Ruotsin ja Suomen historiassa aikakausi, jota elettiin vuosina 1719-1772, on kutsuttu vapauden ajaksi. Tämä säätyvallan aika alkoi, kun kuningas Kaarle XII (s. 17.6.1682 Tukholma ja k. 30.11.1718) kuoli ja vuoden 1719 valtiopäivät lopettivat kuninkaan yksinvallan. Kaarle XII:n sisar, Ulrika Eleanora (s. 23.1.1688 ja k. 24.11.1741) - kuningas Kaarle XI:n tytär - kruunattiin Kaarle XII jälkeen Ruotsin kuningattareksi Uppsalan tuomiokirkossa vuonna 1719 vasta, kun hän oli ensin hyväksynyt kuninkaan valtaa rajoittavan lain. Ulrika Eleonoran hallintokausi jäi kuitenkin suhteellisen lyhyeksi ajaksi, sillä vuonna 1720 hän luovutti kruunun aviomiehelleen, Hessenin Fredrikille, joka tunnetaan hallitsija Fredrik I:nä (s. 17.4.1676 ja k. 25.3.1751).
Fredrik I osallistui Espanjan kruununperimyssotaan ja jäi sodan aikana leskeksi. Sodan jälkeen Fredrik meni naimisiin Ulrika Eleanoran kanssa. Fredrikistä tiedetään, että häntä eivät juuri hallitsemisen asiat kiinnostaneet ja siksi kuninkaan valta heikkeni aikakaudella vain entisestään. Toimeenpanovalta oli käytännössä valtaneuvostolla, joka vastasi toimistaan valtiopäiville. Kuninkaalla oli valtaneuvostossa kaksi ääntä ja äänten mennessä tasan, hänen äänensä ratkaisi päätöksen. Kuninkaalla oli kuitenkin jopa itsenäistä päätösvaltaa eräissä nimitysasioissa. Vuoden 1720 hallitusmuoto lisäsi valtaneuvoston riippumattomuutta valtiopäivistä.
Vapaudenaikakaudella valta keskittyi säätyvaltiopäiville ja kansliapresidentille, Suomessa syntyneelle poliitikolle, sotilaalle ja diplomaatille, kreivi Arvid Bernhard Hornille (s. 6.4.1664 Halikko ja k. 17.4.1742). Horn hoiti Ruotsin ulkopolitiikkaa sekä naapuruussuhteita valtioneuvostossa aina vuoteen 1738, jolloin hän jäi syrjään, kun vallan ottivat itselleen poliitikkoryhmät, hatut ja myssyt. Vuonna 1738 käytiin kiihkeitä keskusteluja Ruotsin ulkopolitiikasta, kun hatut halusivat kostosotaa hävityn suuren Pohjan sodan hyvitykseksi. Hatut ajattelivat, että Venäjä oli heikentynyt, koska se kävi Turkin kanssa sotaa. Heitä, jotka vastustivat sotaisampaa politiikkaa, pidettiin pelkureina ja heitä kutsuttiin yömyssyiksi. Myssyjä oli varsinkin pappissäädyssä ja suomalaisten joukossa. Vuoden 1738 vaalitaistelussa Venäjä vielä tuki rahallisesti myssyjen vaalityötä. Valtiopäivämiehet muodostivat poliittisia klubeja vuoden 1738 vaalien jälkeen ja he saivat myös ulkomaista rahoitusta. Lahjonta oli jo tuolloin hyvin yleistä ja klubit tarjosivat otollisen mahdollisuuden sekä lahjontaan että vakoiluun.
Hatut pääsivät johtoasemaan ja saivat hallintaansa myös tärkeimmän päätöselimen, valtiopäivien salaisen valiokunnan. Hatut tiivistivät yhteistyötä Ranskan ja Turkin kanssa ja kansliapresidentti Arvid Horn pakotettiin eroamaan, samoin kävi myös viidelle valtioneuvoston muulle jäsenelle. Hattujen valtakaudella käytiin hattujen sota Venäjää vastaan vuosina 1741-1743, jonka seurauksena Venäjän sotajoukot miehittivät Suomen. Sota päättyi 7.8.1743 Turun rauhaan, jolloin valtakunnan raja siirtyi Kymijokeen. Tätä miehitysaikaa kutsutaan pikkuvihaksi. Hattujen sodan jälkeen vuonna 1745 perustettiin uusi tapulikaupunki – kaupunki, jolla oli oikeus käydä ulkomaankauppaa – Loviisa, sillä Hamina oli sodassa jäänyt Venäjän puolelle rajaa. Historiankirjoissa vapaudenaika-käsitettä käytettiin ensimmäisen kerran jo vuonna 1755. Kuningas Kustaa III:n (s. 24.1.1746 Tukholma ja k.29.3.1792 Tukholma) nousu valtaistuimelle vuonna 1771 ja hänen vallankaappauksensa vuonna 1772 lopettivat vapauden ajan. Kustaa III:n hallitusaikaa kutsutaan kustavilaiseksi ajaksi. Kustaa III:n itsevaltainen hallitustapa johti lopulta vakavaan konfliktiin aateliston kanssa; kuningasta vastaan syntyi salaliitto, joka johti sitten hänen murhaansa.
Vapaaherraksi vuonna 1771 kohotettu Hans Henrik Boije lukeutui vanhaan Boije af Gennäs-sukuun; suvun kantaisä saapui jo keskiajalla Böömistä Suomeen. Eversti Anders Boije, Hans Henrik Boijen isä, omisti mm. Tyrvännössä Lepaan säteritilan Hattulassa. Lepaan kartano oli Clas Beurraeuksen kuoltua siirtynyt tämän sisarelle, joka meni avioliittoon Anders Boijen kanssa. Anders Boije oli opiskellut Turun yliopistossa ja toimi diplomaattina useissa Euroopan maissa. Lepaan kartanon toiminta kuitenkin taantui Anders Boijen omistuksen aikana. Anders Boije joutui ainaisten sotien vuoksi olemaan paljon maasta poissa, jolloin hänen perheensä käytännössä asui Anders Boijen vaimon sukulaisten luona Ruotsissa. Perhe yritti vielä suuren Pohjansodan aikoihin asettua asumaan Lepaan kartanoon, mutta venäläismiehityksen pelossa perhe kuitenkin muutti takaisin Ruotsiin. Joulukuussa 1715 Anders Boije – vain neljä kuukautta ennen perheen nuorimman pojan, Hansa Henrik Boijen syntymää – joutui sotavangiksi Moskovaan. Anders Boije palasi Moskovasta, kun Hans Henrik Boije oli jo seitsemän vuoden ikäinen. Anders Boije kuoli kylläkin jo seuraavana vuonna. Ison vihan aikana (vuosina 1713-1721) Lepaan kartano pääsi huonoon kuntoon ja Boijet luopuivat kartanosta vuonna 1727 lopullisesti.
Hans Henrik Boije lähti suvun velvoittamana sotilasuralle ja vasta 22-vuotiaana hän nousi sukunsa päämiehenä valtiopäiville Tukholmassa. Tämä vaihe osui juuri sopivasti vuoteen 1738, jolloin poliittinen peli ja lahjonta kukoisti Ruotsi-Suomessa. Englanti, Ranska ja Venäjä hämmensivät politiikkaa myös omalta osiltaan suoltamalla lahjusrahaa poliitikoille. Hans Henrik Boije valitsi puolekseen hattupuolueen. Isänsä, Anders Boijen, kuoleman jälkeen Hans Henrik Boijella ei ollut enää siteitä Suomeen. Pikkuvihan aikana hän kuitenkin ilmoitti jättävänsä Ruotsin, jos Suomi irrotetaan Ruotsista ja liitetään Venäjään. Boije oli valmis siirtymään kovia kokeneeseen Suomeen, kun Suomessa kaivattiin upseereita; tässä häntä auttoi vielä se, että Boije oli valtiopäivillä huomattu eteväksi Suomen asioiden tuntijaksi.
Maaliskuussa 1748 Hans Henrik Boije nimitettiin majuriksi Suomen Porin jalkaväkirykmenttiin. Virkatalokseen Boije sai Kangasalan Franssilan. Lokakuussa 1748 Hans Henrik Boije lähti matkalle Suomeen ja joutui laivamatkan aikana syysmyrskyyn, jossa laiva joutui haaksirikkoon Ahvenanmerellä. Onnettomuudessa Boije menetti kahden kuukauden ikäisen poikansa sekä kaiken laivalla mukana seuranneen omaisuutensa. Jo aikaisemmin Boije oli menettänyt vanhimman poikansa. Uusi elämä täytyi nyt vain aloittaa Fransilan virkatalossa 32-vuotiaana. Boije huomasi tulleensa seudulle, joka oli tunnettua hyvästä pellavastaan. Rauhan aikana Boijella oli aikaa upseerin töistään irrottaa muihin harrastuksiin. Ensimmäisen virkavuotensa majurina Boije vietti rykmenttinsä kanssa Suomenlinnan rakennustöissä. Suomenlinnasta palattuaan Boije alkoi heti hankkimaan pellavankehruukoulua Franssilaan.
Suomeen siirtymisen aikoihin Hans Henrik Boije toimi jonkinlaisena kaksoisagenttina; hän hankki Ruotsille tietoja Venäläisten suunnitelmista ja samanaikaisesti – kansliapresidentti Tessinin ja Augustin Ehrensvärdin asiasta tietäen – välitti tietoja Venäjän Tukholman asiamiehelle Ruotsista. Jälkiä peittääkseen Boije Suomeen tultuaan jätti Ruotsin hallitukselle hakemuksen Poriin perustettavasta pellavatehtaasta. Tukholman manufaktuurikonttori hylkäsi tietysti tämän hakemuksen. Vuonna 1751 Hans Henrik Boije teki jälleen hakemuksen valtiolle; tällä kertaa kehruukoulun perustamisesta. Boije oli koulua varten hankkinut Ruotsin Kättelstadin kehruukoulusta kehruumestarittarenkin ja itse hän oli valmis johtamaan kehruukoulua. Manufaktuurikonttori ilmoitti elokuussa 1752 maksavansa 300 kuparitaalaria kehruumestarittaren palkkaa sekä tämän lisäksi vielä 600 taalaria kertakaikkisena korvauksena muista kustannuksista ja pellavanviljelyn yleistä edistämistä varten. Joulukuussa 1752 Boije aloitti kehruukoulun toiminnan virkatalossaan Kangasalan Fransilassa.
Vain viiden vuoden päästä Suomeen tulostaan Hans Henrik Boije vuokrasi Tammerkosken kartanon Tammerkosken rannalta ja alkoi suunnitella kartanolle omaa kehruukoulua. Tammerkosken säterikartanon omisti kapteeni von Knorring, joka asui kuitenkin Nokian Viikissä. Boije vuokrasi keväällä 1753 kartanon ja muutti kehruukoulunsa sinne. Samaan aikaan Boije alkoi suunnitella toimia, että saisi kehruukouluunsa vakinaisia, vuosipalkkaisia työntekijöitä. Tehtyään useita hakemuksia Boije sai syksyllä 1756 30 000 kuparitaalaria kruunulta kehruukoulua varten; Boije laajensi nyt myös määrätietoisesti kehruukouluaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti