Kirjailija Mika Waltari
Kustannusyhtiö Werner Söderström Osakeyhtiö – perustettu vuonna 1878 – julkaisi vuonna 1945 kirjailija Mika Toimi Waltarin (s. 19.9.1908 Helsinki ja k. 26.8.1979 Helsinki) kirjoittaman historiallisen romaanin, Sinuhe egyptiläinen, josta sangen nopeasti tuli kansainvälisestikin ottaen melkoinen menestys nostaen kirjailijan mainetta monissa maissa. Romaania on jo käännetty yli neljällekymmenelle kielelle ja kirjaa pidetään nykyään suomalaisen kirjallisuuden merkkiteoksena. Waltarin Sinuhe egyptiläinen äänestettiin vuonna 2008 yleisöäänestyksessä suomalaisten rakkaimmaksi kirjaksi ja sama kirja tuli valituksi vuoden 2017 yleisöäänestyksessä vuosisadan kirjaksi.
Mika Waltari syntyi molempien vanhempien puolelta talonpoikaisiin sukuihin, joiden kaupunkilaistuminen oli tapahtunut jo pari sukupolvea aikaisemmin. Waltarin isän puolen suku tulee Hattulan Katinalasta ja äidin puolen suku on kotoisin Pornaisten Laukkoskelta. Mika Waltarin Helsinkiin muurariksi lähtenyt isänisä, Gustaf Helenius, otti Waltari-nimen käyttöönsä oman kotitalonsa nimen mukaan. Mika Waltarin isä, Toimi Armas Waltari (s. 17.2.1882 Helsinki ja k. 5.7.1914 Nummela) oli pappi ja opettaja, joka kirjoitti lukuisia hengellisiä kirjoja elämänsä aikana. Toimi Waltari toimi Kalliolan setlementissä sekä Sörnäisten kuritushuoneen saarnaajana ja Helsingin diakonissalaitoksen apulaissaarnaajana. Hän avioitui 18.11.1906 Olga Johanssonin (s. 18.11.1886 Pietari ja k. 12.6.1945 Helsinki) kanssa. Pariskunnalle sikisi kolme lasta: Samuli vuonna 1907, Mika Toimi vuonna 1908 ja Erkki Kustaa vuonna 1913.
Myös isä-Toimin veli, Toivo Kustaa Waltari (s. 13.8.1880 Helsinki ja k. 17.8.1939 Pöytyä), oli pappi, uskonnollinen kirjailija sekä merimieslähetyksen sihteeri ja lähetysjohtaja (1918-1928). Toivo Waltari oli Pöytyän kirkkoherra vuosina 1929-1939 ja hän sai rovastin arvon vuonna 1924. Vuonna 1925 hänestä tuli Helsingin yliopiston teologian kunniatohtori. Toivo Waltari oli mm. Suomen merimieslähetysseuran johtokunnan jäsen ja merimieskotiyhdistyksen sihteeri sekä johtokunnan jäsen. Hän toimi samoin Kotimaa-lehden johtokunnan varapuheenjohtajana ja Pöytyän kunnanvaltuuston puheenjohtajana. Toivo Waltari oli myös viisivuotiaana isänsä menettäneelle Mika Waltarille kasvatti-isä. Toivo Waltari oli vuodesta 1903 naimisissa Alma Matilda Mandelinin (1880-1949) kanssa; Alma Mandelinin sisar oli arkkitehti ja muotoilija Aino Aalto (o.s. Marsio, vuoteen 1906 Mandelin, s. 25.1.1894 Helsinki ja k. 13.1.1949 Helsinki), arkkitehti Hugo Alvar Henrik Aallon (s. 3.2.1898 Kuortane ja k. 11.5.1976 Helsinki) ensimmäinen puoliso.
Mika Waltarin synnyinkoti sijaitsi Helsingin Siltasaaressa, osoitteessa Saariniemenkatu 6. Taideteollisessa oppilaitoksessa vuosina 1964-1966 opiskellut kuvanveistäjä Jouko Toiviaisen (s. 1946 Lappeenranta) suunnittelemassa muistolaatassa nykyisen talon seinässä lukee: ”Tällä paikalla sijainneessa talossa syntyi 19.9.1908 kirjailija akateemikko Mika Waltari”. Muistolaatta on myös Mika Waltarin kasvokuvalla varustettu. Mika Waltari kirjoitti Helsingin suomalaisen normaalilyseon klassiselta linjalta ylioppilaaksi vuonna 1926. Waltari toimitti koulun pilalehteä, Pilleriä. Koulun loppumisen jälkeen Mika Waltari aloitti Helsingin yliopistossa teologian opinnot, mutta siirtyikin varsin pian elämänkatsomuksellisen kriisin jälkeen filosofisen tiedekunnan historiallis-kielitieteelliselle osastolle. Vuonna 1929 Mika Waltari valmistui filosofian kandidaatiksi. Waltarin käytännöllisen filosofian pro gradu-tutkielma, Taivaallinen ja maallinen rakkaus, käsitteli uskonnon ja erotiikan välistä suhdetta. Vain 17-vuotiaana Mika Waltari kirjoitti esikoisteoksensa, Jumalaa paossa. Romaanin julkaisi Mika Waltarin sedän, Toivo Waltarin, myötävaikutuksella Suomen merimieslähetysseura vuonna 1925. Myöhemmässä elämässään Mika Waltari ei koskaan tuonut tätä kirjaa erityisemmin esille ja siitä syystä usein uskotaan Mika Waltarin esikoisteoksen olleen Suuri illuusioni (1928).
Mika Waltari oli mukana Tulenkantajien piirissä ja ennätti ennen läpimurtoteostaan – Suuri illuusioni – kirjoittaa runoja sekä salanimellä Kristian Korppi julkaista kauhunovellikokoelman, Kuolleet silmät. Itseään hän piti nimenomaan runoilijana varsinkin aivan alkuun. Lyhytaikaiseksi ilmiöksi jäänyt Tulenkantajat oli alkuun kanssa runoilijaryhmä, jolla ei ollut mitään yhtenäistä ohjelmaa. Siihen kuuluneita kirjoittajia yhdisti vapautunut ja iloinen mieliala, luottamus ihmisyyteen sekä nuoren tasavallan ja suomalaisen kulttuurin tulevaisuuteen sekä kiinnostus kirjallisuuteen ja tekniikan alan uusiin ilmiöihin. Suuri illuusioni-romaanista tuli 1920-luvun kulttiromaani; Waltari pystyi muita Tulenkantajia nopeammin sopeutumaan enemmistöön ja kirjoittamaan sekä viihdettä että taidetta.
Tässä kohtaa Eino Leino (Armas Einar Leopold Lönnbohm, s. 6.7.1878 Paltamo ja k. 10.1.1926 Tuusula) keksii ratkoa maailman ongelmia keksimällään Pro Humanitate-klubilla; fyysisesti klubi sijaitsi osoitteessa Etelä-Esplanadi 14:ssä. Kaksikerroksisen puutalon yläkerrassa klubi kokoontui ja alakerrassa toimi Naëma ja Anna Hammarénin omistama kahvila-ravintola Espilä. Klubilaiset kokoontuivat yleensä leipurimestari Brondinin kahvilassa, mutta aikaisen sulkemisajan ja alkoholin puutteen vuoksi - elettiin kieltolain aikaa - seurue siirtyi nopeasti Espilän yläkertaan, jossa toimi salakapakka ja ilopaikka. Pro Humanitate-klubin toiminta näyttäytyi melko kirjavana, mutta sitkeän perimätiedon mukaan Eino Leino kuitenkin lausui klubin syntysanat ja itse kirjoitti klubin säännötkin. Pro Humanitate-klubi jopa rekisteröitiin vuonna 1920; alkuaikoina klubiin liittyi varsinkin kuvataiteilijoita, kuten Wäinö Aaltonen, Mikko Hovi, Jalmari Ruokokoski, Alpo Sailo sekä Lauri Leppänen ja jopa nuori arkkitehti Alvar Aalto nähtiin klubissa.
Lauri Leppänen sitten yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin veisti patsaan Eino Leinosta Esplanadin puistoon klubin edustalle; patsas paljastettiin 26.9.1953, päivälleen 63 vuotta Eino Leinon ensimmäisen runon (Kajaanin linna) julkaisemisesta Hämeen Sanomissa. Paljastuspuheen patsaalle piti tuolloin tohtori Vilho Suomi ja Eino Leinon tytär Eya Helga Leino-Jokinen laski miehensä Einar Jokisen kanssa patsaalle seppeleensä, samoin tekivät tasavallan presidentti Juho Kusti Paasikivi ja monet muut yhteisöt. Otavan johtokunta laski Eino Leinon haudalle Hietaniemeen tuona päivänä seppeleen ja opetusministeri Johannes Virolainen järjesti Leinon kunniaksi kahvikutsut valtioneuvoston juhlahuoneistossa. Kansallisteatteri samana päivänä näytettiin juhlanäytäntönä Eino Leinon näytelmä Mauno Tavast. Kustannusyhtiö Otava tarjosi vieraillensa Seurahuoneella juhlaillalliset, joissa juhlapuheen esitti kotimaisen kirjallisuuden - myöhemmin estetiikan ja uudemman kirjallisuuden - professori Rafael Koskimies (s. 9.2.1898 ja k. 19.11.1977) kuvaillen Leinoa "Esplanadin vaeltajaksi". Juhlaa kunnioittivat läsnäolollaan Eino Leinon elämän naisista kirjailijat L. Onerva ja Aino Kallas. Seurahuoneen juhlatilaisuus päättyi pääministeri Urho Kekkosen kiitospuheeseen.
Pro Humanitate-klubi iltaohjelmassa saattoi olla esim. Martti ja Aapo Sipilän musiikkiesityksiä tai huumoriohjelmaa, jota esittivät mm. Matti Jurva, Tatu Pekkarinen ja Rafael "Rafu" Gustaf Johan Ramstedt. Ramstedt kului kuplettilaulajana Johan Alfred "Affu" Tannerin ystäviin. Alkuaan rakennusmestari aloittanut Tanner panosti viihdyttäjän toimeen vuodesta 1909, kun Helsingin Kaivopuistossa arkkitehti ja kilpapurjehtija sekä venesuunnittelija Axel Gustaf Estlanderin (s. 18.9.1976 Helsinki ja k. 1.12.1930 Tukholma) rakennuttama kerrostalo sortui syyskuussa 1907. Sortuneen talon vastaavana mestarina ollut Tanner pelastautui hyppäämällä rakennuksen viidennestä kerroksesta läheiseen puuhun. Illanvietossa Eino Leino ja Tatu Pekkarinen yltyivät jopa yhteiseen suunnittelupalaveriin, jonka aiheena oli yhteinen esiintymiskiertue. Riemullinen palaveri päättyi kuitenkin molempien nukahtamiseen pöydän alle; yllätys ei liene sekään, ettei yhteinen esiintymiskiertue koskaan toteutunut. Musiikkiesitysten tauoilla näyttelijät Elin Hulda Maria (Elli) Tompuri ja Olga Helinä Svensson-Timari lausuivat monasti Leinon runoja runoilijan itse keskittyessä šakin salaisuuksiin sivupöydässä. Iltayöstä taiteilija Leino saattoi motivoitua vielä innostuneeseen, improvisoituun monologiin.
Yksi Pro Humanitate-klubin innokkaista puuhamiehistä oli virolainen kirjailija Aleksander Spielgas (s. 24.6.1885 Pietari ja k. 19.11.1937 Rakvere, Viro), joka oli tuttu näky Leinon residenssissä Solidarissa. Spielgasin mukana klubille pesiytyi siipiveikkoina venäläisiä emigrantteja, rahanpesijöitä, onnenonkijoita ja huijareita, joiden myötä klubilla alkoi kukoistaa varastetun tavaran kauppa; näihin kauppoihin saatiin Eino Leinokin sotkettua hyväuskoisena. Klubilla myytiin esim. emigranttien varastettuja koruja halvalla ja Leinokin joutui poliisin kuulusteluun ostettuaan ja lahjoitettuaan erilaista tarpeetonta tavaraa pois. Klubille tuli spriitä Virosta ja klubi toimi Venäjälle matkaavien huumelähetysten - lähinnä kokaiinin - välityspaikkana. Klubi joutuikin Etsivän Keskuspoliisin tarkkailuun, koska klubia pidettiin Pietarista johdettuna bolševikkien peitesoluna. Mahdollisesta vallankumouksellisesta toiminnasta keskuspoliisit kuulustelivat monia klubin kävijöitä. Klubin uhkapeleissä Eino Leinokin sai tuta, kuinka hänet kynittiin rahoista, vieläpä useaan otteeseen. Klubiin ilmestyi kalliita ulkomaisia kaunokaisia ja sivuhuoneisiin alkoi ilmestyä koristeiksi mm. itämaisia pehmeitä lattiatyynyjä, verhoja ja palmuja. Klubi on selvästi innostanut Minna Craucheria hänen suunnitellessaan omaa salonkiaan Helsingissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti