Mika Waltari ja Sinuhe egyptiläinen 

Aviottomana lapsena Nokian Pirkkalassa 23.8.1891 syntynyt Olga Aallon tytär, sittemmin sukunimensä Olgan aviopuolisolta saaneen Maria Vilhelmiina Lindellin Madame Minna Craucherin nimellä perustama salonki Helsingissä lienee saanut Pro Humanitate-klubin sivuhuoneista vahvoja vaikutteita. Vankilasta päästyään Minna Craucherina esiintyvä Maria pestautui helsinkiläisen insinööri Arne Slöörin perheen mukana Saksaan, jossa oppi auttavan saksankielen taidon. Jo 7.11.1924 Minna Craucher osti osoitteesta Freesekatu 4 A 3 rakennusmestari K. E. Lundilta dubletin (47 m²:n kaksion), josta tuli varsin suosittu kirjallinen salonki varsinkin Tulenkantajille. Salongin usein nähtyjä vierailijoita olivat ainakin Joel Lehtonen, Martti Merenmaa ja Mika Waltari. Vuoden 1925 alkukeväästä Madame Craucher ilmestyi näyttävästi Willys Knight-avoautoineen ja kuljettajineen Helsingin seurapiireihin hotelli Ritzissä. Itse sepittämänsä tarinan mukaan hän esiintyi saksalaisena aatelisnaisena, miljonäärinä ja anteliaana mesenaattina. Suomenkielen taidon selitti tarinan mukaan suomalainen syntyperä. Samana vuonna Minna tutustui myös 12 vuotta nuorempaan Olavi Paavolaiseen, jonka rakastajattarena toimi monen vuoden ajan.

Minna Craucher autonkuljettajansa kanssa kuvassa.

Klubin meno äityi lopulta niin vinhaksi, että klubi täytyi sulkea. Klubi ei siis enää oikein vastannut alkuperäistä tarkoitustaan, yleisen humaanisuuden, rauhan ja hyvän tahdon edistämistä. Maailman parantaminen oli jäänyt vähemmälle huomiolle ja Varsovassa aivan samanniminen klubi paljastui vakoilukeskukseksi. Vastaavanlaisia epäilyitä esitettiin tästä Helsingin maineikkaasta klubista. Näin oli olemassa vaara myös Eino Leinon leimaantuvan kommunistiksi.

Haluttiin kuitenkin järjestää Pro Humanitate-klubin muistoksi näyttävät lopettajaisjuhlat ravintola Börsiin. Juhlatilaisuuden musiikista vastannutta orkesteria johti säveltäjä Martti Nisonen ja juontajana toimi Suomen Messujen johtaja Harry Röneholm. Runoilija Eino Leino esitti jäähyväispuheen ranskaksi ja suomeksi frakkiin pukeutuneena. Tilaisuuden lopuksi oli tanssit ja kieltolain hengessä kipattiin maljoja.

Mika Waltari matkusti tammikuussa 1930 Rivieralle, jossa viihtyi lähinnä Nizzassa, Mentonissa ja Monte Carlossa. Saman vuoden helmikuun alussa Waltari kulkeutui Pariisiin ja oleskeli kaupungissa maaliskuun loppuun asti. Tämä ulkomaanmatka auttoi Mika Waltaria eroon kiusallisesta tuttavuudesta Minna Craucheriin. Vuonna 1932 murhattu Minna Craucher toimi esikuvana Waltarin Suuren illusionin madame Spinderille. Mika Waltari aloitti varusmiespalveluksensa Uudenmaan rykmentissä Santahaminassa vuonna 1930. Hän joutui aliupseerikoulutukseen Parolaan. Reserviupseerikoulutuksen aikana hän joutui auto-onnettomuuteen, kun RUK:n kuljetusauton suistuessa tieltä Waltari loukkasi päänsä. Onnettomuus johti vapautukseen kesken palveluksen. Vapautuksen toisena syynä oli Waltarin sairastama kuiva keuhkopussitulehdus.

Kirjailija Mika Waltari vei vihille vuonna 1931 Marjatta Luukkosen, jonka isä oli lääkintäkenraalimajuri Anders Emil Luukkonen (s. 9.6.1875 Heinävesi ja k. 27.5.1932 Helsinki). Avioparille syntyi vuonna 1932 tytär, Satu (s. 4.1.1932 Helsinki ja k.9.1.2014 Helsinki), joka tunnetaan kirjailijana nimellä Satu Elstelä. Satu Elstelä oli teatteri- ja elokuvaohjaaja Kaarlo Esko Oskar Elstelän (s. 15.11.1931 Pori ja k. 30.9.2007 Helsinki) kanssa naimisissa. Esko Elstelä on puolestaan näyttelijä ja ohjaaja Oskar Nikolai ”Ossi” Elstelän (ent. Elmstedt, s. 18.5.1902 Tampere ja k. 10.4.1969 Helsinki) poika. Elättääkseen perheensä Mika Waltari omaksui varhain ammattikirjoittajan työmoraalin. Waltarin varsinainen vakituinen työ oli Suomen Kuvalehden toimittajana aina vuoteen 1938 saakka, jolloin Mika Waltari vasta heittäytyi vapaaksi kirjailijaksi. Hän kirjoitti 1930-luvulla romaaneja, satuja, novelleja ja 26 näytelmää. Sotien aikana Mika Waltari teki työtä Valtion tiedotuslaitoksessa osallistuen sotapropagandan tekoon. Waltari kirjoitti sotien aikana esim. tietokirjat Neuvostovakoilun varjossa (1942, näköispainos 1994), Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta (1941, salanimellä Nauticus) sekä romaanit Antero ei enää palaa (1940) ja Rakkaus vainoaikaan (1943). Samoin Mika Waltari kirjoitti monia lehtiartikkeleita, sanomalehtien pääkirjoituksia ja isänmaallisia reportaaseja rintamilta.

Lokakuussa 1942 Mika Waltari osallistui suomalaisten kirjailijoiden vierailuun Weimarin kirjailijakokoukseen, joka järjestettiin puhujataidoistaan kuuluisan propagandaministeri Paul Joseph Goebbelsin (s. 29.10.1897 Rheydt ja k. 1.5.1945 Berliini) suojelemana. Weimarin kirjailijakokoukseen osallistuivat Waltarin lisäksi Suomesta Maila Talvio (oikea nimi Maila Mikkola, o.s. Winter, s. 17.10.1871 Hartola ja k. 6.1.1951 Helsinki), Yrjö Vilho Soini (Agapetus, s. 17.7.1896 Hattula ja k. 6.2.1975 Helsinki) sekä Valtion tiedotuslaitoksesta lisäksi myös Tito Fritiof Colliander (s. 10.2.1904 Pietari ja k. 21.5.1989 Helsinki), Viljo Lennart Kajava (s. 22.9.1909 Tampere ja k. 2.2.1998 Helsinki) ja Axel Örnulf Tigerstedt (s. 29.9.1900 Helsinki ja k. 6.11.1962 Strängnäs, Ruotsi). Saksanmatkan raportointi monissa kotimaan lehdissä näytettiin myönteisessä valossa. Kuitenkin esim. Vilho Kajava ja Mika Waltari joutuivat tiukkaan sananvaihtoon korkeiden saksalaisten virkailijoiden kanssa, kun he eivät suostuneet Hitler-tervehdykseen matkalla. Näin kirjailijat Kajava ja Waltari osoittivat ristiriitaisia tunteitaan saksalaisyhteistyötä kohtaan. Tuolloin jo kriittisyys Saksaa kohtaan nosti päätään; vaikka VTL:n palveluksessa noudatettiin valtiollista propagandaa ja protokollaa, taiteilijan henkilökohtainen vapaus ajatella ja toimia kriittisesti vaikuttivat tapauksen taustalla. Oman lisänsä tähän Waltarin käytökseen aiheutti myös hänen työuupumuksensa; VTL:n työtehtävien ohella Mika Waltari kirjoitti omaa tuotantoaan yli-inhimillisellä tavalla. Weimarin kirjailijakokouksen jälkeen Mika Waltari joutui pakkolepoon.

Kirjailijauransa päätyössä, Sinuhe egyptiläisessä, Mika Waltari sovelsi taiteellista vapauttaan yhdistäessään Sinuhen ja farao Ekhnatonin (hallitsi vv. 1364-1347 eKr.) biografiat. Yli kaksikymmentävuotinen pohjatyö tarvittiin itse kirjan kirjoitustyöhön, joka tapahtui Hartolassa Waltarin anopin mökillä. Mika Waltari matkusti Hartolaan huhtikuussa 1945 ja kirjoitti kesän aikana teoksensa, jonka käsikirjoituksen hän toi itse WSOY:lle elokuun alussa vuonna 1945. Kolmessa ja puolessa kuukaudessa Waltari kirjoitti innostuksen vallassa jopa 15-27 paperiliuskaa päivässä kirjaansa. Hänen kirjoitusrytminsä päivittäin oli se, että hän aloitti kirjoittamisen aamulla kello yhdeksän ja kirjoitti iltapäivään kello 16-17 asti, tuohon aikaan sisältyi myös pakolliset ruokatauot. Perhe antoi hänen kirjoittamiselleen työrauhan. Waltari oli niin syvän innoituksen ja eläytymisen tilassa, että hän paljastaa myöhemmin kirjoittamassaan fiktiivisessä selvityksessään, Neljä päivänlaskua, että egyptiläinen ilmestys kävi hänen luonaan ja että Waltari olisi yksinkertaisesti kirjannut tarinan itse Sinuhen sanelemana kertomuksena. Neljä vuosikymmentä myöhemmin Mika Waltari toisti saman tarinan teoksessaan, Kirjailijan muistelmia, joka ilmestyi WSOY:n kustantamana ja kirjallisuudentutkija ja tietokirjailija Ritva Kyllikki Haavikon (o.s. Hanhineva, ent. Rainio, s. 7.1.1929 Mikkeli) toimittamana vuonna 1980. Mika Waltari tarvitsi kirjoittaessaan ilon ja rakastumisen tunnetta luovuuden ohella. Iltaisin Waltari kirjoitti pitkiä rakkauskirjeitä päätoimittaja, kulttuurivaikuttaja ja taiteentutkija Helena Kankaalle (myöhemmin Leena Ilmari, o.s. Kulovaara, myöh. Kangas, s. 10.6.1913 Turku ja k. 15.8.2008 Turku) koko kesän ajan. Mika Waltarin avioliiton ulkopuoliset suhteet eivät vaikuttaneet hänen avioliittoon, sillä näistä asioista oli päästy yhteisymmärrykseen hänen ja Marjatta-vaimon kesken. Mika Waltarin äiti kuoli kesän 1945 aikana ja Waltari pyysi vaimoaan hoitamaan hautajaisjärjestelyt, kävi toki hautajaisissa ja palasi huvilalle jatkamaan kirjoittamista. Kun lopulta paksu teos oli valmis ja tuotu toimittaja Jalmari Jäntille – Jäntti tyypillisesti karsi uskaliaita aineksia Waltarin aikaisemmista teoksista – ei toimittaja arvannut juuri lainkaan korjata alkuperäistä käsikirjoitusta, vaan se lähti sellaisenaan kirjapainoon painettavaksi vielä samassa kuussa.

Kirjailija Mika Waltari kertoi haastattelussa vuonna 1969 (Suomalainen Suomi – Valvoja 3/69) näin: ”Minun on nöyrästi myönnettävä, että Sinuhe on ilmeisesti paras kirjani, jota en ole pystynyt sen jälkeen enää ylittämään. Se on todella eräänlainen siihenastisen elämänkatsomukseni summa. Kun nyt tämän kirjan pysähdyttämänä ajattelen itseäni ja omaa kirjailijan kehitystäni, on onnellinen ajatukseni se, että olen saanut elää sen mukana mielikuvitukseni rikkaassa maailmassa täydellisesti ja pohjattomasti. Minun ei ole tarvinnut enkä ole halunnutkaan hahmotella opinkappaleiksi omia ajatuksiani. Lukijan on löydettävä ne kirjastani.” Romaanin keskeinen teema on vakaumus siitä, että ihmiskunnan luonne on muuttumaton. Sitä kuvaa kirjassa toistuva lausahdus: ”niin on ollut ja niin on aina oleva”. Kirjaa voisi syyttää sen synkästä ihmisnäkemyksestä, sillä kirja esittelee inhimillisiä heikkouksia, kuten ahneutta, itsekkyyttä ja ennakkoluuloja yleisinä käsityksinä.

Mika Waltarin kirjoittama Sinuhe egyptiläinen julkaistiin marraskuun lopussa 1945 ensimmäisen kerran. Kirjailijakollega Maila Talvio sai luettavakseen jo etukäteen teoksen ja hän oli kauhuissaan kirjan sisältämistä eroottisista kuvauksista. Talvio vaati kustantajaa estämään kirjan julkaisua ja tarjosi sitä varten jopa omia varoja, jotta teoksen markkinoille pääsy estyisi. Painokoneet olivat jo kuitenkin teoksen kimpussa. Ennen vuodenvaihdetta kirjan ensimmäinen painos oli myyty totaalisesti loppuun ja kirjasta kohistiin joka puolella.