John Douglas Lord syntyi 9.6.1941 keski-englantilaisessa Leicesterissä. Hänen vanhempansa olivat Miriamille (1909-1995, o.s. Hudson) ja tanssibändeissä saksofonia soittanut isä, Reginald Lord. Poika varttui perheen asunnossa, joka sijaitsi osoitteessa 120 Averil Road, ja kaupunki säilyi hänelle rakkaana paikkana koko elämänsä ajan. Jo varhaisessa iässä pojan musikaalisuus havaittiin ja varsinkin isä tuki poikansa taipumuksia musiikissa. Viisivuotiaana hän aloitti klassisen pianonsoiton. Leicesterissä häntä opetti musiikin saloihin Frederick Alltin, joka piti usein urkuresitaaleja BBC:n Light Service-kanavalla. Alusta lähtien Lordin suuret musiikilliset esikuvat olivat säveltäjinä Johann Sebastian Bach (s. 31.3.1685 Eisenach ja k. 28.7.1750 Leipzig) ja Edward William Elgar (s. 2.6.1857 ja k. 7.4.1920). Lord kävi vuosina 1952-1958 Wyggeston Grammer School for Boys-koulua ja musiikkiopintojen lisäksi osallistui amatööridraamaan ja koulukuoroon. Musiikkipuolella hän opiskeli lähinnä pianon- ja urkujensoittoa. Myöhemmin Lord opiskeli ja suoritti A-tutkinnon Royal College of Musicissa.
Kahden vuoden ajan Lord työskenteli asianajotoimistossa virkailijana tienatakseen rahaa. Alkujaan Lord ei ollut kiinnostunut rock-musiikista, hän jopa ensin naureskeli sille. Hieman myöhemmin hän alkoi kuunnella sellaisia jazz- ja blues-urkureita, kuten Wild Bill Davis, Jimmy Smith, Jimmy McGriff ja Jack McDuff. Jerry Lee Lewisin ja Buddy Hollyn Lord näki esiintymässä Leicesterin De Montfort Hallissa maaliskuussa 1958. Lord ihastui Hammond-urkujen ääneen (B3 ja C3-mallit), jotka yhdistettiin Leslie-kaiutinjärjestelmään. Henkilökohtaista ohjausta Hammondien maailmaan Lord sai muusikko Graham John Clifton Bondilta (s. 28.10.1937 ja k. 8.5.1974).
Vuodenvaihteessa 1959-1960 Lord muutti Lontooseen. Tuossa vaiheessa hän unelmoi näyttelijän ammatista ja hän ilmoittautui Pohjois-Lontoossa Swiss Cottagen alueella sijaitsevaan Central School of Speech and Drama-näyttelijäkouluun. Musiikin ohella myös näytteleminen oli Lordin suuri intohimo, mutta hän ei missään opintonsa vaiheessa lopettanut soittamistaan. Hänen lempiopettajansa perustivat London Drama Centren, johon myös Lord siirtyi pian opiskelijaksi. Koulu perustettiin vuonna 1963 Prince of Wales Roadille, Chalk Farmiin, Pohjois-Lontooseen. Sen perustivat mm. John Blatchley, Yat Malmgren ja Christopher Fettes. Lord tarvitsi rahaa, koska menetti aikaisemmat stipendinsä koulua vaihtaessa; siksi hän alkoi soittaa pianoa leipänsä edestä mm. sessiomuusikkona studioissa ja yökerhoissa.
Vuonna 1960 Lord aloitti uransa ensimmäisessä jazzyhtyeessä, The Bill Ashton Combossa, jonka perusti brittiläinen saksofonisti ja säveltäjä William Michael Allingham Ashton (s. 6.12.1936). Yhtye teki keikkoja jazzia soittamalla Pohjois-Lontoon pubeissa. Myöhemmin sekä Ashton että John Lord siirtyivät molemmat Don Wilson-kvartettiin, joka päivisin keikkaili häissä ja urheilutapahtumissa, mutta soitti illat West Endin jazzklubeilla. Yhtyeessä esiintyi myös laulaja Arthur ”Art” Wood, kitaristi Ronnie Woodin veli. Red Bluddin bluesicians-nimellä he esiintyivät vakituisesti kuuluisassa Flamingossa, jossa soitettiin lyhyitä settejä ja toisinaan säestettiin amerikkalaisia jazz- ja bluesmuusikoita. Säestykset eivät aina olleet mukavinta työtä, mutta muusikot saivat tarvitsemaansa näkyvyyttä siten. Tuohon aikaan John Lord muutti nimensä kirjoitusasua muotoon Jon Lord.
Loppuvuodesta 1963 Redd Bluddin Bluesicians hajosi ja kaverukset Art Wood, Jon Lord ja rumpali Red Dunnage kasasivat uuden bändin, The Art Wood Combon. Kokoonpanoon liittyivät lisäksi myös kitaristi Derek Griffiths ja basisti Malcolm Pool. Joulukuussa 1964 yhtyeen rumpali Red Dunnage vaihtui Keith ”Keef” Hartleyksi (s. 8.4.1944 ja k. 26.11.2011). Kun Keef Hartley lopulta siirtyi vuonna 1967 John Mayall & Bluesbreakersiin, vaihtui bändin nimi ja kokoonpanokin muutamaan kertaan. Myös Jon Lord vaihtoi tuolloin pianon Lowry-sähköurkuun. Lopulta bändi vaihtoi Decca Recordsin tuottaja Mike Vernon ehdotuksesta nimekseen Artwoodsin. Bändin ensimmäinen single oli Terry Kennedyn tuottama coverversio Leadbellyn kappaleesta ”Sweet Mary”. Samoihin aikoihin melko tuntematon yhtye, Kinks, äänitti kappalettaan ”You Really Got Me”, joka kohosi nopeasti brittilistan kärkeen. Äänitykset tehtiin Artwoodsin levy-yhtiön kellaritiloissa Denmark Streetillä ja äänityksiin osallistuivat myös Jon Lord sekä nuori kitaristi, James Patrick ”Jimmy” Page (s. 9.1.1944 Heston, Middlesex, Englanti).
Artwoodsin esikoisalbumi Mike Vernon tuottamana valmistui alkuvuodesta 1966. Jon Lord oli juuri hiljan hankkinut Hammond-urut, jotka hän halkaisi kahtia helpottaakseen urkujen roudaamista. Esiintymisissä keikkoilla Jon Lord oli jo vuosien ajan soittanut kappaleiden keskellä sooloina katkelmia tunnetuista klassisista sävellyksistä. Lord janosi kokeilla klassisen ja R&B-musiikin liittämistä toisiinsa. Hän sai voimakkaita vaikutteita tähän ajatukseen mm. Dialogues for Jazz Combo and Orchestra-levyltä, jossa Dave Brubeck Quartet ja New York Philharmonia soittivat yhdessä vuonna 1959. Kokoonpanoa levyllä johti säveltäjä ja kapellimestari Leonard Bernstein. Levytetty teos oli Howard Brubeckin – Dave Brubeckin veli - fuusiosävellys, jossa hän yhdisteli klassisen musiikin ja jazzin aineksia toisiinsa. Jon Lord halusi myös yrittää klassisen musiikin ja R&B:n yhdistämistä. New Jazz Orchestran kanssa Jon Lord ryhtyi yhteistyöhön ja haastatteluissa hän kertoi säveltävänsä materiaalia tätä yhteistyötä varten.
Levy-yhtiö Decca Records ei ollut Jon Lordin projektista täysin vakuuttunut ja se kielsikin Artwoodsia ryhtymästä tähän projektiin. Bändi oli luonnollisesti pettynyt levy-yhtiön linjaan. Yhtyeen seuraava levy, Art Gallery, sisälsi vain roots-tyylisiä covereita, ja yhtyeen tarina enteili loppumista. Decca Records jättikin yhtyeen loppuvuodesta 1966 ja Artwoods äänitti vielä viimeisen singlensä Parlophonelle. Samoihin aikoihin birminghamiläisbändi Moody Bluesia Decca Records pyysi tekemään levyä, jossa yhdisteltäisiin musiikkityylejä rajojarikkovasti. Samoin Gary Ferrin T-Bones-yhtyeen kosketinsoittaja, Keith Noel Emerson (s. 2.11.1944 Todmorden, Yorkshire, Englanti ja k. 10.3.2016 Santa Monica, Kalifornia, Yhdysvallat), ilmoitti jättävänsä yhtyeen ja perustavansa Nice-yhtyeen, jossa hyödyntäisi ideoitaan musiikkilajien sekoittamisesta tehokkaasti.
Jon Lord kertoi suunnitelmistaan fuusiomusiikin suhteen saksalaissäveltäjä Hans Bregelille, joka myös lämpeni ajatukselle. Hans Bregel keksi, että he yhdessä tekisivät teoksen, jonka Artwoods esittäisi saksalaisen sinfoniaorkesterin kanssa saman vuoden joulukuussa. Tämä suunnitelma ei valitettavasti koskaan kuitenkaan toteutunut. Artwoods vaihtoi nimekseen St. Valentine’s Day Massacre ja äänitti tunnelmallisen version Rudy Valléen vuonna 1932 tunnetuksi tekemästä kappaleesta, Brother Can You Spare a Dime? Kappale floppasi Englannissa, mutta Tanskassa kappale nousi listan kärkeen. Kappaleen turvin Artwoods kiersi kuukauden ajan Tanskaa keikkailemassa ja sen jälkeen Artwoods hajotettiin.
Jon Lord perusti vuonna 1967 lyhytikäisen ja bluesvaikutteisen bändin, Santa Barbara Machine Head, jossa hänen lisäkseen soittivat John ”Twink” Alder (rummut), Kim Gardner (basso) ja Ronnie Wood (kitara). Bändi hajosi vielä samana vuonna ja se ehti äänittää vain kolme instrumentaalikappaletta Immediete Recordsille: Albert, Porcupine Juice ja Rubber Monkey. Näistä kappaleista sai vähän esimakua, mitä oli tulevaisuudessa tulossa Deep Purplen kanssa. Melko pian tämän jälkeen Jon Lord esitti kosketinsoittaja Billy Dayn osaa The Flower Pot Men-elokuvassa. Tässä yhteydessä Jon Lord tutustui basisti Nick Simperin, rumpali Carlo Littlen ja kitaristi Ged Peckin kanssa.
Kesällä 1967 hippinuoriso matkusti San Franciscoon pitkissä tukissaan. Radiosoitossa Flowerspot Menin kappale, Let’s Go to San Francisco nousi listan neljänneksi ja bändiä vaadittiin keikkakiertueelle. Bändiä ei oikeasti ollet olemassa kuin studiossa, sillä levyllä soittivat vain sessiomuusikot. John Carter ja Ken Lewis keräsivät ympärilleen muusikoita: Ged Stone, Billy Davidson, Carlo Little ja Nick Simper. Koska Billy Davidson sairastui juuri ennen kiertuetta, soitettiin Jon Lord kiertueelle tuuraajaksi. Bändin nimeksi tuli sitten Garden.
Keikkarupeaman loppuvaiheessa tammikuussa 1968 Nick Simper suostui lähtemään Jon Lordin uuteen projektiin mukaan. Chris Curtisin ehdotuksesta he ottivat yhteyttä kitaristi Ritchie Blackmoreen. Blackmore tuli Lontooseen lumimyrskyn keskellä ja ilmestyi Jon Lordin oven taaksen kitaransa kanssa ilman majapaikkaa. Eräässä haastattelussa Jon Lord kertoi: ”Teimme illan aikana kaksi kappaletta… ’And the Address’ ja ’Mandrake Root.’” Jon Lord oli välittömästi vakuuttunut Blackmoren taidoista: ”Tunsin heti, että hän teki musiikkia tosissaan, ja se tuntui oikealta. Ritchie vaikutti synkältä… hän vaikuttaa aina synkältä.” Blackmoren synkkyys toimi heidän tulevissa projekteissaan vastapainona Jon Lordin musiikilliselle mahtipontisuudelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti