Punaisen Myllyn taru (4. osa)
Malmin lentokentälle saapui 22.9.1944 joukko mantteleihin pukeutuneita Neuvostoliiton valvontakomission edustajia, jotka miehittivät hotelli Tornin Helsingin Yrjönkadulla asumuksekseen. Valvontakomission tehtävä oli valvoa, että Moskovan rauhansopimuksen ehdot toteutuvat sodan hävinneessä maassa; sen tehtävä ei ollut puuttua maan sisäisiin asioihin. Neuvostoliiton valvontakomission puheenjohtajana toimi kenraalieversti Andrei Aleksandrovitš Ždanov (s.26.2.1896 Mariupol ja k. 31.8.1948 Moskova). Valvontakomissio pääsi rajoituksetta Suomessa kaikkien viranomaisten kanssa puheyhteyteen ja heille tuli hankkia nähtäväksi kaikki heidän haluamansa tiedot. Suomessa valvontakomission tehtäviä tietysti epäiltiin ja sen tarkoitusperiä pidettiin vahvasti poliittisena. Lopulta valvontakomissio sekaantuikin vahvasti esim. Porkkalan alueen tyhjentämiseen, sotakorvausten hoitamiseen, armeijan demobilisaatioon, vakoilutoimintaan, armeijan koulutukseen, julkaisusensuuriin, sotasyyllisyysoikeudenkäyntiin ja se vaati lakkautettavaksi Lotta Svärd-järjestöt ja Suojeluskunnat Suomessa.
Reino Palmrothin toimintaa oli seurattu jonkin aikaa tarkasti ja kesällä 1945 Koppelo-saareen hänen kesämökilleen saapuivat Suomen Valtiollisen poliisin, Valpon – joka oli vuosina 1945-1948 vahvasti kommunistien hallinnassa - miehet etsimään kätkettyjä aseita. Palmrothin mökiltä aseita ei löytynyt ja hänet pidätettiin ja vietiin Valpon tiloihin Ratakadulle Helsinkiin selliin. Reino Palmroth katsoi tulleensa kostonhimoisen ilmiantajan uhriksi, sillä: ”Mistään muustahan näet ei ollut kysymys, sillä en voinut mitenkään kuvitella, että joku olisi tosissaan ilmiantanut minut olemattomista asioista. Enhän edes ollut sodan aikana suoranaisesti minkään aseellisen toiminnan kanssa tekemisissä, vaan toimin Päämajan alaisena paremminkin ääni- ja paperisotalinjalla sekä sotatoimistojen talteenoton johdossa propagandatarkoituksessa…”
Reino Palmroth oli aikaisemmin siirretty syrjään Yleisradion ohjelmatoiminnasta ja tämän jälkeen vielä erotettu armeijan tehtävistä ja nyt hän oli pidätettynä asekätkennän vuoksi. Palmroth kuitenkin vapautettiin Valpon tiloista, kun todisteita asekätkennästä ei löytynyt. Keväällä Iloisen Teatterin ohjelmistoon tuli Arijoutsin käsikirjoittama revyy Syntymämerkki, josta Aamulehden toimittaja Gunnar Olavi Veistäjä (vuoteen 1947 Vesterdahl, joka käytti nimimerkkejä Olavi Vesistö ja Parras, s. 27.4.1908 Käkisalmi ja k. 27.8.1988 Tampere) kirjoitti seuraavasti: ”Arijoutsi on tunnettu teräväksi kynäilijäksi, joka synnynnäisen humoristin tavoin näkee leikillisiä ja naurettavia puolia perin tärkeissä ja vakavissakin asioissa. Hänellä on myös rohkeutta sinkautella ivan myrkytettyjä nuolia riemullisen railakkaasti irrottaen katsomosta vapauttavan naurun. Pikantinlaista juonta Syntymämerkissä on siteeksi ja kun lisäksi tarjoillaan kupletteja ja muita lauluja, hieman kaksimielisyyksiä, tansseja yms., on tuloksena varsin mehukas ja sopivasti ryyditetty herkullinen välipala.” Revyyssä käsiteltiin satiirisesti esim. asunto-oloja, asekätkentää sekä Yleisradion pääjohtaja Hella Wuolijokea. Maamme poliittisen tilanteen parodiointi oli tarkoitettu loiventamaan epävarmuutta.
Olavi Veistäjän vanhemmat olivat toimittaja ja kirjailija Albert Verner Vesterdahl (myöh. Veistäjä, s. 17.2.1876 Pietari ja k. 24.2.1913 Sortavala) ja Karin Theresia Rundqvist. Olavi Veistäjän pikkuveli oli teatterihistorioitsija ja filosofian kandidaatti Veijo Verneri Veistäjä (vuoteen 1947 Vesterdahl, s. 12.2.1913 Sortavala ja k. 6.2.1968 Turku). Jo kouluvuosinaan Olavi Veistäjä sai tuta toimittajan työstä toimiessaan kesätoimittajana Viipurissa toimintansa 1.1.1904 aloittaneessa Karjala-lehdessä. Hän kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1929 ja pääsi sen jälkeen opiskelemaan Helsingin yliopistoon kirjallisuutta ja valtio-oppia. Opiskeluiden aikana hän toimi mm. Karjalan ja Käkisalmen Sanomien Helsingin-kirjeenvaihtajana. Hän siirtyi vuonna 1934 vakituiseksi toimittajaksi Käkisalmen Sanomiin ja Käkisalmen Sanomien päätoimittajana hän toimi vuosina 1935-1940. Vuonna 1941 hän avioitui Irja Johanna Pihljerta-Pajulan kanssa ja he muuttivat ensin Turkuun ja sitten Tampereelle. Tampereella Olavi Veistäjä toimi Aamulehdessä pitkään, eläkeikäänsä saakka; hän oli teatterikriitikko ja Aamulehden kulttuuriosaston vastaava toimittaja. Aamulehteen hän kirjoitti pakinoita nimimerkillä Parras. Suomen Kulttuurirahasto jakaa vuosittain Olavi Veistäjä-palkinnon valtakunnallisesti tuoreesta, merkittävästä ja ajankohtaisesta teatteriteosta.
Elokuvakäsikirjoittajana Olavi Veistäjä käytti nimimerkkiä Olavi Vesistö. Veistäjä oli kirjailija, näytelmäkirjailija ja elokuvakäsikirjoittaja Toivo Kauppisen (s. 21.1.1907 Iisalmi ja k. 7.7.1987 Lahti) alias Topiaksen/Lauri Yrjänän ohella toinen teatteri- ja elokuvaohjaaja Edvin Armas Laineen (vuoteen 1906 Bovellán, s. 13.7.1905 Iisalmi ja k. 18.11.1989 Helsinki) alku-uran merkittävimmistä käsikirjoittajista. Veistäjä laati scenarion Edvin Laineen toiseen elokuvaan, Ristikon varjossa (1946), joka oli Suomessa aikoinaan harvinainen, vankilaoloja ja vankilan jälkeen yhteiskuntaan sopeutumista kuvaava draama. Elokuva sai kiitosta myös ranskalaisen elokuvaaja Marius Eugene Raichin (s. 13.9.1909 ja k. 24.4.1986) ekspressionistisesta kuvauksesta. Olavi Veistäjä sai elokuvan ansiosta parhaan käsikirjoittajan Jussi-palkinnon vuonna 1945. Muita Veistäjän ja Laineen yhdessä tekemiä elokuvia olivat mm. Nokea ja kultaa (1945) sekä Laitakaupungin laulu (1946). Veistäjä kirjoitti Edvin Laineelle kevyen musikaalin, Kirkastuva sävel (1946), ja sovitti karjalaiskirjailija Maija Kyllikki Mäntylän (o.s. Wanninen, s. 18.8.1907 Sortavala ja k. 5.1.1979 Kuopio) näytelmän elokuvaksi, Opri (1954). Ohjaaja Wilho Ilmarille (vuoteen 1906 Sundberg, s. 24.4.1888 Kymi ja k. 18.8.1983 Turku) Olavi Veistäjä sovitti kirjailija Adolf Jalmari Finnen (s. 11.8.1874 Kangasala ja k. 3.1.1938 Helsinki) näytelmän elokuvaksi Pitkäjärveläiset (1951).
Pakinoitsija Arijoutsi oli kirjoittanut Syntymämerkki-revyyn pakinan periaatteita noudattaen. Arijoutsin mukaan revyy on esitettävän taiteen laji, joka oli käytännössä lähinnä pakinaa. ”Molemmissahan, niin revyyketchissä kuin pakinassa on monta samanlaista piirrettä: joukko toisiinsa kiertyviä vitsejä, sanaleikkejä ja kirjoittajan laadusta riippuen jopa kaksimielisyyksiäkin sekä kaiken kukkuraksi mahdollisimman räjähdyksenomainen loppuhuipennus.” Arijoutsi oli kirjoittavinaan esitykseen omaperäisen juonen, mutta myöhemmin hänelle selvisi, että ”aihe oli sama kuin eräässä venäläisessä kansansadussa”. Ossi Elstelä oli selustaansa varmistaakseen varmuuden vuoksi soittanut Yleisradion pääjohtajalle, Hella Wuolijoelle, ja tiedustellut, loukkaantuuko Wuolijoki, jos hellasta puhutaan esityksessä. Hella Wuolijoki oli vastannut, että se on hänen mielestään yhdentekevää.
Tässä on lainaus Syntymämerkki-revyyn ilottelusta, huutokaupassa: ”Hiljaa huutokaupassa! Nyt alkaa toimitus. Jaha, mikä tämä on? Vähän käytetty mustapaita, mäntsäläläistä mallia. Mennyt jo pois muodista ja kuristaa kurkun kohdalta, mutta sopii ehkä vielä koulunuorisolle. Paljonko tarjotaan? Eikö kukaan uskalla aloittaa? Se on ollut jo mukana suurpyykissäkin, niin ettei tarvitse pelätä tartuntaa. Paljonko tarjotaan mustasta paidasta? Eikö ole kulttuurikirjailijoita paikalla huutamassa…?
No, koska kukaan ei uskalla tarjota, niin otetaan uutta. Tässä meillä on hyvin säilynyt Itä-Karjalan kartta. Paljonko siitä tarjotaan? Ja pannaan mukaan vielä yhdet saumoistaan ratkenneet marssikengät. Itä-Karjalan kartta ja vanhat marssikengät. ”Me marssimme niin, rajat raukeavat alta”, kuten runoilija niin kauniisti sanoo. Paljonko niistä tarjotaan? Eikö vieläkään kiinnosta ketään? Ja ennen ne aina tekivät hyvin kauppansa.
Täältähän minä vasta aarteen löysin! Vähän käytetty suomalaisen kenraalin virkapuku, muuten priimakunnossa, mutta takapuolella on kalossin jälki. Paljonko tarjotaan? Mitä, satako markkaa!? Hävetkää, ei Suomessa sentään vielä päästä niin halvalla kenraaliksi! Tuhat markkaa, kolmetuhatta markkaa, viisituhatta markkaa! Eikö tosiaankaan tämän useampi halua ruveta kenraaliksi? Taataan loistava virkaero… ei kun -ura… Miksei kukaan korota? Viisituhatta markkaa ensimmäinen, viisituhatta markkaa toinen ja viisituhatta markkaa kolmas kerta. Mikä on huutajan nimi? Guggelgren… ja arvo? Arvo oli kai kommodööri… ei se ollutkaan kuin ensaini. Merkitkää pöytäkirjoihin, että ensaini Guggelgren on vaihtanut aselajia.
Ja kun tässä on ruvettu myymään hyvää tavaraa, niin mitäs me laatua käymme huonontamaan. Tässä meillä on hyvä, vahva hella. Paljonko tarjotaan? Tunnettua virolaisen tehtaan merkkiä viimeisin englantilaisin, ruotsalaisin ja montecarlolaisin patentein. Äärettömän suuri ja tilaa vievä ja mahdottoman kalliit käyttökustannukset, mutta toimii kanssa vallan erinomaisesti. Varsinkin itätuulella. Eikö kukaan tarjoa mitään vanhasta hyvästä hellasta? Tämä kummaa on, että täytyy minun ruveta uskomaan, että joka talossa on yhä vielä vakiokeskuslämpö. Viisikymmentä markkaa. Sieltä tuli viisikymppinen. No, se alkaa olla jo hellan hinta. Viisikymmentä markkaa ensimmäinen, viisikymmentä markkaa toinen viisikymmentä markkaa kolmas. Sinne meni ja savu jäi. Ja kuka oli huutaja? Mitä te puhutte laardista? Jaha, se olikin Kaartin maneesin talonmies. Ottakaa hella ja muistakaa maksaa poistuessanne. Lämmintä teillä ainakin tulee olemaan ensi talvena. Ja nyt hyvä huutokauppayleisö, nyt pidetään pieni kahvipaussi. Mutta kymmenen minuutin kuluttua aloitetaan taas.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti