Richard Hugh ”Ritchie” Blackmore syntyi 14.4.1945 Weston-super-Maressa, noin 30 kilometrin päässä Bristolin satamakaupunkia. Pojan ollessa kaksivuotias hänen perheensä muutti Hestoniin, Middlesexiin, Länsi-Lontoon esikaupunkialueelle. Noin kymmenvuotiaana Ritchie sai isän ostamaan hänelle viidellä punnalla Framus-merkkisen akustisen kitaran. Poika alkoi heti opiskella klassista kitaransoittoa ja pian hänen lahjakkuus huomattiin. Hän myös harjoitteli kitaransoittoa erittäin tunnollisesti. Rock-kitaristi Big Jim Sullivannilta Blackmore otti oppitunteja. 13-vuotiaana Blackmore liittyi ensimmäiseen bändiinsä ja vuonna 1960 hän lopetti koulunkäyntinsä. 15-vuotiaana Blackmore alkoi työskennellä lentokentällä, jossa hän opetteli myös radiolähettimien käyttöä. Hän rakensi omasta kitarastaan sähkökitaran sekä vanhasta putkiradiosta siihen vahvistimen. Työssään hankkimilla varoilla Blackmore sai ostettuaan itselleen oikean sähkökitaran, Hofner Club 50:n.
Ritchie Blackmore oli Hampurin Star-Clubilla kuunnellut rumpali Ian Paicen soittoa ja tullut vakuuttuneeksi tämän soittotaidoista. Paice soitti klubilla Maze-nimisen kokoonpanon kanssa. Ian Anderson Paice syntyi 29.6.1948 Nottinghamissa, Englannissa. Ian Paicen isä, Keith Paice, oli ennen toista maailmansotaa elättänyt itsensä pianonsoitolla tanssibändeissä. Perheen perustettuaan Keith Paice oli kuitenkin luopunut keikoilla käynnistään. 15-vuotiaana Ian Paice sai ensimmäisen rumpusettinsä. Keith-isä huomasi poikansa taidot ja tuki kannustaen häntä soittoharrastuksessa. Teini-iässä Ian kävi isänsä kanssa lauantai-iltaisin keikoilla soittamassa rumpuja tansseissa Bicasterin-kodin lähellä Oxfordin ympäristössä. Ian Paice liittyi vuonna 1964 ensimmäiseen beat-bändiinsä, joka oli nimeltään Georgie and the Rave Ons. Bändi vaihtoi jo seuraavana vuonna nimekseen Shindigs. Kotiseudullaan bändi oli hyvin suosittu, vaikka heitä ei juuri tunnistettu Bicesterin rajojen ulkopuolella. Varsinkin Ian Paice oli noussut kotiseudullaan tähdeksi. Jo 17-vuotiaana Paice soitti tämän yhtyeen kanssa ensimmäisen single-levynsä. Toinen paikallisyhtye, Horizons, etsi 1960-luvun puolivälissä rumpalia ja he saivat Ian Paicen houkutelluksi bändiin. Tämä bändi vaihtoi nopeasti nimensä MI Five-muotoon Britannian salaisen palvelun mukaan. Keväällä 1966 bändi sai levytyssopimuksen Parlophonen kanssa tehtyä ja heidän ensimmäinen singlensä oli You’ll Never Stop Loving Me. Seuraavaksi bändi vaihtoi musiikkityyliään ja nimeään ja siitä lähtien se totteli nimeä, Maze.
Roundabout-nimellä Jon Lord soitti basisti Nicholas John Simperin (s. 3.11.1945) ja Chris Curtisin sekä Ritchie Blackmoren kanssa. Etonissa, Buckinghamshiressa 19.1.1947 syntynyt Roderic Evans pestattiin yhtyeeseen laulajaksi. Jon Lord käytti hyväkseen kontaktejaan ja myi yhtyeelleen sen ensimmäiset livekeikat; Tanskassa ja Ruotsissa yhtye teki yksitoistapäiväisen kiertueen Kööpenhaminan ympäristössä ja Göteborgissa. Jon Lord ja Ritchie Blackmore syvensivät jo varhain omia näkemyksiään tuona aikana musiikista luovalla hulluudella. Toisaalta heidän bändikaverinsa eivät vastustaneet kaksikon kokeiluita. Jon Lord kertoi itse myöhemmin: ”Otimme vaikutteita jazzista, vanhanaikaisesta rockista ja klassisesta. Olimme eräänlaisia musiikin hamstraajia, ja se oli minusta mukavaa. Teimme Ritchien kanssa juttuja, jotka oli lainattu suoraan modernista jazzista. Keskustelimme ja vitsailimme musiikkimme kautta… Hän soitti fraasin ja yritin vastata siihen. Bändin huumori ja jännite syntyi siitä… meistä ei koskaan tiennyt, mitä tekisimme seuraavaksi. Yleisöllä ei ollut harmainta aavistusta, ja yhdeksällä kerralla kymmenestä ei meilläkään!”
Varsinaisesti kukaan yhtyeen jäsenistä ei ollut mieltynyt yhtyeen nimeen, joten nimi haluttiin vaihtaa toiseksi. Nimiehdotuksia olivat mm. Concrete God ja Fire sekä Orpheus. Ritchie Blackmore ehdotti kuitenkin nimeksi Deep Purplea, sillä samanniminen kappale oli hänen isoäitinsä lempikappale. Uusi bändinnimi julkistettiin Tanskan television ohjelmassa maaliskuussa 1968, jossa Deep Purple soitti talon katolla kappaleen ”Hush”. Deep Purple vetäytyi Lontoon Pye Studiolle Marble Archiin äänittämään debyyttialbumiaan 11.5.1968. Levy-yhtiö Tetragrammaton ehdotti levyn tuottajaksi Derek Lawrencea ja tämä kävikin yhtyeelle varsin mainiosti. Bändi oli soittanut levyn materiaalia jo keikoilla ja kappaleet oli hyvin harjoiteltu, joten levyn äänittäminen sujui viikonlopun aikana. Neljä kappaletta tuli valmiiksi lauantaina, kolme kappaletta sunnuntaina ja viimeinen kappale maanantaina. Derek Lawrence seurasi kellostaan tarkasti, etteivät Lordin ja Blackmoren soolot vevyisi liian pitkiksi studiossa. Shades of Deep Purple-niminen esikoisalbumi oli yhtyeen toinen äänite ja sen julkaisupäivä oli sovittu etukäteen heinäkuulle.
Amerikan listalle Shades of Deep Purple-levy nousi Amerikan listalle syyskuussa 24. sijalle. Albumilta julkaistu sigle, Hush, nousi suoraan listaneloseksi Beatlesin ”Hey Jude” ollessa listalla kärjessä. ”Hush” pysyi listalla seuraavat kaksi kuukautta. Englannissa ”Hush” julkaistiin heinäkuun lopussa ja siellä kappale ei noussut listoille lainkaan silloin. Samaan aikaan Jon Lord soitti sessiotöitä 1960-luvun lopussa Boz-yhtyeen kanssa; yhtyeessä soittivat Lordin lisäksi Ritchie Blackmore (kitara), Ian Paice (rummut), Boz Burrell (laulu/kitara) ja Chas Hodges (basso). Bozia tuotti myös Derek Lawrence. Vuosien 1968-1970 aikana syntyi myös Jon Lordin tavaramerkiksi muodostunut urkusoundi, joka syntyi, kun Hammond B3-urkujen ääni johdettiin Marshall-vahvistimien läpi; urkusoundiin saatiin siten myös säröä aikaiseksi. Kuuluisat kosketinsoittajat, kuten esim. Keith Emerson (s. 2.11.1944 Todmorden, Länsi-Yorkshire ja k. 11.3.2016 Santa Monica) ja Richard ”Rick” Christopher Wakeman (s. 18.5.1949 Perivale, Lontoo) ihailivat ystävänsä Jon Lordin soittoa.
Deep Purplen ensimmäinen kokoonpano, Mark I, teki kolme albumillista musiikkia, jotka kaikki tuotti Derek Lawrence. Jon Lord alkoi Deep Purplen toisella ja kolmannella albumilla toteuttaa kunnianhimoaan yhdistää rock-musiikkiin klassista musiikkia. Ensimmäinen esimerkki tulevasta oli kappale ”Anthem”, albumilla The Book of Taliesyn, vuodelta 1968. Vielä selvempi esimerkki oli kappale ”April” yhtyeen kolmannelta albumilta vuonna 1969. Jon Lord sävelsi teoksen Concerto For Group and Orchestra, joka sai ensiesityksensä Royal Albert Hallissa 24.9.1969. Konsertto julkaistiin myös joulukuussa 1969 levynä. Tässä vaiheessa yhtyeestä oli erotettu Evans ja Simper ja heidän tilalleen Deep Purpleen tulivat laulaja Ian Gillan (s. 19.8.1945 Chiswick, Lontoo) ja basisti Roger David Glover (s. 30.11.1945 Brecon, Wales). Konsertto tehtiin yhteistyössä kapellimestari ja säveltäjä Sir Malcolm Henry Arnoldin (s. 21.10.1921 ja k. 23.9.2006) kanssa. Sir Malcolm Arnold kirjoitti musiikin viiteen balettiin, kahteen oopperaan ja musikaaliin sekä tuotti musiikin yli sataan elokuvaan, mm. Kwai-joen siltaan (1957), josta hän sai Oscarin-palkinnon.
BBC tilasi Jon Lordilta uuden, suuren orkesteriteoksen. Siitä tuli nimeltään Gemini Suite ja teos esitettiin syyskuussa 1970 toukokuun 3. päivänä vuonna 1951 käyttöön vihityssä Royal Festival Hallissa ja hieman myöhemmin vielä Münchenissä. Gemina Suitessa oli mukana jälleen Deep Purple ja Light Music Society kapellimestari Sir Malcolm Arnoldin johdolla. Tammikuussa 1972 Gemini Suite esitettiin säveltäjä, sovittaja ja kapellimestari Eberhard Schoenerin (s. 13.5.1938 Stuttgard) johtaman ja vuonna 1950 Christoph Steppin perustaman Münchenin Kammerorchesterin avustuksella. Alunperin viulistina aloittanut Schoener on johtanut paljon oopperaa ja kamarimusiikkia sekä tehnyt tyylejä yhdistävää yhteistyötä Jon Lordin lisäksi mm. The Policen kanssa. Gemini Suitesta, John Lordin ensimmäisestä sooloalbumista, julkaistiin marraskuussa 1972 myös levytys. Tällä Gemini Suite-soololevyllä laulavat yhdysvaltalainen laulaja, lauluntekijä ja näyttelijä Yvonne Marianne Elliman (s. 29.12.1951 Honolulu) ja pianisti, laulaja, säveltäjä ja tuottaja Edward Anthony Ashton (s. 1.3.1946 Blackburn ja k. 28.5.2001 Lontoo). Jon Lordin ensimmäisellä soololevyllä kitaraa soittaa englantilainen kitaristi Albert William Lee (s. 21.12.1943 Lingen, Herefordshire, Englanti) ja orkesteriosuuksista vastasi vuonna 1904 perustettu London Symphony Orchestra, joka pitää itseään maailman eniten levyttäneenä orkesterina – ensimmäiset gramonilevytykset orkesteri soitti jo vuonna 1912 ja orkesteri on soittanut yli 200 elokuvan ääniraidoilla.
Loppuvuodesta 1973 Jon Lord esitti jälleen Gemini Suiten kapellimestari Schoenerin avustuksella. Vuonna 1974 Jon Lord teki seuraavan soololevynsä Eberhard Schoenerin kanssa. Tämä levy jäi Jon Lordin kokeellisimmaksi teokseksi ja levy tunnetaan nimellä Windows. Windows-levy sai hyvin vaihtelevan vastaanoton aikanaan. Kaksikko Lord ja Schoener jatkoivat hedelmällistä yhteistyötään syyskuussa 1975 Saksassa äänitetyllä Jon Lordin sooloteoksella, Sarabande, joka oli vahva näyttö Jon Lordin lahjakkuudesta. Levyllä Eberhard Schoener johti unkarilaisten muusikoiden perustamaa ja vuosina 1956-2001 toiminutta Philharmonia Hungaricaa. Levyn keskeisissä kappaleissa, kuten Sarabande, Gigue, Bouree, Pavane ja Caprice, on hyvin rikas orkestraatio. Tällä levyllä bändissä soittavat Jon Lordin lisäksi rumpalit Pete York (s. 15.8.1942 Redcar, Yorkshire, Englanti) ja Mark Nauseef (s. 11.6.1953 Cortland, New York) sekä kitaraa Andrew James Summers (s. 31.12.1942 Poulton-le-Fylde, Lancashire, Englanti).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti