Louis Renner aloitti pianon koneistojen valmistuksen Stuttgartissa lokakuussa 1882. 1800-luvun puolivälissä pianon rakenne oli saanut vakiintuneen muotonsa ja pianot alkoivat mekaniikaltaan olla hyvin toistensa kaltaisia. Mekaniikka on pianon yksi tärkeimmistä ja monimutkaisemmista osioista. Kun haluttiin saada pianojen valmistuksessa kustannussäästöjä ja korkeata laatua, täytyi mekaniikan valmistajien erikoistua omaan alaansa. Näin erikoistumisella säästettiin aikaa ja rahaa, sillä työvoimavaltainen käsityönä tehty pinon mekaniikka ei ollut halpaa eikä edes nopeaa valmistaa piano-forten ajoista lähtien.

Rennerin työ oli hyvin vaatimattomissa oloissa täysin käsityötä, mutta ajan myötä koneistotuotanto uudistui ja sai yhä enemmän huomiota ja laatuun alettiin kiinnittää yhä enemmän huomiota. Kaksikymmentä vuotta toimittuaan alkoi tehtaan toiminta vuonna 1902 täysin uusissa tiloissa ja tuolloin tehdas työllisti jo 35 työntekijää. Vuoteen 1911 mennessä tehtaalla työskenteli jo 100 työntekijää ja tehdasrakennukseen rakennettiin uusi lisäsiipi. Rennerin tehtaalla aloitettiin pianovasaroiden valmistus vuonna 1906. Tuotantoprosessi siirtyi hiljakseen yhä enemmän konekäyttöiseksi, käsityön keskittyessä selvästi rajoittumaan tärkeisiin tuotantovaiheisiin, etenkin laadunvalvontaan.

Rennerin tehdas tuhoutui pommituksissa vuonna 1944.

Rennerin tehtaan uusi pääkonttori Saksassa.

Ensimmäisen maailmansodan alkaessa Rennerin tehtaalla työskenteli 175 työntekijää. Tehtaalla kehitettiin edelleen työ- ja tuotantomenetelmiä ja sähköä hyödynnettiin jo keskeisesti kaikissa eri työvaiheissa. Pianokoneistojen valmistus oli keskitetty saman katon alle- 1930-luvulla tehtaan työntekijöiden määrä kasvoi jo 400 henkeen. Tehtaan pinta-ala oli kasvanut 5 000 neliömetriin. Tehtaalla oli oma voimalaitos, jossa oli höyryturbiineja ja generaattoreita. Näiden teho oli 410 hevosvoimaa; näin saatiin tehdas valaistua ja 300 sähkömoottoria työsti erilaisia koneita. Rennerin tehdas tuhoutui Saksan pommituksissa vuonna 1944 lähes täysin muutamaksi vuodeksi, mutta vuonna 1948 oli tehtaan tuotanto taas toiminnassa, aluksi tosin vain saksankieliselle alueelle ja vasta myöhemmin tuotannon taas kasvaessa laajemmalle alueelle. Vuonna 1952 Rennerin tehtaan tuotanto laajeni palvelemaan asiakkaita myös pianokoneistojen korjaamisessa ja varaosien toimittamisessa. Silloin varastoa vaalennettiin, sillä varaosien valmistui alkoi myös tuolloin.

Rennerin uusi tehdas avattiin Odenheimiin, Katzbachin laaksoon, ja tuotantoa laajennettiin suuresti vuosina 1960 ja 1974. Tehtaan tarvitsema raakapuu käsiteltiin itse, vasaroiden liimaus ja suurempien osien esikokoonpano tehtiin Odenheimissa. Odenheim mainitaan ensimmäisen kerran historiassa nimellä Otemheim vuoden 769 Lorsch-säännöstössä ja kaupunki sijaitsee vanhan Rooman tien varrella. Tehtaan suuressa puuvarstossa on varastoituna 2 000 kuutiometriä puuta. Vuonna 1991 Leipzigin Zeitzissä – noin 30 000 asukkaan pikkukaupungissa - avattiin Rennerin kolmas tehdas. Nykyään Rennerin tehtailla työskentelee noin 300 työntekijää ja ihmistyövoiman apuna ovat nykyaikaiset tietokoneet koneistojen valmistuksissa. Tuotanto kattaa noi 90 erilaista koneistoa pystypianoihin, 25 koneistoa konserttiflyygeleihin ja 150 vasarasarjaa. Mekaniikan tehtaan tuotteisiin suunnittelee tehtaan oma tutkimusosasto, ja myös asiakkaiden toiveita voidaan ottaa huomioon tilauksissa. Rennerin koneistoja on koko sen historian aikana ennätetty tuottaa kolmatta miljoonaa kappaletta.

Kielten sammuttajat.

Pianojen huoltoon ja korjaukseen saa monenlaisia osia myös Rennerin valmistamana.

Pianotehtailija Wilhelm Schimmel.

Rennerin suurin yksittäinen asiakas on Wilhelm Schimmelin 2.5.1885 Leipzigin esikaupungissa aloittanut Schimmel-pianojen perheyritys. Muita tunnettuja Rennerin pianokoneistojen käyttäjiä ovat mm. Steinway & Sons, Fazioli, Bösendorfer, Grotrian, Bechstein, Ibach, Feurich, Seiler, Sauter, Steingräber & Söhne, Pfeiffer, Leipziger Pianoforte Fabrik, Zimmermann, Steinberg, Blüthner, August Förster, Estonia ja Hellas. Rennerin valmistamia pianon osia ja -tarvikkeita käyttävät mm. Rameau, Pleyel, Petrof, ERA Seidl, Calisia, Legnica ja Aasiassa Daewoo, Samick, Young Chang sekä Kawai. Yhdysvalloissa Renner toimittaa osia myös Baldwin Charles Walterille ja Mason & Hamlinille.

Vähähiilihydraattinen ruokavalio ja ketogeeninen ruokavalio eivät itseasiassa ole mikään kovin tuore keksintö, sillä kyseessä on aivan ihmiskunnan historian alkuperään asti menevä ruokailutottumus; alkujaan – ennen kuin maata osattiin edes viljellä – ihmiskeho oli sopeutunut kehittämään glukoosia ja ketoaineita energiaksi sen mukaa, kuinka ravintoa oli kulloinkin saatavilla. Lääkäri David Wilson katsoo, että esi-isämme ovat eläneet suurimman osan ajastaan ketoosissa ja ketoosin avulla olemme aina selviytyneet vaikeiden aikojen yli. Ilman ketoosia ihmiskunta olisi jo aikoja sitten kuollut sukupuuttoon.

Nykyään kärsimme paljon täysin ilman tieteellistä pohjaa annetuista ravitsemussuosituksista, jotka saavat meidät voimaan pahoin ja sairastuttavat meidän vakaviin kroonisiin sairauksiin. Nämä nykyiset ravitsemussuositukset ovat olleet voimassa vasta joitakin vuosikymmeniä. Näitä suosituksia laadittaessa elintarviketeollisuudella on vahva edustus suosituksia laativassa ravitsemusneuvottelukunnassa. Silti näistä ”hyvistä” ravintosuosituksista huolimatta varsin monet elintasosairaudet, kuten diabetes, sydän- ja verisuonitaudit, autoimmuunisairaudet ja Alzheimerin tauti ovat saaneet kuristusotteen meistä ja vain lisääntyvät rajähdysmäisesti koko maailmassa.

Lääkäri Rollin Turner Woodyatt (s. 3.6.1878 Chicago ja k. 17.12.1953 Chicago) tutki jo 1920-luvulla diabetespotilaiden nälkiintymistä ja hiilihydraattien rajoitusta – insuliini keksittiin Torontossa vuonna 1922 – ja näiden yhteyttä potilaiden aineenvaihduntaan. Näiden tutkimusten tuloksena Woodyatt löysi kolme molekyyliä; betahydroksibutyraatin, asetoasetaatin ja asetonin. Näitä molekyylejä löytyi kaikilta niiltä potilailta, jotka noudattivat rasvaista ja vähähiilihydraatista ruokavaliota. Tohtorimme nimesi nämä löytämänsä aineet ketoaineiksi, sillä niitä löytyi aina kun hiilihydraattien ja proteiinien määrää rajoitettiin ravinnossa. Elimistö ryhtyi silloin nerokkaasti tekemään energiaan ketoaineista. Aina kun rasvaa poltetaan, syntyy ketoaineita.

Russel Wilder

Seuraava henkilö - joka jatkoi tutkimuksia ketoosista tarkoituksenaan löytää helpotusta epileptikoiden hoidon suhteen – Rollin Turner Woodyattin tutkimustyön jatkajana oli lääkäri Russel Wilder (1885-1959). Hän tutki edelleen ketoaineiden vaikutusta aineenvaihduntaan ja tuli ensinnä käyttäneeksi termiä ketogeeninen ruokavalio kuvaamaan diettiä, jossa rasvan määrää ravinnossa lisätään samalla kun hiilihydraattien määrää rajoitetaan. Päämääränä oli saada vereen muodostumaan ketoaineita vaivuttamalla keho ketoosiin, jossa elimistö käyttää energianaan juuri ketoaineita olematta riippuvainen glukoosista.

William Banting

Vähähiilihydraattisella ruokavaliolla hoidettiin lihavia ja diabeetikkoja jo 1700-luvun lopulta lähtien ja hoitotulokset olivat hyviä. Esimerkiksi lääkäri John Rollo hoiti diabetesta sairastavia hyvin lihapitoisella ruokavaliolla. Monet vannovat englantilaisen puusepän ja hautausurakoitsija William Bantingin (1796-1878) nimeen, kun etsitään vähähiilihydraattisen ruokavalion keksijää. Hän julkaisi vuonna 1863 vähähiilihydraattisesta ruokavaliosta kirjan Letter on Corpulence, Addressed to the Public laihduttuaan suuresti lääkärinsä William Harveyn neuvoilla. Kirjan sisältämät ajatukset tyrmättiin yleisesti lääketieteen edustajien parissa, mutta suuri yleisö otti ohjeet innolla vastaan havaittuaan ruokavalion toimivaksi. Ruokavalio pohjautui ranskalaisen fysiologi Claude Bernardin ajatuksiin maksan, sokerin ja tärkkelyksen roolista aineenvaihdunnassa.

Robert Coleman Atkins (s. 17.10.1930 Columbus, Ohio ja k. 17.4.2003 New York) oli yhdysvaltalainen sydänlääkäri ja lääketieteen tohtori sekä fysiologi, joka teki omalla diettiohjeellaan ketogeenista ruokavaliota tutuksia suurelle yleisölle. Atkinsin isä oli ravintoloitsija. Robert Atkins opiskeli lääketieteen kandidaatiksi Michiganin yliopistossa vuonna 1951 ja erikoistui sydäntauteihin Cornell Univercity Medical Schoolissa valmistuen vuonna 1955. Robert Atkins avasi oman vastaanoton Manhattanille New Yorkiin vuonna 1959, missä hän myös asui elämänsä loppuun asti. 33-vuotias Atkins kärsi ylipainosta ja masennuksesta vuonna 1963 ja hän ryhtyi noudattamaan Journal of the American Medical Association-lehdessä julkaistua lääkäri Afred W. Penningtonin kehittämää ruokavaliota, jossa rajoitettiin sokerin ja tärkkelyksen käyttöä. Hän pudotti kuudessa viikossa omaa painoaan 12 kg ja ryhtyi hoitamaan vastaanotollaan potilaittensa ylipainoa samalla menetelmällä.

Robert Coleman Atkins

Suuren yleisön tietoisuuteen hän tuli näyttävästi vuonna 1972 julkaisemalla ensimmäisen kirjansa Dr. Atkin’s Diet Revolution: The High Calorie Way to Stay Thin Forever. Kirjan myötä hän esiintyi paljon television keskusteluohjelmissa ja lehdissä. Hänestä tuli hyvin tunnettu ja suosittu persoona, vaikka terveysviranomaiset ja terveysjärjestöt suhtautuivat hänen oppeihinsa varauksin. 1970-luvun lopulta lähtien tohtori Atkins vähensi julkisia esiintymisiään keskittyen lääkärinvastaanottoonsa ja kirjoittamiseen. 1990-luvulla Atkinsin ruokavalio lähti jälleen nousukiitoon hänen uuden kirjansa Dr Atkin’s New Diet Revolution vuoksi. Tohtori Atkinsin mukaan kalorien rajoittaminen ei toimi laihdutuksessa, koska ihminen ei voi viettää koko elämäänsä nälässä. Hiilihydraattien rajoittaminen sen sijaan laihduttaa itsestään. Atkins perusti Manhattanille Atkins Center for Complementary Medicine-keskuksen, joka hoiti yhteensä 50 000 potilasta ja vuonna 1998 ravitsemus- ja lisäravinneyrityksen Atkins Nutritionals, joka tuotti yli 100 miljoonaa dollaria.

Frederick Gustavus Schwatka (s. 29.9.1849 ja k. 2.11.1892) oli Yhdysvaltojen armeijan luutnantti, jolla oli tutkinnot sekä lääketieteestä että lakitieteestä. Hänet tunnetaan merkittävänä Pohjois-Kanadan ja Alaskan tutkijana. Schwatka syntyi Gelenassa, Illinoisissa Frederick Gustavus Sr:n ja Amelia (Hukill) Schwatkan poikana. Hänen isänsä Frederick G. Sr. (1810-1888) syntyi Baltimoressa, Marylandissa Augustin ja Catherine (Geissendorfer) Schwatken, saksankielisten luterilaisten maahanmuuttajien Itä-Preussista (nyk, Itä-Puola) poikana. Äiti-Amelia Hukill (1812-1885) syntyi Bethanyn lähellä, Brooke Countyssa, tämän päivän Länsi-Virginiassa ja äidin suku oli kotoisin Englannista ja Scotlannista.

10-vuotiaana Fredrick Schwatka muutti perheineen Salemiin, Oregoniin. Myöhemmin Swatka työskenteli oppisopimuksella painotalossa Oregonissa ja kävi Willametten yliopistoa. Hän pääsi Yhdysvaltojen sotilasakatemiaan West Pointissa vuonna 1867 ja valmistui sieltä vuonna 1871. Ensin hän toimi toisena luutnanttina Dakotan alueen kolmannessa ratsuväessä. Samalla hän opiskeli laki ja lääketiedettä; tutkinnon lääketieteestä hän suoritti Bellevue Medical Collegessa New Yorkissa vuonna 1875.

Schwatka johti vuosina 1878-1880 amerikkalaisen maantieteellisen seuran pyynnöstä tutkimusretkeä Kanadan arktisille alueille; retkikunta etsi asiakirjoja, jotka olivat hukkuneet Franklinin kadonneen retkikunnan jäseniltä kuningas Williamin saarelle tai sen ympäristöön. Matkaa tehtiin kuunari Eothenilla Hudson Bayn yli ja Schwatkan seurueessa olivat mukana mm. toinen komentaja William Henry Gilder, luonnontieteilijä Heinrich Klutschak, Frank Melms ja Joe Ebierbing, inuiittitulkki ja -opas. Inuiittien avustuksella tutkimusryhmä vaelsi Hudson Bayn yli 40 koiran vetämillä kolmella kelkalla, mukanaan vain niukasti varusteita, jonkin verran kylläkin aseita ja ammuksia. Matkan varsinainen tarkoitus – papereiden löytäminen – jäi ryhmältä kuitenkin saavuttamatta. Retki kesti kuitenkin yksitoista kuukautta ja neljä päivää ja kilometrejä retkellä kuljettiin 4360 km. Tämä retki oli ensimmäinen laatuaan, jolla valkoiset tutkimusmatkailijat söivät täysin samaa ravintoa kuin inuiitit.

Schwatka kuoli Portlandissa, Oregonissa 43-vuotiaana vuonna 1892. New York Times kirjoitti hänen kuolleensa vahingossa morfiinin yliannostukseen, mutta Arizonassa Coconino Sun tiesi hänen tehneet itsemurhan laudanumilla (oopium).

Frederick Schwatka

Frederick Schwatka oli tiettävästi ensimmäisiä ihmisiä, jotka joutuivat Kanadan arktisilla alueilla tekemisiin ketoadaptaation kanssa. Päiväkirjoissaan hän kuvaa kuinka pelkän poronlihan syöminen johti aluksi energianpuutteeseen ja voimattomuuteen sekä teki vaeltamisen vaikeammaksi. Kun henkilö jättää pois hiilihydraatit ja alkaa käyttää runsaasti rasvaa sen tilalla, keholla menee aikaa ennen kuin se saa vaihdettua aineenvaihdunnan hiilihydraattipolttoisesta rasvapolttoiseksi. Tätä siirtymäaikaa kestää yleensä parista viikosta pariin kuukauteen yksilöstä riippuen ja tätä vaihetta kutsutaan ketoadaptaatioksi. Ketoadaptaation aikana ihmisen olo ei ole paras mahdollinen; voi väsyttää, olla jopa huonoa oloa, eikä energia oikein tahdo riittää mihinkään. Oloa voi parantaa runsaalla vedenjuonnilla sekä suolan lisäämisellä ruokavalioon. Tällöin kuitenkin on tärkeää, että suola on puhdistamatonta merisuolaa tai Himalajan suolaa, joka sisältää paljon mineraaleja. Jotkut suosittelevat myös käytettävän kalium- ja magnesiumlisää.

Kehon lihaksiin glykogeeneiksi varastoituneet hiilihydraatit sitovat joka grammaa kohden pari grammaa vettä. Kun keho alkaa siirtyä hiilihydraattipolttoisesta tilasta rasvapolttoiseen tilaan, glykeenivarastot tyhjentyvät ja vesi poistuu samalla mukana. Vesi vie mukanaan myös mineraaleja. Mineraalien puutos on syy huonoon vointiin. Lääkärit Stephen Phinney ja Jeff Volek suosittelevat potilailleen päivittäin 5-7 g suolaa ketogeenista ruokavaliota noudatettaessa. Hiilihydraattipolttoisella ihmisellä munuaiset estävät suolan poistumista kehosta ja siksi suolaa voi syödä liikaa, kun taas ketogeenista ruokavaliota noudattavalla rasvapolttoisella ihmisellä munuaiset poistavat suolaa ja hänellä suolan tarve on näin suurempi. Sen vuoksi saattaa olla perusteltua, että suolasuosituksia säädettäisiin tämän asian suhteen. Kaliumlisän kanssa kannattaa olla varovainen; sydän-, munuais- ja verenpainepotilaat kärsivät liiasta kaliumista ja saattavat saada sitä näin liikaa.

Jos olet taistellut liikakiloja vastaan ja taistelukentällä joutunut korkeiden insuliiniarvojen aiheuttamaan aineenvaihdunnalliseen ansaan, olet varmasti kokenut olevasi korkeiden muurien saartamana; tästä tilasta on epätoivoiselta tuntuva mahdollisuus päästä ulos?! Dietti toisensa jälkeen tuntuu vain johtavan epäonnistumiseen ja sitä kautta vähitellen masennukseen. Onneksi apua kuitenkin löytyy hyvin luontaisella tavalla – hyvälaatuisen ruokavalion tarjoamalla ketoosilla/lipolyysillä. Ketoosilla tarkoitan ketogeenista ruokavaliota, jota tässä tuonnempana avaan vielä enemmän. Lipolyysi taas viittaa rasvan liukenemiseen.

Tässä prosessissa rasvaa käytetään kehossamme aineenvaihdunnallisesti siten, että rasva hajoaa glyseroliksi ja vapaiksi rasvahapoiksi. Nämä rasvahapot taas hajoavat yhdisteiksi, joita kutsutaan ketoaineiksi. Tähdennän jo nyt, että ketoosi on luontainen kehon keino selviytyä tilapäisestä ravinnon puutteesta, eikä sitä missään tapauksessa tule sotkea diabeetikolle täysin mahdolliseen, jopa vaaralliseen ketoasidoosiin. Se on mahdollista hoitamattoman diabeteksen yhteydessä tai jos henkilön yletön alkoholin käyttö yhdistyy pitkään syömättömyyteen. Kun veren insuliinipitoisuus laskee ja glukagonipitoisuus nousee, elimistö alkaa purkaa ravintoaineita omista varastoista. Alkaa glukoneogeneesi, jossa keho alkaa muodostaa glukoosia vapaista aminohapoista sekä rasvojen glyserolista ja maitohapoista. Tämän prosessin rinnalla käynnistyy myös ketogeneesi, joka pienentää glukoosin valmistustarvetta ja säästää näin aminohappoja.

Veren insuliinipitoisuuden laskiessa ja glukagonipitoisuuden kasvaessa keho alkaa ravintoaineiden varastoinnista siirtyä niiden purkuun. Pääosin maksassa – mutta myös vähäisessä määrin mm. munuaisen kuorikerroksen mitokondrioissa – alkaa muodostua vapaista rasvahapoista ketoaineita, joita ovat asetoasetaatti, beeta-hydroksibutyraatti ja asetoni. Näin tapahtuessa jäljelle jää uusi rasvahappo, joka on alkuperäistä rasvahappoa lyhyempi niiden kahden hiilen verran, jotka poistuivat aineenvaihduntaan polttoaineena käytettäviksi. Ketoaineet kulkeutuvat verenkierron kanssa maksasta ja munuaisista muualle kehoon, jossa asetoasetaatti ja beta-hydroksibutyraatti käytetään hyväksi; aivojen gliasolut – hermotukikudoksen muodostamia hermotukisoluja, joiden tehtävä on pitää hermokudos koossa – käyttävät niitä lipidien rakentamiseen. Niitä hyödynnetään myös energiantuotannossa ja varsinkin sydän, lihakset ja aivot käyttävät ketoaineita energialähteenään palauttaen ketoaineet asetyylikoentsyymi-A:ksi, joka on suoraan käytettävissä oksidatiiviseen energiatuotantoon Krebsin syklin kautta mitokondrioissa. Asetoonia muodostuu spontaanisti ja sitä esiintyy paljon vähemmän kuin kahta muuta ketoainetta; elimistö käyttää asetonia glukoosin, triglyseridien ja aminohappojen synteesissä. Osa asetonista poistuu kehosta virtsan ja ulostuksen kanssa. Tämän vuoksi ketoosissa olevan henkilön hengityksen ”makean” tuoksun voi havaita. Tästä samasta syystä ketoosin voimakkuutta voidaan mitata virtsasta.

Ketoaineiden tuotto ei vielä paaston alkupäivinä ole kovin voimakasta, mutta paaston jatkuessa – yleensä 5.-6. paastopäivästä alkaen ketoosin tila on voimakkaimmillaan. Ketoainetuotannossa syntyy siis vähäisiä määriä asetonia, mutta vesiliukoisena se poistuu mm. ihon ja munuaisten sekä haihtumalla keuhkojen kautta. Koska aivojen koko glukoosintarvetta ei voi korvata ketoaineilla, maksa joutuu tuottamaan ravinnon ja omien rasvavaratojensa glyserolista sekä ravinnon aminohapoista glukoosia glukoneogeneesillä. Maksamme glukoneogeneesin tuotantokyky riittää kaikkiin elämälle välttämättömiin ja pakollisiin glukoosin tarpeisiin. Punasolut mm. tarvitsevat aina yksinomaan glukoosia energiatarpeisiinsa, sillä punasoluissa ei ole mitokondrioita. Lipolyysiä ei näin ollen tapahdu ilman ketoosia eikä ketoosia tapahdu ilman lipolyysiä. Nämä kaksi käsitettä ovat täysin biologisesti sidoksissa toisiinsa ja tämän vuoksi on perusteltua liittää nämä termit toisiinsa myös puhekielessä.

Ketogeenisessä ruokavaliossa pyritään hormonitasoja stimuloimalla – vältetään hiilihydraatteja, jotka stimuloivat insuliinin eritystä ja nautitaan proteiineja, jotka stimuloivat glukagonin eritystä ja insuliinin eritystä – pääsemään ketoosiin. Yksinkertaistaen ketoosi tarkoittaa sitä, että elimistö polttaa omia rasvavarastojaan käyttäen niitä polttoaineena juuri niin kuin niitä oli aivan alun perin tarkoituskin käyttää. Elimistö vapauttaa ketoosissa ketoneja hengitysilmaan ja virtsaan ja tämä juuri kemiallisesti todistaa siitä, että elimistä tosiaan polttaa omia rasvavarastojaan omaksi hyväkseen. Hyvälaatuisten ruoka-aineiden tuottama ketoosi on fysiologinen laihdutustapa, ja se on lihomisen täydellinen vastakohta. Usein se myös pelastaa pahasti ylipainoisia ihmisiä monilta heidän terveyttään vaanivilta sairauksilta, kuten diabetekseltä, sydäntaudeilta ja aivohalvauksilta.

Yksi maailman kaikkein arvostetuimmista aineenvaihdunnan tutkijoista ja asiantuntijoista, amerikkalainen tohtori George F. Cahill Jr. (s. 7.7.1927 New York ja k. 30.7.2012 Peterborough, New Hampshire) opiskeli aluksi Yalen yliopistossa, valmistuen vuonna 1949. Lääketieteen tohtorin tutkinnon hän sai valmiiksi vuonna 1953 Columbian yliopistosta. Hän työskenteli alkuun Bringhamin sairaalassa Bostonissa ja Albert Baird Hastings-laboratoriossa (1955-1957), ennen kuin siirtyi Joslinin diabeteskeskukseen vuonna 1958, jossa toimi lopulta tutkimusjohtajana vuoteen 1978 asti. Vuonna 1962 hän aloitti aktiivisen tutkimuksen Howard Hughes Medical Institutessa (HHMI). Vuodesta 1970 lähtien hän toimi professorina Harvardin lääketieteellisessä koulussa ja vuodesta 1990 lähtien hän oli emeritus professori. Cahillin ensisijainen tutkimusaihe oli aineenvaihduntatutkimus; erityisesti ihmisen sokeriaineenvaihdunta diabeteksessa ja normaaleissa olosuhteissa. Häntä kiinnosti paljon nälän ja paaston vaikutus aineenvaihduntaan ja ketoosiprosessiin. Hän kirjoitti noin 200 artikkelia tutkimuksistaan tieteellisiin lehtiin ja kirjoihin. Hänen mukaansa ketonit ovat aivojen kannalta ensisijainen ravintoaine.

Ketoonien muodostuminen elimistön vaihtoehtoisena polttoainejärjestelmänä on tieteellisesti ja kiistattomasti todistettu hyvin ja huolella tutkittu aihe, ettei sitä tohdita kiistää tiedepiireissä enää lainkaan. Silti vielä tänä päivänä törmätään jatkuvasti ”asiantuntijoihin” ja jopa lääkäreihin, joiden kotiläksyt on huonosti tai kokonaan tekemättä. Osa asiantuntijoistakin saattaa sekaantua, kun puhutaan ketoasidoosista. Ketoasidoosi syntyy, kun insuliinihoidoista riippuvaisen diabeetikon verensokeri käyttäytyy holtittomasti. Nämä kaksi hieman toisiaan muistutavaa sanaa ovat kuitenkin ilmiöinä lähestulkoon peilikuvia toisilleen, ja ne on aina helppo erottaa toisistaan sillä, että diabeetikko on tällaisessa tapauksessa nauttinut sokeria ja hänen verensokerinsa on koholla, kun taas ketoosissa henkilön tilanne on juuri päinvastoin. Miksi ketoosi sitten toimii?

Ketoosissa valtavana riesanamme oleva lihominen selätetään biologisesti ja suunta vaihdetaan päinvastaiseksi. Insuliini muuttaa kehossamme ylimääräisen hiilihydraatit rasvaksi ja lihomisen saa taas haiman tuottamaan lisää insuliinia, jotta tämä prosessi saisi edelleen jatkua ilman keskeytystä. Useimmat lihavat ihmiset ja varsinkin heidän kehonsa on saatu sopeutumaan tehokkaiksi insuliinin erittäjiksi ja heidän verenkiertonsa ei lepää insuliinista juuri koskaan. Yölevon pitäisi olla aikaa, jolloin painon pitäisi pudota varsin luonnollisella tavalla, mutta lihavilla ihmisillä voi olla rasvavarastojen kanssa ongelmia silloinkin; rasvavarastoja ei kuluteta edes yöaikaan. Terve elimistö vapauttaa rasvavarastoista yön aikana rasvahappoja ja ketoneja nukkuvan ihmisen energiantarpeeseen. Vähähiilihydraattinen ruokavalio saa elimistön liian korkeat insuliiniarvot palautumaan normaaleiksi, ehkäpä jopa ensimmäisen kerran tai ainakin pitkästä aikaan.

Ketoosin aikana elimistö polttaa insuliinin lihomisen aikana varastoimat rasvat ja prosessi käyttää näin syntyneet energiat aivojen ja muiden tärkeiden elinten toimintaan. Kun hiilihydraattien määrä laskee ketogeenisille arvoille, insuliiniarvot eivät ole enää ollenkaan epänormaaleilla tasoilla. Tämä tosiasia on ympäri maailmaa todistettu jo monien vuosikymmenten aikana yhä uudestaan ja uudestaan tuhansissa tutkimuksissa; ketogeeninen ruokavalio laskee insuliinin eritystä. Hyvälaatuisen ruokavalion tuottama ketoosi/lipolyysi tuottaa elimistössä erityisiä aineita juuri edellä selostettuun prosessiin, sen ylläpitämiseen ja avustamiseen. Jo vuonna 1960 englantilaiset tutkijatohtorit T. M. Chalmers, Alan Kekwick ja G. L. S. Pawan onnistuivat eristämään näistä aineista tärkeimmät; näitä aineita kutsutaan nimellä Fat Mobilizing Substance (FMS). Aineet eristettiin sellaisten ihmisten ja eläinten virtsasta, jotka söivät ainoastaan täysin hiilihydraatitonta ketogeenista ruokaa. Mielenkiintoiseksi tilanne muuttui, kun näin eritettyjä aineita annettiin pistoksina normaalia ruokavaliota noudattaville ihmisille ja eläimille; näiden paino laski ilman mitään erityisiä muutoksia ruokavalion suhteen. Myöhemmät tutkijat ovat edelleen löytäneet aineita, joita nykyään kutsutaan yhteisnimellä ”lipid mobilizer” eli rasvanvapauttajat.

Kun hiilihydraatteja ei enää tule kehoon ulkoapäin, lähtee tästä heti signaali eteenpäin ja keho vapauttaa suuren komppanian näitä rasvanvapauttaja-aineita. Varastorasvan kuluttaminen hiilihydraattien jäädessä pois on tyystin luonnollinen tapa elimistössä; näinhän toimivat myös talviunia nukkuvien eläimienkin elimistöt. Keholla on aivan omat varsin luonnolliset viestiväylänsä varmistamaan, että koko ketoosiin pohjautuvat rasvavarat liikellepaneva prosessi suoriutuu mahdollisimman sujuvasti ja omaehtoisesti toimesta. Laihduttajalle tämä tieto on varmasti huojentavaa. Keho voi näin saavuttaa tilan, jossa rasvan vapautuminen tapahtuu verenkierrossa olevien vastinaineiden tuella. Elimistö suoriutuu laihtumisesta nyt yhä kivuttomammin ja nälänhätä ei enää kiusaa läheskään samalla tavalla, kun lihomisen aikoihin.

Kun haluaa laihduttaessaan olla myös tilassa, jossa nälkä ei vaivaa, on vähähiilihydraattinen ruokavalio tässäkin suhteessa avuksi. Ketoosi tarjoaa tämän lisäksi myös tiettyjä aineenvaihdunnallisia etuja täydelliseen paastoon verrattuna. Noin 48 ensimmäisen ketoositunnin jälkeen näläntunne kaikkoaa ja ruokahalumme pienenee luonnollisesti. Toinen etu etenkin paastoon verrattuna ketoosissa on, että pitkittyessään paasto voi muuttua vaaralliseksi, koska elimistö polttaa paastossa rasvojen lisäksi myös proteiineja eli lihaskudosta; tämä ei tietysti ole toivottavaa. Tutkimusten mukaan runsasproteiininen, ketogeeninen ruokavalio ei koskaan polta lihaskudoksia vaan ainoastaan rasvaa. Tämän vuoksi ihmiskeho kestää hyvin täysin luonnonmukaisen ketogeenisen ruokavalion ja tätä ruokavaliota voi noudattaa pitkäaikaisestikin ilman mitään terveysongelmia.

Hyvälaatuisen ruokavalion tuottama ketoosi/lipolyysin erinomainen puoli löytyy käytännössä siitä, että ketoosissa välttää vähäkalorisen laihduttamisen kärsimykset. Vähäkalorinen laihduttaminen ei hyödynnä rasvanvapauttaja-aineita. Nämä laihduttajat vain kiusaavat itseään, usein vielä kokeilemalla monenlaisia diettejä ilman laihtumisen tuloksia. Ihmisiltä on saatettu laskea päivittäiset kalorimäärät jopa alle puoleen keskivertoihmisen päivittäisestä määrästä ja silti heidän painonsa ei putoa. Kun nämä samat ihmiset laitettiin ketogeeniselle ruokavaliolle paino putosi, vaikka kalorimäärää lisättiin tuntuvasti.

J. Paul Getty.

Jean Paul Getty (s. 15.12.1892 ja k. 6.6.1976) oli amerikkalainen teollisuus- ja öljymies, joka syntyi skotlantilais-amerikkalaiseen perheeseen Minneapolisissa, Minnesotassa. J. Paul Getty tuli tunnetuksi tiukkana liikemiehenä ja kovana hintojen tinkaajana; hänet muistetaan myös äärimmäisen nuukana ihmisenä. Hänen vanhempansa olivat vakuutusalalla toiminut lakimies George Franklin Getty ja Sarah Catherine McPherson-Risher (s. 29.1.1853 Ohio, Yhdysvallat ja k. 26.12.1941 Los Angeles, Yhdysvallat). Perheen isä oli kristillisen uskonnollinen tutkija ja sekä äiti että isä olivat absolutisteja (teetotalers), jotka kasvattivat perheensä metodisteiksi. Perheen ensimmäinen tytär, Gertrude Lois Getty, kuoli vuonna 1890 kaupunkiin iskeneen lavantautiepidemian aikana.

George Franklin Getty syntyi 17.10.1855 Allegany Countyssa, Marylandissa, John Gettylle (1835-1861) ja Martha Annille (Wily). Muutamia sukupolvia aiemmin tämä Gettyjen talonpoikaissuku oli muuttanut uudelle mantereelle Amerikkaan Skotlannista. Hyvin pian Georgen syntymän jälkeen Gettyn perhe muutti paikkakunnalta Ohion osavaltioon, jossa perheen isä, John, kuoli vuonna 1861. George Getty joutui jo varhain tekemään töitä, mutta sai lopulta sedältään Joseph Gettyltä varat opiskeluun Ohion Northern Universityssä. Georg suoritti kandidaatin tutkinnon vuonna 1879 Ohiossa. George Getty avioitui ja jatkoi Michiganin yliopistossa lakiopintoja. Vuonna 1884 George Getty muutti perheineen Minneapolisiin, Minnesotaan, jossa hän sai elantonsa vakuutuksista ja yrityslakimiehenä.

Juristi, vakuutus-, öljy- ja liikemies Georg Getty.

George Getty siirtyi perheineen vielä vuonna 1903 Minnesotan Oklahomaan, Barlesvillen kaupunkiin, jossa George aloitti öljymiehen uran. George osti 1100 hehtaariin maa-alueisiin mineraalioikeudet. Muutamassa vuodessa George Getty rakennutti mailleen kaivoja, joista saatiin tuotettua 100 000 tynnyriä raakaöljyä kuukaudessa. Kahdessa vuodessa George Getty hankki melkoisen varallisuuden öljy-yhtiössä ja nyt oli vuorossa perheen muutto Kaliforniaan, Los Angelesiin. J. Paul Getty kävi teininä vuoden verran Harvardin sotilaskoulua ja suoritti lukion John H. Francisin ammattikorkeakoulussa Sun Valleyn alueella Los Angelesissa. J. Paul Getty oli niin kiinnostunut lukemisesta ja kirjallisuudesta, että häntä alettiin kouluaikana kutsua lempinimellä ”Dictionary Getty”. Hän tuli hyvin toimeen ranskan-, saksan- ja italiankielillä ja vielä myöhemminkin hän opiskeli espanjan, kreikan, arabian ja venäjänkielet. Koska J. Paul Getty rakasti klassikoita, hän hankki myös lukutaidon antiikin kreikaan ja latinaan.

Vuonna 1913 George Getty lainasi 21-vuotiaalle pojalleen, J. Paulille, 10 000 dollaria, jotta tämä voisi investoida öljylähteisiin rahat. J. Paul Getty ansaitsi sijoituksillaan jo vuoteen 1915 mennessä ensimmäisen miljoonansa ja vuonna 1916 George ja J. Paul Getty perustivat yhdessä Getty Oil Companyn, josta myöhemmin tuli Getty Oil. J. Paul Getty palasi vuonna 1919 jälleen Oklahomaan, jossa hän sijoitti miljoonia jo tuolloin huomattavan kiinteistöomaisuutensa laajentamiseen.

Saudi-Arabian kuningas, Ibn Saud, jolla oli 45 poikaa.

Vuonna 1930 kuollut George Getty ei koskaan hyväksynyt poikansa, J. Paul Gettyn, elämäntapaa. Tämän vuoksi hän jätti kuollessaan miljoonaomaisuutensa vaimonsa, Saaran, hallintaan, mutta J. Paulista tuli öljy-yhtiön toimitusjohtaja. J. Paul Getty peri isältään vain 500 000 dollaria huolettoman elämäntyylinsä vuoksi; George Getty Inc:n osakekannasta J. Paul sai kolmasosan ja Sarah-äiti sai määräysvallan kahdella kolmasosalla.

Sarah Getty.

Sarah Getty sai poikansa J. Paul Gettyn vuonna 1936 osallistumaan 3,3 miljoonan dollarin sijoitusrahastoon, jonka nimeksi tuli Sarah C. Getty Trust. Tästä lähtien J. Paul Gettyn varallisuus karttui erilaisten säätiöiden kautta, jolloin varallisuus oli verotukselta turvassa. Määrätietoisesti J. Paul Getty kasvatti omaisuuttaan 1930-luvun lamasta lähtien; hän osti mm. Pacific Western Oil Corporationin ja pystytti Mission Corporationin, johon yhdistettiin Tidewater Oil ja Skelly Oil yrityskauppojen kautta. Nämä öljy-yhtiöt yhdistettiin vuonna 1967 Getty Oil-yhtiöksi. Vuonna 1949 J. Paul Getty teki Ibn Saudin (Saudia-Arabian kuningas) kanssa 60 vuoden mittaisen sopimuksen maa-alueesta lähellä Saudi-Arabian ja Kuwaitin rajaa. Getty maksoi käteisellä sopimuksesta 9,5 miljoonaa dollaria ja lisäksi vielä miljoona dollaria joka vuodesta. Vuodesta 1953 lähtien tämä sijoitus tuotti Gettylle ainakin 16 miljoonaa tynnyriä öljyä vuodessa. Nämä liiketoimet tekivät J. Paul Gettystä aikanaan yhden maailman rikkaimmista ihmisistä. Vaurautensa ja kielitaitonsa avulla J. Paul Getty laajensi liiketoimiaan helposti Lähi-Idässä. Getty omisti parhaimmillaan noin 200 yritystä.

Sutton Place.

Sutton Placen pääsisäänkäynti.

1950-luvulla J. Paul Getty alkoi ihannoida Iso-Britanniaa ja sen kulttuuria, ja hankki omistukseensa 72 huoneen Tudor-kartanon, Sutton Placen, jonka oli rakennuttanut asumuksekseen Henry VIII:n (s. 28.6.1491 ja k. 28.1.1547) tuomari, Sir Richard Weston (1465-1541) noin vuonna 1525. Kuningas Henry VIII myönsi kartanon Sir Westonille 17.5.1521. Kartanon historiikin on julkaissut vuonna 1893 juristi ja historioitsija Frederic Harrison. J. Paul Getty osti kartanon vuonna 1959 George Sutherland-Leveson-Gowerilta, Sutherlandin 5. herttualta ja maksoi kartanosta vain puolet siitä hinnasta, jonka herttua oli itse maksanut. J. Paul Getty asui ja työskenteli kartanossaan elämänsä 17 viimeistä vuottaan ja kartanoon hän perusti myös Getty Oil-yhtiönsä työ- ja edustustiloja. Hän käytti kartanoaan edustustiloina viihdyttäessään brittiläisiä ja arabialaisia tuttaviaan ja liikemiehiä sekä hallitsijoita. Nykyinen kartanon omistaja on venäläinen liikemies Alisher Usmanov (s. 9.9.1953 Uzbekistan)

Liikemies Alisher Usmanov.

J. Paul Getty aloitti jo 1930-luvun lopulla kerätä antiikkiesineitä ja huonekaluja. Getty oli hyvin kiinnostunut historiasta ja esim. maalauksista ja patsaista. Hän kirjoitti myös elämänsä aikana useita kirjoja keräilystä. J. Paul Getty ei koskaan tiukkana liikemiehenä suostunut maksamaan pyydettyä hintaa keräilyesineistään, vaan oli kova tinkaamaan ostoksia tehdessään. Kuollessaan vuonna 1976 J. Paul Getty omisti noin 600 antiikki/taide-esinettä, joiden arvoksi tuolloin arvioitiin vähintään 4 miljoonaa dollaria. Nämä taide-esineet keskitettiin hänen kuolemansa jälkeen Getty-museoon, joka sijaitsee Los Angelesissa.

William Maxwell Aitken (s. 25.5.1879 ja k. 9.6.1964), paroni Beaverbrook – lahjakas liikemies ja miljonääri jo 30-vuotiaana – osti Daily Express-lehden Sir Arthur Pearsonilta vuonna 1916. Paroni oli J. Paul Getty ystävä ja on kuvaillut Getty ”Priapiciksi”, sukupuolisesti aktiiviseksi ihmiseksi. Myös Gettyn lakimies Robin Lund on kertonut Getty olleen seksualisesti kiinnostunut niin naisista kuin miehistäkin. Tämän vuoksi J. Paul Gettyllä oli vaikeuksia tulla toimeen kristittyjen vanhempiensa kanssa. J. Paul Getty oli elämänsä aikana viisi kertaa avioliitossa ja hän erosi myös vaimoistaan viisi kertaa. Neljän puolisonsa kanssa hänellä on viisi poikaa.

Surullisen kuuluisaksi J. Paul Getty tuli 10.7.1973 Roomassa kidnapatun pojanpoikansa John Paul Getty III:n vuoksi vaadituista 17 miljoonan dollarin lunnasrahoista, joita vaadittiin J. Paul Getty maksettavaksi. J. Paul Gettyn poika John Paul Getty Jr. yritti saada isänsä maksamaan vaaditut lunnaat, mutta tämä kieltäytyi vedoten siihen, että häneltä voitaisiin kiristää lisää rahaa kidnappaamalla joku toinen hänen 13:sta lapsenlapsestaan. Marraskuussa 1973 kidnappaajat lähettivät kaapatun pojan hiuksia ja toisen korvanlehden sanomalehden toimitukseen ilmoittaen, että jos lunnaita ei makseta, poika palautetaan takaisin vain osina. Lopulta sieppaajat suostuivat pitkien neuvottelujen jälkeen laskemaan lunnasvaatimuksensa kolmeen miljoonaan dollariin ja J. Paul Getty suostui lunnaista maksamaan 2,2 miljoonaa dollaria, koska sen verran hän sai rahoista käyttää verovähennyksiin. Loput 800 000 dollaria hän antoi pojalleen lainaksi neljän prosentin korolla. Pojanpoika vapautui 15.12.1973 sieppaajiltaan, mutta hän kärsi lopun elämäänsä tästä traumasta ja hänestä tuli narkomaani. Pojanpoika kuoli helmikuussa 2011 vain 54-vuotiaana. Sieppauksen takana oli Calabrian mafiajärjestö ”Ndranghata” ja sen jäsenistä ainakin Girolamo Piromalli ja Severio Mammoliti saivat tuomion teosta. Lunnasrahoista suurinta osaa ei koskaan saatu takaisin.

J. Paul Getty kerskui vielä 74-vuotiaana työskentelevänsä 16-18 tuntisia päiviä valvoen liiketoimiaan eri puolilla maailmaa. Yom Kippur-sodan aikana vuonna 1973 Getty Oilin osakkaeiden arvo nousi nelinkertaiseksi. Vielä ikämiehenäkin hän piti elinvoimiaan yllä H3-lääkkeen avulla ja hänellä oli useita rakastajattaria Sutton Placessa asumassa vuosien varrella. Yksi heistä oli Penelope Kitson, josta tuli Gettyn kotien henkilökohtainen sisustaja. Kitsonille rakennutettiin myös oma mökki kartanon alueelle asunnoksi. Testamentissaan J. Paul Getty määräsi Kitsonille 5 000 Getty Oilin osaketta ja säännöllisen kuukausitulon.

J. Paul Getty kuoli sydämen vajaatoimintaan 6.6.1976 Sutton Place-kartanossaan Guildfordian Surreyssä, reilun 40 kilometriä Lontoosta lounaaseen. Hänen hautansa on Palisadesin Getty Villassa, Kaliforniassa. Huvilan suunnitteli Gettylle arkkitehdit Robert E. Langdon JR. ja Ernest C. Wilson. Huvila sijaitsee osoitteessa 17985 Pacific Coast Highway, Pacific Palisades, Kalifornia ja museotoiminta on perustettu jo vuonna 1954. Huvilan esikuvana on ollut Herculaneumin Papyrin roomalainen huvila ja huvila valmistui vuonna 1974. Getty Villaan on keskitetty Kreikan, Rooman ja etruskien kaupunkivaltion antiikkiesineitä ja nykyään sen kokoelmiin kuuluu noin 44 000 eri historiallista esinettä. Museo on erittäin suosittu matkailijoiden kohde Kaliforniassa, jonka sisäänpääsy on ilmaista.

Kustaa Hiekka teki suurimman omaisuutensa kiinteistöillä. Tampereelle muutettuaan ja avioiduttuaan Henrika Karolina Areniuksen kanssa, Kustaa työskenteli vaimonsa omistamassa kultasepänliikkeessä mestarina. Tuoreen avioparin koti sijaitsi tämän kultasepänliikkeen rakennuksen yläkerran vuokrahuoneistossa. Taloa kutsuttiin ns. kasarmin taloksi ja se sijaitsi Aleksis Kiven kadun ja Puutarhakadun kulmassa. Kultaliikkeen takatilassa sijaitsi verstas ja sen jatkona asuntona oli kolme huonetta ja keittiö.

Nahkurinleski Kristina Lindströmiltä Kustaa Hiekka osti vuonna 1883 tontin nro 83 ja tällä tontilla sijainneet rakennukset osoitteessa Kauppakatu 8. Tontti sijaitsi Tampereella Kuninkaankadun ja Kauppakadun kulmauksessa ja oli ehdottomasti kaupungin parhaita liikepaikkoja. Kustaa Hiekka siirsi kultasepänliikkeensä välittömästi tähän uuteen paikkaansa. Vuonna 1893 tällä Hiekan omistamalla tontilla oli jo 11 vuokralaista; siellä sijaitsivat mm. työläisten kauppa ja Holltin kellokauppa. Hiekka puolisoineen asui myös tontilla olevassa puutalossa.

Vuonna 1885 Kustaa Hiekka kartutti kiinteistövarallisuuttaan, kun hän osti huutokaupasta osoitteesta Kauppakatu 22 (nykyisin Pirkankatu 6) vastapäätä adventtina 1881 vihittyä Aleksanterin kirkkoa, sijainneen tontin. Paikalliset asukkaat eivät pitäneet Hiekan kauppaa kovinkaan onnistuneena, sillä tontti sijaitsi ”kaukana keskustasta” - kaupunki päättyi Hämeenpuistoon – ja tämän lisäksi tontilla sijaitsi suuri ja syvä sorakuoppa, joka syksyisin ja keväisin lainehti vettä. Kustaa Hiekka rakennutti kuitenkin tontille koulurakennuksen ja vuokrasi tämän puurakennuksen Tampereen Suomalaiselle Tyttökoululle. Tämä koulu tunnettiin pitkään Lindellin (eli Kustaa Hiekan) kouluna. Tontilla oli myös koulun vahtimestarin asunto. Koulu vuokrattiin vielä myöhemmin kansakoululle ja senkin jälkeen vielä oppikoululle. Tämä puurakennus purettiin lopulta vuonna 1927 ja sen tilalle rakennettiin tamperelaissyntyisen arkkitehti Jalo Oiva Antti Viljasen (1880-1944) suunnittelema kivitalo klassiseen henkeen.

Melko pian Kustaa Hiekka alkoi omistamalleen tontille Kuninkaankadun ja Kauppakadun kulmaan suunnitella uutta, koko kulmauksen kattavaa neli–, osittain viisikerroksista rakennusta. Rakentamisvaiheen hän aikoi toteuttaa osissa ja rakennustyöt alkoivatkin Kuninkaankadun puolelta tonttia. Kaupunginarkkitehti Lambert Petterson piirsi vuonna 1890 ensimmäisen vaiheen piirrustukset. Tämä rakennus toteutuikin Kuninkaankatu 24:n osalta, mutta rakennusvaiheessa paljastui, että jatkorakentaminen ei ollut mahdollista liian suurten perustamisvaikeuksien johdosta; talon maapohja selvitettiin liian pehmeäksi. Kivitalon valmistuttua, Hiekka vaimoineen muutti taloon asumaan. Talo oli puulämmitteinen eikä siinä ollut hissiä. Hiekan Henrika-vaimo moitti talon kylmyyttä ja Kustaa sai taas aiheen suunnitella uutta asuinrakennusta.

Vuonna 1895 – aivan 40-vuotispäivänsä kynnyksellä – kultaseppä Kustaa Hiekka sai omalle tontille rakennuttamansa puutalon valmiiksi omistamansa koulurakennuksen viereen, vastapäätä Aleksanterin kirkkoa. Rakennus edusti ns. nikkarityyliä ja Hiekan perheen käytössä oli näin seitsemän huonetta ja keittiö sekä palvelijanhuone. Puutalossa oli korkea perusta ja sen portaat olivat jyrkkiä astella. Kadun puolen julkisivulla oli useita kookkaita ikkunoita, joten talo oli myös suhteellisen valoisa, mutta myös vetoisa asua. Väljien kellaritilojen alla sijaitsi vielä Hiekan viinikellari ja myöhemmässä vaiheessa vielä maitokauppa. Tässä talossa kultaseppä Hiekka järjesti isoja juhlia ja pian talon ruokasali havaittiin liian pieneksi; taloa päätettiin laajentaa. Pihan puoleinen sivu sai parvekkeen, josta portaita pitkin pääsi laskeutumaan puutarhaan. Puutarhaan istutettiin marjapensaita ja omenapuita. Pihassa oli myös hevostalli. Talo huoneita sisustettiin huolellisesti ja talon nurkissa sijaitsivat joko kulmikkaat tai pyöreät posliiniset kaakeliuunit. Ruokasalin barokkikaluston veisti tamperelainen puuleikkaaja Nikolai Andrejeff (1860-1916). Seinät ja sisäkatot verhoiltiin kasvi- ja eläinaiheisilla kuvioilla ja geometrisillä kuvilla. Maalatut, pilvitaivaalla leijailevat, romanttiset enkelihahmot kuvittivat eteistä. Ruokasalia koristi kasettikatto ja se oli paneloitu.

Kustaa Hiekka haaveili Helsinkiin muutosta vuoden 1910 vaiheilla; tätä tarkoitusta varten hän hankki vuonna 1911 Kulosaaresta kolme vierekkäistä tonttia. Hiekka tilasi arkkitehti Elias Paalaselta barokkityylisen huvilarakennuksen piirustukset, mutta ei koskaan toteuttanut rakennushanketta. Hän myi Kulosaaren tontit insinööri Stenbergille myöhemmin. Vielä vuonna 1916 Kustaa Hiekka hankki huutokaupasta tontin Pyynikinharjun itäpäästä ja hän kuvitteli rakennuttavansa tälle tontille talon. Taloa suunniteltiin usean piirustuksen voimin, mutta kultaseppä Hiekka tuli lopulta siihen tulokseen, että tontti sijaitsi liian kaukana Tampereen keskustasta. Hiekka myi tämän ostamansa tontin apteekkari Hagbergille vuonna 1922, joka rakennutti tälle tontille arkkitehti Jarl Eklundin (s. 20.2.1876 Kirkkonummi ja k. 30.8.1962 Helsinki) suunnitteleman huvilan.

Kauppaneuvos Rafael Haarlan kaupunkikodiksi valmistui vuonna 1924 arkkitehti ja professori Johan Edward (Jussi) Paatelan (vuoteen 1906 Pavén, s. 27.2.1886 Helsinki ja k. 30.5.1962 Helsinki) suunnittelema graniittipalatsi Hatanpään valtatien varteen Tampereelle. Kauppaneuvos Haarla ja Kustaa Hiekka olivat hyviä ystäviä ja Hiekka mieltyi Haarlan graniittipalatsiin niin paljon, että innostui pyytämään ystäväänsä, arkkitehti ja ammattikoulutarkastaja Jalo Oiva Antti Viljasta (1880-1944) suunnittelemaan asuin- ja museorakennuksen omistamalleen tontille, jolla oli asunut puutalossa vuodesta 1895 lähtien. Viljanen oli Tampereella syntynyt ja hän opiskeli aikoinaan Hämeen museon stipendiaattina Hämeessä ja Suomen Muinaismuistoyhdistyksen stipendiaattina Pohjois-Karjalassa. Oiva Viljanen matkusti opintojen perässä vuonna 1907 Pariisiin ja Italiaan. Arkkitehdiksi valmistuttuaan Viljanen työskenteli Suomen Kultaseppä Oy:ssä Turussa. Vuonna 1908 Viljanen oli pystyttämässä yhdessä taiteilija Gabriel Engbergin kanssa Hämeen museoon näyttelyä, joka esitteli Kustaa Hiekan ja tuomari Evert Tähkäpään maailmanympärysmatkalta keräämiä esineitä. Oiva Viljanen suunnitteli Hiekan asuin- ja museorakennuksen ajan muodin mukaiseen klassismin henkeen korostaen vielä asketismia ja symmetriaa. Tontilla ollut puinen asuinrakennus purettiin vuonna 1927 ja uusi kivitalo valmistui vuonna 1928 Hiekan tontille. Arkkitehti Viljaselle myönnettiin teollisuusneuvoksen arvonimi vuonna 1938 ja Viljanen oli myös vapaamuurari samassa Suomi Loosi 1:ssä, johon kuului mm. säveltäjä Jean Sibelius. Viljanen on suunnitellut myös Porin kauppahallin rakennuksen, joka valmistui vuonna 1927 osoitteessa Yrjönkatu 12.

Kelloseppä Kustaa Kallio.

Vuonna 1899 yhdistivät kultasepänliikkeensä Gustaf Lindell, Karl Hägglund ja Wilhelm Pettersson perustaen Suomen Kultaseppä Oy:n. Loppuvuodesta 1898 he laativat jo yhtiösopimuksen ja yhtiön ensimmäinen kokous järjestettiin 27.3.1899. Kustaa oli jo toukokuussa 1898 lähtenyt Laitilassa syntyneen kelloseppä Kustaa Kallion (1875-1913) kanssa kellojen hankintamatkalle Sveitsiin ja Saksaan; matkan tarkoitus oli paitsi kellojen hankinta perustettavalle liikkeelle, myös hintoihin tutustuminen. Kelloseppä Kustaa Kallio sai vielä liikkeen perustamisvuonna johdettavakseen yrityksen Helsingissä avatun liikkeen. Kustaat Kallio ja Hiekka tekivät vielä yhdessä vuonna 1906 matkan Milanon maailmannäyttelyyn.

Kustaa Hiekka lähti Sveitsiin vuonna 1899 houkuttamaan Onni F. Hammaria tulemaan Suomen Kultaseppä Oy:n palvelukseen. Hammar työskenteli tuolloin Sveitsissä Zenith-tehtaan palveluksessa. Kellojen valmistuksen aloitti siellä Georges Favre-Jacot vuonna 1865 ja tehtaalla kellot kalibroitiin itse. Zenith-kellot tunnetaan maailmalla laadusta ja suorituskyvystä. Zenith on saanut kellojen valmistajana yli 1 500 palkintoa tarkkuuskilpailuissa. Onni Hammar palasi Suomeen vuonna 1900 ja hänestä tehtiin Suomen Kultaseppä Oy:n Helsingin liikkeen johtaja, jossa hän lopulta toimi aina 1930-luvulle asti.

Jo vuonna 1892 Hiekka matkaili Frankfurtin kupeessa sijaitsevassa Hanaussa ja vieraili ensimmäisen kerran Wiesbadenin kylpylässä, jonne hän vielä matkusti yhdeksän kertaa. Hanaussa hän kohtasi tamperelaisen kultaseppä Kaarlo O. Lindellin, joka Tampereen Käsityö- ja tehdasyhdistyksen matka-avustuksen turvin opiskeli paikkakunnalla. Kaarlo Lindell raportoi sittemmin opintojensa etenemisestä Hiekalle kirjeitse. Kaarlo Lindell oli ensimmäinen suomalainen opiskelija Hanaun vuonna 1880 perustetussa akatemiassa. Opintojen jälkeen Kaarlo Lindell oli Kustaa Hiekan kultasepänliikkeessä töissä. Kun Suomen Kultaseppä Oy perustettiin, Kaarlo Lindell nimitettiin johtamaan Tampereen sivuliikettä ja vuonna 1902 hänen hoitoonsa annettiin yrityksen Turun pääliikkeen toiminta sekä yhtiön toimitusjohtajana toimiminen.

Suomen kuntien heikot talousnäkymät jatkavat edelleen viipyilyään. Kuntatalouden tila on ollut jo jonkin aikaa miinuksen puolella; viime vuonna sentään alamäki loiveni eikä pelättyä pohjakosketusta saavutettu, mutta kuitenkin edelleen huonoa kehitystä ei saatu taittumaan. Noin 75 % Suomen kunnista teki viime vuonna negatiivisen tuloksen. Miinukselle jäi viime vuonna siis 25 kuntaa enemmän kuin edellisenä vuotena.

Maamme pienten kuntien talousvaikeiksistaa on kohuttu paljon viime vuosina, mutta uutena piirteenä yhtälöön on ilmestynyt myös suurten kaupunkien talouksien jääminen monesti miinukselle. Tässä suhteessa Suomi jakautuu kuitentenkin selvästi; Helsinki on suurista kaupungeista tässäkin suhteessa aivan omilla talousluvuillaan. Monet suuret kaupunkimme, kuten Tampere, Turku, Oulu, Lahti, Pori ja Jyväskylä, painivat kymmenien miljoonien eurojen talousvaikeuksissa omien maakuntiensa keskuskaupungeissa.

Tiettyjen kuntien talousluvuista löytyy kertaluonteisia eriä, joita ilman kuntien kokonaiskuva talouslukujen suhteen olisi vielä kehnompi. Esimerkiksi Riihimäki, Sotkamo ja Kajaani pomppasivat Helsingin rinnalle suurimpina voittoa tuottavina kaupunkeina ja tämä tapahtui yritysmyyntien avulla. Kainuun kunnat muuttivat osuutensa rahaksi myymällä energiayhtiö Loiste Oy:n. Tämä operaatio tuotti kuntien kassaan 200 miljoonaa euroa. Riihimäen kaupunki taas löi lihoiksi omistamansa kaukolämpöyhtiön. Kuopion kaupunki kirjasi kirjanpitoonsa laskennallista voittoa, koska sen vesilaitos yhdistettiin Siilinjärven kanssa ja yhtiöitettiin.

Tällaiset yksittäiset myyntierät eivät kuitenkaan poista sitä todellista ongelmaa, joka on yhä kasvava kuilu kuntatalouden tulopuolen ja rahoituksen välille ratkennut. Maamme kuntien toimintamenot lisääntyivät vuonna 2019 3,9 prosenttia. Samaan aikaan verotulot kasvoivat kunnissa 2,6 prosenttia, mutta valtionosuudet lisääntyivät vain 2,1 prosenttia. Vuosikatteen kautta tarkasteltuna laski viime vuoden aikana vuosikate peräti 56 kunnassa. Tämä tarkoittaa käytännössä, että juuri näillä kunnilla on melkoisia vaikeuksia saada rahaa investointeihin, lainojen lyhennyksiin tai sijoituksiin. Viime vuonna kunnat ottivat lainaa lisää 2,4 miljardia euroa, siis todella paljon. Kuntaliitto itse laskee, että tällä vauhdilla kuntien ja kuntainliittojen lainat kasvavat 9,6 miljardiin euroon kolmessa vuodessa. Tämä kasvuvauhti taas uhkaa kaataa raiteiltaan hallituksen laatiman suunnitelman vakauttaa julkinen talous tasapainoon vuoteen 2023 mennessä.

Kuntaliitto varoittaa vakavasti hallitusta tulevasta kehityksestä ja katsoo, että kuntapuolella ei todella ole mitään jaettavaa. Maan hallituksen täytyisi löytää pysyviä keinoja menojen kasvun hillitsemiseksi sekä veropohjan perälaudan vuotamiseen. Kunnat odottavat mm. kauhulla Sanna Marinin hallituksen lupaamaa hoitajamitoituksen kasvun seurauksia. Kuntien mielestä valtio kyllä helposti velvoitteita lisää kunnille, mutta kuinka nämä velvoitteet rahoitetaan jää hyvin usein epäselväksi.

Kunnan peruspalvelujen valtionosuudesta annetun lain 63 a §:n (alussa Kunta- ja palvelurakenneuudistuksesta annetun lain 9 §) mukaan kunnan ja valtion tulee yhdessä selvittää kunnan mahdollisuudet turvata asiakkailleen lainsäädännön edellyttämät palvelut sekä ryhtyä toimenpiteisiin palvelujen edellytysten turvaamiseksi, Velvoite syntyy, jos rahoituksen riittävyyttä tai vakavaraisuutta kuvaavat kunnan talouden tunnusluvut ovat olennaisesti ja toistuvasti koko maan vastaavia tunnuslukuja heikommat ja ovat kahtena vuonna peräkkäin alittaneet valtioneuvoston asetuksella (1405/2010) säädetyt raja-arvot. Arviointimenettely koski Manner-Suomen kuntia.

Tunnuslukujen mukaiset raja-arvot määrittyvät seuraavasti: Kunnan taseen kertynyt alijäämä oltava vähintään 1 000 €/asukas viimeisimmässä ja vähintään 500 €/asukas edeltäneessä tilinpäätöksessä. Kriteeri täyttyy, jos kahdessa viimeisimmässä tilinpäätöksessä myös kaikki 6 seuraavaa tunnusluvun raja-arvoa ylittyy tarkastelujaksona.

1. Vuosikate oli negatiivinen ilman harkinnanvaraista valtionosuuden korotusta.

2. Tuloveroprosentti on vähintään 0,5 prosenttiyksikköä korkeampi kuin painotettu keskiarvo.

3. Lainakanta per asukas ylittää maan keskiarvon enentään 50 %.

4. Taseessa on kertynyttä alijäämää.

5. Omavaraisuusaste on alle 50 % ja

6. Suhteellinen velkaantuneisuus vähintään 50 %.

Kustaa Hiekka.

Kustaa Hiekka – käytti pitkään nimeä Gustaf Lindell – syntyi Hiekan talossa Laitilan Seppälän kylässä 12.10.1855 maanviljelijä Wilhelm Hiekalle (Porkkala) ja hänen vaimolleen, Fredrika Hiekalle. Perheessä oli kahdeksan lasta, mutta Kustaan äiti kuoli Kustaan ollessa vasta 11-vuotias vuonna 1866. Wilhelm-isä meni naimisiin Anna Albertiina Matintyttären kanssa ja heillä oli vielä neljä yhteistä lasta. Kustaa Hiekka kävi sunnuntai- ja iltakoulua ja opiskeli ammatikseen kultasepän työn. Koska Laitila sijaitsi vain parikymmenen kilometrin päässä Uudestakaupungista, oli Kustaan ensimmäisenä haaveena lähteä satamakaupungin kautta merille. Tämä haave ei kuitenkaan toteutunut, vaan hän pääsi kultasepän oppiin Uudessakaupungissa. Hänet kirjattiin Uudenkaupungin seurakunnan muuttaneiden kirjaan 14.10.1870 kultaseppämestari Erik Leander Holmin oppipojaksi. 31.5.1875 hän sai kisällikirjan, jonka turvin hän pääsi työskentelemään mm. Viipuriin ja Pietariin. Uudestakaupungista Kustaa Hiekka muutti ensin Turkuun, johon hänet merkittiin 1.7.1875.

Omaan päiväkirjaansa Kustaa kirjoitti kisällivuosistaan seuraavan maininnan: ”1875 läksin höyrylaivalla Uudestakaupungista Turkuun, Helsinkiin ja Pietariin. Sieltä Viipuriin, jossa oli työssä kaksi kuukautta. Sen jälkeen jatkoin ammattiani Pietarissa. 1876 Helsingin näyttelyssä juoksin 3 p että sain nähdä Keisarit Aleks. II ja III.” 6.12.1875 Kustaa aloitti työsuhteen Raumalta Tampereelle muuttaneen kultasepän, Berndt Erland Wallinin kultasepänliikkeessä. Liike sijaitsi talossa nro 86, osoitteessa Kauppakatu 9. Työsuhde kesti 31 viikkoa ja neljä päivää ja päättyi 13.7.1876. Samassa talossa (Kauppakatu 9) asui tuohon aikaan myös tukkukaupallaan varoihin päässyt poikamies, Gustaf Fredrik Ahlgren, joka toimi vuoden 1882 Tampereen rahatoimikamarin puheenjohtajana. Vuonna 1883 tukkukauppias Ahlgren menehtyi 38-vuotiaana, mutta ennätti testamentata 750 000 markkaa Tampereen kaupungille; rahoista 150 000 markkaa oli korvamerkitty Koukkuniemen vaivaistalon rakentamiseen, ja vaivaistalo vihittiin käyttöön vuonna 1886. Vuonna 1888 pystytettiin Koukkuniemeen Emil Wikströmin tekemä Ahlgrenin rintakuva.

Vuonna 1877 Kustaa pestautui kisälliksi mestari Johan Erik Hellsténin kultasepänliikkeeseen Tampereella taloon nro 47, nykyisen Kauppahallin paikkeilla Hämeenkadulla. Tampereen muuttokirjoihin hänet kirjataan taas 3.1.1878. Kustaa pyysi eron tehtävistään 30.5.1878 ja lähti 14.6.1878 Pariisin Maailmannäyttelyyn, jossa viipyy neljä viikkoa. Pariisista hän palasi Tukholman kautta Turkuun, jossa suoritti Pettersonille mestarinäytteensä ja sai mestarikirjan. Tiistaina 10.9.1878 Turun Käsityöläisyhdistys kokouksessaan käsitteli kulta- ja hopeaseppä Gustaf Lindellin anomusta tulla julistetuksi mestariksi ammatissaan ja samalla hänet määrättiin W. Pettersonin verstaaseen tekemään mestarinäytettä, rannerengasta, jonka hän sommitteli ja valmisti kolmessa viikossa. Mestarikirjan allekirjoittajat olivat käsityöläisyhdistyksen puolesta 1.10.1878 E. A. Enqvist, M. J. Cronwall ja W. Petterson.

Ensimmäisen oman kultasepänverstaansa hän perusti Poriin vuonna 1878. Poriin hän muutti kirjansa 19.12.1878 ja hän itse mainitsee päiväkirjassaan: ”1878 aloin kultaseppämestariksi ja kelloseppämestariksi Porissa.” Porin liiketoimet eivät kuitenkaan Kustaalla sujuneet suopeasti, ja hän muutti jo 28.4.1879 Tampereelle takaisin. Saatuaan kultaseppämestarin arvon Kustaa Hiekka muutti mestariksi kultaseppän lesken, Henrika Karolina Areniuksen kultasepänliikkeeseen Tampereelle vain 23-vuotiaana vuonna 1879. 9.5.1879 Gustaf Lindell merkittiin Tampereen seurakuntaan muuttaneeksi. Samana päivänä hän on pyytänyt myös avioliittotodistuksen mennäkseen naimisiin Henrika Aroniuksen kanssa.

Ystävänsä toimiessa puhemiehenä sai Kustaa Hiekka puhuttua itsensä naimisiin kultasepänliike Areniuksen leskirouvan kanssa. Rouva oli merkittävästi vanhempi kuin Kustaa (yli kaksikymmentä vuotta); kultasepänliike toimi tuossa vaiheessa – kuten vihkiparin asuntokin - Finlaysonin tehtaan alueella, Ruutin talossa nro 35, Itäisenkadun varrella. 20.6.1879 Kustaa jätti Tampereen maistraatille hakemuksen mestarin ammatin harjoittamisesta Tampereella. Maistraatti myönsi Kustaalle luvan ammattinsa harjoittamiseen 14.7.1879. Aikuisiällään Kustaa Hiekka käytti nimenään Gustaf Lindelliä. Seuraavassa vaiheessa kultasepänliike muutti Tampereella Kauppakadulle ja kaiken kaikkiaan omaa liikettään Gustaf Lindell eli Kustaa Hiekka pyöritti kaksikymmentä vuotta.

Hyvin varhain, jo 25-vuotiaana Kustaa aloitti taiteen keräämisen; ensimmäinen maalaus oli Hjalmar Munterhjelmin Maisema Tvärminnestä. Hän oli hyvin kiinnostunut taiteista ja museotoiminnasta; hän oli aikanaan mukana perustamassa Hämeen museota Tampereelle. Kultasepän ammatti takasi myös hänen kiinnostuksensa vahvana käsityöammattina vielä tuolloin. Työ vaati taidon lisäksi myös pettämätöntä tyylitajua. Taide motivoi häntä myös moniin ulkomaanmatkoihin. Aluksi nämä matkat ulkomaille liittyivät kylläkin hänen työhönsä ja myöhemmin ne olivat huvi- ja kylpylämatkoja eri puolille. Matkoja hän teki runsaasti; parhaimpina vuosina jopa useamman matkan. Matkat kartuttivat hänen esineitään, mutta kuvataiteen hän hankki pääosin Suomesta.

Tampereen rautatieasema valmistui vuonna 1876.

Kesäkuussa 1876 vihittiin Tampereen rautatieasema käyttöön. Pyhäjärven liikennettä taas vilkastutti Lempäälän kanavan käyttöönotto vuonna 1868. Tampereen Rahatoimikamari keräsi vuonna 1898 satamamaksuja tavaran kuljetuksista 22 824 markkaa ja matkustajien kuljetuksista 20 höyrylaivalla 1 395 markkaa, yhteensä 24 219 markkaa. Sataman kautta kaupunkiin tuotiin mm. halkoja 52 934 syltä, parruja ja hirsiä 174 505 kpl, tervaa ja puuöljyä 69 050 kg, tiiliä 1 027 825 kpl, kalkkia 6 730 hl, viljaa 9 410 hl, isoja eläimiä 454 kpl, pieniä eläimiä 295 kpl. Näsijärven rannan varastopaikoista kostui kaupunki 2 558,65 markkaa. Vuoden 1880 lopussa Tampereella oli ihmisiä jo 13 645, joista miehiä oli 6 130 ja naisia 7 515. Hyvälaatuisia kaivoja oli kaupungissa useita ja myös jonkinlainen kolmihaarainen viemäri oli länsipuolelle kaupunkia kaivettu.

Vuonna 1878 oli Tampereella 48 tehdasta ja tuotantolaitosta, joissa työskenteli 51 mestaria, 68 kisälliä ja aputyömiestä. 2 702 suomalaista työskenteli näissä ja ulkomaalaisia 16 henkilöä sekä 357 alle 15-vuotiasta. Tuotannon arvon mukaan mitattuna suurimmat tehtaat olivat: Pumpulitehdas, paperitehdas, Trikootehdas, Pellavatehdas, Frenckell´in puuhiomo, Masuuni ja konepaja, Mustanlahden olvipryki, Villakehruutehdas, Onkiniemen olvipryki, Tulitikkutehdas, Väkiviinatehdas, Viinapränni Hagelberg, Viinapränni Granberg, Pellavatehtaan puuhiomo, Väkiviinatehdas Björkell, Leipätehdas Willandt ja Kattohuopatehdas.

Vertailun vuoksi Tampereen kasvuvauhti oli melko kovaa, koska vuonna 1805 kaupungissa oli vain yksi tehdas, viiden työmiehen paperipruukki, kaksi värjäriä, kolme karvaria, neljä hattumaakaria, kolme kruukumaakaria, kaksi liinakankuria, kaksi muuraria, kaksi satulamaakaria, viisi suutaria, kolme kraataria, neljä nikkaria, kaksi varvaria, kolme säämiskämaakaria, kaksi timpermannia, 50 mestaria, 14 kisälliä ja 16 aputyömiestä. Kaupungissa oli tuolloin 35 hevosta, 45 lehmää, 50 lammasta ja asukkaita 602, joista 275 miestä ja 328 naista.

8.12.1873 annettu Keisarillisen Majesteetin Armollinen Asetus kunnallishallinnosta määräsi kaupunginvanhimmat historialliseksi jäänteeksi: ”Tammikuun alusta 1875 jokainen kaupunki aluspiirinensä on itsekseen erinäinen kunta, jonka jäsenet saavat hoitaa yhteisiä järjestys- ja talousasioitansa. Kaupunkikunnan jäseneksi asetus määritteli, jokaisen, jolla oli kaupungissa porvarinoikeus, joka harjoitti kauppaa, vapriikkiliikettä, hantvärkkiä taikka muuta verotettua elinkeinoa tai, joka siellä on talon, tontin tai maan omistaja tai, jolla laillisesti on asuntonsa ja kotinsa kaupungissa.” Asetuksen neljännessä pykälässä määrättiin päätösvaltaa kaupungeissa käyttämään vaaleilla valitut kaupunginvaltuusmiehet niissä kaupungeissa, joissa oli enemmän kuin kaksituhatta asukasta.

Samaisen asetuksen kymmenennessä pykälässä rajataan kenellä on valta saada ottaa osaa keskusteluihin ja päätöksiin kaupunginhallinnossa. Näitä ovat kaikki hyvämaineiset, jotka eivät olleet toisten isäntävallan alaisia - tämä ilmaisu muutettiin asetuksella vuonna 1897 muotoon: ei ole toisen laillisesti pestattu palkollinen – eikä julistettu kansalaisluottamuksen menettäneiksi. Pykälä 12 sääti äänivallasta veroäyrilukua kohti siten, että ”yksi veroäyri tekee yhden äänen, kaksi veroäyriä kaksi ääntä, kolme veroäyriä kolme ääntä ja niin edespäin aina viiteenkolmatta ääneen asti.” Vuonna 1883 tämä kohta asetuksesta muutettiin muotoon: ”kaksi veroäyriä tekee yhden äänen, kolme veroäyriä kaksi ääntä, mutta neljä veroäyriä neljä ääntä, viisi veroäyriä viisi ääntä ja niin edespäin aina viiteenkolmatta ääneen asti.”

Keisarillisen asetuksen pykälä 27 kuului: ”Kaupunginvaltuusmiehet valitaan kunnan ääntövaltaisten miesten joukosta, sen ääniperustan mukaan, joka tässä asetuksessa on säädetty.” Pykälä 31 jatkaa: ”Kaupungin valtuusmiehet valitaan kolmeksi vuodeksi. Arvan mukaan erotkoon kuitenkin yhden vuoden kuluttua siitä, kun ensiksi valitut toimeensa rupesivat, kolmas osa heistä, ja vielä yhden vuoden kuluttua puolet jäljellä olevista, ja pidettäköön uusi valtuusmiesten vaali eroavain sijaan seuraavaksi kolmeksi vuodeksi.” Vuonna 1893 jaettiin Tampere kahteen vaalipiiriin ja vuotta myöhemmin, 1894 päätettiin kaupungin valtuusmiesten määräksi 42.