Mika Waltari lähti syksyllä 1946 Istanbuliin suuntautuneelle matkalle ja matkan varrella Waltari poikkesi vajaaksi viikoksi Sveitsiin tapaamaan ranskankielen opettajaa ja kääntäjää, Jean-Louis Perret’n (s. 22.6.1895 Henniez, Sveitsi ja k. 17.4.1968 Lutry, Sveitsi), joka tulli vuonna 1919 Suomeen kotiopettajaksi ja tutustui suomalaisiin kulttuuripiireihin. Jean-Louis Perret toimi ranskankielen ja ranskalaisen kulttuurin opettajana Helsingin yliopistossa vuosina 1927-1945 sekä käänsi suomalaista kirjallisuutta ranskaksi ja kirjoitti kirjoja Suomesta. Jean-Louis Perret’n Sinuhe-ranskannoksen ensimmäinen osa ilmestyi 1947-1948 ja se kohotti Sinuhe egyptiläisen välittömästi maailmanmaineeseen. Sodan jälkeen ilmestynyt muinaiseen Egyptiin sijoittunut romaani, Sinuhe egyptiläinen, muodostui lopulta Mika Waltarin pääteokseksi ja siitä tuli myös kansainvälinen menestys kirjana, josta tehtiin myös elokuvaversio vuonna 1954. Elokuvan ohjasi Michael Curtiz (Manó Kertész Kaminer, s. 24.12.1886 Itävalta-Unkari ja k. 10.4.1962 Yhdysvallat). Hollywood-elokuvan käsikirjoituksesta vastasivat Philip Dunne (s. 11.2.1908 New York ja k. 2.5.1992 Malibu, Kalifornia) ja Kenneth Casey Robinson (s. 17.10.1903 ja k. 6.12.1979). Sinuhen englanninkielinen käännös nousi Yhdysvalloissa bestseller-listalle. Mika Waltari kirjoitti vielä Sinuhe egyptiläisen jälkeenkin monia historiallisia romaaneja, kuten esim. Mikael Karvajalka (1948), Mikael Hakim (1949) sekä kristinuskon varhaisvaiheista kertovat teokset, Valtakunnan salaisuus (1059) ja Ihmiskunnan viholliset (1964).
Vuoden 1964 jälkeen Mika Waltarin kirjoitusideat kuihtuivat tyystin. Waltari yritti vielä kirjoittaa yhtä historiallista romaania aiheesta Maltan ritarikunta, mutta romaani ei valmistunut koskaan. Omassa päässään Mika Waltari kykeni sommittelemaan juonen ja kirjan henkilöt, mutta kun tuli kirjoittamisen aika, Waltari ei saanut paperille syntymään enää lainkaan tekstiä. Kokemus oli varmasti kirjoittamista rakastaneelle Mika Waltarille hyvin raskas. Waltarin tytär, Satu Elstelä, oli samoin kirjailija. Hän oli avioliitossa teatteriohjaaja Esko Elstelän kanssa ja heidän poikansa, Joel Tapani Elstelä (s. 25.12.1961 Helsinki), on hänkin julkaissut yhden natsi-Saksaan sijoittuvan historiallisen romaanin, Sirkusleijonan mieli, ja yhden novellikokoelman sekä yhden nuorisoromaanin. Waltarit asuivat suurimman osan elämästään Helsingin Etu-Töölössä, osoitteessa Tunturikatu 13. Vuonna 1932 nuoret Waltarit ostivat talosta 135 neliön huoneiston; viisi huonetta, halli, kylpyhuone, WC ja keittiö. Yksi asunnon makuuhuoneista oli Mika Waltarin työhuone. Mika Waltari selitti tuotteliaisuuttaan mm. sillä, että suuri asunto täytyi saada maksettua ja sen lisäksi perhe elätettyä. Waltarin asunnosta on pitkään suunniteltu muodostettavan kotimuseo.
Kirjailija Mika Waltari oli hyvin tuottelias tuotannossaan. Hän ennätti kirjoittaa yli 25 romaania, viitisentoista pienoisromaania, 34 näytelmää sekä lisäksi kuunnelmia, pieniä dialogeja, runoja, elokuvakäsikirjoituksia, matkakertomuksia, novelleja ja monia muita tekstejä. Vuonna 1925 Waltari julkaisi ensimmäisen teoksensa, Jumalaa paossa ja viimeiset tekstit hän saneli vuonna 1978 Ihmisen ääni-sarjassa ilmestyneeseen teokseen. Mika Waltarin teoksista on jatkuvasti otettu lisäpainoksia ja niitä on julkaistu erilaisina kokoelmina. Waltari kirjoittamat näytelmät julkaistiin vuonna 1999 yhtenä kokoelmana. Suuri illusioni oli Mika Waltarin kulttiromaani ja läpimurtoteos. Teon syntyi Pariisissa Hôtel de Suéden hotellihuoneessa parissa kuukaudessa. Kirja on yhä käännetyimpiä suomalaisia esikoisromaaneja. Seuraava Waltarin romaani oli Appelsiininsiemen (1931) ja siinä kirjailija kuvaa nuorison elämää.
Mika Waltari kirjoitti vuosina 1933-1935 kolme romaania: Mies ja haave (1933), Sielu ja liekki (1934) ja Palava nuoruus (1935). Nämä kolme romaania ilmestyivät hieman myöhemmin lyhennettyinä yhteisteoksena nimellä Isästä poikaan (1942). Teoksessa Mika Waltari kuvaa oman sukunsa vaiheita Helsingissä kolmen sukupolven aikana. Yhdenpäivänromaanissa Surun ja ilon kaupunki (1936) Mika Waltari kertoo katkelmia 1930-luvun Helsingin asukkaiden elämästä. Waltari kirjoitti sotavuosina kaksi tendenssiromaania: Antero ei enää palaa (1940) kuvaa talvisodan aikaa ja Rakkaus vainoaikaan (1943) sijoittuu välirauhan aikaan. Näiden lisäksi Waltari kirjoitti Ruotsin historiasta kertovan romaanin, Kaarina Maununtytär sekä 1800-luvun Suomeen sijoittuvan Tanssi yli hautojen. Sotavuosina ilmestyivät samoin Mika Waltarin salapoliisiromaanit Kuka murhasi rouva Skrofin? (1939) ja Komisario Palmun erehdys (1940) sekä yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin julkaistu, Tähdet kertovat, komisario Palmu! (1962).
Sinuhe egyptiläisen jälkeen Mika Waltari kirjoitti historialliset romaaninsa, Mikael Karvajalka (1948) ja Mikael Hakim (1949). Mikael Hakimia voidaan pitää ainutlaatuisena käyntikorttina länsimaisessa maailmassa lähestyä islamilaista maailmaa. Kirjan radikaalia tapaa kuvata muslimimaailmaa sisältä päin oli jo ilmestymisensä aikoihin melko rohkeaa Suomen kaltaisessa täysin luterilaisessa valtiossa. Samoin Waltarin teos, Johannes Angelos (1952), kertoo kristityn ja islaminuskoisen maailman kohtaamisesta. Tämän teoksen tapahtumat Waltari on sijoittanut 1400-luvulle, Konstantinopolin piirityksen aikoihin. Mika Waltari käytti Johannes Angeloksessa osia vuotta aikaisemmin kirjoittamasta käsikirjoituksesta, jossa hän käsitteli Johanneksen nuoruusvuosia. Tämä käsikirjoitus julkaistiin sitten vasta Mika Waltarin kuoleman jälkeen vuonna 1981 nimellä, Nuori Johannes. Waltarin historiallisten romaanien sarjaan lukeutuu myös hänen teoksensa Turms, kuolematon (1955). Kirjailija Waltari suuntasi nämä historialliset teoksensa yleismaailmalliselle lukijakunnalle; vain Mikael Karvajalan tapahtumat sijoittuvat osittain Suomeen.
Varsin tyypillistä Mika Waltarin historiallisille romaaneille ovat teosten suuret sivumäärät, yleensä ne ovat 800-1000 sivua käsittäviä. Kirjailijan luomien kuvitteellisten henkilöiden lisäksi niissä monasti seikkailee runsaasti todellisia historian merkkihenkilöitä. Mika Waltarilla oli tapana tutustua hyvin perusteellisesti aikakauteen, johon sijoitti romaaninsa tapahtumat, ja siksi hänen teostensa tapahtumat ympäristön yksityiskohtineen tuntuvat niin todenmukaisilta. Mika Waltarin suppea aikalaisromaani, Feliks onnellinen, ilmestyi vuonna 1958. Tämä uskonnollinen romaani sai ilmestymisaikanaan melko ristiriitaisen vastaanoton pohtiessaan kysymystä, kuinka voi olla kristitty nykyaikana. Mika Waltarin teoksista kirjallisesti merkittävimpinä pidetään yleisesti varsinkin Waltarin ns. pienoisromaaneja, joissa on usein teoksille ominaista voimakas aistillisuus ja erotiikka. Nämä pienoisromaanit ilmestyivät pääasiassa 1940-luvulla ja 1950-luvun alussa. Waltarin omakustanteina ilmestyivät alkujaan pienoisromaanit Ei koskaan huomispäivää (1942) ja Jokin ihmisessä (1944). Kustantaja WSOY kieltäytyi julkaisemasta Mika Waltarin moraalisesti epäilyttäviksi katsomiaan, rikosta sekä kiellettyä rakkautta käsitteleviä teoksia. Näissä pianoisromaaneissaan Waltari saattoi ilmaista itseään vailla menestyskirjailijan paineita. Näin hän pääsi tutkimaan ihmismielen pimeimpiä puolia sekä pohtimaan elämänfilosofiaa ja eksistentiaalista puolta vapaasti. Vasta vuonna 1953 WSOY julkaisi Waltarin kuuden pianoisromaanin kokoelman, Kuun maisema. Kaikkiaan kirjailija Waltari kelpuutti 13 teostaan yhteisniteeseen Pienoisromaanit.
Waltarin pienoisromaaneihin lukeutui myös teos, Vieras mies tuli taloon, jolla Mika Waltari voitti vuonna 1937 WSOY:n pienoisromaanikilpailun. Toiset Mika Waltarin näytelmistä toimivat suurten romaanien esitöinä. Tällaisia olivat esimerkiksi Sinuhe egyptiläiseen liittyvä näytelmä, Akhneton, auringosta syntynyt (1936) ja 1500-lukua kuvaava Paracelsus Baselissa (1943). Yö yli Euroopan-näytelmä (vuodelta 1934) kuvaa aikakauden poliittisia aatteita ja niiden välisiä jännitteitä. Menet Mika Waltarin keveämmät näytelmät ovat päätyneet jopa elokuviksi asti, kuten Kuriton sukupolvi (1936), Gabriel, tule takaisin (1945), Neito palaa elämään (1946) ja Huhtikuu tulee (1949).
Kirjailija Mika Waltari tunnetaan myös ahkerana elokuvakäsikirjoitusten tekijänä. Tunnetuimman käsikirjoituksensa hän teki Toivo Jalmari Särkän (Toivo Hjalmar Silén, s. 20.11.1890 Mikkeli ja k. 9.2.1975 Helsinki) ohjaamaan elokuvaan, Kulkurin valssi (1941). Muita tunnettuja Mika Waltarin käsikirjoittamia elokuvia olivat mm. Helmikuun manifesti (1939) ja Oi, kallis Suomenmaa (1940) sekä Veikko Itkosen tuottama elokuva, Maailman kaunein tyttö (1953). Kaikkiaan Mika Waltarin teoksiin pohjautuvia elokuvia on tehty 33 elokuvaa. Elokuvista tunnetuimmat lienevät ohjaaja Matti Kassilan tekemät Komisario Palmu-elokuvat sekä Waltarin näytelmien pohjalta valmistetut komediat, kuten Gabriel, tule takaisin. Elokuva Verta käsissämme taas perustuu Waltarin pienoisromaaniin, Ei koskaan huomispäivää. Waltarin Vieras mies tuli taloon on filmattu kaksi eri kertaa. Waltari sai Jussi-palkinnon omaan näytelmäänsä perustuvasta, Omena putoaa, tekemästä käsikirjoituksesta, joka tehtiin myös elokuvaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti