Antiikin ajan kreikkalaisten ymmärryksen mukaan musiikki vaikutti ihmisiin, mutta myös teki heihin muutoksia. Kreikassa antiikin aikana painotettiin musiikin eettis-kasvatuksellista, poliittis-yhteiskunnallista ja lääketieteellistä vaikutusta ihmisiin. Eetosopin (moraalifilosofia, ethos = tapa, luonne) mukaan musiikki luonnehti tunnetilaa, joka siirtyi helposti musiikin kuuntelijaan sekä vaikutti sielun liikkeisiin. Antiikin kreikkalaisen Pythagoras Samoslaisen (582-496 eaa.) oppilaita olivat Pythias ja Damon; Damonin mukaan musiikki vaikutti aivan suoraan ihmisen sieluun. Eetosopin mukaan eri sävellajeille oli tyypillistä, että niillä pystyttiin siirtämään tiettyjä luonteenominaisuuksia ihmisille, kuten esimerkiksi heikkoutta ja rohkeutta. Tietynlainen musiikki kasvattaa hyviä ominaisuuksia ja toisenlainen musiikki taas turmelee nuoren mielen. Ihmisen keholle tarkoitettu liikunta ja musiikki ihmisen mielelle olivat hyvin kasvatetun ihmisen kaksi pääelementtiä.
Filosofi Damonin mukaan musiikin valtiollinen kontrolli oli tyystin välttämätöntä, koska ”musiikkityylin mullistaminen horjuttaa aina valtiollisen järjestyksen perusteita” (Platon: Valtio IV, 424c). Antiikin filosofi Platon jätti kirjoituksissaan meille paljon oppi-isänsä Damonin käsityksiä tutkittavaksi. Filosofi Platon katsoi, että hyvä valtio voitaisiin toteuttaa musiikin keinoilla; mieluiten olisi soitettava vain tiettyjä instrumentteja, jotka houkuttelivat hyödyllisiä kansalaisia. Samasta syystä Platon ei sallinut tiettyjen instrumenttien käyttöä lainkaan ja hän piti tiettyjä sävellajeja ja instrumentteja jopa valtion vihollisena. Filosofi Platonin mukaan musiikin vakiintuneita perusteita ei saanut muuttaa, koska se johtaisi hyvin helposti samalla tapojen vapauteen sekä anarkiaan yhteiskunnassa: ”Anna minun tehdä kansalle laulut niin en välitä siitä, kuka säätää lait”.
Platonin Valtio-teoksesta saamme tietää, että liian paljon musiikkia tekee kuulijan naiselliseksi ja neuroottiseksi ja liian runsas liikunta altistaa sivistymättömyyteen, väkivaltaan ja tietämättömyyteen. Platonin ihannevaltiosta täytyy karkottaa nuottien paljous, liian monimutkaiset asteikot, yhteensopimattomien muotojen ja rytmien sekoitukset, erilaisten soittimien yhteiskokoonpanot, ”monikieliset ihmeellisesti viritetyt soittimet” sekä aulóksen – yksi- tai kaksoisruokolehtisoitin, joka oli klarinetin ja oboen varhainen esi-isä - valmistajat ja soittajat. Platonin mielestä ilmeikkäät ja pehmeät melodiat eivät sopineet valtion virkamiesten kasvatukseen, koska vain dooriset ja fryygiset asteikot olivat sallittuja.
Filosofi Platonin oppilas, Aristoteles puolestaan salli kaikkia sävellajeja käytettävän. Hän salli musiikin kasvatuksen lisäksi myös viihdykkeeksi ja älylliseksi nautinnoksi, vaikka nuorten kasvatusta piti kontrolloida lailla. Tämän lisäksi Aristoteles tunnisti musiikin terapeuttis-puhdistavan funktion. Aristoteleen mukaan ne soittimet, joilla oli negatiivisia ominaisuuksia, saattoivat kuitenkin edistää sielun puhdistumista eli katharsista. Antiikin Kreikan eetosoppiin kuulunut katharsisteoria mukaan musiikkia voitiin käyttää kuten psykoterapiaa. Niin Platon kuin Aristoteles hyväksyivät antiikin aikana luokkayhteiskunnan ja Aristoteleen mielestä musiikin harjoittaminen kuului vain orjille, ei vapaille miehille. Antiikin Kreikassa musiikilla oli erilaisia sisältöjä. Musiikin harjoittaminen yksin korkeimpien yhteiskuntaluokkien jäsenille merkitsi sielun muovaamista ja kehittämistä, kun taas musiikin harjoittaminen jokapäiväisen elannon ansaitsemiseksi kuului alemmille yhteiskuntaluokille. Askartelu musiikin teorian ja musiikkiin liittyvien monien ajatusten kanssa oli jalompaa ja hienompaa kuin musiikin esittäminen julkisesti.
Antiikin aikana vallitsi yleisesti käsitys, että terveys on tila, jossa ihmisen ruumiilliset ja sielulliset värähtelyt ovat yhdenmukaisia kosmisen värähtelyn kanssa. Epätasapainoa voitiin korjata sairauden aikana esittämällä säännönmukaista musiikkia. Tästä ajattelusta on yhä edelleen jäänteitä jäljellä. Tätä nykyä terapeutit yrittävät palauttaa ihmismielen tasapainon harmonisilla musiikkikappaleilla. Kreikkalaisten musiikkietiikka oli sidoksissa sävelten absoluuttisiin korkeuksiin. Kaikkein tärkein sävel eettisesti oli e, joka liittyi sotaiseen Mars-planeettaan. Filosofi Platon kuvaa ajatusta maailmankaikkeudesta kahdeksalla kehällä ja sfäärien harmonialla: Kullakin kehällä istui seireeni – naispuolisia olentoja, joiden ulkomuoto on ihmisen ja lintujen sekoitus – kiertäen sen mukana laulaen yhtä ja samaa säveltä; näistä kaikista kahdeksasta sävelestä syntyi yhtenäinen harmonia (Valtio X, 617b).
Keskiaika loi kolme musiikki-käsitettä, jotka kaikki leimasivat musiikkiin liittyviä ajatuksia ainakin 1 000 vuoden ajan. Nämä musiikki-käsitteet ovat:
- Musica mundana, maailmankaikkeuden ja tähtien musiikki, joka kuvaa universumin järjestystä ja harmoniaa.
- Musica humana, ihmismielen harmonia eli hyveellisen sielun ja terveen ruumiin harmonia.
- Musica instrumentalis eli varsinainen soiva musiikki.
Vanhimmat tunnetut ja meidän päiviin saakka säilyneet nuottidokumentit ovat yleensä 800-luvulta. Jonkinlaista vakiintumista vanhojen nuottimerkkien, neumien, käytössä tapahtui jo 700-luvulla Italian, Ranskan ja Alankomaiden alueella, mutta neumien käyttö kielii kuitenkin vielä vanhemmista ajoista, jopa antiikin Kreikasta. Cantor-sana tarkoitti antiikissa ja keskiajalla laulajaa, joka saattoi myös laulaessaan säestää itseään ja siten sana laajeni vähitellen myös soittajaksi tai muusikoksi. Kaikkein varhaisimmat kanttorit olivat kuitenkin lähinnä psalmilaulajia, joista kehkeytyi liturgisen laulun monipuolistuessa jumalanpalvelukseen erikoistuneita laulajia. Roomaan perustettiin jo 600-luvulla Schola cantorum, joka edisti kirkkolaulua.
Varhaisimmat tuntemamme neumit ja ns. ekfoneettiset puhelaulumerkit eivät sisältäneet tietoa sävelten täsmällisistä intervallisuhteista, koska melodian säveltasollinen liike ilmeni niistä vain summittaisesti. Merkit lienevät liittyneet laulunjohtajan kädenliikkeisiin (kheironomia), joka oli taito käyttää eleitä ja käsieleitä tehokkaasti perinteisessä retoriikassa tai puheissa. Kuitenkin adiastemaattisten neumien sijasta pyrittiin kehittämään myös diastemaattisia eli säveltasoa ilmaisevia neumeja. Gregoriaanisesta laulusta löytyy paljon tietoa länsimaisen musiikin historiasta. Näissä gregoriaanisissa lauluissa on melko varmasti jäänteitä kreikkalaisesta, roomalaisesta ja itämaisesta musiikista. Myös eurooppalaisesta kansanmusiikista löytyy rönsyjä gregoriaanisesta musiikista. Gregoriaanisesta musiikista muodostui moniäänisen musiikin perusta.
1200-luvulla, jolloin luotiin isoimmat moniääniset teokset, olivat Englanti (Winchester) ja Ranskan Pariisi (Notre-Damen koulukunta) hyvin merkittävässä asemassa musiikissa. 1300-luvulla oli Italian ja Ranskan vuoro olla johtavassa musiikillisessa asemassa. Italialainen säveltäjä Francesco Landini (s. noin 1325 ja k. 2.9.1397) loi Firenzessä motetteja ja messuja, ja ranskalainen Guillaume de Machaut (1300-1371) sävelsi motetteja ja balladeja, jotka tunnetaan myöhäiskeskiajan suurenmoisimpina sävellyksinä. 1400-luvulla sävellettiin Alankomaissa messuja ja motetteja, ja säveltäjä Giovanni Pierluigi da Palestrina (s. 1.2.1525 ja k. 2.2.1594 Rooma) loi Italiassa varsinkin katolisen kirkon kirkkomusiikkia.
Varsinainen musisointi ja musiikin luominen alkoi kiinnostaa renessassiajalla eli 1400-1600-luvuilla. Antiikin draamaa koetettiin elvyttää henkiin ja näin luotiin vahva perusta oopperamusiikille. Ajan musiikille luonteenomainen uusi ero edeltäviin musiikkityyleihin verrattuna oli terssi-intervallin käytön lisääntyminen harmoniassa. Terssiä pidettiin vielä keskiajalla riitasointuisena, siksi gregoriaaninen kirkkomusiikki perustuu pääasiassa kvintteihin ja oktaaveihin pohjautuvaan harmoniaan. Renessanssimusiikki oli luonteeltaan modaalista eikä tonaalista, vaikka tosin kauden loppupuolella musiikkiin ilmaantui tonaalisia piirteitä.
Affektio-oppi syntyi 1600- ja 1700-luvuilla; sen mukaan musiikin täytyi havainnollistaa erilaisia voimakkaita tunteita, affekteja. Kaikkien sävellysten oli vietävä kuulijat tiettyyn mielentilaan. Samanlaisia musiikillisia pyrkimyksiä oli kyllä esiintynyt jo paljon aikaisemmin mm. Kiinassa. 1500-luvun lopulta alkanut barokkiaika korosti näyttävyyttä kaikessa taiteessa. Barokin aikana soitinmusiikista tuli tärkeämpää kuin koskaan aikaisemmin. Barokkitaiteessa arvostettiin ylenpalttista koristelua, mutta ulkoisen loiston lisäksi siihen liittyi paljon aitoa herkkyyttä ja uskonnollista lämpöä. Firenzessä syntyi tuolloin ooppera sekä oratorio sekä Raamatun kirjoituksiin tehty kuoromusiikki.
1700-luvulla barokista siirryttiin klassismiin. Nyt sävellyksiin alkoi ilmestyä ihmisten affekteja sekä dramaattisia ristiriitoja, joita kuulijoille tulkittiin varsinkin instrumenteilla, kun niitä aikaisemmin oli tulkittu vokaalitaiteella. Enää 1800-luvulla ei riittänyt, että sävellykset johdattivat kuulijan tiettyyn tunnetilaan, vaan musiikin oli nyt myös kerrottava kuulijalle jotakin. Siten syntyi musiikkilaji, jonka tunnemme ohjelmamusiikkina. Hieman myöhemmin samalla vuosisadalla arvostelijat alkoivat arvostella ohjelmamusiikkia väittäen, että musiikilla itsellään on oma itseisarvo tunneperäisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti