Giuseppe Verdi ja La Traviata

Giuseppe Verdi lukee lehteä Milanossa.

I näytös – Lokakuu

Kurtisaani Violetta Valéryn salongissa juhlitaan ja illan ehtoisa emäntä keskustelee vieraitten kanssa. Ystävykset Alfredo Germont ja varakreivi Gaston de Letoriés saapuvat yhdessä salonkiin. Violetta saa kuulla Alfredon olevan rakastunut häneen. Violettan tuolloinen seuralainen, paroni Douphol, on mustasukkainen Alfredolle. Alfredo yllytetään laulamaan juomalaulu (brindisi) ”Libiamo ne’lieti calici” (Juokaamme ilon malja); juomalaulun toisen säkeistön laulaa Violetta. Vieraat siirtyvät viereiseen salonkiin, kurtisaani Violetta jää paikalleen saatuaan yskänkohtauksen. Alfredo on nyt kahden ja kertoo rakastavansa Violettaa ”Una di, felice, eterea” (Eräänä onnen päivänä). Alfredo haluaa tavata Violettan uudelleen ja Violetta antaa kameliankukan sanoen, että Alfredo voi palauttaa kuihtuneen kukan. Violetta jää yksin kaikkien poistuttua. Hän muistelee Alfredoa suuressa näytöksen päättävässä aariassaan. Aluksi hän tuumailee ”É strano!” (Omituista). Sitten hän kuvittelee löytäneensä suuren rakkauden ”Ah, fors’é lui che l’anima” (Ehkä hän on se mies). Lopuksi hän on sitä mieltä, että hänen kaltaisensa nainen ei löydä kestävää rakkautta ”Sempre libera” (Aina vapaa).

II näytös – Tammikuu

1. kohtaus

Kurtisaani Violetta ja Alfredo ovat muuttaneet yhteen ja asuvat Pariisin ulkopuolella. Alfredo iloitsee elämästään Violettan kanssa (”De’miei bollenti spiriti” (Hän tyynnyttää nuorekkaan kiihkoni). Alfredo kuulee Anniinalta, että Violetta on päättänyt myydä omaisuutensa. Alfredo lähtee Pariisiin järjestämään raha-asiat kuntoon. Violetta on saanut kutsun ystävättärensä Floran juhliin samana iltana. Hän ei ole aikeissa mennä sinne. Alfredon isä Giorgio Germont on tullut keskustelemaan Violettan kanssa. Isä Germont saa kuulla Violettan elävän omillaan. Germontin suvun maine on vaarassa ja heidän tyttärensä ei pääse kunniallisiin naimisiin, mikäli Violettan ja Alfredon häpeällinen suhde jatkuu. Giorgio Germont vetoaa Violettaan )”Pura siccome un angelo” (Puhdas kuin enkeli) suhteen lopettamiseksi. Aluksi Violetta kieltäytyy, mutta lopulta hän taipuu ja uhraa oman rakkautensa (”Dite alla giovine” Sanokaa puhtaalle neidolle). Germontin lähdettyä Violetta kirjoittaa myöntävän vastauksen Floran kutsuun. Annina lähtee viemään sitä ja hänen poistuttuaan Violetta kirjoittaa jäähyväiset Alfredolle. Alfredo saapuu yllättäin ja Violetta pyytää Alfredoa rakastamaan häntä niin kuin hän on aina rakastanut Alfredoa ”Amami Alfredo” (Rakasta minua Alfredo). Violetta poistuu ja jättää hämmästyneen Alfredon yksin. Lähetti tuo Alfredolle Violettan jäähyväisviestin ja Giorgio Germont saapuu lohduttamaan poikaansa ”Di Provenza il mars” (Mikä pyyhkii mielestäsi Provencen meren ja maan?). Alfredo toteaa Violettan menneen Floran juhliin ja lähtee perään kosto mielessään.

2. kohtaus

Floran juhlissa esiintyvät mustalais- ja matadoritanssiryhmät. Alfredon jälkeen saapuu Violetta käsipuolessaan paroni Douphol. Alfredo pelaa ja voittaa. Paroni pelaa Alfredoa vastaan ja Alfredo voittaa edelleen. Vieraat siirtyvät salonkiin. Violetta tapaa Alfredon kahden. Hän pyytää Alfredoa poistumaan ja sopimuksen mukaan hän sanoo rakastavansa paronia. Alfredo kutsuu raivoissaan kaikki sisään ”Or tuttu a me” (Kaikki tänne) ja heittää pelivoittonsa Violettan jalkoihin maksuksi tämän kanssa viettämästään ajasta. Vieraat tyrmistyvät ja Violetta pyörtyy. Loppuensemblessä Alfredon isä on paikalla. Hän ymmärtää tilanteen ja tuokitsee poikansa käytöksen, Alfredo sopertelee anteeksipyyntöä ja Violetta purkaa sydänsuruaan itsekseen. Paroni Dpuphol heittää kaksintaisteluhaasteen Alfredolle.

III näytös – Helmikuu

Kurtisaani Violetta herää makuuhuoneestaan heikkona. Tuberkuloosi on jo vienyt kaikki voimat. Tohtori Grenvil sanoo käyntinsä jälkeen Anniinalle Violettalla olevan enää muutamia tunteja elinaikaa jäljellä. Violetta lukee isä Germontilta saamansa kirjeen. Kaksintaistelu pidettiin ja paroni haavoittui. Alfredo tietää totuuden ja on tulossa pyytämään anteeksi. Violetta tuntee kuoleman lähestyvän ”Addio del passato bei sogni ridenti” (Hyvästi menneen ajan onnelliset haaveet). Kadulta kuuluu karnevaalihumua. Alfredo astuu sisään ja mikään ei voi erottaa heitä enää. ”Parigi, o cara, noi lasceremo” (Rakas, me lähdemme Pariisista). Violetta saa kohtauksen ja Alfredo lähettää hakemaan tohtorin. Violetta tuntee kuoleman: ”Gran Dio! Morir si giovane” (Hyvä Jumala! Miksi minun pitää kuolla näin nuorena). Giorgio Germont, tohtori Grenvil ja Annina saapuvat ja näkevät La Traviatan muistelevan onnensa ensi hetkiä. Violetta kuolee Alfredon käsivarsille.

Elokuussa 1969 saksalainen dosentti Vera-Maria Deupmann saapui Tampereelle kouluttamaan kymmenen päivän ajaksi Tampereen Oopperan laulajille äänenmuodostusta sekä roolianalyysiä. Hänen johdollaan tamperelaiset olivat nauttineet jo edellisenä kesänä vastaavaa koulutusta. Syksyn esitykseksi Tampereen Oopperaan oli marraskuussa 1969 tulossa ensi-iltaan Giuseppe Verdin ooppera, La Traviata. Saksalainen pedagogi kävi siksi kahteen otteeseen Tampereella, ensin tammikuussa ja sitten elokuussa. Osallistujia oli hänen kurssilleen Tampereen Oopperasta kaksitoista henkilöä ja teattereista viisi osallistujaa.

Lahdesta Tampereelle saapui 26-vuotias Hämeenkyrön kanttorin poika, Heikki Johannes Siukola (s. 20.3.1943 Vimpeli), joka oli saanut opetusta ensin omalta isältään ja sitten Sibelius Akatemiassa Matti Jalo Veikko Tuloiselalta (s. 5.5.1931 Jyväskylä). Aluksi Siukolasta koulutettiin matalaa baritonia; hän esiintyi vuonna 1968 Lappeenrannan laulukilpailussa matalana baritonina. Vera-Maria Deupmann havaitsi, että Siukola onkin luontaisesti tenori eikä baritoni ja tenorikoulutus alkoi intensiivisesti elokuussa Tampereella 1969. Oopperan miehitys oli jo lyöty lukkoon, mutta Alfredon osan saanut tenori ei ollut vastannut kutsuun. Heikki Siukola kysyttiin varmuuden vuoksi harjoituksiin. Kun tenoria ei näyttämöharjoituksiin mennessä kuulunut, sai Heikki Siukola tenoriroolin itselleen.

Tenori Heikki Siukola sai yksityisopetusta näyttämöliikunnasta tanssija Ester Naparstokilta kaksi viikkoa ja kaksi kuukautta Siukolaa ohjasi päivittäin italialainen kapellimestari ja Verdin musiikin tuntija, Maurizio Rinaldi (s. 16.4.1937 Rooma ja k. 2.5.1995), joka oli myös Tampereen Ooopperan La Traviatan kapellimestari. Rinaldi johti myös vuonna 1968 Tampereen Oopperassa Toscan. Maurizio Rinaldi ylisti eräässä haastattelussa Heikki Siukolaa näillä sanoilla: ”Siukolan äänessä on sekä lyyristä että metallista materiaalia niin paljon, että jos hän pitää päänsä kylmänä ja osaa vastedeskin oikein valita tehtävänsä, niin hänellä on kaunis tulevaisuus.”

Hufvudstadsbladetin musiikkikriitikko Erik Wahlström kirjoitti lehdessä, että Tampereen Oopperan La Traviaatan ensi-ilta toi äkkiä ja täysin odottamatta tähdenlennon tenoritaivaalle. Näin hän sommitteli kirjoituksensa: ”Ilmiön nimi on Heikki Siukola, ja syön hattuni, jos hän ei vähitellen asetu suomalaisten tähtilaulajien kaartiin ulkomaisilla oopperanäyttämöillä. Hänen äänensä on baritonimaisen tumma, mutta siinä on kylliksi korkeutta, ja hän on ruumiinrakenteeltaan pitkä ja kookas. Kuin luotu siis sankarirooleihin.”

Tampereen Teatterin juuri aloittanut kapellimestari, Kari Juhani Tikka (s. 13.4.1946 Siilinjärvi ja k. 17.10.2022 Helsinki), toimi Maurizio Rinaldin harjoituspianistina sekä johti kaksi esitystä oopperassakin. Sopraano Pirkkoliisa Tikka (o.s. Lampela, s. 19.7.1947 Helsinki) lauloi Anninan roolin La Traviatassa. Jennie von Thillotin ohjaaja-apulaisena toimi Ilkka Bäckman (s. 1945), joka myös lauloi tenorina Giuseppen roolin. Ilkka Bäckman työskenteli ohjaajana Suomen kansallisteatterissa vuosina 1970-1976.

Pirkan neidot vuonna 1965: Maija Wikman, Pirjo Nallikari, Irma Niemi ja Pirkkoliisa Lampela (Tikka).

Giuseppe Verdin La Traviataa esitettiin vuonna 1969 Tampereen Oopperassa yhdeksän kertaa. Näytännöt keräsivät yleisöä kaikkiaan 2 992 henkilöä eli keskimäärin 332 katsojaa esitystä kohden. Tampereen Teatterin saliin saatiin jopa muutama näytäntö loppuunmyydyksi. Vuoden 1970 talousarvioesityksessä Tampereen kaupunginhallitus höyläsi puolet Tampereen oopperayhdistykselle merkityistä avustuksista. Oopperayhdistyksen menot eivät silti pienentyneet, vaikka yhdistyksen taloutta oli vahdittu tiukasti. Välttämättömiä menoja yhdistyksellä olivat mm. teatteritilojen vuokrat sekä korvaukset kaupunginorkesterille. Viikonloppuisin kustannussyistä näytäntöjä ei voinut ajatellakaan, mutta teatterilla oli silloin myös muuta käyttöä.

Tampereen oopperayhdistyksen johtokunta oli tyytymätön Tampereen kaupunginhallituksen leikkauksiin ja johtokunta alkoi tomerasti puolustaa heille jo aikaisemmin luvattuja avustuksia. Lopulta neuvotteluissa saatiin se, mikä aikaisemmin oli luvattukin. Tampereen kaupungin avustus vuodelle 1969 oli 70 000 markkaa ja vuodelle 1970 avustusta kaupungilta saatiin 83 000 markkaa. Nuuka valtiokin antoi inflaatiohyvitystä ja se nosti 10 000 markan avustusta peräti 1 000 markkaa.

Korrepetiittori Jukka Nykänen.

Tampereen Ooppera esittää jälleen tänä keväänä Giuseppe Verdin oopperan, La Traviata. Oopperan ohjaa Tampere-taloon Samuel Harjanne ja Tampere Filharmonian kapellimestarina toimii italialainen kapellimestari Giancarlo Andretta (s. 1962 Bassano del Grappa). Andretta on johtanut Verdiä Tampereen Oopperassa aikaisemminkin: Naamiaishuvit (Un ballo in maschera) vuonna 2022 ja Aidan vuonna 2007. Kurtisaani Violettan roolin laulaa sopraano Marjukka Tepponen. Oopperateoksen lavastuksen tekee Peter Ahlqvist ja puvut suunnittelee Tinja Salmi. Esityksen valaistuksen hoitaa Ville Syrjä ja koreografina toimii Jack Johansson. Tampereen Oopperan kuoron valmentaa jälleen kerran kuorokapellimestari Heikki Liimola ja korrepetiittorina toimii Jukka Nykänen.

Kuorokapellimestari Heikki Liimola.

 Giuseppe Verdi (3. osa)

Giuseppe Verdi.

Säveltäjä Giuseppe Verdi kirjoitti 39-vuotiaana vuonna 1852 samanaikaisesti kahta oopperaa. Ensimmäisenä niistä kahdesta oopperasta valmistui espanjalaisen näytelmäkirjailija Antonio Garcia Gutiérrezin (1812-1884) vuonna 1836 julkaistuun näytelmään El Trobador perustunut ooppera, II Trovatore. Tämän nelinäytöksisen oopperan libretton kirjoittivat Leone Emanuele Bardare (s. 1820 Napoli ja k. 1874 Napoli) ja Salvatore Cammarano. II Trovatore (Trubaduuri) sai ensiesityksensä Rooman Teatro Apollossa 19.1.1853. Ensi-illasta lähtien II Trovatore oli menestys; kolmannen näytöksen finaali ja koko neljäs näytös esitettiin uudelleen. Trubaduuri oli luultavasti myös ensimmäinen suomen kielellä esitetty ooppera Suomessa; vuonna 1879 Suomalainen seura järjesti Trubaduurin esityksen suomeksi Arkadia-teatterissa, joka sijaitsi vuosina 1861-1902 Helsingissä nykyisen Paasikiven aukion paikkeilla.

Oikealla Arkadia-teatteri Turun kasarmin vieressä Eugen Hoffersin kuvaamana 1870-luvulla.

Giuseppina Strepponi teki laulajana melko menestyksellisen, mutta lyhyen uran. Hän asui agenttinsa, Camillo Cirellin kanssa ja synnytti tälle kolme lasta. Kun Giuseppina Strepponin ääni alkoi heikentyä, hän alkoi opettajaksi Pariisissa, missä Giuseppe Verdi hänet jälleen tapasi vuonna 1847. He rakastuivat ja muuttivat yhdessä asumaan Bussettoon. Giuseppe Verdi sävelsi Rigoletton jälkeen uudentyyppisen oopperan. Verdi oli tutustunut jo vuonna 1850 Trubaduurin aiheeseen. Salvatore Cammarano lähetti huhtikuussa 1851 Giuseppe Verdille oopperan libretosta ehdotuksen.

Säveltäjä Giuseppe Verdi suunnitteli Trubaduuri-oopperan ensi-iltaa vuoden 1853 karnevaalien yhteyteen Venetsian La Feniceen. Salvatore Cammarano ennätti kuolla heinäkuussa 1852, mutta hän oli saanut librettonsa oopperaan lähes valmiiksi. Teoksen viimeisteli loppuun saakka Leone Emanuele Bardare. Verdin Trubaduuri on juonen kannalta hyvin erikoinen ooppera. Oopperan perustapahtumat juontavat noin viisitoista vuotta aikaisemmin tapahtuneeseen kreivi di Lunan veljen sieppaukseen. Tästä kertoo heti aluksi Ferrando. Tämän lisäksi näytösten välissä tapahtuu joitakin asioita, jotka selviävät keskusteluissa. Giuseppe Verdi halusi oopperaansa dramatiikkaa ja se meni kerronnan edelle, siksi juonen hyppäykset olivat toissijaisia. Jokainen oopperan näytös on kuitenkin loistava musiikillinen kokonaisuus. Trubaduuri-oopperan jokaisella näytöksellä on oma nimensä.

Trubaduuri-oopperan päähenkilö on dramaattinen mezzosopraano Azucena. Hänen ympärillään oopperan kaikki tapahtumat käyvät. Hän hallitsee kaikkia näytöksiä, erityisesti II näytöksen alkua. Kaikissa muissa näytöksissä hän on fyysisesti läsnä paitsi ensimmäisessä näytöksessä. Siinä Ferrando esittelee hänet. Azucenalla on kaksi intohimoa. Hän rakastaa kasvattipoikaansa Manricoa ja hänen toiveensa on kostaa äitinsä kuolema. Azucenan vastapainoksi Giuseppe Verdi loi kolmiodraaman Manrico-Leonora-kreivi di Luna. Kriitikot eivät kovasti innostuneet Trubaduuri-oopperasta, mutta silti ooppera on Verdin suosituimpia ja esitetyimpiä oopperoita.

Tampereen Oopperan Trubaduuri syksyllä 1980.

Tampereen Oopperassa valittiin syksyn 1980 oopperaesitykseksi Giuseppe Verdin Trubaduuri, jonka johti Tampereen kaupunginorkesterin ylikapellimestari Paavo Taneli Rautio (s. 23.3.1924 Helsinki ja k. 28.3.2005 Tampere). Oopperan ohjasi Ossi Räikkä (s. 21.9.1935 Karinainen ja k. 22.12.2004 Phuket, Thaimaa). Solisteiksi kiinnitettiin baritoni Jorma Niilo Kalevi Elorinne (s. 13.2.1946 Mikkelin mlk) kreivi Lunana, Ritva Alina Auvinen (s. 18.10.1932 Sortavala) Leonorana, mezzosopraano Hellä Muisto Irmeli Mäkelä (s. 18.10.1942 Kotka) Azucenana, kanttori Tauno Kalevi Koskinen (s. 16.2.1932 Kalvola ja k. 12.7.2019 Hollola) Manricona ja Hannu-Heikki Hakulinen (Ruiz). Omaa solistikuntaa oli ainoastaan Reijo Lahtinen (s. 14.8.1939 Kangasala) Ferrandona. Kuopion kaupunginorkesterin pitkäaikainen kapellimestari, Lauri Siimes (s. 23.7.1933 Karstula ja k. 28.10.2016 Tampere), oli hiljan siirtynyt Tampereen konservatorion apulaisrehtoriksi. Hän arvosteli pitkällä kokemuksellaan tamperelaisten oopperaesityksen Aamulehdessä; hän antoi esitykselle kiitettävän arvosanan lähinnä loistavien solistien ansiosta. Tampereella esitettiin Trubaduuria tuolloin kaksitoista kertaa ja katsojia oli kaikkiaan 5 630 eli esitystä kohden keskimäärin 470. Useampi näytäntö oli jopa loppuunmyyty Tampereella.

Kapellimestari Lauri Siimes.

Harjoittaessaan Trubaduuria Giuseppe Verdi kirjoitti samaan aikaan toistakin oopperaansa, La Traviataa. Kirjaimellisesti käännettynä oopperan nimi tarkoittaa tieltä kääntynyttä tai harhapolulle lähtevää. Väitetään Verdin soitintaneen La Traviaatan vain kolmentoista päivän aikana Trubaduurin harjoitusten ohessa. Kolminäytöksinen ooppera La Traviata perustuu kirjailija Alexandre Dumas nuoremman (s. 27.7.1824 Pariisi ja k. 27.11.1895 Marly-le-Roi) vuonna 1848 julkaistuun romaaniin Kamelianainen. Kamelianainen kuvaa kirjailija Alexandre Dumas nuoremmas omia kokemuksia 23-vuotiaana keuhkotautiin kuolleen pariisilaisen kurtisaani Marie Alphonside Duplessisin (1824-1847) kanssa.

Alexandre Dumas nuorempi.

Kirjassaan kirjailijan alter ego Armand Duval koki suuren rakkauden Marquérite Gautierin kanssa, jonka esikuvana oli Marie Duplessis. Gautier oli kotoisin maaseudulta, josta lähti 15-vuotiaana Pariisiin. Pariisissa hän toimi ensin midinettinä ja muotivaatteiden myyjänä. Hänen kauneutensa ja seikkailunhalunsa veivät hänet pian aivan muihin ympyröihin. Gautieristä tuli yksi Pariisin loisteliaimmissa oloissa eläneistä kurtisaaneista. Hän kantoi aina kameliakimppua kädessään tai kameliankukkaa rintapielessään. Marie Gartier oli samanikäinen kuin nuori Dumas, kuuluisan romaanikirjailijan poika. Heidän suhteensa kesti vajaan vuoden (1844-1845) ja suhteen aikana molemmat olivat 20-vuotiaita. Romaanissaan Dumas kertoo suhteen loppumisen syyn näin: ”Rakas Marquérite, en ole kyllin rikas rakastaakseni Teitä niin kuin kernaasti haluaisin, mutten myöskään kyllin köyhä antaakseni rakastaa itseäni niin kuin Te sen kuvittelette...”

Oopperan libreton kirjoitti jälleen Francesco Maria Piave. Violetta, oopperan päähenkilö, on tuberkuloosia sairastava kurtisaani, johon aatelinen Germont rakastuu. La Traviaatan ensi-ilta oli 6.3.1853 Teatro La Fenicessä, Venetsiassa, ja ooppera on edelleen yksi kaikkien aikojen esitetyimmistä oopperoista. La Traviatan ensi-ilta Venetsiassa kuitenkin epäonnistui, vaikka kriitikot ottivat uuden teoksen vastaan suopeammin kuin yleisö paikan päällä. Toisesta näytöksestä lähtien oopperan ensiesitys oli katastrofi. Kolmannessa näytöksessä yleisö nauroi huvittuneena pyylevälle ja keuhkotautiin kuolevalle sopraanolle. Muutkaan pääosanesittäjät eivät yltäneet omalle tasolleen. Toinen ja ehkä vielä tärkeämpi syy oopperan epäonnistumiselle oli puvustus. Oopperayleisö ei ollut tottunut näkemään laulajia pukeutuneena oman aikansa vaatetukseen.

Francesco Maria Piave.

Säveltäjä Giuseppe Verdi näki kirjailija Dumasin näytelmän La Dame aux camélias (Kamelianainen) Pariisissa talvella 1852 Théâtre de la Vaudevillessa. Vasta loppuvuodesta 1852 Giuseppe Verdi valitsi näytelmän aiheen seuraavaksi oopperakseen. Oopperan tapahtumilla on vain hyvin vähän tekemistä kevytmielisen naisen realistisen kuvauksen kanssa. Verdin oopperalle riittää yhteiskunnallisen miljöön luonnostelu, ja sekin tapahtuu eräänlaisena esittelynä oopperan alkunäytöksessä. Oopperansa sävellystyön keskellä Verdi kykeni hyödyntämään tehokkaammin juuri niitä kohtauksia, jotka kirjailija Dumas oli muotoillut uudestaan näyttämöversiotaan varten. Niitä olivat ensimmäisen näytöksen illanvietto, viimeinen näytös Violettan kuolinkohtauksineen, Violettan ja vanhan Germontin suuri dialogikohtaus Violettan maaseutuhuvilalla sekä Floran talossa pidetyt suuret juhlat Violettan nöyryytyksineen.

Pelkistetty tanssimelodiikka nousee La Traviaatan musiikissa erittäin suureen osaan. Giuseppe Verdi ilmeisesti kuvasi ajamukaisilla tanssimuodoilla elävästi tuota aikakautta ja miljöötä sekä aikakauden Pariisin tunnelmaa. Verdille oli hyvin tärkeätä, että hänen jokaista teostaan koristaisi oma, yksilöllinen ja erehtymätön leima. Suurin osa ensimmäisestä näytöksestä – illanvietto Violettan salongissa – rakentuu tanssikappaleiden ketjusta. Muotitanssit, kuten polkat, galoppit ja varsinkin valssit, hallitsevat kohtauksen musiikkiantia. Ensimmäisen näytöksen Violettan suuri aaria on perinteinen kolmijakoinen italialainen aaria. Oopperan kaksi pääteema ovat Amami Alfredo ja Di quell’amore; kumpikin toistuu teoksessa muutamia kertoja. Oopperan perusjännite on sopraanon, baritonin ja tenorin jatkuvissa muuttuvissa henkilösuhteissa. Violettan ja isä Germontin duetto on tyypillinen Verdin oopperoissa toistuva isän ja tyttären välinen duetto. Italialaisessa oopperassa Violetta oli kokonaan uudentyyppinen sankaritar.

La Traviata-oopperan tapahtumat sijoittuvat noin vuoteen 1850. Epäonnistuneen oopperan ensi-illan jälkeen La Traviata otettiin uudestaan esitykseen neljätoista kuukautta myöhemmin venetsialaisessa San Benedetto-teatterissa. Tällä kertaa näyttämökuva ja oopperan puvustus oli toteutettu Ludvig VIV:n aikaiseksi. Säveltäjä Giuseppe Verdi teki myös muutamia muutoksia musiikkiin.

 Giuseppe Verdi (2. osa)

Giuseppe Verdi.

Giuseppe Verdi varjeli yksityiselämäänsä julkisuudelta piilossa. Verdi nousi vain 28-vuotiaana Nabucco-oopperallaan oopperamaailman tietoisuuteen ja teki säveltäjästään sankarin. Teos lähti Italiasta kiertämään koko oopperamaailmaa ja saavutti vuosikymmenessä jopa sellaiset paikat, kuin Pietari ja Buenos Aires Argentiinassa. Teos elää yhä tänä päivänä ja sitä esitetään edelleenkin menestyksellä eri puolilla maailmaa. Seuraavien vuosien aikana (1843-1849) Giuseppe Verdi sävelsi oman terveytensä kustannuksellakin noin kaksi oopperaa vuodessa. Tietoisesti hän näin toimiessaan tavoitteli taloudellista riippumattomuutta ja huolettomia eläkepäivien viettoa Sant’Agatassa, Roncolan lähellä, jonne hän aikoi asettua omalle tilalleen viettämään eläkepäiviä esi-isiensä tapaan.

Termistocle Solera.

Giuseppe Verdin seuraava julkaistu ooppera oli nelinäytöksinen I Lombardi alla prima crociata (Lombardilaiset ensimmäisellä ristiretkellä). Täysin tietoisen laskelmoivasti Giuseppe Verdi sai jälleen oopperan libreton Termistocle Soleralta ja säveltä jälleen sommitteli oopperaan näyttävän kuoro-osuuden, O Signore, dal tetto natio. Ooppera tuli Teatro alla Scalassa ensi-iltaan 11.2.1843. Säveltä joutui oopperan valmistumiseksi paitsi säveltämään teoksen myös käydä neuvottelut impressaarion kanssa, usein hän joutui editoimaan libretoa käyttökelpoisemmaksi, hänen vastuulla oli myös laulajien valinta ja hyväksyntä rooleihin, oopperaharjoitusten valvonta, asioida kuntantajan kanssa sekä usein hän vielä johti varsinaisen oopperaesityksen. Toisinaan säveltäjän apua tarvittiin myös oopperatuotannon viemisessä paikkakunnalta toiselle paikkakunnalle.

Victor Marie Hugo.

Ranskalainen romantiikan ajan prosaisti ja runoilija Victor Marie Hugon (s. 26.2.1802 Besançon ja k. 22.5.1885 Pariisi) hänen tunnetuimmat teokset ovat Pariisin Notre-Dame (1831) ja Kurjat (1862). Hänen isänsä oli Napoleon I:n armeijan kenraali Joseph Léopold Sigisbert Hugo ja äiti konservatiivinen rojalisti Sophie Françoise Trébuchet. Hugo avioitui Adéle Foucherin kanssa vuonna 1822 ja samana vuonna ilmestyi Hugon ensimmäinen teos, Odes et poésies diverses. Perheeseen syntyi viisi lasta. Hugo siirtyi hiljalleen pois klassisesta kirjallisuusperinteestä ja tämä näkyi ensimmäisenä hänen näytelmissään. Historiallisen näytelmän, Cromwell, esipuheessa vuonna 1827 hän vaati eroa klassisesta draamasta ja näytelmässä Hernani vuonna 1831 hän rikkoi ajan ja paikan klassisen yhteyden ja hylkäsi ranskalaisessa draamassa pitkään käytetyn aleksandriinimitan.

Vuonna 1841 Victor Hugo valittiin Ranskan akatemian jäseneksi ja tämä vahvisti hänen asemansa Ranskan merkittävimpiin kirjailijoihin kuuluvana. Hän osallistui myös politiikkaan ja kannatti Ranskan muuttamista tasavallaksi. Hugo vastusti mm. kuolemanrangaistusta sekä yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta ja hän kannatti myös painovapautta. Helmikuun vallakumouksen jälkeen vuonna 1848 hänet valittiin Ranskan toisen tasavallan lakiasäätävän kansalliskokouksen jäseneksi. Victor Hugo otti usein kantaa taiteilijoiden ja kirjailijoiden tekijänoikeuksia koskeviin kysymyksiin. Hän oli yksi Association Littéraire et Artistque Internationale-järjestön perustajajäsenistä ja hän vaikutti osaltaan siihen, että tekijänoikeuksista tehtiin vuonna 1886 kansainvälinen Bernin sopimus Sveitsissä.

Francesco Maria Piave.

Giuseppe Verdin seuraava ooppera, nelinäytöksinen Ernani, perustui kirjailija Victor Hugon näytelmään, Hernani. Libreton oopperaan kirjoitti Verdin elinikäinen ystävä, Francesco Maria Piave (s. 18.5.1810 Murano ja k. 5.3.1876 Milano), joka kirjoitti libretoja useisiin muihinkin Verdin oopperoihin. Piave kirjoitti libretoja mm. Giovanni Pacinille (s. 17.2.1796 Catania ja k. 6.12.1867 Pescia), Giuseppe Saverio Raffaele Mercadantelle (s. 16.9.1795 Bari ja k. 17.12.1870 Napoli), Federico Riccille (s. 22.10.1809 ja k. 10.12.1877) ja Michael William Balfelle (s. 15.5.1808 ja k. 20.10.1870). Oopperan ensi-ilta oli Venetsian La Fenice teatterissa 9.3.1944. Kirjailija Victor Hugo ei alkuun sietänyt ajatusta, että hänen näytelmänsä alennetaan oopperaksi. Vuosia myöhemmin tutustuttuaan Ernaniin sekä myöhemmin Hugon tekstiin sävellettyyn Rigolettoon kirjailija Hugo perui puheensa ja kehui säveltäjä Verdin onnistuneen hänen teostensa muuttamisessa oopperoiksi.

Giuseppe Saverio Raffaele Mercadante.

Ernani-ooppera aloitti Giuseppe Verdin elämässä ajanjakson, jota kutsutaan kaleeriorjuuden vuosiksi – ”Anni di galera”, kuten hän itse aikaa kutsui. Yhdeksän vuoden kuluessa (1842-1851) Giuseppe Verdi kirjoitti neljätoista oopperaa, joista vain harvat teokset ovat saaneet mestariteoksen aseman. Tämän kauden merkittävimmät Verdin säveltämät oopperat olivat ehdottomasti William Shakespearen teksteihin perustuva Macbeth sekä Friedrich Schillerin tragediaan Kavaluus ja rakkaus perustuva ooppera Luisa Miller. Giuseppe Verdi hankki syyskuussa 1846 itselleen tiivistelmän Shakespearen Macbethistä ja lähetti sen Francesco Maria Piavelle. Libretto valmistui tammikuussa 1847 ja Verdin sekä Piaven välit kiristyivät, sillä Verdi ei ollut librettoon tyytyväinen. Seuraava ooppera, jonka libreton Piave kirjoitti Verdille, oli La Traviata kuusi vuotta myöhemmin. Giuseppe Verdin Macbeth kantaesitettiin Teatro della Pergolassa, Firenzessä 14.3.1847.

Teatro della Pergola, Firenze.

Giuseppe Verdin viidestoista ooppera, Luisa Miller, on vakava ooppera (melodramma tragico), kolminäytöksinen ooppera. Oopperan italiankielisen libreton kirjoitti Salvatore Cammarano (s. 19.3.1801 Napoli ja k. 17.7.1852 Napoli). Cammarano kirjoitti librettoja myös muiden säveltäjien oopperoihin, kuten Domenico Gaetano Maria Donizettin (s. 29.11.1797 Bergamo ja k. 8.4.1848 Bergamo), Saverio Mercadanten ja Giovanni Pacinin oopperoihin. Oopperan alkusoittoa on verrattu mm. Carl Maria Friedrich Ernst von Weberin (s. 18.11.1786 Eutin, Holstein ja k. 5.6.1826 Lontoo) oopperaan, Taika-ampuja (1821), alkusoittoon. Verdin oopperan tapahtumat sijoittuvat 1700-luvun alkupuolen Tiroliin.

Domenico Gaetano Maria Donizetti.

Oopperassa keskeisessä roolissa on maalaistyttö, Luisa Miller, joka on rakastunut kreivi Walterin Rudolfo-poikaan. Luisan eläkkeellä oleva sotilasisä sekä kreivi Walter ja linnanvouti Wurm yrittävät erottaa rakastavaiset toisistaan. Linnavouti Wurm pakottaa Luisa Millerin kirjoittamaan tämän rakastajalle Rodolfolle kirjeen, jossa väittää rakastavansa ainoastaa linnanvouti Wurmia. Saatuaan viestin Rodolfo haastaa linnanvouti Wurmin kaksintaisteluun, mutta Wurm kuitenkin kieltäytyy kaksintaistelusta. Epätoivossaan Rodolfo myrkyttää sekä itsensä että Luisa Millerin. Kun molemmat ovat jo juoneet myrkyn, Luisa kertoo Rodolfolle linnanvouti Wurmin vehkeilystä. Ennen kuolemaansa Rodolfo ehtii vielä ottaa linnanvouti Wurmin hengiltä.

Ranskalaisen Victor Hugon luomaan näytelmään Le roi s’amuse (Kuningas huvittelee) perustuu myös Giuseppe Verdin trilogian ensimmäinen ooppera, Rigoletto. Trilogian kolme oopperaa kuuluvat yhä edelleen kaikkien oopperatalojen kantaohjelmistoon. Rigolettossa Giuseppe Verdi kehitteli eteenpäin tekniikoita, jotka hän oli kehittänyt jo Macbethissa ja Luisa Millerissä. Ooppera ei ollut vain aarioita, resitatiiveja, kuorokohtauksia ja meluisia finaaleita; musiikki alkoi saada uusia muotoja. Rigoletton ja Sparafucilen keskustelevat murhasta kuin puhuen, parlando, melodian kulkiessa orkesterissa. Kuuluisa, vanhahtava aaria ”La donna é mobile” on täydellinen kuvaus kyynisestä viettelijästä. Viimeisen näytöksen mahtavaa kvartettoa, Bella figlia dell’amore, on pidetty Giuseppe Verdin parhaana kirjoittamana ensemblenä. Rigoletto osoittautui mestariteokseksi, joka kiersi seuraavina vuosina ympäri maailman oopperataloja.

Giuseppe Verdi sävelsi kolminäytöksisen Rigoletton neljässäkymmenessä päivässä vuonna 1851. Victor Hugon näytelmän perusajatuksen mukaan hovinarri halusi tappaa valtakunnan hallitsijan. Oopperan libretto tuli valmiiksi lokakuussa ja joulukuussa Venetsian oopperan La Fenicen johtaja Carlo Marzari kirjoitti Giuseppe Verdille kirjeen, jossa hän ilmoitti, että ”moraaliton ja säädytön” La Maledizione libretto ei läpäissyt sensuuria. Francesco Maria Piave kirjoitti uuden version librettosta nimellä II Duca di Vendome. Tässä libretton versiossa valtakunta vaihtui Mantovan herttuakunnaksi, mutta juoneen jäi epäloogisuuksia. Tällä kertaa sensuuri ja Venetsian La Fenicen johto hyväksyivät tehdyt muutokset librettoon, mutta Giuseppe Verdi ei ollut siihen tyytyväinen. Juonen ristiriitaisuudet korjattiin ja mm. päähenkilö Triboulet muutettiin Rigolettoksi. Giuseppe Verdi sai samoin oman tahtonsa läpi ja päähenkilöstä tuli kyttyräselkäinen hovinarri.

Rigoletto-oopperan ensi-ilta oli Venetsiassa La Fenice-teatterissa 11.3.1951. Giuseppe Verdin ”romanttisen trilogian” sarjassa Rigoletto on ensimmäinen ooppera; yhteistä näille oopperoille on yhteiskunnan hylkimä keskushenkilö sekä heidän musiikillinen erottuvuutensa edellisistä oopperoista: Rigolettossa rujo kyttyräselkä hovinarri, Trubaduurissa mustalaisnainen Azucena ja La Traviatassa kurtisaani Violetta Valéry. Rigolettossa Giuseppe Verdi kehitti kirouksen koko oopperan teemaksi. Se on alkusoitossa ja jokainen näytös päättyy kiroukseen.

 Giuseppe Verdi

Säveltäjä Giuseppe Verdi.

Giuseppe Fortunino Francesco Verdi (s. 10.10.1813 Le Roncole, Busseton lähellä Parman herttuakunnassa ja k. 21.1.1901 Milano) on tunnettu italialainen romantiikan ajan oopperasäveltäjä. Giuseppe Verdin isä oli maatalon pitäjä ja pienen maatilan omistaja, Carlo Giuseppe Verdi. Perhe asui Po-joen (lat. Padus) laakson pienessä 4 000 asukkaan kylässä. Giuseppe-poika osoitti jo varhain musikaalista lahjakkuutta ja hän sai neljävuotiaasta lähtien opetusta musiikkiin; hänelle ostettiin soittimeksi spinetti. Yhdeksänvuotiaana Giuseppe toimi jo opettajansa tuuraajana urkurina kylänsä kirkossa. Koulun Giuseppe kävi kylän koulussa ja meni myöhemmin ginnasioon Bussetossa.

Antonio Barezzi.

Bussetossa jo Giuseppe Verdi sävelsi sittemmin kadonnutta musiikkia kaupungin kirkolle sekä amatööriorkesterille. Kauppias ja fanaattinen musiikin harrastaja, Antonio Barezzi (23.12.1787 Busseto ja k. 21.7.1867 Busseto), otti Giuseppe Verdin suojatikseen kotiinsa vuodesta 1831 lähtien ja toimi tälle lähes isän veroisena ihmisenä. Barezzi omisti Bussetossa ruoka- ja liköörikaupan, hän toimi tukkumyyjänä ja omisti maata sekä toimi pienenä liköörintuottajana. Antonio Barezzi perusti 16.8.1813 Busseton filharmonisen orkesterin, joka kokoontui hänen talossaan; nuori Giuseppe Verdi esiintyi myös 10-vuotiaana ensimmäistä kertaa tässä Barezzin talossa. Barezzi harrasti itse huilun, klarinetin, käyrätorven ja ophicleidin soittoa. Vuonna 1832 Barezzi kustansi Giuseppe Verdille tämän syventävät musiikkiopinnot. Verdin tarkoitus oli opiskella musiikkia Milanon konservatoriossa, mutta sinne hän ei jostakin syystä päässyt opiskelemaan. Verdi opiskeli sponsorinsa myöntämin varoin yksityisesti musiikkia professori Vincento Lavignan ohjauksessa; Verdi kertoi, että opiskelussa keskityttiin vuosina 1832-1835 lähinnä kaanoneitten ja fuugien tekemiseen.

Bussetossa tuli vapaaksi urkuri tehtävät, kun Giuseppe Verdin edellinen opettaja, Provesi kuoli; paikan sai Giuseppe Verdi. Verdi myös sävelsi ja opetti musiikkia ahkerasti noihin aikoihin. Barezzi järjesti Giuseppe Verdille Busseton kunnan musiikinopettajan viran 5.3.1836 lähtien. Verdi solmi avioliiton 4.5.1836 Antonio Barezzin tyttären, Margherita Barezzin, kanssa. Avioparille syntyi kaksi lasta. Muiden töidensä ohessa Verdi sai ensimmäisen oopperansa (Rocestre) valmiiksi, mutta siitä ei valitettavasti ole säilynyt varmuudella mitään. On epävarmaa, muuttuiko Rocester Obertoksi, joka oli Giuseppe Vedrin ensimmäinen esitetty ooppera La Scalassa Milanossa. Giuseppe Verdin opettaja Vincento Lavigna ennätti kuolla ennen kuin Verdi ooppera sai esityksensä Milanossa. Samaan aikaan myös Verdien vanhempi lapsi kuoli ja Verdit päättivät matkustaa Barezzin lainarahojen avulla Milanoon. Näihin aikoihin Verdien toinenkin lapsi kuoli.

Verdi suri lastensa kuolemaa, mutta näinä raskaina aikoina hän aloitti säveltää kuitenkin toista oopperaansa, Un giorno di regno (Päivä kuninkaana). Tämä ooppera buffa (koominen ooppera) istui huonosti Giuseppe Verdin henkiseen mielialaan. Säveltäjä keskeytti sävellystyön sairastuttuaan. Kun Giuseppe Verdi parani sairaudestaan, sairastui vaimo, Marherita, vakavasti. Verdi aneli Antonio Barezzia saapumaan Milanoon ja Barezzi saapuikin kaupunkiin vain tuntia ennen tyttärensä kuolemaa. Vaimon kuoltua Giuseppe Verdi masentui entistä enemmän. Tässä mielentilassa hän kuitenkin sävelsi oopperansa loppuun; samoin hän harjoitutti oopperan ja johti sen esityksen La Scalassa vuonna 1840.

Päivä kuninkaana-oopperan esitys oli La Scalassa katastrofi. Myöhemmin on erheellisesti luultu, että tämän esityksen jälkeen kaksinäytöksinen Päivä kuninkaana-ooppera olisi unohdettu kokonaan. Vain viisi vuotta Milanon fiaskon jälkeen oopperaa esitettiin Venetsiassa kaudella 1945/1846 ja samoin sitä esitettiin vuonna 1859 Napolin San Carlo-teatterin ohjelmistossa. La Scalan esityksen jälkeen Verdi oli niin masentunut, että hän ajatteli jättää säveltämisen kokonaan. La Scalan oopperatalon johtajana vuosina 1829-1850 toiminut, Bartolomeo Merelli (s. 19.5.1794 ja k. 10.4.1879), sai Verdin kuitenkin puhuttua ympäri jatkamaan sävellystyötään. Bartolomeo Merelli oli sopinut Giuseppe Verdin kanssa tilauksen kolmesta oopperasta, joista ensimmäinen oli siis Felice Romanin librettoon vuodelta 1818 tämä katastrofiin La Scalassa joutunut Verdin ooppera, Un giorno di regno. Giuseppe Verdiä taivutteli Merellin lisäksi sävellystyötään jatkamaan myös hänen appi-isänsä, Antonio Barezzi.

Bartolomeo Merelli.

Merelli antoi La Scalassa Giuseppe Verdille uuden libreton luettavaksi kotiinsa. Temistocle Solera (s. 25.12.1815 ja k. 21.4.1878) oli säveltänyt neljä oopperaa omiin libretoihinsa, mutta nämä oopperat eivät koskaan menestyneet. Turhautunut Giuseppe Verdi jätti libreton kotonaan pöydälle ja libreto oli avautunut kohdasta, jossa yöllä unta saamaton Verdi lukiessaan libretoa huomasi sanat ”Va, pensiero, sull’ali dorate” (Lennä ajatus, kultasiivin). Luettuaan libretoa usempaan kertaan Verdi aloittu sävellystyön, jonka tuloksena oli nelinäytöksinen ooppera Nabucodonosor; myöhemmin teos lyhennettiin kätevämpään muotoon, Nebucco. Ooppera oli Giuseppe Verdin kolmas ooppera ja se sai ensi-iltansa Milanon Teatro alla Scalassa 9.3.1842. Oopperan epäilemättä tunnetuin kohtaus on heprealaisten kuoron laulama Va pensiero, sull’ali dorate. Oopperasta tuli erinomaisen onnistunut teos, joka yhä edelleen kuuluu kuuluisien oopperatalojen ja suurten kapellimestareiden vakio-ohjelmistoon.

Giuseppe Verdi jäi libreton kohtaan kiinni, koska se muistutti hänelle läheistä Raamatun tekstiä. Oopperan tarina kertoo juutalaisten vankeudesta Babyloniassa. Ooppera sijoittuu aluksi Jerusalemiin ja myöhemmin Babyloniaan Nebukadressar II:n hallinnon aikaan vuosiin 605-562 eaa. Nebukadressar II hävitti Salomonin temppelin vuonna 586 eaa ja vei juutalaiset pakkotyöhön Babyloniaan. Oopperan näytöksillä on samoin omat nimensä: I näytös on Jerusalem, Salomonin temppeli, II Jumalankieltäjät, III Ennustus ja IV Murskattu epäjumala. Nabucco-ooppera oli menestys aivan alusta alkaen. Oopperasta muodostui Risorgimenton eli Italian kansallisen vapautuksen symboli. Italialaiset tunnistivat heti alistetun kansan piilomerkityksen ja ensi-iltayleisö vaati saada kuulla uudestaan heprealaisten orjien kuoron Va pansiero. Oopperaesityksen saamat runsaat aplodit olivat protesti Pohjois-Italian itävaltalaisille vallanpitäjille, sillä yleensä kaikki mielenosoitukset olivat siellä kiellettyjä. Giuseppe Verdistä ei koskaan – yllättävää kyllä – tullut Italian virallista hymnisäveltäjää. Laulu, josta verrattain myöhään, vasta toisen maailmansodan jälkeen, tehtiin Italian kansallislaulu, oli niinikään Risorgimenton vuosina syntynyt laulu. Laulun sävelsi Michelo Novero (1822-1885) vuonna 1847 nimellä Canto degli italiani.

Giuseppe Verdin kaikista oopperoista juuri Nebuccon voima on eniten riippuvainen erinomaisesta kuorosta. Oopperassa kuoro edustaa kansan ääntä ja kuoron voi nähdä yhtenä roolihahmoista. Suuri merkitys on kuoron unisonisuudella. Oopperassa on suuria rooleja baritonille sekä dramaattiselle sopraanolle ja bassolle. Abylonian kuninkaan Nabuccon tyttären, Abigaillen vaativan sopraanoroolin Giuseppe Verdi loi tulevalle toiselle aviovaimolleen, Clela Maria Josepha (Giuseppina) Strepponille (s. 8.9.1815 Lodossa ja k. 14.11.1897 Bussetossa), joka lauloi osan oopperan ensi-illassa.

Sopraano Giuseppina Strepponi.

Strepponi oli tunnettu lombardialainen sopraano, joka opiskeli Milanon konservatoriossa ja lauloi Itävallassa usean vuoden ajan. Hän debytoi La Scalan oopperatalossa vuonna 1839. Hän alkoi tapailla Giuseppe Verdiä, joka oli aikaisemmin jäänyt leskeksi hänen ensimmäisen vaimonsa, Margherita Barezzin kuoltua. Giuseppina Strepponi lauloi pääroolin monissa Giuseppe Verdin uran ensimmäisissä oopperoissa. Giuseppina Strepponi ja Giuseppe Verdi menivät lopulta naimisiin vuonna 1859 asuttuaan sitä ennen yhdessä jo kaksitoista vuotta. Heidän välinen kirjeenvaihtonsa on näytellyt merkittävää roolia tutkittaessa Giuseppe Vedrin elämää.

Salonki Barezzin talossa.

Anton Tomaschekin valmistama fortepiano.

Casa Barezzi osoitteessa via Roma 119 Bussetossa Parman maakunnassa – talosta on näkymät keskeiselle Piazza Giuseppe Verdille – kuului 1800-luvun alussa tukkukauppias Antonio Barezzille. Nykyisin talo toimii Giuseppe Verdin muistomuseona, jonka Salongissa Giuseppe Verdi esiintyi ensimmäistä kertaa yleisön edessä. Tässä talossa Giuseppe Verdi tapasi myös ensimmäisen kerran tulevan vaimonsa, Margheritan, suojelijansa tyttären. Salongin arvokkain esine lienee Anton Tomaschekin valmistama fortepiano, jonka Antonio Barezzi lahjoitti vuonna 1835 omalle tyttärelleen, Margheritalle. Böömiläinen Anton Tomaschek valmisti Wienissä soittimiaan vuosina 1831-1858. Elokuussa 1858 veljekset Anton ja Christian Tomaschek jäivät eläkkeelle ja veljenpoika Wenzel otti pianotehtaan johtaakseen. Tällä fortepianolla Giuseppe Verdi sävelsi ainakin oopperan, I due Foscari (1844), ja hän myös lohdutti anoppiaan soittamalla tällä fortepianolla heprealaisten orjien kuoro-osaa tämän elämän viime hetkillä.

Casa Barezzi.

 Kapellimestari Sakari Markus Oramo

Kapellimestari ja professori Sakari Oramo.

Sibelius-Akatemian orkesteri- ja kapellimestarikoulutuksen professori, viulisti ja kapellimestari Sakari Markus Oramo (s. 26.10.1965 Helsinki) opiskeli Ari Angervon viuluoppilaana Sibelius-Akatemiassa vuosina 1975-1985. Sakari Oramo on kotoisin musiikki perheestä, sillä Oramon isä on Ilkka Kalevi Oramo (s. 14.8.1941 Helsinki) filosofian tohtori, musiikkitieteilijä, joka vuodesta 1984 toimi Sibelius-Akatemian sävellyksen ja musiikinteorian osaston musiikkiteorian professorina. Sakari Oramon äiti oli pianisti ja pianopedagogi, pianonsoiton professori Maija-Liisa Pohjola (oik. Pohjola-Oramo, s. 9.7.1936 Seinäjoki ja k. 31.12.2021). Sakari Oramolla on kaksi poikaa, klarinetisti ja kapellimestari Taavi Oramo sekä Leevi Oramo. Oramon perheestä isä-Sakari, äiti-Anu ja Taavi Oramo ovat ehkä maailman kaikkein arvostetuimman agentuuritoimiston, HarrisonParrottin listoilla.

Pianotaiteilija Liisa Pohjola.

Viulutaiteilija Paavo Pohjola.

Sakari Oramo vietti normaalin lapsuuden; pienenä hän muistinsa mukaan leikki äidin flyygelin alla taidemusiikkia kuunnellen. Vähän isompana poikana kesät ja talvet kuluivat ulkona kavereiden kanssa vaellellen ja leikkien. Kyllä Sakaria myös houkuteltiin pianon ääreen sekä tarjottiin käteen viulua, mutta vanhemmat antoivat onneksi periksi, kun huomasivat poikansa haluttomuuden. Aika teki kuitenkin tehtävänsä ja musiikki-innostus iski Sakari Oramolle seitsemän vuoden iässä. Samaan aikaan viulutuntien kanssa Oramo kävi myös ranskalaista koulua. Sieltä saakka juontaa Oramon täydellinen ranskankielen taito ja ensi kosketus eurooppalaisuuteen.

Muusikko Pekka Pohjola.

Liisa Pohjola on kuuluisaa Pohjolan musiikkisukua; hänen veljiään ovat mm. kuoronjohtaja ja sellisti Ensti Emil Kullervo Pohjola (s. 18.10.1928 Ylistaro ja k. 8.10.2009), musiikkipedagogi ja kuoronjohtaja Erkki Kalevi Pohjola (s. 4.1.1931 Ylistaro ja k. 19.1.2009 Espoo) ja kapellimestari ja viulutaiteilija Paavo Pohjola (s. 22.2.1934 Seinäjoki). Sakari Oramon sisar on barokkicembalisti Anna-Maaria Oramo. Oramon serkkuja ovat basisti ja säveltäjä Jussi Pekka Pohjola (s. 13.1.1952 Helsinki ja k. 27.11.2008 Espoo), viulisti Jukka Pohjola, huilisti Olli Pohjola, sellisti Matti Jaakko Pohjola (s. 4.1.1963 Espoo ja k. 30.5.2002 Espoo) sekä säveltäjä Seppo Pohjola (s. 4.5.1965 Espoo).

Kapellimestari Jukka-Pekka Saraste.

Sakari Oramo pääsi jo opiskeluaikana soittamaan eri opiskelijaorkestereissa. Osa näistä opiskeluajan muusikoista soittaa vieläkin RSOssa. Oppilasorkestereiden mukana Sakari Oramo tutustui myös kymmenen vuotta vanhempaan kapellimestariin, Jukka-Pekka Sarasteeseen (s. 22.4.1956 Heinola), joka tuolloin johti jousiorkesteria. Jukka-Pekka Saraste johti Radion sinfoniaorkesteria ylikapellimestarina vuosina 1987-2001, ennen Sakari Oramoa. Erään kerran Jukka-Pekka Saraste antoi tahtipuikon Oramon käteen ja sanoi, että johda tuosta vähän. Jo 10-vuotiaana Sakari Oramo teki johtamisdebyyttinsä Viuluviikarit musiikkimaassa-tv-ohjelmassa.

Kapellimestari Jorma Panula.

Sakari Oramo suoritti vuonna 1992 orkesterinjohdon diplomin kapellimestari, professori, säveltäjä ja sovittaja Jorma Juhani Panulan (s. 10.8.1930 Kauhajoki) johdolla Sibelius-Akatemiassa. Oramon mielestä Jorma Panula on oiva ja hyvin innostava opettaja, joka osaa antaa paljon hyviä neuvoja ja opettaa tekniikoita. Panulan kokonaisvaltainen kiinnostus orkesterielämään ja -musiikkiin teki nuoreen Sakari Oramoon suuren vaikutuksen. Panula antoi opiskelijalle paljon vastuuta heti, kun tämä oli siihen valmis. Tämän jälkeen Sakari Oramo jatkoi musiikkiopintojaan Ultrechtin yliopistossa Viktor Libermanin ohjauksessa ja hän suoritti vielä täydentäviä opintoja venäläisen kapellimestari Ilja Aleksandrovitš Musinin (s. 24.12.1903 ja k. 6.6.1999) ja yhdysvaltalaisen viulisti Isaac Sternin (s. 21.7.1920 Kremenets, Puola nyk. Ukrainaa ja k. 22.9.2001 New York) johdolla.

Viulisti Isaac Stern.

Sakari Oramo oli kamariorkesteri Avanti!:n konserttimestari ja kvartetin jäsen vuosina 1982-1989. Tämän jälkeen Oramo oli Polyteknikkojen Orkesterin kapellimestari vuosina 1990-1992. Radion sinfoniaorkesterissa Helsingissä Sakari Oramo on toiminut ensin vuorottelevana konserttimestarina vuosina 1991-1994, kapellimestarina vuosina 1994-2003 sekä ylikapellimestarina vuosina 2003-2012. Samaan aikaan Sakari Oramo toimi vuosina 1998-2008 Birminghamin sinfoniaorkesterin musiikillisena johtajana, maineikkaan Simon Rattlen (s. 19.1.1955 Liverpool) seuraajana. Tukholman filharmonisen orkesterin ylikapellimestarina ja taiteellisena neuvonantajana Oramo toimi vuosina 2008-2021 ja Oramo nimitettiin johtajakautensa jälkeen orkesterin kunniakapellimestariksi. Vuosina 2013-2019 hän ohjasi Keski-Pohjanmaan Kamariorkesteria taiteellisena johtajana. Sakari Oramo toimi samoin Kokkolan oopperan kapellimestarina ja oli yksi Kokkolan oopperan perustajista yhdessä aviopuolisonsa, sopraanolaulaja Anu Katariina Komsin (s. 9.1.1967 Kokkola) kanssa.

Kapellimestari Simon Rattle.

Kapellimestari Sakari Oramo valittiin helmikuussa 2012 Britannian yleisradioyhtiö BBC:n sinfoniaorkesterin ylikapellimestariksi. Oramon ensiesiintyminen ylikapellimestarina orkesterin kanssa oli heinäkuussa 2013 BBC:n Proms-festivaalin konserttisarjassa. Syksyllä 2015 Sakari Oramon sopimuskautta orkesterin johdossa jatkettiin vuoteen 2020 asti. Sakari Oramo on johtanut mm. Wienin, Berliinin ja New Yorkin filharmonikkoja sekä Chicagon, San Franciscon, Concertgebouw’n, Pariisin ja Minnesotan orkestereita. Samoin Sakari Oramo johti Suomen Kansallisoopperassa Benjamin Brittenin Peter Grimes-oopperan. Radion sinfoniaorkesteri on vieraillut kapellimestari Sakari Oramon johdolla Tukholmassa, Wienissä, Prahassa, Sveitsissä, Saksassa sekä Kanariansaarten, Edinburghin ja Bergenin musiikkijuhlilla ja Lontoon Proms-festivaaleilla.

Kapellimestari Lorin Maazel.

Sakari Oramo pääsi sijaistamaan helmikuussa 2012 sairastunutta kapellimestari, viulisti ja säveltäjä Lorin Varencove Maazelia (s. 6.3.1930 Neuilly-sur-Seine, Ranska ja k. 13.7.2014 Virginia, Yhdysvallat) Wienin filharmonikkojen johtajana ainoastaan kahden tunnin harjoitusajalla Helsingin Musiikkitalossa. Helsingin Musiikkitaloon Sakari Oramo hälytettiin Lapin lumilta. Tästä Musiikkitalon konsertista Sakari Oramo sai sekä orkesterilta että musiikkikriitikoilta ylistävää kiitosta. Sakari Oramo oli jo hieman aikaisemmin saanut kutsun debytoimaan Wienin filharmonikkojen johtajana vuonna 2013.

Kapellimestari Carlos Kleiber.

Kapellimestari Sakari Oramo sai vuonna 2004 Birminghamin yliopiston ja Keski-Englannin yliopiston kunniatohtorin arvonimen. Oramolle myönnettiin vuonna 2009 brittiläisen imperiumin ritarikunnan OBE-arvo (The Most Exellent Order of the British Empire). Vuotta myöhemmin Sakari Oramolle myönnettiin Pro Finlandia-mitali. Vuodesta 2012 kapellimestari Sakari Oramo on ollut Ruotsin kuninkaallisen musiikkiakatemian jäsen. Sakari Oramon suurina esikuvina kapellimestarien joukossa ovat mm. 50 vuotta Leningradin filharmonikkoja johtanut Jevgeni Aleksandrovitš Mravinski (s. 4.6.1903 Pietari ja k. 19.1.1988 Leningrad), itävaltalainen Carlos Kleiber (s. 3.7.1930 ja k. 13.7.2004) sekä ehkä eniten Oramoon vaikuttanut kapellimestari ja viulisti Paavo Berglund (s. 14.4.1929 Helsinki ja k. 25.1.2012 Helsinki). Berglundissa Sakari Oramo arvostaa kaikkein eniten tämän uskomaton hiomistyönsä ja hienosäätö. Se oli parhaimmillaan hyvin epäitsekästä, mutta aivan timanttista jälkeä tekevää. Oramo muistelee Paavo Berglundia suurena persoonana, jonka kanssa hän ennätti olla tekemisissä itsekin.

Kapellimestari ja viulisti Paavo Berglund.

Kapellimestari Sakari Oramo tuo Tampere Filharmonian konserttiin Tampere-talon suureen saliin perjantaina 9.2.2024 klo 19 Sibelius-Akatemian kapellimestariluokan professorina seuraavat omat kapellimestarioppilaansa johtamaan: australialais-puolalainen Mateusz Gwizdałła, virolainen Erle Kont, norjalainen Julie Røssland, ranskalainen Vincent Siret ja kreikkalainen Konstantinos Vallios. Solistina Eero Saunamäki, nokkahuilu. Tampere Filharmonian konsertissa kuullaan seuraavat teokset: Richard Georg Strauss (s. 11.6.1864 ja k. 8.9.1949); Till Eulenspiegel, Kalevi Ensio Aho (s. 9.3.1949 Forssa); Konsertto nokkahuilulle ja kamariorkesterille, Johan Christian Julius Sibelius (s. 8.12.1865 Hämeenlinna ja k. 20.9.1957 Järvenpää); Sinfonia nro 1.

Valokuvaaja Volker von Bonin (9. osa)

Von Boninit muuttivat Suomessa oleillessaan useita kertoja asuinpaikkaansa, varsinkin kun lapset kasvoivat suuremmiksi. 1970-luvun alussa von Boninin perhe muutti Lauttasaareen ja tämä asunto jäi perheen viimeiseksi asuinpaikaksi vielä senkin jälkeen, kun lapset olivat lähteneet jo pois kotoa. Asunto oli vuokra-asunto ja kun omista suunnitteli asunnon myyntiä, täytyi von Boninien miettiä toisaalle muuttamista. Tuleva asunto voisi olla pienempi, mutta Volkerin valokuva-arkistolle täytyisi löytyä jostakin oma tila. Saksalainen seurakunta kuitenkin osti tämän Lauttasaaren tilavan asunnon ja von Boninit saivat edelleen jäädä vuokralle huoneistoon asumaan Lauttasaareen.

Vaikka Volker von Bonin oli ammattivalokuvaaja, hänen kaikkein tunnetuimmat kuvansa olivat ammattityön ulkopuolella otettuja valokuvia. Suuri yleisö tunteekin hänet parhaiten paitsi lehtikuvaajana, niin varsinkin hänen valokuvakirjoistaan, joita hän teki esimerkiksi Helsingistä. Volker von Boninin vapaa-ajalla ottamat valokuvat olivat voittopuolisesti miljöö-, maisema-, tilannekuvia ja sekä dokumentaarisia valokuvia. Hänet tunnettiin hyvin tarkkana ympäristönsä havainnoitsijana ja hän itse toivoi samalla, että hänen valokuvissaan olisi havaittu niiden taiteellisia arvoja. Valokuvataiteen ja asiakuvan välille on välillä hyvin vaikea vetää selvää rajaa.

Volker von Boninin Helsingistä ottamia mustavalkokuvia on tallessa Helsingin kaupunginmuseon kokoelmissa noin 5 000 valokuvaa. Kaupunginmuseon kokoelmien kuvista osa on julkaistu Volker von Boninin tekemissä noin kahdessakymmenessä valokuvakirjassa. Näissä valokuvakirjoissa on myös valokuvia, joita ei ole olemassa Helsingin kaupunginmuseon kokoelmissa. Varhaisimmat suomalaiset dokumentarismin merkkiteokset syntyivätkin 1960- ja 1970-luvuilla; samoihin aikoihin ilmestyivät myös Volker von Boninin valokuvakirjat. Volker von Bonin ei kuulunut koskaan mihinkään valokuvaajien yhdistykseen, vaikka hän kuvasikin omien kirjojensa valokuvat lähinnä omalla vapaa-ajallaan. Hänen kirjansa erosivat selvästi suomalaisten dokumentaristien ajattelusta.

Suomessa dokumentarismiin vaikutti selkeästi kaksi asiaa; valokuvaaja Edward Steichen keräsi New Yorkin Museum of Modern Artsiin 1950-luvun puolivälissä The Family of Man-näyttelyn, joka kiersi maailmaa monta vuotta avaamisensa jälkeen ja vaikutti joka paikassa varsinkin lehtikuvaajiin. Vuonna 1959 näyttely saapui Suomeen, mutta näyttelystä tehdyllä kirjalla oli jo aikaisemmin suuri vaikutus suomalaisiin kuvaajiin. Toinen vaikuttava seikka oli halu päästä eroon varsinkin Helsingin Kameraseuran hallitsevasta valokuvausta koskeneesta taidekeskustelusta. Helsingin Kameraseuran edustama valokuvakulttuuri nähtiin kahlitsevaksi, vaikka seurassa toisen maailmansodan jälkeen oli kuitenkin havaittu myös lehtikuvauksen läpimurron vaikutus vaalittuihin esteettisiin mieltymyksiin 1950-luvun lopulta lähtien.

Volker von Boninin valokuvaukseen vaikutti lähinnä saksalainen lehtivalokuvaajakoulutus ja se ilmapiiri, jossa hän toisen maailmansodan jälkeen opiskeli valokuvaamista. Valokuvaus on kuitenkin aina kytköksissä kulloiseenkin historiaan ja yhteiskuntaan. Saksassa natsihallinto käytti valokuvausta sodankäynnin välineenä informaation jakamisen sijaan. 1950-luvulla saksalaiset valokuvaajat pyrkivät irrottautumaan menneisyydestä taidesuuntauksessa, jota kutsuttiin subjektiiviseksi valokuvaukseksi. Tämä näkyi hyvin selvästi myös lehtivalokuvaajien työskentelyssä. Lehtikuvaajat kiinnittivät huomionsa tavalliseen arkeen ja politiikka jäi kuvausaiheissa vain marginaaliin.

Volker von Boninin entinen työkaveri saksalaisessa Heute-lehdessä, itävaltalaisamerikkalainen lehtikuvaaja Ernst Haas, tuli kuuluisaksi reportaasistaan itavaltalaisista perheistä, jotka odottivat miestensä paluuta sotavankeudesta. Vuonna 1972 Ernst Haas kertoi Lontoon Wilson Hicks-konferenssissa pitämässään esitelmässä, että hän tavoitteli näillä kuvauksillaan universaalia näkökulmaa, ei yksityisen ihmisen näkökulmaa aiheeseen. Saksa ei myöskään ollut ainoa maa, jossa valokuvaajat pyrkivät entistä enemmän tavallisen arjen ja inhimillisten aiheiden äärelle. Ranskassa oli jo maailmansotien välisenä aikana aloitettu humanistinen valokuvaus, joka oli reaktiota ensimmäisen maailmansodan kauheuksille. Toisen maailmansodan jälkeen tämäkin suuntaus levisi laajemmin muihin maihin. Humanistisen valokuvauksen on kerrottu kuvaavan arkielämää, tavallisten ihmisten arkielämää ja elämäntapaa ikään kuin uutisaiheena sekä tukevan ajatusta pohjimmiltaan universaalista ihmisluonnosta.

Dokumentaristeja ja Volker von Boninia yhdisti taipumus humanistiseen valokuvaukseen. Humanistinen valokuvaus juontaa Volker von Boninilla aikakaudelta, jolloin hän innostui valokuvauksesta ja hankki valokuvaukseen myös koulutuksen Saksassa. Heute-lehdessä varsin merkityksellinen esikuva von Boninille oli Ernst Haas ja hänen kuvareportaasinsa itävaltalaisista sotavankeudesta palaavista miehistä, joista lehti julkaisi kuvia elokuun alussa vuonna 1949. Samoin häneen varmasti myös vaikutti paljon kuvauksen opiskelu Institut für Bildjournalismuksessa.

Volker von Bonin kuvasi mm. Suomenlinnassa paljon valokuvia, jotka päätyivät myöhemmin Helsingin kaupunginmuseon kokoelmiin. Hän Suomenlinnassa kuvaamille valokuville on ominaista, että ihmisiä näissä kuvissa näkyy hyvin vähän. Toisaalta Volker von Bonin kuvasi kaupungin asukkaita, erityisesti lapsia, mutta myös ihmisiä erilaisissa vapaa-ajanviettotapojen äärellä. Hänen vakio aiheitaan kuvauksessa olivatkin lasten lisäksi nuoret ja nuoret aikuiset. Vanhemmat ihmiset hänen valokuvissaan liittyivät useammin työntekoon tai mielikuvaan työn puuttumisesta. Helsingin kaupunginmuseon von Boninin kuvissa näkyy usein kuvia miehistä meren rannalla taustanaan satamat suurine laivoineen ja nostokurkineen.

Valokuvaaja Volker von Bonin oli etupäässä kaupunkien ja niiden maisemien kuvaaja. Varsinainen luonnonkuvaus ei ollut hänen tärkeintä aihepiiriään, mutta hänen valokuvissaan nousee esille selvästi erityisesti merelliset aiheet. Von Bonin kuvasi 1960-luvun alussa ihailemiaan puita mielellään ja sommitteli rakennuksia kuvatessaan kuviin puita lisäksi. Kaupunkimiljöössä häntä kiinnosti selvästi myös kivi luonnonelementtinä. Rantakivet ja kalliot ovat hänen valokuvissaan aina myös keskeisessä roolissa; näitä elementtejä on esimerkiksi Kulosaaren Casinosta otetussa kuvassa ja kuvassa Hakaniemen Ympyrätalon rakennustyömaasta.

Volker von Bonin kuvaa kirjojensa kuvissa hyvin dokumentaarisella otteella ja sen havaitsee hyvin siitä, että hän haluaa myös samalla välittää kuvilla maksimaalista informaatiota. Pienellä aukolla kuvattu laaja terävyysalue salli von Boninin sommitella valokuvansa vertikaalisesti kerrokselliseksi. Tämä kuvaustapa antoi hänelle mahdollisuuden rinnastaa erilaisia asioita keskenään. Jo 1950-luvun lopulla kerroksellisuus alkoi ilmestyä hänen valokuviinsa, mutta myöhemmin se vain lisääntyi hänen valokuvissaan. Ensimmäiset esimerkit kerroksellisuudesta tulivat kuvanäkymässä Kolera-altaan ja sen veneiden yli kohti Uspenskin katedraalia sekä kuva pyykkärinaisista matonpesulaiturilla Sörnäisissä sijaitseva voimalaitos taustanaan.

Suurin osa Volker von Bonin Helsingin kaupunginmuseon kokoelman valokuvista on otettu kantakaupungista tai Helsingin suosituista vapaa-ajanviettopaikoista, kuten esimerkiksi Suomenlinnasta ja yleisiltä uimarannoilta. Rakennuskanta näissä valokuvissa on yleensä melko vanhaa. Valokuvaajana Volker von Bonin mieltyi vanhoihin miljöihin ja oli murheellinen, kun niitä tuhottiin uuden tieltä. Tämä piirre näkyy selvästi myös hänen valokuvissaan.

Volker von Boninille lehtikuvaus oli humanistinen tapa lähestyä kuvattavia ihmisiä, silti ympäristön kuvaukset sekä maisemat liittyivät hänen kuvissaan enemmän vanhaan valokuvaustraditioon. 1800-luvun loppupuolelta lähtien valokuvaustaiteessa esikuvat olivat vankasti maalaustaiteessa. Siksi valokuvaajat kuvasivat mielellään mm. maisemia tuolloin. Virtaus oli täysin kansainvälinen ilmiö ja kaikkein selvimmin sen esiintyi varsinkin piktorialistisessa taidevalokuvauksessa. Samoin Saksassa kansallissosialistinen hallinto tuki 1930-luvulla miljöö- ja maisemakuvausta, kun se halusi kansalaisten omaksuvan vahvan tunnesiteen kotiseutuunsa ja erityisesti isänmaahan.

Saksassa valtio oman järjestönsä välityksellä organisoi ja suosi valokuvausharrastusta, jota sitten kutsuttiin Heimatfotografieksi, kotiseutuvalokuvaukseksi. Harrastuksen tavoitteena oli kotiseudun kauneuden löytäminen ja ikuistaminen valokuvina jälkipolville. Saksalaisten toisen maailmansodan jälkeen harrastamaa Trümmerfotografien eli rauniokuvien tallentamisen aiheena oli samoin miljöö. Siinä syrjäytettiin maailmansodan perussyyt eli natsien hirmuvalta; kuvissa näkyi vain epäsuoria viitteitä hallinnon julmuuksista. Tässä tyylilajissa koetettiin ottaa etäisyyttä menneisyyteen vähän samaan tapaan kuin humanististen valokuvaajien universalismissakin.

 Paavo Ilmari Raninen (6. osa)

Paavo Raninen Tapsan Tahdeilla.

Säveltäjä ja sovittaja Kari Komppa oli jo 1960-luvun alussa muuttanut Tampereelle. Komppa syntyi 5.1.1939 Helsingissä, mutta suoritti oppivelvollisuutensa Imatralla, asevelvollisuutensa Kouvolassa, jossa tutustui tamperelaisiin muusikoihin. Näiden muusikoiden yllyttäminä Kari Komppa muutti sitten Tampereelle. Hän sai pian paikan muusikkona vastaperustetussa laulaja, näyttelijä ja viihdeartisti Vappu Marjatta Leppäsen (s. 24.8.1937 Helsinki) yhtyeessä; yhtyeestä kehittyi nopeasti Tampereen eturivin tanssiorkestereita. Kari Komppa oli myös mukana, kun Tampereella käynnistyi televisiotoiminta; hän toimi televisiossa muusikkona sekä sovittaja-kapellimestarina. Komppa toimi freelancerina mukana aktiivisesti tuon ajan televisio-ohjelmien ja -sarjojen musiikin tekijänä.

Säveltäjä, sovittaja ja kapellimestari Kari Komppa.

Kari Komppa oli innostuneena mukana kaupungin jameissa eri yhtyeiden kansa, mutta varsinkin vastaperustetun Break Big Bandin johtajana ja musiikkivastaavana. Kari Kompan johtama jazzkvintetti oli mukana esiintymässä jo toisilla Porin Jazzfestivaaleilla vuonna 1967. Myös hänen johtamansa Break Big Band esiintyi Tampereella monissa konserteissa, televisiossa sekä Pori Jazzissa vuosina 1971 ja 1972. Paavo Raninen oli mukana Break Big Bandin toiminnassa vuosina 1972-1976 sovittajana ja kapellimestarina. Break Big Band kävi vuonna 1973 Kuopii tanssii ja soi-tapahtumassa voittamassa Suomen big band-mestaruuden. Kari Komppa muutti jo vuonna 1972 Helsinkiin ja hän on siitä lähtien asunut pääkaupunkiseudulla. Komppa alkoi tehdä yhä enemmän pelkästään big band-jazzsävellyksiä, ensin vuonna 1958 perustetulle Radion Tanssiorkesterille ja sitten Uuden Musiikin Orkesteri UMO:lle.

Radion Tanssiorkesteri perustettiin vuonna 1958.

Säveltäjä Kari Komppa teki lähes kaikki sävellyksensä Yleisradion tilauksesta ja hän edusti YLEä monissa kansainvälisissä yhteyksissä, kuten esimerkiksi Kööpenhaminassa vuonna 1982 ja Nordring-ohjelmassa Belgiassa vain vuotta myöhemmin. Kari Komppa ei unohtanut kuitenkaan tämän jälkeen tamperelaisiakaan; 1980-luvun alussa perustettiin Tampereen Jazz-orkesteri, joka oli 10-miehinen jazzkokoonpano. Orkesterin toiminta huipentui esiintymisiin Porin Jazzfestivaaleilla 17.7.1982, päivällä Kirjurinluodolla ja illalla Hotelli Otavassa. Tampere Jazz-orkesterin tällä ohjelmistolla taltioima lp-levy, Makumoka, ilmestyi vuonna 1984. Kari Komppa on toiminut opettajana Oulunkylän Pop/Jazzopistossa, Sibelius-Akatemian Jazz-osastolla ja Tampereen konservatoriossa. Muusikkona ja säveltäjänä hän on hajanaisia alkeisopintoja lukuunottamatta täysin itseoppinut. Kari Komppa palkittiin Suomen Jazzliiton Yrjö-palkinnolla vuonna 1982.

Paavo Raninen soitti paljon yksityistilaisuuksissa Tampereella. Muusikkona Raninen ei ollut sitoutunut kenenkään solistin säestystehtäviin, joten hän sai vapaasti valita soittotehtävänsä oman mielensä mukaan. Hänellä oli myös suuri onni saada ympärilleen taitavia soittajia, jotka ymmärsivät, mistä jazzin soittamisesta oli kysymys. Tällaisia soittajia olivat mm. puolalaiset Andrzej Nowak (Jenttu) ja Lucjan Czaplicki. Tamperelaisessa Laterna-ravintolassa Paavo Raninen tuurasi toisinaan Gunnar Evert ”Goony” Strömmeriä (s. 6.11.1914 Ikaalinen ja k. 2.6.2006 Tampere) pianonsoitossa.

Gunnar Evert "Goony" Strömmer.

Pianisti ja arkkitehti Goony Strömmer oli Tampereen kaupunginarkkitehti ja Hotelli Tammerissa vuonna 1933 perustetun Tampereen Kameraseuran ensimmäinen puheenjohtaja, Bertel Evert Strömmerin (s. 11.7.1890 Ikaalinen ja k. 18.4.1962 Tampere) poika. Goony innostui jazzmusiikista jo kouluvuosinaan kuunneltuaan kidekoneella englantilaisia musiikkilähetyksiä yhdessä ystävänsä Toivo Pietari Johannes Kärjen (s. 3.12.1915 Pirkkala ja k. 30.4.1992 Helsinki) kanssa. Valter-veljensä kanssa Goony soitti jazzimprovisaatioita nelikätisesti pianolla. Rummut hän rakensi 13-vuotiaana itselleen. Ensimmäisen rumpalikeikkansa Goony soitti 11-vuotiaana ollessaan sattumalta paikan päällä tuuraamaan Lielahden torvisoittokunnan rumpalia yleisöluisteluillassa.

Goony Strömmer soitti rumpalina 1920-luvun lopulla Pajazzo-tanssiorkesterissa ja 1930-luvulla Toivo Kärjen orkesterissa sekä Farrow-nimisessä orkesterissa. Sodan jälkeen Goony vaihtoi instrumenttinsa pianoon ja hän soitti mm. harmonikkataiteilija Lauri ”Lasse” Armas Pihlajamaan (s. 1.8.1916 Jämijärvi ja k. 14.11.2007 Helsinki) kanssa Jam Sessio-yhtyeessä sekä Acre Karin Chicago Seven-yhtyeessä. Kokoonpanot tekivät pitkiä kiertueita ympäri Suomea. Jam Session laulusolistina toimi usein Jarl Eugen Malmstén (s. 16.7.1907 Helsinki ja k. 1.9.1993 Helsinki), Georg Malmsténin (s. 27.6.1902 Helsinki ja k. 25.5.1981 Helsinki) nuorempi veli.

Varsinaiselta ammatiltaan Gunnar Strömmer oli arkkitehti, joka valmistui vuonna 1948 Teknillisestä korkeakoulusta ja suunnitteli mm. Tampereelle Ensi- ja turvakodin. Hän suunnitteli myös Valmetin tehtaiden muutos- ja korjaustyöt, monia kerrostaloja, omakotitaloja sekä huviloita. Hän toimi arkkitehtina myös isänsä arkkitehtitoimistossa ja toimiston jatkajana isänsä jälkeen. Hän luopui kuitenkin toimistosta oman kertomansa mukaan, koska oli liian boheemi siihen tehtävään. Tampereen kaupungin asemakaava-arkkitehtina Goony toimi vuosina 1966-1977. Goony Strömmer julkaisi 1980-luvun alussa oman albumin ja esiintyi vielä viimeisinä vuosinaakin säännöllisesti tamperelaisessa Paapan Kapakassa pianistina. Goony Strömmer esiintyi viimeisen kerran julkisesti ravintola Laternassa Tampereella vappuna 2006. Hänet on haudattu Strömmerien sukuhautaan Tampereen Kalevankankaan hautausmaalle.

Aarre Johannes "Acre" Kari.

Paavo Raninen toimi pitkään arkkitehtina tamperelaisen Arkkitehtitoimisto Vahtera & Heino Oy:n palveluksessa vuosina 1968-1999, eläkkeelle jäämiseensä saakka. Arkkitehtitoimiston nimi muuttui myöhemmin vielä Arkkitehtitoimisto Aarne Heino Ky:ksi ja vielä myöhemmin AH-ARK Oy:ksi. Raninen teki paljon yhteistyötä jazzmuusikko Aarre Johannes ”Acre” Karin kanssa; Paavo Raninen soitti Acren yhtyeessä, sovitti hänen yhtyeelleen musiikkia myös levytyksiin ja teki sanoituksia Acren laulettavaksi. Acre Karin oma instrumentti oli vetopasuuna. Hänen tunnetuimpia levytyksiään olivat ruotsalaisen viihdesäveltäjä ja kapellimestari Karl Alvar Fredrik Kraftin (s. 19.9.1901 Tukholma ja k. 28.9.1959 Tukholma) vuonna 1939 säveltämä laulu, Jag har bott vid en landsväg (Mökki maantien laidassa), Parodiatango (säv. Ja san. Reino Helismaa) ja Mä ruma oon (Careless Hands, säv. Bob Hilliard ja Carl Sigman, suom. sanat Paavo Raninen) sekä Unohtumaton vokstrotti. Muusikko Jani Uhlenius (s. 28.2.1945 Helsinki) on tehnyt myös Acre Karille levysovituksia.

Muusikko Jani Uhlenius.

Paavo Ranisen tekemiä sanoituksia Acre Karille olivat lisäksi mm. ”Manhattan” (wiskyn ja wermutin sekoitus) sekä ”Sanaton laulu”. Valmetin soittokunnalle Paavo Raninen sävelsi tilaustyönä ”Toreadorin vapaapäivän”. Tiettävästi tämä teos on levytetty kolme kertaa Suomessa ja kerran Tanskassa, Saksassa ja Norjassa. Raninen oli hieman arka omien kappaleiden säveltäjänä, sillä hän pelkäsi plagiointia kovasti. Parhaiten Raninen katsoi onnistuneensa Acre Karin ja Chicago Seven-yhtyeen levyllä perinteisen jazzin alueella.

Kapellimestari Risto Hiltunen soitteli kerran Paavo Raniselle kertoen, että Ilmajoella on jokin musiikkitapahtuma, johon Lasse Lintala tarvitsi sovituksia eräille lauluille. Tapahtumaan tulisi mukaan jousikvartetti Ruotsista. Paavo Raninen teki nopeasti sovitukset ja Risto Hiltunen sai seuraavana aamuna sovitukset mukaansa vietäviksi Lasselle. Tästä tapahtumasta alkoi Paavo Ranisen hedelmällinen yhteistyö Seinäjoen orkesterin kanssa. Seinäjoen orkesteri tarvitsi usein orkesterisovituksia räätälintyönä tietyille laulajille. Seinäjoen orkesteria johti tuolloin Paavo Ranisen vanha tuttu jo Heinolasta, Antti Vainio.

Seinäjoen Tangomarkkinoita varten Paavo Raninen on tehnyt paljon sovituksia Seinäjoen orkesterille, kuten sellaisista kappaleista kuin Stardust, Lullaby of Birdland, Potrait of Love yms. Laulusolisteina näissä esityksissä ovat toimineet mm. Arja Sinikka Koriseva-Karmala (s. 21.4.1965 Toivakka), Jari Veikko Sillanpää (s. 16.8.1965 Ludvika, Ruotsi), Paula Kristiina Koivuniemi (s. 19.6.1947 Seinäjoki), Anna Sofia Eriksson (s. 22.4.1977 Rauman maalaiskunta), Mika Pohjonen (s. 9.7.1973 Hollola) ja Kaija Pohjola (o.s. Keinänen, s. 26.9.1951 Kuopio).

Paavo Raninen teki mielellään sovituksia Seinäjoen orkesterille, koska hän tiesi orkesterin muusikot teknisesti niin hyviksi, että melkein kaikki hänen kirjoittamansa musiikki myös onnistui soittaa orkesterilta. Jazz ja tiukat lattarit olivat vaikeinta soitettavaa orkesterille. 1970-luvun alussa Paavo Ranisen piti sovittaa tango ”Sunnuntaimorsian” Olavi Virran laulettavaksi, mutta Olavi Virta ennätti kuolla heinäkuussa 1972 ja sävellys jäi Paavo Ranisen arkistoon. Myöhemmin Raninen löysi laulun uudelleen ja sovitti sen Mika Pohjoselle laulettavaksi. Kappaleen ensiesitys oli kesäkuussa 1998 MTV3:n ohjelmassa ”Olavi Virta. Muistojen ilta”.

Paavo Raninen oli aktiivisesti mukana Nokialla ”Tapsan Tahdit”-musiikkitapahtuman pioneerina. Hän toimi musiikkitapahtuman monivuotisena kapellimestarina Nokialla vuodesta 1987 lähtien. Musiikkitapahtuman nimi tulee Tapio Rautavaarasta, joka syntyi vuonna 1915 Nokialla.