Tammerkosken kylä vuonna 1758, Isaac Lithovin kartta.

Tammerkosken kartanon päärakennus jakoi kartanon miespihan kahteen osaan. Vanhassa päärakennuksessa oli kymmenikkunainen sali, neljä kamaria ja eteinen, josta osa oli erotettu saunaksi. Kartanon uudessa päärakennuksessa oli puolestaan kahdeksanikkunainen sali. Uuden päärakennuksen pohjoispäässä sijaitsi kolme kappaletta isoja neli-ikkunaisia kamareita ja päärakennuksen eteläpäässä sijaitsi vielä kaksi kamaria lisää sekä keittiö. Tämän päärakennuksen alla sijaitsi kellari, joka oli kaksiosainen ja holvattu. Tammerkosken kartanon miespihassa oli myös varitupa eli juomanpanotupa, kaksi ruokapuotia, aitta luhtineen, kaksi pirttiä sekä renkien aitta.

Kartanon karjapihan puolella sijaitsi vielä lahoava navetta sekä hyväkuntoinen navetta, tuohikattoinen navetta, 14 lehmän uusi navetta, lammasnavetta, vuohinavetta, hanhi- ja kalkkunanavetta, sikolätti sekä vaunuvaja. Varsinaisen pihapiirin ulkopuolelle jäivät vielä ”munteerinkiaitta” – täällä säilytettiin rakuunavarusteita – mallaspirtti, sauna, riihet ja paja. Vaikka kartanossa oli paljon rakennuksia – ajalle tyypillisesti – niiden sijaintia ei ole merkitty mihinkään karttaan. Tammerkosken kartanon palvelusväestä ei ole säilynyt varsinaista inventaariota.

Kuitenkin tiedämme, että vuonna 1727 tuomari Detlofssonin kuollessa Tammerkosken kartanossa oli kahdeksan renkiä, neljä piikaa, kaksi sisäpiikaa ja mylläri. Tuomarin aikaiseen kartanoon kuului neljä torppaa; Nalkalan, Niskan ja Sepän torpat suorittivat veroina kartanolle kaksi päivätyötä ja Kapakan torppa kolme päivätyötä viikossa. Tämän veron lisäksi kunkin torpan täytyi ajaa yksi viljakuorma Turkuun joka vuosi. Näistä torpista Nalkalan torppa sijaitsi Tammerkosken kartanon peltojen eteläpuolella aivan Pyhäjärven rantatörmällä. Loput torpat sijoittuivat Tammerkosken itäpuolelle. Kun Tampereen kaupunkia perustettiin nämä Nalkalan torpan alueet jäivät uuden kaupungin alueelle ja loput kolme kartanon torppaa lukeutuivat Hatanpään kartanon alustalaisiksi.

Lisäksi Tammerkosken kartanoon kuului vielä kaksi kauempana sijainnutta torppaa. Näistä Parmaniemi maksoi vuotuisina veroina 10 hopeataalaria, mutta Ruissalo oli sen verran uusi torppa, että se ei vielä tuolloin maksanut veroa lainkaan. Tammerkosken kartanoon kuului samoin rakuunatorppa sekä Pyynikin augmenttitalo, jonka kruununverot käytettiin Tammerkosken kartanon ratsuvelvollisuuden tukemiseen. Ruotsin valtakunnan armeija järjestettiin vuonna 1680 uuteen uskoon ja maassa tuli käyttöön ruotulaitos. Sen idea lyhyesti oli se, että muutama talo muodosti aina yhden ruodun ja tämän ruodun velvollisuutena oli toimittaa kruunun palvelukseen joko jalkaväen sotilas, rakuuna tai ratsumies. Rakuuna oli sotamies, joka taisteli tosin jalan, mutta kulki matkat hevosella. Rakuunoita ja ratsumiehia varustavia taloja kutsuttiin rustholleiksi. Näille rustholleille myönnettiin tietyistä veroista vapautuksia, sillä sotilaiden ja ratsujen varustaminen ei ollut halpaa lystiä. Toisinaan oli myös mahdollista, että rusthollille määrättiin augmentti eli apuverotila. Tuolloin rustholli sai oikeuden kantaa augmenttitilalta verot mahdollistaakseen rakuunan tai ratsumiehen varustamisen.

Tammerkosken kartanon alueen maaperä oli kauempana kovin mäkistä, kallioista sekä ainakin osittain suoperäistä, että kartanon peltoalueita ei kyetty juuri lisäämään vuoden 1696 tilanteesta. Tämän todistaa vuoden 1758 karttapiirros, jossa pellot ovat lähes samat, kuin vuoden 1696 aikana. Jotakin kuitenkin tapahtui noidenkin vuosien aikana. Tammerkosken kartanon raja Pispalaa ja Hyhkyä vastaan on selvästi rajautunut. Aikaisemmista yhteismaista luovuttiin ja Tammerkosken kartanon yksin omistaman alueen raja on siirretty Pispalan kylän rajaan. Tuohon samaan rajaan rajoittui Tampereen kaupungin länsiraja aina 1930-luvulla saakka.

Tampereen kaupungista ja sen historiasta ei oikein voi puhua, jos ei samalla sivua Hatanpään kartanon tarinaa, joka niin läheisesti liittyy kaupungin syntyhistoriaan. Virallisesti Hatanpää liitettiin Tampereen kaupunkiin vuonna 1913, kun Idmanin suku oli pakotettu myymään kartanon maat taloudellisen tilanteen vuoksi. Jo 1500-luvun lopulla Hatanpään niemellä tunnettiin kolme talo; Hatanpää, Pehkoinen – tunnetaan myös nimillä Pehkiä tai Tausko – ja kolmas talo, joka sittemmin autioitui ja liitettiin Hatanpäähän ennen kuin se sai erillistä asiakirjoihin säilynyttä nimeä. Hatanpää nimenä mainitaan historiallisissa asiakirjoissa ensimmäisen kerran jo vuonna 1569. Kun tullaan 1640-luvulle, Hatanpään talon omisti Liuksialan kartanon kirjuri, Simo Matinpoika. Simon jälkeen Hatanpään omisti hänen vävynsä, Arvid Heikinpoika. Vuonna 1650 Ernst Johan Creutz – hän sai vuonna 1649 läänityksen Tammerkosken tienoilla – osti itselleen Hatanpään rälssiksi. Isossa reduktiossa Hatanpää tosin menetti rälssioikeutensa ja Hatanpäästä tuli jälleen kruunulle veroa kantava tila. Hatanpään uusi omistaja, Creutzin vävy ratsumestari Israel Ruthenhjelm teki Hatanpäästä vuonna 1697 rusthollin eli ratsutilan; näin tila hoiti verovelvollisuutensa ylläpitämällä ratsua ja sotamiestä sotavarusteineen. Tauskosta tuli tässä yhteydessä Hatanpään augmenttitila eli aputila, joka suoritti veronsa Hatanpään ratsun ylläpitämiseksi.

Ratsumestari Israel Ruthenhjelmin kuoltua vuonna 1723 on sen jälkeen Hatanpää vaihtanut useita kertoja omistajaansa. Hatanpään tila oli etupäässä tilanhoitajien hoidossa, kunnes sitten vuonna 1757 Tammerkosken kartanon aluksi vuokrannut Hans Henrik Boije tuli ja osti Hatanpään omakseen. Vapaaherra Hans Henrik Boijen aika – noin kaksikymmentä seuraavaa vuotta – oli Hatanpään kartanon loistavaa kukoistusaikaa. Vapaaherra Hans Henrik Boije osallistui hyvin aktiivisesti poliittiseen elämään ja kartanon omistamisen viime vuosina hänet oli jo nimitetty Tukholmaan valtiokonttorin presidentiksi. Vapaaherra Hans Henrik Boije toimi vuonna 1775 isäntänä Hatanpään kartanolla, kun kuningas Kustaa III vieraili Suomessa ja kuningas Kustaa III myös majoittui Hatanpään kartanossa vierailunsa aikana.

Hans Henrik Boije siirtyi aika nopeasti Hatanpään kartanon ostettuaan myös asumaan Tammerkosken kartanolta Hatanpään kartanolle. Tukholmassa jo virkaa hoitaessaan hän Suomessa käydessään kuitenkin majoittui Hatanpään kartanolla. Vuonna 1778 vapaaherra Hans Henrik Boije myi Hatanpään kartanon liikemies Karl Wilhelm Seelelle. Tuolloin Hatanpään kartanon kauppahinta oli 13 888 riikintaalaria. Jo pari vuotta myöhemmin liikemies Karl Seele myi Hatanpään kartanon kruununvouti Gabriel Ahlmanille, joka tunnettiin suurlahjoittajana ja ns. Ahlmanin koulujen perustajana. Kruununvouti Gabriel Ahlman testamenttasi Hatanpään kartanon vuonna 1797 toimintansa aloittaneelle Suomen Talousseuralle (Finska Hushållningssällskapet r.f.).

Teologian professori Lars Peter Lefrén.

Maisteri ja ruukinomistaja Lars Gustaf Lefrén (s. 12.3.1778 Turku ja k. 19.4.1825 Messukylä) osti Hatanpään kartanon Suomen Talousseuralta vuonna 1805. Lars Lefrénin vanhemmat olivat Turun akatemian teologian professori Lars Lefrén (1722-1803) ja Johanna Sofia Leijonancker. Lars Gustaf Lefrén osti myös kupariseppä ja tehtailija Abraham Häggmanilta (s. 28.11.1733 Kruunupyy ja k. 20.11.1810 Tampere) vuonna 1808 Tampereen paperitehtaan Tammerkosken rannalta, jonka toiminnan Häggman oli aloittanut vuonna 1783. Paperitehdas käytti lumppuja raaka-aineinaan ja parhaimmillaan tehtaalla oli 15 työntekijää Häggmanin aikana. Hatanpään kartanoon kuului Lars Lefrénin aikana saha ja kaksi myllyä Tammerkoskessa, 38 sivutilaa ja 42 torppaa. Lefrénin omistuksessa paperitehtaasta tuli vuonna 1820 Suomen suurin, kun siellä työskenteli 44 työntekijää. Lars Lefrén oli avioliitossa Katarina Juliana o.s. af Ekenstamin (s. 8.1.1782 Sjögestad, Ruotsi ja k. 18.10.1854 Linköping, Ruotsi) kanssa. Leski Katarina Lefrén myö miehensä kuoltua vuonna 1831 Hatanpään kartanon Kurusta hevosen länkiä ostamaan lähteneelle laamanni Nils Johan Idmanille (s. 1.11.1781 Pälkäne ja k. 23.10.1851 Messukylä).

Pankinjohtaja Nils Idman.

Idmanin suvun hallinnassa Hatanpään kartano oli vuoteen 1913 saakka. Pankinjohtaja Nils Idman rakennutti kavaltamillaan rahoilla itselleen yksityisasunnoksi Hatanpään kartanon alueelle uusgoottilaistyylisen Villa Idmanin vuosina 1898-1900. Vuonna 1912 paljastui pankinjohtaja Nils Bernhard Idmanin (s. 23.9.1858 Messukylä ja k. 6.3.1944 Helsinki) tekemä kavallus, jolloin Hatanpään silloinen omistaja, agronomi Fredrik Leonard Idman (1870-1922) joutui konkurssiin takaajana toimimisesta. 1459 hehtaarin Hatanpään kartano myytiin vuonna 1913 Tampereen kaupungille 2,5 miljoonan markan hinnalla. Tuolloin Hatanpään kartanoon alueina kuuluivat Hatanpään lisäksi Viinikka, Nekala, Koivistonkylä, Rautaharkko, Härmälä, Lakalaiva, Peltolammi, Sarankulma ja Multisilta.