalaus oli maisema, näkymä Cagnes-sur-Meristá, joka riippui Maurice de Vlaminckin (s. 4.4.1876 Pariisi ja k. 11.10.1958 Rueil-la-Gadeliére) maalauksen kanssa samassa huoneessa näyttelyssä. Päivä oli nuoren kuvataiteilijan elämässä varmaan eräs kaikkein merkittävimpiä tapahtumia.
Elmyr viihtyi Pariisissa vuoteen 1932 saakka asuen monien muiden taiteilijoiden tavoin Montparnassella, joko tuohon aikaan eli herooisen kautensa huippuvuosia. Aikaisemmin jo monet taidemaalarit olivat työskennelleet Montparnassella, kuten Vlaminck, André Derain (s. 10.6.1880 Chatou ja k. 8.9.1954 Garches), Kees van Dongen (oik. Cornelis Theodorus Marie van Dongen, s. 26.1.1877 Delfshaven ja k. 28..5.1968 Monte Carlo), Albert Marquet (s. 27.3.1875 ja k. 14.6.1947) ja Henri Émile Matisse (s. 31.12.1869 Le Cateau-Cambrésis, Nord ja k. 3.11.1954 Nizza) vuoteen 1928 saakka. Pablo Picasso (s. 25.10.1881 Malaga, Espanja ja k. 8.4.1973 Mougins, Alpes-Maritimes, Ranska) oli myös käynyt Montparnassalla useita kertoja.
Tästä ajasta Elmyr lausui näin: ”Niin kuin useimmat korttelin maalarit minä tunsin heidät kaikki. Tietysti olin silloin pelkkä lapsi enkä luultavasti ollut heille enempää kuin yhdet kasvot siinä nuorten maalarien joukossa, joka aina pyöri lähistöllä. Mutta minä istuin vuosikaudet ilta illan jälkeen heidän kanssaan Café du Dȏmessa tai Rotondessa. Tutustuin esimerkiksi Légeriin, koska hän oli opettajani, sitten hänen vaimoonsa ja myöhemmin myös Vlaminckiin, jota ihailin koska hän oli niin suurenmoinen ihminen. Gertrude Stein kävi siellä, samoin Hemingway, Alice B. Toklas, Peggy Guggenheim, Fujita ja Man Ray. Ystävystyin runoilija Paul Valéryn ja Leon Zadkinin kanssa. Se oli Montparnassen suurta aikaa – kaksikymmenlukua – jolloin yhtäkkiä kaikkea uutta ja elinvoimaista ilmestyi näyttämölle mykistämään maailmaa. Olin silminnäkijä, osa siitä kaikesta. Minut esiteltiin James Joycelle – Shakespeare-seurue kokoontui Sylvia Beachin pienessä rue de l’Odéonilla sijaitsevassa kirjakaupassa, missä Joyce luki ääneen teoksiaan. Minulla ei ollut hämärintä aavistusta siitä mistä hän puhui, mutta kuuntelin hyvin uteliaana.”
Elmyr oli eräässä mielessä hyvin poikkeuksellinen kuvataiteilija Montparnassella; hän sai varakkaalta perheeltään - toisin kuin maalarit - niin paljon rahaa kuin tarvitsi nuoren maanpakolaisylimyksen elämän ylläpitämiseen. Hänen täytyi vain sähköttää Budapestiin ja pyytää sieltä rahaa, jos hän halusi esimerkiksi äkkiä matkustaa vaikkapa St. Tropeziin uuden ystävänsä seurassa. Näin hän myös toimi hyvin usein. Elmyr kertoo näin tästä: ”Liian usein. En joutunut koskaan elämään erityisen määrärahan varassa, mistä aiheutui paljon harmia, koska minulla ei ollut silloin eikä ole nytkään minkäänlaista todellista rahan tajua. Myöhemmin Fernand Legrosin ja Réal Lessardin kanssa jouduin maksamaan siitä kovan hinnan.”
Maailmanlaajuinen lamakausi teki taiteilijoidenkin elämästä hyvin vaikeaa, sillä työt eivät käyneet kovin helposti kaupaksi. Elmyrkin syylistyi lamakaudella pieniin rikkomuksiin, joista sai myös syytteitä 1930-luvulla. Rattopoikataiteilija eli kahdessa maailmassa; taidemaalarin ja varakkaassa kansainvälisessä seurapiirimaailmassa. Homoseksualisuutta hän tapasi kummassakin maailmassa. Elmyr osallistui vielä yhteen ryhmänäyttelyyn Lontoossa Redfern Galleryssä, jossa oli esillä hänen rikkaista ystävistään maalaamia muotokuvia, kuten ruhtinas Jusupovista, chicagolaisesta rouva Potter Palmerista ja Kentin herttuasta tekemät maalaukset. Elmyr oli hyvä ja lahjakas valehtelija.
Jos joku Elmyrin ystävä ihastui hänen piirustukseensa, hän saattoi sanoa tälle: ”Ota se!” Hänellä ei ollut lainkaan todellista kunnianhimoa eikä hän vähääkään arvostanut omia töitään. Hän ei pitänyt niitä paljon – niin kuin ei muutakaan elämäänsä – muuna kuin eräänä huvittelun muotona.
Näin Elmyr ajatteli asiasta: ”Jos Gertrude Stein oli oikeassa ja kadotettu sukupolvi tosiaan oli olemassa, silloin minä takuulla olin sen oikeutettu jäsen. Olin ulkoisesti hilpeä ja pulppuileva, mutta pinnan alla tunsin olevani yhtä lohduton ja hedelmätön kuin Eliotin ’Autio maa’. Olin perin onneton nuori mies. Tunsin itseni tuomituksi. En nimittäin ollut mikään vahva luonne. Näytti siltä ettei minulla ollut minkäänlaista valinnan varaa.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti