Frans Oskar Merikanto (12. osa)

Frans Oskar Merikannon neljäs musiikkikirje julkaistiin 22.6.1888. Kirjeessään Merikanto kirjoittaa: ”Nyt kun soittokausi on päättynyt, eikä enää olla tekemisissä suurten konserttien kanssa, täytyy tyytyä siihen verrattain vähäiseen musiikkinautintoon, jota kesällä tarjotaan.” Joka lauantai on kuitenkin Leipzigin Nikolain kirkossa tarjolla motetti. Motetti (ital. motetto, pikkuruno) on alunperin ilman säestystä esitettävä latinankielinen kuoroteos, jota käytettiin katolisen kirkon tilaisuuksissa. Oskar Merikanto kertoi musiikkikirjeessään mm. mikä oli motetti ja kuinka Leipzigin Tuomaskoulu Leipzigissä toimi. Poikakuorosta Merikanto paljasti kirjeessään seuraavaa: ”Ihmetellä täytyy sitä tarkkuutta ja puhtautta, jolla tuo kööri tehtäväänsä toimittaa.”

1400 henkeä suojiinsa vetävä Leipzigin Nikolain kirkko on kaupungin keskustan tärkeimpiä kirkkoja Leipzigin Mitte-kaupunginosassa. Romaanisen tyylin kirkon rakentaminen alkoi jo vuonna 1165. 1500-luvulla kirkosta tehtiin goottilainen salikirkko, jonka barokkityylinen torni lisättiin kirkkoon vuonna 1730 ja portaali on vuodelta 1759. Säveltäjämestari Johann Sebastian Bachin useat sävelteokset ovat saaneet ensiesityksensä tässä kirkossa. Johann Sebastian Bach toimi vuosina 1723-1750 sekä Thomas kirkon että Nikolain kirkon musiikillisena johtajana. Nikolain kirkon uusklassinen sisustus on lähtöisin 1700-luvun lopulta. Nikolain kirkko on nimetty matkailijoiden ja kauppiaiden suojelijan varhaiskristillisen kreikkalaisen piispan, Myran Pyhän Nikolaoksen (s. 15.3.270 ja k. 6.12.343) mukaan. Hänet tunnettiin myös nimellä Barin Nikolaos Pataran merenkulkukaupungissa Anatoliassa.

Leipzigin Nikolain kirkon urut rakensi kuuluisa saksalainen urkujenrakentaja Friedrich Ladegast (s. 30.8.1818 ja k. 30.6.1905) vuonna 1862. Hänen rakentamissaan uruissa oli neljä manuaalia ja 83 äänikertaa. Saksalainen romantiikan ajan urkujenrakentaja Wilhelm Carl Friedrich Sauer (s. 23.3.1831 ja k.9.4.1916) restauroi Nikolain kirkon urut 1900-luvun alussa mekaanisista pneumaattisiksi uruiksi. Sauer ja hänen urkuyrityksensä W. Sauer Orgelbau valmistivat yli 1 100 urkua, mukaan lukien Bremenin tuomiokirkon, Leipzigin Tuomaskirkon ja Berliinin tuomiokirkon urut. Jälleen vuonna 2004 Nikolain kirkon urut kunnosti Eule Organbuilding (Bautzen) mekaanisiksi. Samalla urkujen kadonneet äänikerrat kunnostettiin ja urkuihin lisättiin viides manuaali. Nykyisissä Nikolain kirkoin uruissa on 103 äänikertaa – ne sisältävät myös 83 Ladegast-äänikertaa.

Nykyisellä Leipzigin Tuomaskirkon tontilla on kirkko seisonut ainakin 1100-luvulta lähtien. Kirkko sijaitsee kaupungin keskustan länsipuolella. Teologi, munkki ja virsien kirjoittaja Martti Luther (s. 10.11.1483 ja k. 18.2.1546) saarnasi tässä kirkossa helluntaisunnuntaina vuonna 1539. Kirkko yhdistetään vahvasti Johann Sebastian Bachiin, joka työskenteli tämän kirkon kanttorina vuosina 1723-1750 ja opetti kirkon alaisessa Tuomaskoulussa. Vuodesta 1950 lähtien Johann Sebastian Bachin hauta on sijainnut myös tässä kirkossa. Kirkon vieressä sijaitsee leipzigiläisen kuvanveistäjä Carl Seffnerin veistämä Johann Sebastian Bachin patsas, joka vihittiin käyttöön vuonna 1908.

Vuosien 1212 ja 1222 välillä aiemmasta kirkkorakennuksesta tuli uuden augustinolaisten kanoonien Pyhän Tuomaan kollegion kirkko. Tästä kollegiosta tuli sittemmin vuonna 1409 Leipzigin yliopiston ydin. Nykyisen kirkkorakennuksen vihki käyttöön Merseburgin piispa Thilo Trotha 10.4.1496. Uskonpuhdistuksen aikana kirkko muutettiin luterilaiseksi kirkoksi. Nykyinen kirkontorni rakennettiin ensimmäisen kerran vuonna 1537 ja se rakennettiin uudelleen vuonna 1702. Torni on 68 metriä korkea. 1600-luvulla lisätyt kappelit ja pohjoisen laivan etuosassa sijainnut esirakennus kahdella portaikolla purettiin 1800-luvun lopulla. Kirkon pituus on 76 metriä, josta keskilaiva on 50 metriä. Keskilaiva on 25 metriä leveä ja sen seinät ovat enimmillään 18 metriä korkeita. Kirkon katto on epätavallisen jyrkkä; sen kaltevuus on 63 astetta.

Johann Sebastian Bachin kuoleman jälkeen 28.7.1750 hänet haudattiin Leipzigin Johanneskirchen sairaalahautausmaalle. Bachin renessassin aikana 1800-luvulla yleisöä alkoi kiinnostaa Bachin haudan paikka. Vuonna 1894 sveitsiläinen anatomian professori Wilhelm His (s. 9.7.1831 ja k. 1.5.1904) sai tehtäväkseen tunnistaa säveltäjän jäännökset sairaalahautausmaalta kaivettujen luiden joukosta. Hän päätteli, että ”oletus, jonka mukaan Johanneskirchen läheltä tammiarkusta löydetyt iäkkään miehen luut olivat Johann Sebastian Bachin jäännökset”, oli hyvin todennäköinen. Bachin oletetut luut asetettiin 16.7.1900 Johanneskirchen alle kiviseen sarkofagiin. Leipzigin pommitusten aikana 4.12.1943 Johanneskirche paloi maan tasalle toisen maailmansodan aikana. Bachin ja runoilija Christian Fürchtegott Gellertin (s. 4.7.1715 ja k. 13.12.1769) luut löytyivät vahingoittumattomina vuonna 1949 raunioiden kryptasta. Johann Sebastian Bachin luut siirrettiin Thomaskirkkoon. Uusi pronssikannella varustettu hauta vihittiin käyttöön 28.7.1950, kaksisataa vuotta säveltäjän kuoleman jälkeen.

Kirkossa on kahdet urut; vanhemmat urut ovat Wilhelm Sauerin vuosina 1884-1889 rakentamat romanttiset urut, joissa on kolme manuaalia, 63 äänikertaa sekä mekaaninen ja pneumaattinen pysäytysmekanismi. Tuomasurkuri, italialainen säveltäjä ja urkuri Carl Piutti (s. 30.4.1846 Pradielis, Italia ja k. 17.6.1902 Leipzig) tilasi Sauerilta vuonna 1902 kaksi uutta äänikertaa ja suuremman ilmanpaineen urkuihin. Vuoteen 1908 mennessä Sauer rakensi urut uudelleen ja laajensi urkuja kirkkomuusikko, urkuri ja kuoronjohtaja Montgomery Rufus Karl Siegfried Strauben (s. 6.1.1873 ja k. 27.4.1950) ohjeiden mukaisesti. Nyt uruissa on 88 äänikertaa sekä pneumaatttinen pysäytysmekanismi. Günther Raminin työuran aikana vuosina 1934-1940 romanttisista uruista vaihdettiin 16 äänikertaa uusbarokkityylisiin äänikertoihin. Saksalainen urkujenrakentaja Christian Scheffler kunnosti ja korjasi Sauer-urut kahdessa vaiheessa: vuosina 1988-1993 sekä vuonna 2005; hän entisöi urut vuoden 1908 kuntoon.

Sauer-urut katsottiin sopimattomiksi Johann Sebastian Bachin musiikin soittoon, siksi rakennettiin kirkkoon vuosina 1966-1967 toiset urut, joissa oli kolme manuaalia, 47 äänikertaa, uusbarokkityylisiä äänikertoja ja mekaaninen koneisto sekä pysäytinmekanismi. Urut rakensi Alexander Schuke Potsdam Orgelbau -yhtiö. Nämä urut purettiin toukokuussa 1999 ja tilalle rakennettiin Woehl-urut, joissa oli 42 äänikertaa. Vuosina 1999-2000 Gerald Woehlin urkurakentamo rakensi kirkkoon Bach-urut, jotka suunniteltiin näyttämään samanlaisilta kuin Johann Scheibe-urut, joilla Johann Sebastian Bach oli soittanut Paulinekirchessä.

Oskar Merikannon mielenkiinto kohdistui seuraavaksi Leipzigin kirkoista kaupungin puistoissa soitettuun sotilasmusiikkiin. Hänen mielestään ”myöntää täytyy, ettei sotilasmusiki paremmalla kannalla voi olla kuin mitä se täällä on. Näiltä kolmelta sotilassoittokunnalta, jotka täällä ovat, voi kuulla kaikenlaisia vaikeita kappaleita erinomaisen kauniisti esitettävän. Etenkin herättää huomiota pehmeä, vieno ääni torvissa… Soittipa kerran eräs sotilassoittaja Mendelssohnin G-moll-konsertin pianolla orkesterin säestyksellä! Yleisö oli kuin pilvistä pudonnut; suosionosoituksista ei tahtonut tulla loppua.”

Merikannon mukaan aivan kaikki soittokunnat eivät olleet yhtä hyviä: ”Sitten löytyy täällä useita yksityissoittokuntia, kussakin noin 8 á 10 soittajaa. Ne ovat tavallisesti huonommalla kannalla kuin sotilas-soittokunnat. Ne eivät näytä suuria piittaavan, jos joku ääni putkahtaakin väärille poluille, pääasia vaan, että rumpu puolensa pitää.”

Näin Merikanto jatkaa: ”Puhumattakaan ’tingel-tangelista’, jotka ovat mitättömän arvoiset, ja joissa voi usein kuulla rumpu-sooloa pianon säestyksellä (!) tai triangeli-soloa viulun ja käsiharmonikan [haitarin] säestyksellä, ja karusellista, joita viime pääsiäisenä oli 5 kappaletta vierekkäin yhdellä torilla ja joiden ohi kulkiessa sai korviansa pidellä, jos nuo kaikki 5 positiivia yhdessä vinkuivat, löytyy täällä vielä näin kesäaikaan useita paikkoja, joissa musiki ei enää musikilta tunnu. Leipzig on suuri musiki-kaupunki, siihen mahtuu myös paljon huonoa musikia, ja sitä huonoa saa kaikkein enin kuulla kesällä. Ei siis ihme, jos kesän vietto Leipzigissa maistuu puulta. Onneksi kestää työaika Konservatoriossa vielä tämän kuukauden, ja kesälomaa on sitten seuraavat kaksi kuukautta.”

Seuraavassa jatkotarinan osassa kerron kesäretkestä, joka oli hyvin ilmeisesti Frans Oskar Merikannolle hyvin innostava kokemus. Hän kuvasi tätä retkeään myös neljännessä musiikkikirjeessään, jota on jo melko kattavasti tässäkin artikkelissa käsitelty. Leipzigin konservatoriolaisilla oli perinne tehdä tällainen pieni kesäretki, johonkin lähiseudun pikkupaikkakunnalle. Tällä kerralla opiskelijoiden kesäretki suuntautui Golditz -nimiseen historialliseen  pikkukaupunkiin. Seuraa siis jatkossakin Frans Oskar Merikannon jatkotarinaa!