Frans Oskar Merikanto (11. osa)

Frans Oskar Merikannolle oli jo selvää viimeistään huhtikuuhun 1888 mennessä, että seuraavan vuoden musiikkiopinnot ilman uutta rahoitusta eivät hänellä jatkuisi Leipzigissä. 13.4.1888 Merikanto laati itse hakemuksen Suomen senaatille näillä sanoilla: ”Suurivaltaisin, armollisin Hallitsija, Hänen Majesteettinsa Keisari ja Suuriruhtinas! Täten rohkenen nöyrimmällä alamaisuudella lähestyä Hänen Majesteettiaan nöyrimmästi pyytäen, että Hänen Majesteettinsa armossa suvaitsisi antaa minulle apua yleisistä varoista, voidakseni vielä tulevan talven yli pitkittää taide-opintojani täkäläisessä konservatoriossa. Nöyrimmällä alamaisuudella Hänen Majesteettinsa halpa palvelija Oskar Merikanto.”

Omalta soitonopettajaltaan, professori Robert Papperitzilta, Oskar Merikanto sai hakemuksensa tueksi seuraavan sisältöisen lausunnon: ”Herra Merikanto on paneutunut teoreettisiin ja urkuopintoihinsa tähän mennessä kiitettävällä ahkeruudella ja osoittanut kiistatonta lahjakkuutta. Saavutettujen tulosten perusteella voi päätellä, että hän kehittyy edelleenkin suotuisasti ja toivoa, että hänen taiteellinen kehityksensä johtaa lopulliseen kypsyyteen, jos hänelle on suotu jatkaa pyrintökään täkäläisessä konservatoriossa ilman keskeytystä.”

Pianisti ja pedagogi Theodor Coccius (s. 8.3.1824 ja k. 24.10.1897) kirjoitti Oskar Merikannon pyynnöstä vähemmän mairittelevan lausunnon stipendihakemuksen liitteeksi: ”Pianonsoitto. Osoitti aluksi vähän kiinnostusta, jäi usein pois ja pyysi lopuksi minun asemastani toista opettajaa. Soitti Beethovenin sonaatin op. 28 aluksi sotkuisesti, mutta ohjeitteni jälkeen henkevästi ja tunteikkaasti.” Oli melko kummallista, että Oskar Merikanto ylipäätään pyysi suositusta Theodor Cocciukselta, sillä seuraavan opettajansa kanssa Merikanto tuli paljon paremmin toimeen.

Leipzigissa samoin opiskelleen Ilmari Krohnin sukulaiselta, Gustav Schreckiltä, Oskar Merikanto sai jälleen käyttökelpoisen lausunnon hakemukseensa: ”Herra Merikanto on ahkera ja erittäin lahjakas oppilas. Monet hänen sävellyksistään tähän asti harjoitelluissa yksinkertaisemmissa muodoissa ovat erittäin tyydyttäviä; sisältö on saanut yhä lisää noblessia, ja viimeiset kappaleet ovat verrattain erittäin hyviä. Pyrintöjään jatkaessaan hän toivottavasti saavuttaa kauniin taiteellisen päämäärän.”

Merikannon laulunopettaja Klesse omassa lausunnossaan lopuksi ilmaisi lyhyesti, että Merikanto on käynyt laulutunneilla ahkerasti ja että hän on myös erittäin musikaalinen. Nämä kaikki lausunnot Oskar Merikanto liitti oman stipendihakemuksensa liitteeksi. Hakemus tuottikin jälleen tulosta; Oskar Merikannolle myönnettiin seuraavan vuoden musiikkiopintoihin 700 markkaa, summa, joka oli kuitenkin 100 markkaa vähemmän kuin Ilmari Krohnille myönnetty uusi musiikkistipendi. Merikannon tuleva työkaveri, laulaja Abraham Ojanperä, sai puolestaan 600 markkaa musiikkiopintoihinsa. Jälleen kuvanveistäjä Emil Wikström kartutti omaa opiskelurahastoaan 1500 markalla, johon saattoi kyllä vaikuttaa myös Wikströmin materiaalikustannusten määrä.

Frans Oskar Merikannon kolmas musiikkikirje sanomalehdelle ilmestyi vasta 15.5.1888. Tässä kirjeessään Merikanto alkoi paremminkin raportoida Leipzigin tapahtumia. Merikanto mm. kirjoitti Saksin kuningasparin käynnistä Leipzigin kaupungissa ja sen kuuluissa konservatoriossa, joka oli tapahtunut helmikuun loppupuolella 1888. Näin Oskar Merikanto itse kirjoitti asiasta:

”H. Majesteettisa olivat ilmoittaneet haluavansa nähdä vaan opiston juhlasalia. Opiston johtaja ehdotti taas, että korkeille vieraille samalla pidettäisiin konsertti. Niin tapahtuikin. Oli määrä-hetki käsissä. Sali oli täynnä yleisöä, lehterit täynnä opiston oppilaita. Jokainen oli juhlapuvussaan, sillä eihän sellaista hetkeä joka päivä saa nauttia. Syvä hiljaisuus vallitsi salissa. Puolen tunnin päästä ilmaantui kuningas Albert johtajan ’loosiin’, pari hoviherraa ja yksi hovineiti seurassaan. Kuningatar tuli hiukan myöhemmin, johtokunnan antama jättiläis-kukkavihko kädessään. Kun kumpaakin korkeata vierasta oli kolme-kertaisella ’Hoch’-huudolla tervehditty, alkoi konsertti. Ensinnä oli ohjelmassa Sonati (F-molli) uruilla Mendelssohn’ilta. Sen soitti hra Oeser (opiston etevimpiä urunsoittajia). Kappaleen loputtua odotettiin, että kuningas aloittaisi ’aplodeerausta’, mutta kun ei sieltä mitään kuulunut, oltiin tietysti hiljaa.”

Kun ensin kuullun urkumusiikin jälkeen saatiin nauttia salissa neiti Rutscherdin lauluesityksestä, vaihtui myös kuninkaankin suhtautuminen musiikkiin. ”Ja mikä kunnia – kuningas taputti käsiään! Me konservatoristit hymyilimme tietysti itseksemme ja tuumailimme: laulu on Konservatoriossa huonolla kannalla, ja juuri laulu tuli niin suuresti palkituksi. Toiset taas tuumasivat, että kuningas taputti käsiään vaan sentähden, että hän tahtoi hienosti esiintyä naista kohtaan.”

Salissa oli esitysvuorossa laulusuorituksen jälkeen Oskar Merikannon kaupungin parhaaksi mainostama konservatoristien orkesteri. Jälleen kuningas ei ilmeisesti ymmärtänyt orkesterin ansioita, sillä kuningas jätti esityksen jälkeen jälleen aplodit antamatta. Oskar Merikanto kirjoitti asiasta näin: ”Nyt oli konsertti loppu, korkeat vieraat lähtivät pois. Mikä konservatoristeja harmitti, oli se, ettei kuningas sanallakaan ilmaissut kiitollisuuttaan hänen kunniakseen pidetyn konsertin johdosta, ei myöskään toivottanut onnea uudelle Konservatoriolle, eikä – sanonut ’hyvästi’ lähtiessään. – Parin päivän päästi nähtiin kuningaspari Gewandhaus -konsertissa. Mikä tuon konsertin teki suurenmoiseksi, oli, että siinä esiintyi Sarasate!”

Pablo Martin Melitón de Sarasate y Navascues (s. 10.3.1844 Pamplona ja k. 20.9.1908 Biarritz) oli aikanaan espanjalainen säveltäjä sekä kuuluisa viulisti. Sarasate opiskeli ensin Madridissa ja vielä myöhemmin hän opiskeli mm. Pariisin konservatoriossa. Pablo Sarasate esiintyi konserttiviulistina ensimmäistä kertaa vuonna 1860. Lontoossa Sarasate esiintyi jo vuonna 1861. Myöhemmin uransa aikana Sarasate esiintyi kaikkialla Euroopassa sekä Pohjois-Amerikassa. Pablo Sarasate kuoli keuhkokatarriin vain 64-vuotiaana.

Suurin osa Pablo Sarasaten sävellyksistä oli hänen kirjoittamaa virtuoottista viulumusiikkia, joka yhä edelleen kuuluu viulistien kantaohjelmistoon. Sarasate teki samoin runsaasti sovituksia aikansa suosituista sävellyksistä, kuten Carmen-fantasian ranskalaisen säveltäjä Alexandre César Léopold ”Georges” Bizet’n (s. 25.10.1838 Pariisi ja k. 3.6.1875 Bougival) Carmen-oopperan pohjalta. Ranskalaisen säveltäjä ja viulisti Eduard Victoire Antoine Lalon (s. 27.1.1823 Lille ja k. 22.4.1892 Pariisi) Symphonie espagnole ja ranskalaisen romantiikan ajan säveltäjä Charles-Camille Saint-Saënsin (s. 9.10.1835 Pariisi ja k. 16.12.1921 Alger) Introduction et Rondo Capriccioso on omistettu Pablo Sarasatelle, jonka viulutaide vaikutti sävelteosten espanjalaissävyihin. Omassa testamentissaan Pablo Sarasate lahjoitti vuonna 1724 rakennetun italialaisen jousisoitinrakentaja Antonio Stradivarin (s. n. 1644 Cremona ja k. 18.12.1737 Cremona) valmistaman viulunsa Madridin kuninkaalliselle konservatoriolle.

Pablo Sarasaten vierailukonsertti olisi toki ollut huomattavasti mielenkiintoisempaa raportoitavaa kuin kuningas Albertin vierailu Leipzigin konservatoriolla. Valitettavasti kuitenkin Oskar Merikanto keskittyi vain hyvin niukasti Pablo Sarasateen kuvailemalla konsertin yleisön hurmiota sekä toteamalla, että muuan henkilö kertoi Sarasaten pizzicatojen sekä sydämeenkäyvän pianissimon ”siirtävän kuulijan aivan toiseen maailmaan.” Arvion ilmaisija oli mitä ilmeisemmin Oskar Merikannon naispuolinen konserttiseuralainen.

Frans Oskar Merikanto käytti huomionsa vielä artikkelissaan Leipzigin oopperaan; hän kehui itävaltalaista sopraanoa, Pauline Luccaa (s. 25.4.1841 ja k. 28.2.1908) kahdesta vierailusta säveltäjä Wolfgang Amadeus Mozartin vuonna 1790 Wienissä säveltämässä Cosi fan tuttessa. Samoin Oskar Merikanto ihaili Leipzigin oopperan omaa primadonnaa, rouva Stamer-Andrieszenia, ”vaikkei hänen ulkomuotonsa ole erittäin miellyttävä”, ainakaan Merikannon mielestä. Kolmantena laulajattarena Oskar Merikanto nostaa esille vielä muuan rouva Baumannin, josta Merikanto mainitsee: ”Hänen äänensä muistuttaa hyvin Alma Fohströmin ääntä, mutta hänen ’trillinsä’ eivät vedä vertoja ’Suomen satakielen’ liverryksille.”

Perusteellista työtä Oskar Merikanto tekee myös luettelemalla teatterin parhaat mieslaulajat. Tšaikovskia lukuun laskematta Oskar Merikanto ei jostakin syystä paljon huomiotaan anna kapellimestareille. Paikallisesta yleisöstä Oskar Merikanto kuvailee: ”Täällä on niin tuhmia musikalisia ihmisiä, että menevät ainoastaan silloin teatteriin, kun siellä annetaan joko ’Tannhäuser’… [luetteli miltei kaikki Wagnerin oopperat]. Ja muista mestariteoksista eivät ne piittaa vähääkään. Sellainen ’Wagnerismus’ on jo pois reunoiltaa.”

Huomionsa Oskar Merikanto antaa myös kotimaansa oopperan kehittämiselle. Hänen sanavalintansa saattavat vaikuttaa kömpelöiltä nykyaikana, mutta tärkeänä voidaan pitää hänen aatostaan siitä, että Suomen olisi tärkeää päästä mukaan samaan sivistysvirtaukseen.

 Valkeakosken tapahtumia

Pirkanmaan maakunnassa Valkeakoskella vuodesta 1972 järjestetty monitaidefestivaali, Työväen Musiikkitapahtuma, järjestettiin tänä suvena 24.-27.7.2025 siis 53. kerran. Festivaalin järjestää vuosittain Työväen Musiikkitapahtuma ry, jonka toimintaan kuuluvat samoin Kirjaslammen tanssilava, Kirjazz-tapahtuma sekä Kulttuuripaja Jylhävaara. Työväen Musiikkitapahtuma lukeutuu osaksi Finland Festivalsia sekä Pirkanmaan Festivaaleja.

Valkeakosken Työväen Musiikkitapahtuman aikanaan perusti Työväen Sivistysliiton Etelä-Hämeen piirijärjestö. Festivaalin suunnitteluvaiheessa tapahtumaa ajateltiin kierrättää eri paikkakunnilla Suomessa, mutta Valkeakoskesta tuli lopulta tapahtuman vakituinen kotipaikka vahvan työväenliikkeen perinteensä ansiosta. Nelipäiväiseksi vakiintunut Työväen Musiikkitapahtuma -festivaali on vuodesta 2010 lähtien järjestetty UPM:n Tervasaaren tehtaan ja Myllysaaren museon piha-alueella.

Työväen Musiikkitapahtuman toiminnanjohtajana on Marianne Haapoja. Tänä vuonna (2025) tapahtumassa Valkeakoskella kävi noin 17 000 kävijää. Tapahtumassa oli kaikkiaan yli 50 esiintyjää tai esiintyjäryhmää. Todella helteisessä säässä musiikkitapahtuma lähti käyntiin, mutta 100-vuotista Dallapé-orkesterin esiintymisvuoroa odotellessa noin kello 16 aikaan lauantai-iltapäivänä yllätti kova vesikuuro paikalla olijat.

KSR eli Kansan Sivistysrahasto perustettiin vuonna 1956 perustettiin Suomen Sosiaalidemokraattista Puoluetta (SDP) lähellä toimivaksi säätiöksi. Tämän säätiön perustivat aikanaan toistakymmentä työväenjärjestöä. 2000-luvulla säätiön hallinnossa on mukana 16 eri organisaatiota. Kansan Sivistysrahaston mukaan sen toiminnassa ovat olleet voimakkaimmin mukana Työväen Sivistysliitto, SDP, SAK eri liittoineen sekä vuonna 1943 perustettu Kustannusosakeyhtiö Tammi.

Kansan Sivistysrahasto -säätiön tarkoitus on tukea apurahoin ja tunnustuspalkinnoin yhteiskunnallisesti suuntautunutta kulttuuri- ja sivistystyötä, tutkimusta, opiskelua sekä valistustoimintaa. Säätiö jakaa apurahojaan yhdistyksille ja yksityishenkilöille muun muassa taide- ja kulttuurihankkeisiin, opintoihin, opinnäytteisiin sekä tutkimustyöhön ja tietokirjailijoille. Kansan Sivistysrahaston säätiö on toimintansa aikana jakanut tukeaan SDP:lle sekä sen piiri- ja oheisjärjestöille, kuten vuonna 2005 perustetulle Kalevi Sorsa -säätiölle ja Työväen Sivistysliitolle. TSL eli Työväen Sivistysliitto perustettiin sisällissodan jälkeen 1.9.1919 professori ja kansanedustaja Kaarle Väinö Voionmaan (vuoteen 1906 Wallin, s. 12.2.1869 Jyväskylä ja k. 24.5.1947 Helsinki) aloitteesta Koiton talolla Helsingin Kampissa.

Valkeakosken kaupunki sijaitsee noin 35 kilometriä Tampereelta etelään. Valkeakoski muistetaan varsinkin paperiteollisuudestaan sekä monipuolisena kulttuuri- ja urheilukaupunkina. Valkeakoskella on noin 21 000 asukasta nykyään. Valkeakosken naapurikuntia ovat Akaa, Hattula, Hämeenlinna, Kangasala, Lempäälä ja Pälkäne. Valkeakosken kaupunki sijaitsee keskellä Sydän-Hämeen järvimaisemia Mallasveden ja Vanajaveden yhtymäkohdassa. Järvivesi hallitsee kaupungin keskustan maisemakuvaa sen läpi soljuvan kanavan muodossa.

Seudulle rakennettiin 1400- ja 1500-lukujen vaihteessa Sääksmäen kirkko. Samoihin aikoihin Sääksmäelle valmistui useita kartanoita. Keskiajalla Valkeakoski tunnettiin myllykylänä, jonne tultiin pitkienkin matkojen takaa veneillä jauhamaan viljaa. Valkeakoskelle valmistui vuonna 1869 kanava, joka sai osakseen liikemiesten huomion. Kanavan rannalle rakennettiin alkuun puuhiomo sekä paperitehdas. Vuonna 1880 Suomen ensimmäinen selluloosatehdas käynnistyi Valkeakoskella. Vähitellen Valkeakoski alkoi muuttua myllystä teollisuuskeskukseksi, mutta raskaasti koetellut maamme sisällissota katkaisi paikkakunnan kasvun vuosiksi.

Valkeakosken teollisuustaajama alkoi syntyä paperiteollisuuden vetäessä maaseudun asukkaita voimalla puoleensa. Mallasveden ja Vanajaveden välisen kosken valjastetusta voimasta saatava sähköenergia oli aikoinaan yhden Suomen ensimmäisten paperitehtaiden eli Myllysaaren paperitehtaan perustamisen mahdollistaja. Tätä nykyä Myllysaaren paperitehtaan toiminta on jo lopetettu ja tehtaan tiloissa toimii nykyään Valkeakosken kulttuuri- ja teollisuushistoriaa esittelevä Myllysaare museo.

Valkeakosken myllykylä oli pitkän aikaa Sääksmäen henkisten palvelujen varassa. Valkeakosken kylän väestömäärä kasvoi jo vuonna 1883 kolmannekseen koko pitäjästä; paikkakunnalle rakennettiin tehtaan kansakoulu, mutta kirkko valmistui vasta vuonna 1910. Oma pappi Valkeakoskelle tuli vasta itsenäisen kunnan perustamisen jälkeen. Valkeakoski kehittyi hyvin nopeasti erilleen Sääksmäestä, mikä osaltaan hankaloitti alueen hallintoa. Suomen sisällissota oli Valkeakoskella hyvin tuhoisa, johtuen poliittisesta vastakkainasettelusta. Väkilukuun suhtautettuna sisällissodan vuoksi kuoli paikkakunnalla eniten ihmisiä kaikista Suomen kunnista. Tämän vuoksi paperiteollisuus oli pitkään suurissa vaikeuksissa.

Yhteiskunnallinen murros sekä asutuksen nopea kasvu toivat mukanaan Valkeakosken kylälle ja koko Sääksmäelle suuria sosiaalisia vastakohtaisuuksia ja jopa hankaluuksia. Tapahtumat johtivat vuonna 1922 Valkeakosken kauppalan perustamiseen. Tuolloin sekä Sääksmäen että Valkeakosken väkiluvut olivat jo yhtä suuret. Sääksmäen keskiaikaisen kirkon tuhouduttua isossa tulipalossa vuonna 1929 valkeakoskelaiset vaativat uutta kirkkoa rakennettavaksi kauppalaansa. Kun Sääksmäki halusi jälleenrakentaa historiallisen pyhättönsä, seurakuntienkin ero kävi ajankohtaiseksi. Toisen maailmansodan jälkeen Valkeakosken talous lähti voimakkaaseen kasvuun ja asukasmääräkin moninkertaistui. 1950-1970-luvuilla Valkeakosken tehdaselämä parantui ja jalkapallosta tuli ammattimaisempi urheilulaji Hakan vuoksi; tämän kaiken takana vaikutti paikkakunnalla vahvasti tehtaanpatruuna Juuso Walden.

Valkeakoski sai kaupunkioikeudet vuonna 1963. Arkkitehti Veikko Viljo Vilhelm Larkaksen (ent. Lindberg, s. 27.3.1909 Helsinki ja k. 3.10.1969 Helsinki) suunnittelema 1000 -paikkainen Valkeakosken kirkko valmistui vuonna 1969. Sääksmäki liitettiin vuonna 1973 Valkeakoskeen ja vuonna 1975 liitettiin kaupungin pohjoispuolella sijainnut aikaisemmin Pälkäneeseen kuulunut Painon kylä lähiympäristöineen Valkeakoskeen. Vuonna 1978 suoritettiin osaliitos Hattulan ja Valkeakosken välillä, kun osa seitsemän vuotta aiemmin Hattulaan liitetyn Tyrvännön kunnan kylästä liitettiin Valkeakoskeen. Tuolloin liitettyjä kyliä olivat Uskala, Mälkiäinen ja Tykölä. Valkeakoski-päivää vietetään 27. lokakuuta Valkeakosken kauppalan perustamisen vuosipäivänä.

 Frans Oskar Merikanto (10. osa)

Säveltäjä Pjotr Tšaikovski kirjoitti 2.1.1888 Leipzigistä kirjeessään: ”Olen jo kolmatta päivää Leipzigissa. Tänään oli Gewandhausissa ensimmäinen harjoitukseni. Kärsin sitä ennen koko illan ja yön ja koko aamun aivan kauheasti, mutta kaikki sujui aivan hyvin. Eilen oli julkinen kenraaliharjoitus. Olin edellisenä iltana uskomattoman hermostunut ja ennen kuin menin lavalle suorastaan kuolin. Mutta menestys oli epätavallinen, mitä lämpimin ja mairittelevin. Orkesteri, kriitikot, kaikki musiikkiin läheisissä suhteissa olevat suhtautuivat minuun epätavallisen rakastettavasti ja myötätuntoisesti, ja eilisen menestyksen jälkeen minusta tehtiin jonkinmoinen triumfaattori. Tänään illalla kaikki voi muuttua, koska voin mennä konsertissa niin sekaisin, että se on kauheaa.

Olen tutustunut täällä uskomattomaan määrään ihmisiä. Heistä erottuvat Brahms ja Grieg. Brahms on möhömahainen hummaaja, jonka kanssa ryyppäsin eilen illalla Brodskin luona aika lailla. Olin hummaamassa Brahmsin kanssa; hän on hirveä juomisen ystävä, erittäin sydämellinen eikä ollenkaan ylpeä ihminen, kuten olin kuvitellut.

Brodskin luona oli Brahmsin uuden trion [op. 101] harjoitus; Brahms soitti itse pianoa. Brahms on punakka, lyhyenlainen mies, jolla on iso maha. Hän suhtautui minuun hyvin lempeästi. Sitten oli illallinen. Brahms on kauhea juoppo. Vielä oli tavattoman sympaattinen Grieg. Illalla oli Gewandhausin konsertissa, missä Joachim ja Hausmann soittivat Brahmsin uuden konserton molemmille soittimille ja Brahms itse johti. Istuin johtajiston aitiossa ja tutustuin niin suureen määrään eri ihmisiä, että heitä on mahdoton luetella. On mahdoton kuvitella, miten upea Gewandhaus-sali on. Se on kaikkein jumalaisin konserttisali, mitä olen eläessäni nähnyt.

Harjoitus oli tänään aamulla… Brahmsin kanssa (joka oli harjoituksissa) tapasin monta kertaa eilen ja tänään. Me ujostelimme toisiamme, koska emme rakasta toisiamme, vaan koska hän päinvastoin yrittää kauheasti olla miellyttävä. Mutta se, joka kerrassaan lumosi minut, oli Grieg. Hän oli hurmaavan sympaattinen henkilö, samaten kuin vaimonsa. Reinecke on hirveän ystävällinen. Hän esitteli minut ennen ensimmäistä harjoitusta orkesterille, ja minä pidin saksankielisen puheen. ’Meine Herren, ich kann nicht Deutsch reden, aber ich bin stolz, dass ich mit einen… so… das heisst… ich bin… stolz… ich kann nicht…’ Sellainen oli puheeni. Orkesteri täällä on erinomainen; en tiennytkään, että meidän orkesterimme, niin hyviä kuin ne ovatkin, jäävät kuitenkin jälkeen saksalaisista.

Konsertti meni hyvin. Fuugan jälkeen aplodeerattiin voimakkaasti, samaten toisen osan jälkeen, kolmannen osan ja Marche miniaturen jälkeen vähemmän. Sarjan päätyttyä minut kutsuttiin esiin kaksi kertaa. Yleensä vastaanotto oli erittäin hyvä, mutta ei mitään verrattuna siihen, millainen se oli harjoituksissa [4.1.1888], jossa yleisö koostuu opiskelijoista ja muusikoista. Olin konsertin jälkeen illanvietossa, jonka Reinecke järjesti kunniakseni. Hän kertoi minulle paljon mielenkiintoista Schumannista. Sen jälkeen piti mennä vielä venäläisten opiskelijoiden illanviettoon. Palasin myöhään yöllä.”

Merikanto kirjoitti toisessa musiikkikirjeessään 28.3.1888 arvostelevasti matalasta karsintakynnyksestä: ”Paha vaan, että tähän opistoon otetaan oppilaita jos jonkinlaisia. Tarkoitan, ettei ole minkäänlaista määrää, paljonko oppilaan on velvollisuus osata, päästäkseen opistoon. Tulee useinkin oppilaita, jotka sisäänpäästö-tutkinnossaan kerrassaan huonosti soittavat jonkun yksinkertaisen kappaleen eikä heillä musiikinteoriasta ole vähintäkään tietoa. Jos he sitten pari vuotta opistossa ovat, eivät he vielä ole taiteilijoita, ja kuitenkin he voivat kerskata, että ovat Leipzigin Konservatoriossa pari vuotta opetusta nauttineet.

Mikä vielä pahempi on, on se seikka, että useat, etenkin varakkaat Amerikkalaiset ja Englantilaiset, tulevat tänne vaan huvittelemaan, ja jotta heillä olisi kaunis syy täällä olla, ovat he konservatorion oppilaita. Täällä he sitten tuhlaavat rahojaan eivätkä opinnoista piittaa paljon ollenkaan, kunnes vanhemmat pakottavat heidät kotimaahan palaamaan. Hiljan matkusti eräs nuori Amerikkalainen täältä, saatuaan vanhemmiltaan kirjeen, että hänen pitää kotiin palata. Ei yksikään toveri tietänyt hänen lähdöstään, ennenkuin hän Pariisista lähetti sähkösanoman eräälle konservatoristille ja pyysi tämän ilmoittamaan tovereille, että hän on matkalla kotiinsa.”

Tämän jälkeen Oskar Merikanto kuvaa ongelmaa, joka ei ole helpottanut vuosien kuluessa: ”Leipzigilaiset eivät oikein pidä konservatoristeista. Ne muka tuolla ’ijanikuisella linkuttamisellaan’ häiritsevät heidän rauhaansa. Senpätähden ei konservatoristeista huolitakaan kaikkiin perheisiin. Tahdonpa kertoa erään jutun kahdesta konservatoristista, jotka asuivat samassa perheessä.”

Merikannon tarina kertoi kahdesta pianistista, jotka kohtelivat kaltoin huonosti äänieristettyä taloa harjoittelemalla yhtä aikaa pianonsoittoa. Pianistit eivät myöskään piitanneet talossa sovituista harjoitteluajoista tuon taivaallista. Lopulta molemmat pianistit saivat häädön talosta.

Frans Oskar Merikanto jatkaa kirjeessään hieman mielenkiintoisella tilastotiedoilla; Leipzigin konservatoriossa on noin 600 oppilasta, joista saksalaisten opiskelijoiden osuus oli suurin eli 322 oppilasta. Amerikkalaisia opiskelijoita Leipzigi konservatoriossa oli 101, ja Tanskasta sekä Suomesta oli vähiten opiskelijoita, molemmista kaksi opiskelijaa. Merikannon lisäksi Leipzigissa opiskeli musiikkia myös Ilmari Krohn. Leipzigin konservatorion uusi rakennus otettiin käyttöön 5.12.1887. Tässä vihkiäistilaisuudessa oli myös Frans Oskar Merikanto mukana. Näin hän kuvaa tilaisuutta:

”Tässä tilaisuudessa sai Konservatorion johtaja Sachsenin kuninkaalta ritarimerkin sekä oppilailta suuren hopeamaljan. Tämä johtaja tohtori O. Günther on sekä opettajiston että kaikkien oppilasten lempimä vanhus. Hän on nerokkaasti johtanut opiston työtä jo isot ajat, ja ystävällisyydellään ja hyväsydämellisyydellään on hän vaikuttanut niin oppilaisiin, että he kaikki kunnioittavat häntä isänään.

Uusi konservatorio on Leipzigin pulskimpia rakennuksia. Tahdonpa viedä lukijani sen muurien sisäpuolelle ajatuksissa ihailemaan tätä suurenmoista laitosta. Rakennuksen ulkoseinällä on kullatuilla kirjaimilla sanat ’Königl. Conserwatorium der Musik’. Kolmen rinnakkain olevan parati-oven kautta päästään etehiseen, josta kolmen lasioven kautta tullaan suureen alakertaan. Vasemmalla on nähtävänä ensin ilmoitustaulu, jossa ensinnäkin silmään pistää luettelo, missä huoneessa kukin opettaja antaa opetustaan. Vasemmalla on vielä opiston kanslia ja opiston juhlasali.

Tämä jälkimmäinen on hienosti koristettu sali. Perällä on soittolava, jossa seisoo 2 flygeliä ja 3-mauaaliset urut. Soittolavalta katsellessamme näemme vastapäisellä seinällä johtokunnan lehterin yläpuolella Konservatorin perustajan Mendelssohnin rintakuvan sekä sen alla kullatuilla kirjaimilla sanat: ’Edles nur künde die Sprache der Töne.’ Lehterien reunassa nähdään soittotaiteen etevimpien mestareiden nimet.

Alakerrassa oikealle sisäänkäytävästä on 12 opetushuonetta. Sisäänkäytävästä suoraan eteenpäin vievät vasemmalle ja oikealle jakaantuvat portaat toiseen, kolmanteen ja neljänteen kertaan. Näissä kerroksissa on vaan odotus- ja opetushuoneita. Koko laitoksessa on 50 opetushuonetta, joista 2 ovat urkuhuoneita ja kaikissa muissa on yksi Blüthnerin flygeli. Opetusta annetaan kaikissa soittokoneissa, yhteissoitossa, solo- ja köörilaulussa, musiki-teoriassa, sävellystaiteessa ja Italian kielessä.

Konservatorion entisiä ja nykyisiä opettajia verrattaessa täytyy tunnustaa, että entisissä, etenkin Mendelssohnin aikana, oli enemmän tunnetuita soittoneroja kuin nykyään. Mendelssohnin aikana oli opistossa opettajana esim. Schumann v:sta 1843, David, Hiller, molemmat v:sta 1843, Moscheles v:sta 1846, Joachim v:sta 1849. Ohimennen tahdon mainita, että Konservatorion oppilaista kokoonpantu orkesteri (noin 30 tai 40 soittajaa) on etevyydessään kaupungin orkestereista ensimmäinen.”

Frans Oskar Merikanto katsoi, että ”yleensä ulkomaalaisissa löytyy enemmän eteviä ja ylipäänsä etevämpiä soittajia kuin saksalaisissa oppilaissa”, joita Merikanto sittemmin luettelee suuren joukon. Suurin osa heistä on kylläkin jo vaipunut unhoituksen alhoon, paitsi norjalainen viuluniekka Johan August Halvorsen (s. 15.3.1864 Drammen, Norja ja k. 4.12.1935 Oslo) sekä kolmesta etevästä sävellysoppilaasta viimeinen, ”kansalaisemme Ilmari Krohn”.

Oskar Merikanto havaitsi kuivanpuoleisesta luettelostaan aihetta pieneen huumoriin, jonka hän höysti vallan pienellä tarinallaan näin: ”Naisista ei löydy etevää violonselli-soittajaa. Löytyy kuitenkin useita nais-oppilaita, jotka tätä soittokonetta soittavat, muuan muassa eräs nuori rouva. Hän soitti eräässä iltamassa violonselli-konsertin. Vaikeimmassa paikassa kappaletta eukko-parka takertui – ei muistanut eteenpäin – täytyi panna omia joukkoon, mutta tuo ’oma’ viilsi kuulijain korvia niin että he panivat aika rähinän salissa toimeen, joka taas vaikutti, ettei rouva-parka päässyt omillaan pitkälle, vaan täytyi jättää sen osan kappaletta sikseen.” Tämä kirjoitus oli Frans Oskar Merikannolta melko sovinistista tekstiä; miesoppilas tuskin olisi yllyttänyt häntä kirjoittamaan vastaavaa anekdoottia lehdessä.

 Frans Oskar Merikanto (9. osa)

Oskar Merikanto.

Oleskeltuaan Saksan Leipzigissa jo kuuden kuukauden ajan Oskar Merikanto alkoi paikata matkakassaansa kirjoittamalla musiikkikirjeitä Uuteen Suomettareen Suomeen. Muinoin tämä tapa oli hyvin yleinen käytäntö. Uusi Suometar ilmestyi maassamme autonomian kauden loppupuolella ja se ajoi suomalaisliikkeen poliittisia ja kulttuurisia tavoitteita. Lehden taustaryhmä kerääntyi historian professori Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen (vuoteen 1882 Georg Zacharias Forsman, s. 10.12.1830 Vaasa ja k. 13.11.1903 Helsinki) ympärille ja perusti syksyllä 1868 lehden. Lehden muita perustajia olivat mm. Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen veli, oikeustieteiden kandidaatti Jakob ”Jaakko” Oskar Fordman (s. 30.7.1839 Vähäkyrö ja k. 26.9.1899 Helsinki) sekä nuoret maisterit Antti Fredrik Jalava (vuoteen 1906 Almberg, s. 18.7.1846 Masku ja k. 3.7.1909 Helsinki) ja Johan Viktor Calamnius (s. 18.5.1838 Kruunupyy ja k. 26.6.1891 Kuopio). Lehden tärkeimpiä tavoitteita olivat suomenkielen saaminen viralliseksi kieleksi ruotsinkielen rinnalle, suomenkielisen koulutuksen kehittäminen ja koululaitosten perustaminen sekä kansanvalistuksen ajaminen. Lehti lopetettiin vuonna 1918 ja sen tilalle perustettiin Uusi Suomi -lehti.

Uuden Suomettaren toimitus.

Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen.

Oskar Merikannon matkakirjeet Uuteen Suomettareen muodostuivat nopeasti omiin uomiinsa, sillä hän kuvaili tarkemmin omaa matkusteluaan ja vähemmän kaikkea muuta epäolennaista. 4.2.1888 ensimmäisessä musiikkikirjeessään Merikanto kirjoitti tähän tapaan: ”Leipzig on tunnettu musiikkikaupunki. Täällä musikalinen henkilö on tilaisuudessa nauttimaan elähyttävää soittoa yllin kyllin. Usein on pyörällä päästä, mihin konserttiin on meneminen, kun hyvää tarjotaan monella taholla. Ja kun useita konsertteja annettiin säännöllisesti, esim. nuo maailman kuuluisat ’Gewandhaus-konsertit’ joka viikko, niin ilolla odottaa sitä päivää, jolloin taas saa ravita itseään noilla hurmaavilla säveleillä, joita silloin satelee.”

Carl Reinecke.

Kirjeessään Oskar Merikanto kuvailee mm. konsertti- ja oopperasarjoja sekä lohduttaa omia lukijoitaan mm. seuraavasti: ”Vielä on se aika koittava, jolloin Suomi musiikinkin alalla niinkuin monella muullakin tieteen ja taiteen alalla, on nouseva kukoistukseen.” Sitten hän kertoo lisää; Leipzigin orkesteriin kuului tuolloin seitsemänkymmentä soittajaa – melko vähän siis – ja kuuluisaa orkesteria johti tuolloin 64-vuotias säveltäjä, pianisti ja kapellimestari Carl Heinrich Carsten Reinecke (s. 23.6.1824 Altona, Tanska ja k. 10.3.1910 Leipzig). Reinecke aloitti säveltämisen jo 7-vuotiaana ja esiintyi pianistina julkisesti ensimmäisen kerran 12-vuotiaana. Carl Reinecke aloitti vuonna 1843 konserttikiertueen, joka johti hänen nimitykseensä keisari Kristian VIII:n hovipienistiksi. Sellä hän viipyi vuoteen 1848 saakka. Carl Reinecke nimitettiin vuonna 1860 Leipzigin Gewandhaus-orkesterin kapellimestariksi ja pianonsoiton sekä sävellyksen professoriksi konservatorioon. Carl Reinecke kuoli Leipzigissa maaliskuussa 1910. Hän ennätti säveltää lähes kolmesataa julkaistua teosta, joita ovat mm. huilusonaatti Undine, useat oopperat – kuten Köning Manfred – ja monet kamarimusiikkiteokset. Hänen oppilaitaan olivat mm. Edvard Hagerup Grieg (s. 15.6.1843 Bergen ja k. 4.9.1907 Bergen), Christian August Sinding (s. 11.1.1856 ja k. 3.12.1941), Leoš Janáček (alk. Leo Eugen Janáček, s. 3.7.1854 Hukvaldy ja k. 12.8.1928 Ostrava), Isaac Manuel Francisco Albéniz y Pascual (s. 29.5.1860 Camprodon ja k. 18.5.1909 Cambo-les-Bains), Johan Severin Svendsen (s. 30.9.1840 Kristiania ja k. 14.6.1911 Kööpenhamina), Felix Weingartner (s. 2.6.1863 ja k. 7.5.1942) ja Max Christian Friedrich Bruch (s. 6.1.1838 Köln ja k. 20.10.1920 Berliini).

Orkesterista Merikanto kirjoitti muistiin: ”Yhteissoitto orkesterissa on erinomaisen puhdas. Jos sivu-ääniä joskus kuuluu, tulee se siitä, että joku viulunkieli katkesi, mutta sekin vahinko on pian korjattu, sillä tuossa tuokiossa tuo orkesterin palvelija toisen, valmiiksi viritetyn viulun soittajalle.” Gewandhaus-orkesterin salia Oskar Merikanto vaatimattomista kokemuksistaan huolimatta ylistää ”epäilemättä Saksan suurimmaksi ja kauneimmaksi konserttisaliksi.” Tässä asiassa Merikanto oli samaa mieltä säveltäjä Pjotr Iljitš Tšaikovskin (s. 7.5.1840 Votkinsk ja k. 6.11.1893 Pietari) kanssa.

Oskar Merikannolla oli alkuvuodesta myös tärkeää kerrottavaa: ”Uudenvuoden päivänä annetussa konsertissa saatiin nähdä suuri sävelniekka Johannes Brahms orkesteria johtamassa, kun esitettiin hänen tekemänsä konsertto viululle ja violonsellille. Viuluosaa soitti prof. Joachim, tuo mestari, jonka vienoja säveleitä on Helsingissäkin kuultu.” Näin Merikanto jatkaa kirjoitustaan:

”Hiljakkoin nähtiin myös venäläisen sävelniekan Peter Tschaikovskyn johtavan orkesteria omassa teoksessaan ’Suite orkesterille’. Tässä teoksessa, joka ensikerran Leipzigissa esitettiin, herätti huomiota etenkin ensiosassa oleva fuga sekä ’Marsche miniature’. Säveltäjä palkittiin runsailla suosionosoituksilla.” Tämän jälkeen Merikannon kirjoituksessa oli kuivanpuoleista faktaa, syntymäaikaa ja -paikkaa sekä säveltäjän teosluettelo. Kolmannestakin merkittävästä säveltäjästä Oskar Merikanto samoin mainitsee kirjoituksessaan:

Edward Grieg.

”Ennen Brahmsin ja Tschaikovskyn vierailua täällä saatiin kuulla norjalaisen sävelniekan Edward Griegin soittoa muutamissa uusissa hänen tekemissään kappaleissa viululle ja pianolle. Säveltäjä soitti pianoa. Grieg on syntynyt 15 päivä heinäkuuta 1843 Bergenissä (Norjassa). Hänen kauniit piano- ja viulukappaleensa sekä laulunsa ovat Suomessa hyvin tunnettuja.” Oskar Merikanto ei näistä kolmesta säveltäjästä saanut paljoakaan irti kirjoituksessaan. Katsotaanpa kuitenkin uteliaina, mitä Pjotor Tšaijovski kirjoitti itse ensimmäisestä ulkomaisesta esiintymismatkastaan:

Pjotr Tšaikovski.

”On hyvin vaikea antaa tarkkaa ja yksityiskohtaista kuvausta kaikesta kokemastani ja siitä, mikä minua odottaa lähitulevaisuudessa. Leipzigia ja sen kuuluisaa Gewandhausia pidetään Saksan musiikkikeskuksena ja -pääkaupunkina. Näiden konserttien yleisö on erittäin konservatiivista ja erittäin ennakkoluuloista kaikkea uutta kohtaan, erityisesti, jos se on venäläistä. Olin kovasti peloissani. Paikalliset musiikin merkkihenkilöt olivat minulle sangen kohteliaita; orkesterin soittajat valtasi pian tulinen innostus, ja esitys [Sarja n:o 1] oli enemmän kuin erinomainen. Se oli todellinen menestys, mikä tuli täydellisenä yllätyksenä monille. Se on hyvin tärkeää, koska se antaa minulle suuren auktoriteetin kaikkien Saksan kuulijakuntien silmissä. Tendenssi on toisenlainen Leipzigin toisessa musiikki-instituutiossa, Liszt-Vereinissa. Siellä järjestettiin minulle todellinen triumfi. Loputtomia kumarruksia ja raivokkaita suosionosoituksia venäläiseen tyyliin [ohjelmassa oli kvartetto ja pianotrio].

Näiden minulle niin tärkeän kahden päivän jälkeen viivyin Leipzigissä vielä kokonaisen viikon ja kävin tässä kaupungissa vielä sen jälkeenkin kaksi kertaa, viipyen pari päivää kummallakin kerralla. Jottei minun tarvitsisi palata tähän aiheeseen myöhemmin, kuvaan nyt jotakin tapaamistani kiinnostavista henkilöistä ja laitan muistiin joitakin muita mainitsemisen arvoisia asioita. Leipzigin oopperan ylpeys on nuori ja nerokas kapellimestari Nikisch, joka on Wagnerin myöhemmän kauden musiikkidraamojen spesialisti. Kuulin Reininkullan ja Nürbergin mestarilaulajat. Teatteriorkesteri on sama kuin Gewandhausissa ja siten loistava, mutta niin moitteeton kuin se onkin konserttiesityksissä Karl Reinecken tahtipuikon alla, todellisen käsityksen siitä, millaisen huipun orkesterisoitto voi saavuttaa, saa vasta silloin, kun kuulee Wagnerin vaikean ja monisäikeisen partituurin sellaisen vertaansa vailla olevan mestarin kuin Nikischin johtamana. Hänen johtamisessaan ei ole mitään yhteistä Hans von Bülowin tehokkaan ja omalla tavallaan jäljittelemättömän johtamisen kanssa. Aivan niin kuin jälkimmäinen on liikkuvainen, levoton ja tehokas johtamisessaan, joka on toisinaan hyvin häiritsevää, Nikisch on elegantin rauhallinen ja karttaa tarpeettomia eleitä; samalla hän on kuitenkin suurenmoisen mestarillinen ja voimakas, täynnä itsehillintää. Hän ei johda, vaan on aivan kuin hän antautuisi alttiiksi jollekin mystilliselle taikuudelle. Häntä tuskin huomaa, hän ei yritä lainkaan kiinnittää huomiota itseensä. Lopputulos on kuitenkin se, että koko suunnaton orkesteri on aivan kuin instrumentti jonkin hämmästyttävän mestarin käsissä, täydellisesti ja avuttomasti johtajansa kontrollin alaisena.

Arthur Nikisch.

Tällä johtajalla, joka on pienikokoinen, hyvin kalpea, noin 30-vuotias mies kauniine kasvonpiirteineen ja säteilevine silmineen, täytyy todellakin olla jonkinlaista maagista voimaa, joka saa orkesterin milloin jylisemään kuin tuhat Jerikon trumpettia, milloin kujertamaan kuin kyyhkynen ja sitten hiipumaan pois henkeäsalpaavan mystisen ilmapiirin vallitessa. Kaikki tämä tapahtuu ilman että yleisö huomaisi pienikasvuista kapellimestaria, joka vähin elein hallitsee orkesteriaan, joka puolestaan tottelee häntä orjamaisesti.”

 

 Frans Oskar Merikanto (8. osa)

Frans Oskar Merikanto.

Minna Nikander jatkaa omassa kirjeessään näin: ”Se oli varsin omituinen konsertti. Nauratti vähän, mutta tunsi kuitenkin myötätuntoisuutta noita kahta kohtaan. Oli siinä paljon runollisuuttakin ja paljon tulevaisuuden toiveita. Mitä sinä ajattelet, kun kirjoitan niin paljon Merikannosta? Minä tulin vaan ajatelleeksi noita menneitä hetkiä, kun luin hänen kirjettänsä ja miten onnellinen ja itserakas hän mahtaa olla nyt. Eikä se ole kumma, jos hän olisi kumpaakin. Henkilölle, joka sellaista tulevaisuutta ei ole voinut uneksua, on se varmaan äärettömän suloista ja suurta. Jos minä saisin kuulla semmoista soittoa ja laulua, kun kuulee Leipzigissa, eivät unohtuisi ne hetket milloinkaan mielestä”. Toden totta Nikander osui arviossaan ainakin siinä oikeaan, että Merikannon suhde Sally Enrothin kanssa veteli viimeisiään.

7.4.1887 Frans Oskar Merikanto jätti Suomen senaatille tämän sisältöisen hakemuksen: ”Kahdeksan vuoden paikoille harjoiteltuani musiikkia Tirehtööri Hämäläisen johdolla ja läpikäytyäni kuusi luokkaa Suomalaisessa Alkeisopistossa, aikoisin tulevana syksynä musiikkiopintojeni jatkamista varten matkustaa Leipzigiin, ja tätä aijottua kaksivuotista matkaani varten pyydän nöyrimmällä alamaisuudella apua valtion varoista. Teidän Keisarillisen Majesteettinne Kaikkein nöyrin ja uskollisin alamainen Oskar Merikanto.” Anomukseen oli liitteeksi Merikanto liittänyt kaksi suositusta, toinen opettajaltaan Lauri Hämäläiseltä ja säveltäjä Richard Faltinilta. Toinen suositus oli koulun johtaja Adolf V. Strengin antama todistus, jossa hän todisti Merikannon ”edistyneen oppiaineissa yleensä sangen tyydyttävästi.

Lauri Hämäläinen ilmaisi näin todistuksensa: ”Musiikin oppilas Oskar Merikanto on johdannollani harjoitellut harmonia-oppia, pianon- ja urkujensoittoa yhdeksännestä ikävuodestaan asti. Olen huomannut hänellä olevan niin suuret musiikilliset lahjat, etten semmoisia ole vielä tähän asti kellään tavannut. Harras toivoni olisi, että Keisarillinen Senaatti nyt, kun Merikanto on aikeessa matkustaa Leipzigiin kahden vuoden ajaksi jatkamaan opintojaan, tahtoisi armosta suoda hänelle valtio-apua.”

Julius Blüthner.

Richard Faltinin todistus oli muotoiltu ruotsin kielellä ja hän todisti siinä Oskar Merikannon omaavan hyvin huomattavat lahjat. Senaatti antoikin 26.5.1887 hakemukseen päätöksensä, jonka mukaan Oskar Merikannolle myönnettiin 800 markan stipendi opiskeluun Leipzigissa. Saksan Leipzigin valikoituminen Merikannon opiskelukaupungiksi ei ollut mitenkään yllättävää eikä vaikeaa, koska Leipzigiä pidettiin tuolloin maailman johtavana musiikkikaupunkina. Merkittävä osa suomalaisistakin muusikoista oli opiskellut kaupungissa jo aikaisemmin. Säveltäjä Felix Mendelssohn perusti vuonna 1843 Leipzigin konservatorion, jossa monet ulkomaiset muusikotkin kävivät oppia saamassa. Vuonna 1918 konservatorion täyttäessä 75 vuotta oli ulkomaisia musiikinopiskelijoita Leipzigissa opetettu jo 5 000 oppilaan verran vuosien kuluessa. Tämän lisäksi Leipzigissä sijaitsivat Tuomaskirkko ja Tuomaskoulu, jotka olivat toimineet jo 1200-luvulta lähtien molemmat. Kaupungissa toimi mm. kunnallisneuvos Julius Blüthnerin (1824-1910) vuonna 1853 perustama pianotehdas ja johtava saksalainen musiikkikustantamo Breitkopf & Härtel.

Felix Mendelssohn-Bartholdy.

Leipzigissa oli myös oopperaa esitetty jo vuodesta 1693 lähtien sekä kaupungin Gewandhaus-orkesteria pidettiin yleisesti erittäin laadukkaana orkesterina. Johann Sebastian Bach toimi Tuomaskirkon kanttorina noin 30 vuoden ajan. Kaupungissa olivat nuoruudessaan viihtyneet hyvin mm. Robert ja Clara Schumann, kun Robert oli jopa toiminut jopa opettajana Leipzigin konservatoriossa. Oskar Merikanto pääsi lisäksi opiskelemaan kaupunkiin juuri valmistuneeseen uuteen konservatoriorakennukseen, joka vihittiin käyttöönsä joulukuussa 1887. Myöhemmin vielä Oskar Merikanto toi oman poikansakin, Aarre Merikannon, opiskelemaan Leipzigin konservatorioon.

Fredrik Edvard Ekberg.

Opiskelurahastoaan kartuttaakseen Frans Oskar Merikanto myi pianonsa sekä urkuharmoninsa musiikin opiskelijoille. Tämän lisäksi Merikannon täytyi anella yksityisiltä henkilöiltä lisärahoitusta stipendin vaatimattomuuden vuoksi. Esimerkiksi Erik (Eero) Järnefelt oli saanut 1 000 markkaa, laulaja Alexandra Ahnger myös 1 000 markkaa sekä luvanveistäjä Emil Wikström peräti 1 500 markkaa stipendeinä. Yksi merkittävä Merikannon sponsori oli sokerileipuri Fredrik Edvard Ekberg (s. 29.6.1825 Helsinki ja k. 10.4.1891 Helsinki). Ekberg oli vuonna 1843 ihastunut kellosepänliikettään vastapäätä sijainneen leipomon uskomattomiin tuoksuihin. Hän päätti vaihtaa alaa ja perusti Helsingin Kruunuhakaan oman leipomonsa. Vain muutamaa vuotta myöhemmin leipomon yhteyteen perutettu kahvila siirtyi Aleksanterinkadulle, jossa kahvila sijaitsi muutaman vuosikymmenen ajan. Entisen Ekbergin kahvilan paikalla sijaitsee nykyään Stockmannin tavaratalo, jonka perusti saksalaissyntyinen liikemies Heinrich Georg Franz Stockmann (s. 14.1.1825 Ritzerau, Preussi ja k. 6.1.1906 Bad Kreuznach, Saksa). Ekbergin poika, Fridolf Fredrik Ekberg (s. 15.5.1860 Helsinki ja k. 20.4.1935 Helsinki), rakennutti osoitteeseen Bulevardi 9 asuintalon, jonka alakertaan hänen aviovaimo, Hilma Karolina Ekberg (o.s. Lehtonen, s. 30.5.1875 ja k. 22.3.1950 Helsinki) halusi pienen leipomon. Vuonna 1915 Ekbergin kahvila leipomoineen siirtyi tähän nykyiseen osoitteeseen.

Fredrik Ekberg oli orpopoika, joka kasvatettiin pankkivirkamiesperheessä; hän opiskeli alkujaan kellosepäksi, mutta vuonna 1843 hän alkoi opiskella leipuriksi. Valmistuttuaan kisälliksi vuonna 1847 hän toimi harjoittelijana Haminassa, Viipurissa, Pietarissa ja Riiassa. Vuoden 1852 tammikuussa hän valmistui leipurimestariksi ja perusti oman leipomon Marian- ja Rauhankatujen kulmaan Kruunuhakaan. Vuodesta 1873 Ekberg omisti Café Parisen-nimisen ranskalaistyylisen kahvilan, joka tosin myöhemmin kannattamattomana suljettiin. Hän omisti myös vuodesta 1869 alkaen panimon sekä vuodesta 1874 viinikaupan ja tupakkakaupan.

Armi Klemetti muisteli mesenaatti Ekbergin elämää seuraavasti: ”Ekbergin vuonna 1852 perustetusta liikkeestä paisui aikojen kuluessa suuri ja mahtava liikeyritys… Liike muutti moneen kertaan. Vuoteen 1917 se oli Aleksanterinkatu 52:ssa, kolmikerroksisessa kivitalossa. Koko suuri talo oli Ekbergin hallussa. Siellä oli leipomo, myymälä, kahvila, omistajan asunto, vieläpä henkilökunnankin, joka oli täysihoidossa talossa. Ja pihalle ajoivat maalaiset kuormineen. Heillä oli munia, jauhoja, maitoa yms.

Kun isäni, urkuri Lauri Hämäläinen, Tukholmassa opintonsa suoritettuaan tuli Helsingin Vanhankirkon sekä suomalaisen että ruotsalaisen seurakunnan urkuriksi, tuli hän hyvin pidetyksi kauniitten improvisaatioittensa ansiosta. Siellä kirkossa Ekbergitkin, jotka olivat erittäin musikaalisia, joutuivat kuulemaan isäni soittoa, ja kun isä avioitui vuonna 1875, tuli Ekbergeistä ja vanhemmistani perhetuttuja. Vanhin siskoni, Siviä, muisteli vielä Ekbergin hienoja päivällisiä, joissa hänkin, vaikka olikin hyvin nuori, sai olla mukana. Sinne kutsuttiin myös aina isäni oppilas Oskar Merikanto, joka sai näyttää jo silloin kunnioitettavaa soittotaitoaan. Hän ihastutti isäntäväkeään paitsi taiteellaan myös miellyttävällä käytöksellään. Päivällisillä oli pariisilaiset tavat: edeskäyvät frakeissa ja valkoisissa hansikkaissa. Kutsut olivat kolmannessa kerroksessa. Kun Merikanto tarvitsi varoja opiskelunsa jatkamiseksi Leipzigissa, sai äitini tätä tarkoitusta varten Ekbergiltä huomattavan summan, samoin kuin Eva Aurora Charlotta Demidov Karamziniltakin (s. 1.8.1808 Ulvila ja k. 13.5.1902 Helsinki).

Aurora Karamzin.

Äitini sanoi, että hän lähtee itsensä Aurora Karamzinin luo pyytämään rahaa – tämä oli näet hyvin antelias ihminen ja lisäksi uskonnollinen. Hän oli kirkossa kuullut isäni soittoa ja tiesi kuka Emma Hämäläinen oli. Minä olin äitini mukana – muistan sen oikein hyvin – vaikka minua ei viety ollenkaan sinne Aurora Karamzinin huoneisiin vaan sain jäädä vestibyyliin odottamaan. Muistan että siellä oli korkeaselkäiset mustat tuolit. Näin kyllä rouva Karamzinin kun hän tuli äidin kanssa portaita alas – hänellä oli päällään jotakin kahisevaa valkoista silkkiä ja valkoinen päähine ja hän tervehti minuakin. Hän oli antanut suuren summan äidille.”

Ernst Friedrich Eduard Richter.

Siitä huolimatta, että Merikannon matkakassaan oli saatu rahoitusta usealta taholta, rahat eivät kuitenkaan riittäneet, ja Frans Oskar Merikanto ajautui lopulta velkakierteeseen, joka vain paheni Leipzigin opiskeluvuosien aikana. Frans Oskar Merikanto sai Leipzigissa onnekseen sangen hyvät opettajat. Urkujen soitantaa ja musiikin teoriaa Merikannolle opetti professori Benjamin Robert Papperitz (s. 4.12.1826 Pirna ja k. 29.9.1903 Leipzig), joka aikoinaan opetti myös Ilmari Krohnia Leipzigissa. Papperitz opiskeli ensin filologiaa, mutta vaihtoi vuonna 1848 musiikin opetteluun Leipzigin konservatoriossa. Heti loppukokeensa jälkeen vuonna 1851 hänet hyväksyttiin Leipzigin konservatorioon opettajaksi. Vuonna 1857 hän suoritti filosofian tohtorin tutkinnon Jenan yliopistossa. Vuosina 1868-1899 hän seurasi opetusvirkansa lisäksi Ernst Friedrich Eduard Richteriä (s. 24.10.1808 Großschönaussa ja k. 9.4.1879 Leipzigissa) urkurina Pyhän Nikolaoksen kirkossa.

Frans Oskar Merikanto (7. osa) 

Frans Oskar Merikanto Johanneksen kirkon urkujen ääressä.

Helsingin Johanneksen kirkko.

Frans Oskar Merikanto antoi urkukonsertin 1.4.1887 Nikolain kirkossa eli nykyisessä Helsingin tuomiokirkossa, johon apuansa antoivat suopeasti myös urkuri Lauri Hämäläinen – tällä kertaa viulistina – sekä laulaja, kanttori ja laulupedagogi Abraham Ojanperä (s. 16.9.1856 Liminka ja k. 26.2.1916 Liminka). Alunperin mukana konsertissa piti olla samoin Lukkari- ja urkurikoulun kuoro, mutta lukuisten sairastumisten vuoksi kuoron osuus peruuntui, mikä käytännössä tarkoitti laulaja Abraham Ojanperän osuuden kasvamista. Abraham Ojanperä syntyi maalaistalon poikana Limingassa Oulun lähellä, mutta hän jäi jo alle kahden vuoden iässä orvoksi. Kansakoulun hän kävi ja sai paikallisilta asukkailta niin paljon tukea, että hän pääsi opiskelemaan vuonna 1863 perustettuun Jyväskylän opettajaseminaariin; Jyväskylän seminaarin ensimmäisenä johtajana toimi pappi ja Suomen kansakoulun isä, Uno Cygnaeus (s. 12.10.1810 Hämeenlinna ja k. 2.1.1888 Helsinki). Jyväskylän seminaarista Ojanperä valmistui vuonna 1878 ja hän suuntasi kulkunsa Helsinkiin laulua opiskelemaan.

Pappi Uno Cygnaeus.

Tammikuun lopussa vuonna 1881 Abraham Ojanperä antoi Helsingissä ensikonserttinsa ja toisen konserttina hän järjesti Helsingin yliopiston juhlasaliin toukokuussa 1882. Sen jälkeen Ojanperä matkusti Saksan Dresdeniin jatkamaan lauluopintojaan. Saksassa Ojanperä haaveili oopperalaulajan urasta, joka haave ei kuitenkaan lopulta toteutunut. Vuonna 1885 Abraham Ojanperä palasi Helsinkiin ja otti siellä vastaan Helsingin musiikkiopiston soololaulun opettajan tehtävät. Eittämättä Ojanperän Helsingin musiikkiopiston ensimmäisenä suomenkielisenä vakinaisena laulupedagogina voitaneen pitää uraauurtavana suorituksena; hän loi opetukseen pedagogiset linjaukset ja sovelsi äänenmuodostuksen perusharjoitusten metodit Suomen ilmastollisiin olosuhteisiin.

Abraham Ojanperä.

Abraham Ojanperän Limingan talo on tänään museona.

Abraham Ojanperä aloitti vuonna 1892 valmistuneen Helsingin Johanneksen kirkon kanttorina samana vuonna. Vuoden kestäneeltä opintomatkaltaan Välimeren maihin palttuaan vuonna 1896 Ojanperä sai hoitaakseen myös koraalilaulun ja kirkkoveisuun opetuksen Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa. Abraham Ojanperä ennätti kolmikymmenvuotisen uransa aikana kasvattaa monta laulajasukupolvea maahamme. Ojanperän tunnetuimpia oppilaita olivat mm. Maria ”Maikki” Järnefelt-Palmgren (o.s. Pakarinen, s. 26.8.1871 Joensuu ja k. 4.7.1929 Turku), Ida Pauliina Ekman (o.s. Morduch, s. 22.4.1875 Helsinki ja k. 14.4.1942 Helsinki), Alma Johanna Kuula (o.s. Silventoinen, s. 5.2.1884 Pietari ja k. 8.10.1941), Gerda Gustava Lind (s. 14.6.1880 Asikkala ja k. 10.1.1953 Helsinki), Annikki Wilhelmiina Uimonen (s. 22.5.1891 Kuopio ja k. 10.6.1937 Kuopio) ja baritoni Eino Alfred Rautavaara (vuoteen 1901 Jernberg, s. 14.3.1876 Ilmajoki ja k. 7.8.1939 Helsinki).

Eino Rautavaara poikansa Einojuhani Rautavaaran kanssa kuvassa.

Abraham Ojanperä teki hyvin intensiivistä yhteistyötä Johanneksen kirkon urkurina toimineen Frans Oskar Merikannon kanssa. He organisoivat yhdessä Johanneksen kirkon pääsiäiskonsertit sekä kulkivat yhdessä pari kertaa vuodessa pitkillä pohjoisesta etelään ulottuneilla konserttikiertueilla. Ojanperä levytti ensimmäisten joukossa suomalaisista lähinnä kansanlauluja levylle. Myös nuorten suomalaisten säveltäjien uutuuksia – kuten Sibeliuksen, Merikannon, Järnefeltin, Melartinin, Otto Koilaisen (s. 5.2.1868 Heinävesi ja k. 9.8.1936 Helsinki) ja Armas Toivo Valdemar Maasalon (vuoteen 1905 Masalin, s. 28.8.1885 Rautavaara ja k. 9.9.1960 Helsinki) – päätyi levylle hänen laulamanaan. Ojanperä valitsi kahteen konserttiinsa – Berliiniin vuonna 1895 ja Osloon vuonna 1905 – samoin suomalaista musiikkia. Limingan kirkossa Abraham Ojanperä halusi laulaa niin usein kuin se vain oli hänelle mahdollista. Marraskuussa 1908 Ojanperä lauloi viimeisen oopperaroolinsa Oskar Merikannon Pohjan neiti -oopperassa. Sama ooppera sai kesäkuussa 1908 kantaesityksen samalla kokoonpanolla Viipurin teatterissa Viipurin laulujuhlien ohjelmistossa, jossa säveltäjä itse johti esityksen. Abraham Ojanperällä oli oopperassa Väinämöisen rooli.

Merikannon urkukonsertti keräsi tuomiokirkkoon ilmeisesti sangen tavallisen määrän eli kourallisen yleisöä paikalle. Helsingfors Dagbladin kirjoituksen mukaan kirkossa oli ”melko hyvin” väkeä ja Finland -lehden kirjoituksen perusteella ”ei erityisen hyvin”. Vaikka jälkimmäisen lehden arvostelija ei ollut aivan alusta alkaen konsertissa läsnä, hän päätteli kuitenkin kuulemansa perusteella herra Merikannon suoriutuneen kunnialla osuudestaan ja hänen omanneen ”suuret lahjat” urkurina. Samassa arviossaan hän mainitsee, että ”säveltäjänä hän ei kuitenkaan kyennyt herättämään kiinnostusta”. Omassa sonaatissaan Merikannolla ”ei ollut esitettävänä mitään musiikillisia ajatuksia”.

Sama linja jatkui myös Helsingfors Dagblad -lehdessä: Johann Sebastian Bachin musiikkia Merikanto soitti ”menestyksellisesti”, mutta Merikannon oma urkusonaatti ei oikein jaksanut innostaa: ”Ensi teokselta ei tietenkään voi vaatia mitään muodon täydellisyyttä ja mallikelpoista muotoilua, mutta silti sonaatissa esiintyi tuokioita, jotka muussa katsannossa eivät olleet aivan epätasaisia”. Nimetön arvostelija kirjoitti Uuden Suomettaren arviossaan hieman pidempään, muttei yhtään yksityiskohtaisemmin saati asiantuntevammin:

”Harvinaista on meillä saada kuulla konserttia pidettävän uruilla, mutta sitä huvittavampaa, kun joskus tarjoutuu tilaisuus urkumusiikkia nauttimaan. Herra Merikanto näkyy saavuttaneen erinomaisen suuren taidon urkujen käyttämisessä. Ainoastaan suurella kätevyydellä ja harjoituksella voipi soittaa moitteettomasti niin vaikeita kappaleita kuin eilisessä konsertissa oli. Nopeimmissakin tahdeissa tuli jokainen ääni tarpeeksi kuulumaan ja akordit kaikuivat puhtaasti. Valtavan vaikutuksen tekivät monet voimalla ja varmuudella esitetyt fortekohdat, jotka soivat melkein yhtä vahvasti kuin orkesterin fortet. Fortekohtien voimakkaassa esittämisessä ovat juuri urut paljon etevämmät muita soittokoneita esim. pianoa. Erittäinkin onnistui hra Merikanto Töpferin sepittämässä ’Konserttifantasiassa’ ja omatekemässä kappaleessaan, jossa sepittäjä osoitti suurta taitoaan musiikkiteorian kaikissa sokkeloissa”.

Oskar Merikannon tuomiokirkon urkukonsertissa esittämä urkusonaatti – ohjelmalehden mukaan teoksessa oli kolme osaa: Koraali variationeilla, Moderato ja Finale – on sittemmin kadonnut joko tekijänsä itsekritiikin lisääntyessä tai sitten sen osia on hyödynnetty tekijänsä muihin teoksiin. Oskar Merikanto oli jo huhtikuussa 1886 esiintynyt Tampereella ja 26.821886 Jyväskylässä. Varsinaisen ensikonserttinsa jälkeen Merikanto antoi muutamien kuukausien kuluessa konsertit ainakin Porvoossa (26.2.), Hämeenlinnassa, Lappeenrannassa (1.8.) ja Mikkelissä (17.8.), mutta hyvin mahdollisesti monella muullakin paikkakunnalla, sillä Mikkelin Sanomat paljasti 18.8.1887 kirjoituksessaan Merikannon kulkeneen ”koko kesän” konserttimatkoilla ja saaneensa kaikkialla ”suurinta suosiota”.

Kirjailija Juhani Aho.

Kirjailija Juhani Ahon (alkuaan Johannes Brofeldt, vuodesta 1907 Juhani Aho, s. 11.9.1861 Lapinlahti ja k. 8.8.1921 Helsinki) yksi useista rakastajista, naisseminaarissa opiskellut Minna Nikander, luonnehtii Oskar Merikannon Jyväskylän seminaarissa ja kirkossa 8.5.1888 neiti Anna Länkelän ja tirehtööri Lauri Hämäläisen kanssa antamaa konserttia. Yksityiskirjeestä selviää heti, että Oskar Merikannon ja Minna Nikanderin kesken muodostui myös kestävä tuttavuus, sillä Merikanto kirjoitti Nikanderille kirjeitä samoin myöhemmin Leipzigistä. Juhani Aholle osoitetussa kirjeessään Nikander kuvailee Merikantoa seuraavasti:

”Luin juuri Merikannon kirjeen Leipzigista. Tunnen suurinta sympatiaa tuota nuorta soittajaa kohtaan, sillä hän on, sen kun tiedän, hyvin musikaalinen. Olen ollut joitakuita kertoja hänen seurassaan, mutta vähän on ollut tilaisuutta keskusteluun. Kerran, antaessaan konsertin seminaarissa, olin tilaisuudessa kuulla hänen soitantaansa. Hänellä on erinomainen sormien sukkeluus. Sen näki, että tahtoa oli hänessä ja suuresti oli hän tehtäväänsä mieltynyt. Aivan puhdasta ei kuitenkaan hänen soittonsa ollut. Se tuntui vähän leikiltä, kun kuuli hänen soittavan omia sävellyksiään. Uinailija, haaveksija koko mies.

Jyväskylän seminaari.

Ehdottomasti tuli ajatelleeksi, että hän on rakastunut naiseen, jota ei milloinkaan saa. Ja tämän johdosta soittelee hän suruansa levitellen, ’hiljaa illan hämärässä’, miten yksi sepittämänsä kappale kuului. Se oli surullinen ja sitä kuunteli mielellään kerran, mutta musiikkia ei siinä ollut vähääkään. Tuo ilta painui niin omituisesti mieleeni. Effektiä lisäsi vielä kirkas ukkosen leimaus, valaisten vielä enemmän jo valaistua salia. Kova jyrinä säesti soittoa kerran vaan. Sitten ei enää jyrissyt, eikä leimahtanut.

Olin silloin ainoastaan kuullut hänestä vähän puhuttavan. Mutta minä käsitin hänen tunteensa niin ihmeen hyvin. Hän oli suuri omasta mielestään. Taitonsa herätti jo vähän myötätuntoisuutta. Rinnalla seisoi se vanha mies, joka oli ollut hänen opettajanaan ja joka nyt ihaili jokaista sormen liikettä ja pään tärähdystä. Auttoipa ukkokin suosikkiaan ja vingutti viuluaan voimainsa jälkeen".

 Ruoan puhtaus ja ruokailutottumukset (3. osa)

Kannattaa syödä ainoastaan kokonaisia ruoka-aineita. Kokonaisilla ruoka-aineilla tarkoitetaan ruoka-aineita, jotka pitävät sisällään edelleen kaikki luonnon niihin laittamat ravintoaineet. Nämä ruoka-aineet ovat hajoamattomia, täydellisiä ja jakamattomia ruokia, joita ei elintarviketeollisuus ole vahvistanut eikä rikastuttanut omilla aineillaan. Kuoriperunat, tumma riisi, täysjyväleipä, sokeriruoko ja appelsiini ovat hyviä esimerkkejä kokonaisista ruoka-aineista. Kaikki teollisuuden prosessoima ruka, kuten esikypsennetyt perunavalmisteet, valkoinen leipä, kiillotettu riisi, valkoinen sokeri ja appelsiinimehu eivät ole kokonaista ruoka-ainesta. Elintarviketeollisuus jakaa, hajottaa, poistaa, tiivistää, jalostaa ruokaa ja samalla kadottaa ja tuhoaa niiden tärkeät ravintoaineet tai ainakin ne muuttuvat teollisessa käsittelyssä. Amerikkalaisten ruokapöydän antimista yli 90 prosenttia on tuhottu jollakin tavalla tai käsittelyllä hyvät aineet poistettu ja ruoka näin pilattu.

Pahimmat esimerkit pilkotuista ruoka-aineista ovat valkoinen sokeri ja valkeat jauhot; näillä on saatu länsimaissa aikaan terveyden romahtaminen. Kun toisen maailmansodan jälkeen sokerin ja valkoisten jauhojen kulutus väheni rajusti elintarvikesääntelyn vuoksi, tilastoissa näkyi hyvin selvästi myös jyrkkä lasku useiden degeneratiivisten sairauksien, varsinkin sokeritaudin suhteen. Aina kun ruoasta poistetaan luonnolliset ruoka-aineet, järkkyy luonnollinen tasapaino ravinnossa.

Erittäin kuvaava esimerkki on Tanskasta toisen maailmansodan ajoilta, kun Tanskassa vallitsi valtava elintarvikepula. Tanskan silloinen hallitus määräsi Tanskan ravitsemustutkimusinstituutin johtajan, tohtori M. Hinheden suunnittelemaan ohjelman, jolla ehkäistäisiin Tanskaa uhkaava nälänhätä. Johtaja Hindheden määräsi ensitoimenpiteenä täysijyväviljan tuotannon lisäämisen lihakarjan kasvatusta ja myyntiä rajoittamalla. Näin viljaa saatiin säästettyä ihmisravinnoksi. Myös alkoholijuomien valmistus kiellettiin täysin samasta syystä. Viljanjalostus kiellettiin ja oli luvallista ainoastaan myydä täysjyväleipää ja -jauhoja. Viljelijät saivat opetusta ja heitä rohkaistiin tuottamaan lihan sijasta enemmän viljaa, vihanneksia, hedelmiä ja maitoa sekä voita. Näiden yksinkertaisten toimenpiteiden ansiosta Tanskan terveystilastoissa tapahtui nopea ja valtavan suuri muutos. Kuolleisuus Tanskassa aleni 40 prosenttia yhdessä vuodessa. Esim. Euroopassa riehunut influenssaepidemia ohitti täysin Tanskan. Tanskasta tuli vain muutamassa vuodessa Euroopan tervein kansakunta.

Afrikassa, missä syödään paljon sokeriruokoa, hammasmätää ja diabetesta ei esiinny juuri lainkaan. Kun Afrikan asukkaat muuttavat kaupunkeihin ja alkavat syödä valkoista sokeria, heidän hampaansa reikiintyvät nopeasti ja he sairastuvat sokeritautiin, mahahaavaan ja moniin muihin sivistyssairauksiin. Lontoon yliopistosta tohtori John Yudkin on osoittanut täysin kiistattomasti, että valkoinen sokeri ja valkeat jauhot ovat sydänsairauksien pahimpia aiheuttajia. Jos osa vitamiineista, entsyymeistä ja kivennäisaineista poistetaan ravinnosta, kuten esim. valkoisesta jauhosta ja sokerista, ruoan imeytyminen ja sulatus jää vajaaksi; tämä johtaa ensin puutostiloihin ja sitten lopulta sairauteen.

Älä syö muuta kuin elävää ravintoa. Tohtori Robert Bell sanoi joskus osuvasti lausuessaan: ”Ihminen on ainoa olento maan päällä, joka pilaa ruokansa ennen kuin syö sen.” Ihmislajin hidas degeneroituminen tautiseen tilaansa alkoi ilmeisesti keittotaidon kehityksen myötä. Luova ihminen on nerokas käyttämään kekseliäisyyttään yhä uusien ja entistä tehokkaampien ruoanpilaamismenetelmien kehittämiseen. Tuorein esimerkki tästä lienee ruoan säteilytys. Säteilytyksen ansiosta ruoka näyttäisi säilyvän pitempään, mutta sen vaikutuksia on tutkittu vielä kovin heikosti. Teollisuutta kiinnostaa vain kaupankäynti ja markkinointi sekä ruoan pitempi säilyvyys; terveys on sille yhdentekevää.

Ihmisen terveydelle välttämättömiä entsyymejä on noin 600, mutta kypsentäminen tuhoaa kaikki entsyymit sekä lisäksi monet vitamiinit. Kypsentämisen mukana katoaa myös kivennäisaineita, jotka usein heitetään keittoveden mukana hukkaan. Pitkäaikainen varastointi, kuivaaminen, suolaaminen, pakastaminen ja säilöminen heikentävät jossain määrin ruoan ravintoarvoa. Amerikkalaisista puolet väestöstä potee erilaista aliravitsemusta ja vitamiinipuutosta. Huoneenlämmössä säilytetyt tuoreet vihannekset menettävät jo päivässä jopa 50 prosenttia C-vitamiinista. Kuivaminen ja pakastaminen tuhoavat B1- ja B2-vitamiineja.

Moni saattaa yllättyä tiedosta, että raaka-aineet sulavat raakoina huomattavasti paremmin kuin kypsennettyinä. Näin on mm. kaikkien hedelmien ja monien vihannesten ja viljakasvien suhteen. Rraa’at, elävät elintarvikkeet pitävät sisällään kaikkia ravintoaineita oikeassa ja tasapainoisessa suhteessa. Pienikin kuumentaminen vähentää ruokien ravintoarvoa. Tohtori Lewis L.Silvers on todistanut maidon pastöroinnin tuhoavan ainakin kolme tekijää: anemiaa estävän tekijän, nivelreumaa estävän tekijän ja mahahaavaa estävän tekijän. Koe-eläimetkin ovat sairastuneet nivelreumaan saatuaan ainoastaan kypsennettyä ravintoa. Raakaravinnon hoitava vaikutus tunnetaan laajasti maailmalla. Raakaravinnolla hoidetaan useissa Euroopan biologista hoitoa antavissa klinikoissa esim. syöpiä, nivelreumaa ja MS-tautia.

Raakaravinto auttaa samoin ummetukseen. Raakaravinto puhdistaa lisäksi ruoansulatuselimistöä edistäen kuona-aineiden poistumista kehosta. Sen vaikutukset tunnetaan myös profylaktisesta (sairauksia ehkäisevästä) vaikutuksesta. Japanissa ja Euroopassa on monissa tutkimuksissa havaittu raakaravinnon hidastavan vanhenemista ja nuorentavan käyttäjiään. Raaka kasvisravinto kohentaa solujen sähkövarausta, helpottaa solujen hapensaantia, lisää solujen vastustuskykyä vanhenemista vastaan, tehostaa solujen aineenvaihduntaa ja ehkäisee biokemiallista tulehtumista. Japanilaisen Kiushun yliopiston tutkijat ovat havainneet, että raakaravinto koostuu aineista, jotka auttavat elimistöä taistelemaan tauteja vastaan.

Jos pelkkä raakaravinnon syöminen tuntuu haasteelliselta ja hankalalta, voi silti yrittää syödä mahdollisimman monet ruoat raakana ja tuoreena. Ainakin kaksi kolmasosaa kaikesta syömästäsi ravinnosta olisi hyvä olla luonnollista ja kypsentämätöntä. Jos joudut kypsentämään ravintoa, sen pitäisi tapahtua mahdollisimman nopeasti ja mieluiten höyryttämällä tai mahdollisimman vähässä vedessä keittämällä. Muistathan käyttää myös keitinliemen hyödyksesi ruokaa valmistaessasi. Pähkinät kannattaa syödä raakoina, eikä paahdettuina tai suolattuina. Siemenet ja jyvät voi syödä lähes aina raakoina, varsinkin jos ne on idätetty. Kypsennetty ruoka on kuollutta ruokaa ja vain elävä ravinto edistää terveyttämme.

 Ruoan puhtaus ja ruokailutottumukset? (2. osa)

Luonnollisia kananmunia saat kanoilta, jotka saavat olla vapaana ulkona auringossa, syödä ruohoa, siemeniä, hyönteisiä ja matoja – kana on sekasyöjä, kuten ihminenkin – ja kanat tuottavat meille luonnollisia ja hedelmällisiä kananmunia. Näiden kananmunien keltuaiset ovat voimakkaan keltaisen värisiä ja täynnä hyviä ravinteita. Jos kananmunia tuotetaan teollisesti isoissa kanaloissa, joissa kanat ahdetaan häkkeihin, kanat eivät näe kukkoja eivätkä auringon valoa koskaan ja niille syötetty synteettinen, lääkeaineilla kyllästetty mönjä, tuloksena kanojen tuottamat munat eivät ole enää luonnollista ravintoa. Näin tuotetut kananmunat eivät enää ole hedelmällisiä, sillä niistä ei kehity kananpoikasia, munien keltuaiset ovat kovin haaleita ja kananmunien kemiallinen koostumus on radikaalisti muuttunut. Näiden munien vitamiinipitoisuus on merkittävästi alentunut ja niissä on tyydyttyneitä rasvahappoja kaksinkertainen määrä luonnollisesti tuotettuihin kananmuniin verrattuna. Näiden munien ravintoarvot ovat huomattavasti heikommat kuin luonnollisesti tuotetuilla kananmunilla, jolloin ne myöskään eivät voi olla edistämässä terveyttämme.

Maailmalla ovat tutkijat yrittäneet elättää koe-eläimiä synteettisellä, kaikilla tieteen tuntemilla ravintoaineilla ja he ovat havainneet koe-eläinten säilyneen näennäisen terveinä ja lisääntymiskykyisinä. Toisen, kolmannen tai neljännen polven jälkeläiset kuitenkin menettävät lisääntymiskykynsä, ja tämä johtaa sitten lopulta kannan kuolemaan. Täysin synteettinen ravinto aiheuttaa eläimille myös terveysongelmia ja vaikuttaa myös eläinten kasvunopeuteen. Näillä kokeilla on osoitettu, että luonnollinen ravinto sisältää paljon muutakin, kuin kaikkia tunnettuja ravintoaineita. Ravintopuolella on vielä paljon tutkittavaa, mutta nyt jo tiedämme, että syömällä käsittelemätöntä ja luonnollista sekä pilaantumatonta ravintoa kehomme saa myös kaikkea toistaiseksi tieteelle tuntematontakin hyötyä ja elintärkeitä ravintoaineita.

Esim. tuoreessa, luonnollisessa ja pastöroimattomassa maidossa – raakamaito – on paljon vitamiineja ja entsyymejä. Tämän maidon kivennäisaineet ja valkuaisaineet ovat hyvin helposti sulavassa ja imeytyvässä muodossa. Teollinen pastörointi vähentää maidon entsyymi- ja vitamiinipitoisuutta sekä muuttaa rasvahapot, kivennäisaineet ja valkuaisaineet hyvin huonosti sulavaan ja imeytyvään muotoon. Pastörointi on lämpökäsittely, jossa tuhotaan bakteerit kuumentamalla. Tämän menetelmän kehitti ranskalainen mikrobiologi ja kemisti Louis Pasteur (s. 27.12.1822 Dole, Jura ja k. 28.9.1895 Mernes-la-Coquette, Seine-et-Oise).

Luonnollisesti kasvaneet hedelmät, kasvikset ja jyvät kehittyvät terveessä, humuspitoisessa maassa täysin ilman kemiallisia lannoitteita ja myrkyllisiä ruiskutuksia. Nämä luonnolliset raaka-aineet sisältävät huomattavasti enemmän valkuaista, vitamiineja sekä kivennäisaineita ja entsyymejä, kuin marketeista ostetut, purkitetut ja pussitetut, luonnottomat ja elintarviketeollisuuden prosessoimat elintarvikkeet. Luonnollisen ravinnon ja pitkäikäisyyden sekä terveyden välitön suhde on täysin kiistattomasti todistettu tieteellisesti.

Alkukantaisten kansojen keskuudessa ovat tehneet vuosien mittaan tutkimusmatkoja mm. kanadalainen tohtori ja hammaslääkäri Weston Andrew Valleau Price (s. 6.9.1870 ja k. 23.1.1948), tohtori ja ravitsemusterapeutti Sir Robert McCarrison (s. 15.3.1878 ja k. 18.5.1960), kanadalainen arktisen alueen tutkimusmatkailija sekä kansantieteilijä Vilhjalmur Steffansson (s. 3.11.1879 Ames, Anitoba, Kanada ja k. 26.8.1962 Hannover, New Hamsphire, Yhdysvallat), Arnold Paul de Vries (s. 30.11.1921 ja k. 16.2.1996). He ovat tutkimuksissaan pystyneet osoittamaan, että kun ruokavalio koostuu mahdollisimman luonnollisista, tuoreista, käsittelemättömistä, omassa elinympäristössä kasvaneista tuotteista, ihmisillä ilmenee huomattavasti vähemmän sairauksia – mm. hammasmätää – ja he elävät merkittävästi pitempään. Nämä edut taas poistuvat heti, kun alkuperäisväestölle tuodaan länsimaista ravintoa syötäväksi. Weston Price alkoi vuodesta 1894 pitää ruokavaliota hampaiden reikiintymisen ensisijaisena aiheuttajana. Vuonna 1925 hän kiinnostui kalsiumin aineenvaihdunnasta, kun hänestä tuli aktiivinen ravitsemustieteen tutkija. Pricen tutkimukset viittasivat 1930-luvun alussa siihen, että B-vitamiini ja mineraalisuolat olivat tärkeitä ruokavalion komponentteja reikiintymisen ehkäisemisessä.

Weston Andrew Valleau Price.

Vuonna 1939 tohtori Weston Price julkaisi teoksen, Nutrition and Physical Degeneration, joka kuvaa yksityiskohtaisesti hänen tekemiään etnografisia ravitsemustutkimuksia eri kulttuureissa, mukaan lukien Sveitsin Lötschentalin alue, Amerikan alkuperäiskansat, polynesialaiset, pygmeet ja aboriginaalit jne. Tutkimusmateriaaliin kuului noin 15 000 valokuvaa, 4 000 diaa ja useita filmiraitoja. Kirjassaan hän väitti, että useita 1920- ja 1930-lukujen länsimaisille kulttuureille endeemisenä pidettyjä sairauksia – hammaskarieksesta tuberkuloosiin – esiintyi harvoin muissa kuin länsimaisissa kulttuureissa. Hän väitti, että kun muut kuin länsimaiset ryhmät hylkäsivät alkuperäiskansojen ruokavaliot ja omaksuivat länsimaisia elämäntapoja, niissä havaittiin tyypillisten länsimaisten sairauksien lisääntymistä. Hän päätteli, että länsimaiset kaupalliset elintarvikkeiden valmistus- ja varastointimenetelmät riistävät elintarvikkeista vitamiineja ja kivennäisaineita, jotka ovat välttämättömiä näiden sairauksien ehkäisemiseksi.

Sir Robert McCarrison.

Robert McCarrison suoritti ensimmäiset kokeensa osoittaakseen ravinnon vaikutuksen tautien epidemiologiaan. Hänen katsotaan olevan ensimmäinen, joka osoitti kokeellisesti puutteellisen ruokavalion vaikutuksen eläinten kudoksiin ja elimiin. Hän teki samoin ihmiskokeita struuman syyn selvittämiseksi ja sisällytti itsensä yhdeksi koehenkilöksi. Merkittävä osa McCarrisonin työstä oli uraauurtavaa. Hänen vuonna 1921 julkaisemansa teosta, Studies in Deficiency Disease, pidettiin aikanaan merkittävänä, sillä se julkaistiin aikana, jolloin tieto vitamiineista ja niiden vaikutuksesta ravinnossa oli vasta orastamassa. McCarrison itse tuumasi, että ennen hänen puutossairauksien patogeenejä koskevia tutkimustensa julkaisua ”ei kukaan aikaisemmin ollut tehnyt systeemistä post mortem -tutkimusta eläimillä, joita olisi ruokittu B-vitamiinin puutteesta kärsivällä ravinnolla; tällaisen ruoan histopatologiset vaikutukset ovat kehon eri järjestelmiin täysin tuntemattomia, ennen kaikkea sen vaikutukset ruoansulatuskanavaan sekä ruoansulatus- ja assimilaatioelimiin ja näiden vaikutusten merkitys kliiniselle lääketieteelle olivat tyystin epäselviä.”

Robert McCarrisonin työ struuman, kretinismin sekä kilpirauhasen parissa – joka alkoi Länsi-Himalajalla vuonna 1902 – tuotti kymmeniä tieteellisiä julkaisuja seuraavien 35 vuoden aikana. Vaikka hänen työtään pidetään yhä usein vakavien struumaa ja kretinismiä koskevien tutkimusten alkuna Etelä-Aasiassa, sitä kuitenkin edelsi komissaari David Scottin työ Rangururissa Koillis-Intiassa boin vuonna 1825 ja Mountford Bramley tutki samoin sitä Katmandussa vuonna 1932. Vuonna 1966 joukko ravitsemuksen ja terveyden edistämisestä kiinnostuneita lääkäreitä, hammaslääkäreitä ja eläinlääkäreitä perusti McCarrison Societyn hänen ponnistelujensa kunniaksi.

Vilhjalmur Stefansson.

Stefansson liittyi 1900-luvun alussa pohjoiseen tutkimusretkikuntaan ja eli tuktoyyaktut-inuitien parissa vuoden 1906-1907 talven yli. Vuonna 1908 hän lähti toiselle tutkimusretkelleen Pohjois-Alaskaan kahdeksi vuodeksi tutkimaan sikäläistä eristäytynyttä inuittiryhmää. Hän kirjoitti näistä kokemuksistaan kirjan, My Life With Eskimo. Stefansson jatkoi Pohjoisen jäämeren alueiden tutkimista 1910-luvun lopulle saakka, minkä jälkeen rahoituksen loppuessa hän siirtyi täysin luennoitsijaksi ja kirjailijaksi. Stefansson tunnetaan samoin inuiteiltaan oppimansa hiilihydraattoman ruokavalion kokeilijana ja hän kirjoitti aiheesta kirjan, Not by Bread Alone (1946).

Arnold de Vries.

Arnold de Vries havaitsi Pohjois- ja Etelä-Amerikan intiaanien, aasialaisten, eskimoiden, afrikkalaisten, Australian alkuasukkaiden, Uuden Seelannin maorien sekä Tyynen valtameren ja Atlantin saarten kansojen historiaa tutkiessaan nämä poikkeuksellisen terveiksi, uskomattoman sitkeiksi ja hedelmällisiksi. Vaimojen suorittamat synnytykset kävivät tuskattomasti ja nopeasti äitien palatessa töihin viljavainioille jopa tunnin päästä synnytyksestä. Miehet jaksoivat uurastaa väsymättä koko päivän. Hampaiden reikiintymistä ei esiintynyt, eikä kuulon tai näön heikkenemistä. Ihmisten hiukset eivät myöskään harmaantuneet. Tutkija havaitsi myös, että heti kun alkuperäisväestö joutuu tekemisiin ”sivistysruokien” kanssa, alkavat myös monet vaivat vaivata väestöä.

Arnold de Vries julkaisi vuonna 1946 kirjan, Fountain of Youth, jossa hän kannatti hedelmällistä raakaruokavaliota. Myöhemmin hän omaksui eläintuotteitakin sisältävän paleoliittisen ruokavalion teoksessaan, Primitive Man and His Food, vuonna 1952. Arnold de Vries ihaili Tyynenmeren saarten asukkaiden fyysistä kauneutta ja kritisoi länsimaisen kulttuurin laihduttamista ja elämäntapoja. Hän kannatti kirjassaan paastoa, auringonottoa, fritarianistista raakaruokavaliota.