Neljäs kerta vasta toden sanoi; perjantain 3.2.2023 matka Poriin ja erityisesti Porin vuonna 1884 valmistuneeseen ruotsalaisen arkkitehti Johan Erik Stenbergin (s. 3.8.1845 Bollnäs ja k. 12.1.1923 Nacka) suunnittelemaan uusrenessassiseen teatteriin katsoamaan Lasse Mårtensonin musiikkiin perustuvaa musiikkiesitystä, Vie meren tuoksuun, onnistui vihdoin. Kolme kertaa olin varannut liput korona-epidemian aikana, ja aina peruuntui esitys. Olin jo luopunut toivosta, kunnes esitys palasi Porin teatteriin kevätkaudella 2023 ainakin joksikin aikaa uudelleen.
Vie meren tuoksuun-esityksen musiikki perustuu Lasse Mårtensonin musiikkiin ja lauluihin, jotka on sovittanut Sofia Finnilä. Musiikkiesityksen ohjasi Christian Lindroos, esityksen kapellimestarina toimi Henrik Wikström. Lavastuksen hoiti Christer Lågland ja puvustajana toimi Taru Liipola. Koreografian suunnitteli Osku Heiskanen ja laulut harjoittivat Henrik Wikström sekä Sofia Finnilä. Esityksen ensi-ilta oli Porin Teatterin päänäyttämöllä 4.9.2021. Orkesterin kokoonpano oli seuraava: Henrik Wikström (piano, haitari), Mikko Mäkinen (huilu, klarinetti, saksofoni), Sampo Hiukkanen (viulu, saksofoni), Jouni Hokkanen (kontrabasso) ja Tuomo Huhdanpää (lyömäsoittimet). Esityksessä näyttämöllä nähtiin Ami Aspelund (vier.), Marko Honkanen, Heidi Rantakaisu, Oskari Penttilä, Hannele Lanu (vier.), Vesa Haltsonen, Mirva Tolppanen, Pekka Hänninen, Maria Pere, Maria Palmu, Peter-Sebastian Lehtonen.
Ennen esityksen väliaikaa yleisölle tarjoiltiin seuraavat laulut: Vie meren tuoksuun, Yö meren rannalla, Päivänkakkara, Kesäkuume, Mä lähden stadiin, Mulla svengaa taas, Ole pienistä hetkistä onnellinen, Laiskotellen, Poika, Pieni sna, Valssi myötäiseen, Venelaulu, Kampelavalssi, Kuolleen miehen saari ja Myrskyluodon Maija. Väliajan jälkeen olivat esitysvuorossa Porissa Aamu-usva, Kaikki minun veneeni, Marraskuu, Kaikessa soi blues, Kuusitoista hyvää vuotta, Näin tehdään muistoja, Toivoni mun, Jumala rakastaa maailmaa, Ihminen ihmiselle, Iltalaulu, Jurmo, Vänö ja Kaikki paitsi purjehdus on turhaa.
Porin Teatterin Vie Meren tuoksuun-esityksen onnistumisesta vastasivat mm. Jukka Kouhia (äänitekniikka), Reijo Nieminen (valot), Riitta Salminen, Jaana Tamminen (järjestäjä-kuiskaaja), Ansa Alahuhta, Jaana Tamminen (tarpeiston valmistus), Jaana Tamminen, Satu Silvasti (tarpeiston hoitaja), Peppi Pennannen (kampausten suunnittelu), Eija Juhola-Al-Juboori (maskeetaus), Peppi Pennannen, Eija Juhola-Al-Juboori (kampaajat), Kalle Rossi, Anne Leppätie, Pekka Huttunen, Jaana Tamminen, Riikka Hakala, Satu Silvasti (näyttämötekniikka), Timo Piispanen, Jaakko Luoma, Jani Lautamäki, Anne Alalnen, Ansa Alahuhta, Katariina Esala (lavastuksen valmistus), Anne Evesti, Sara Lehtonen, Kaisu Rytysalo (pukujen valmistus), Mervi Mirtola (pukija ja pukuhuolto).
Lyyrinen sopraano ja laulupedagogi oli 6.10.1897 Sortavalassa syntynyt Eini Maria Stenfeldt, Sortavalan satakieli. Hänen opettajanaan oli toiminut Hanna Granfelt, ja Hannaa taas ohjasi itse Aino Ackté. Eini Marian vanhemmat olivat liikemies Frans Anders Stenfeldt (s. 10.5.1870 Salmi) ja Matilda Koljonen (s. 10.10.1874 Ruskeala ja k. 7.12.1899 Sortavala). Eini Stenfeldt avioitui vuonna 1927 urkuvirtuoosi ja Sibelius-Akatemian ensimmäisen urkutaiteen professorin, Elis Hjalmar Mårtensonin kanssa. Elis Mårtenson syntyi Inkoossa 8.6.1890 paikkakunnan lukkarin poikana ja perheen sukujuuret ovat Korppoosta. Elis Mårtensonin äiti oli 6.6.1849 Korppoossa syntynyt Selma Augusta Gyllenfors ja isä 1.4.1852 Korppoossa syntynyt Fredrik Emil Mårtenson, jotka avioituivat Korppoossa 5.12.1878.
Elis Mårtenson opiskeli urkujensoittoa Helsingin musiikkiopistossa vuodet 1911-1915 Oskar Merikannon johdolla ja suoritti urkudiplominsa jo vuonna 1914 sekä antoi ensikonserttinsa vuonna 1915. Elis teki rikastuttavia opintomatkoja ensin Leipzigin konservatorioon, jossa häntä vuosina 1919-1920 ohjasi Tuomaskirkon kanttori Karl Straube. Hän innostui vielä tekemään toisen opintomatkan Ranskaan ja Saksaan vuonna 1931 ja kolmannen reissun opinhakuun vuonna 1933 Saksaan ja Ruotsiin.
Eini ja Elis Mårtenson olivat sangen ahkeria konsertoijia 1920-luvulla, parisuhteensa alkuaikoina. Erinomaisena pianistina Elis Mårtensonin tehtäväksi lankesi myös muidenkin laulajien säestyksiä; sellaisia olivat ainakin Marian Anderson ja Bronislav Huberman. Vuodesta 1922 lähtien Elis toimi Helsingin eteläisen ruotsalaisen seurakunnan urkurina ensin Johanneksen kirkossa ja sitten Mikael Agricolan kirkossa. Vuodesta 1920 alkaen Elis Mårtenson opetti urkujensoittoa Helsingin konservatoriossa vuoteen 1939 asti. Vuodesta 1933 hän toimi opetustehtävissä Helsingin kirkkomusiikkiin keskittyneessä opistossa ja vuodet 1939-1957 hän hoiti Sibelius-Akatemiassa Suomen ensimmäistä urkutaiteen professuuria menestyksellisesti.
Hän on kouluttanut tähän maahan uskomattoman joukon osaavia urkureita ja esiintyviä taiteilijoita, kuten esim. Taneli Kuusisto (säveltäjä, musiikkikriitikko, opettaja ja kuoronjohtaja, urku- ja sävellysdiplomit 1935, Pro Finlandia 1950 ja professorin arvonimi 1959), Antti Koskinen (kanttoriurkuri, laulaja ja laulupedagogi, ensikonsertti 1943 ja lauludiplomi 1946, Suomalaisen oopperan solisti 1945-48, kanttoriurkuri Pasilan kirkossa 1945-57, kanttori Helsingin Vanhassa kirkossa 1957-67 sekä Helsingin tuomiokirkossa 1967-70, director cantus 1960, Pro Finlandia 1969), Enzio Forsblom (urkujensoiton diplomi ja ensikonsertti 1948, urkurina Helsingin eri seurakunnissa vuodet 1949-1969, Sibelius-Akatemian urkujensoiton professori vuodet 1969-1986, director musices 1959, Pro Finlandia 1966, suunnitellut yli kahdetkymmenet urut), Tapani Valsta (urkudiplomi 1946 ja pianodiplomi 1947, ensikonsertit uruilla 1946 ja pianolla 1948, 1949 voitti toisen Maj Lind-pianokilpailun, Radio-orkesterin pianisti 1953-59, monien solistien säestäjä, Helsingin tuomikirkkoseurakunnan urkuri vuodesta 1955, director musices 1956, Sibelius-Akatemian pianonsoiton opettaja 1959-61, lehtori 1961-67, professori 1967-85) ja Tauno Äikää (urkudiplomi 1950 ja pianodiplomi 1951, Kuopion maaseurakunnan urkuri 1942-51, urkuri Lahdessa 1951-58, Johanneksen kirkon urkuri Helsingissä 1958-82, Sibelius-Akatemia opettaja 1958 lähtien, lehtori 1966-83, ahkera esiintyjä ja konsertoija, käytetty urkusuunnittelija, director musices 1952 ja professori 1974, valtion säveltaiteilijan ja kirkon musiikkipalkinnot 1984).
Elis Mårtenson jätti myös jälkipolvien ihmeteltäväksi kaksiosaisen urkukoulun, joka julkaistiin vuosina 1949-51 sekä toimitti kaksi kokoelmaa Johann Sebastian Bachin urkumusiikkia. Mårtensonin suunnittelemia urkuja voi käydä ihailemassa vaikkapa Punkaharjun kirkossa ja Riihimäen vuonna 1956 valmistuneessa kappelikirkossa, jonka 1957 valmistuneet urut teki Kangasalan urkutehdas. Mikkelin tuomiokirkon 50-änikertaiset ja neljä sormiota sekä jalkion käsittävät sähköpneumaattiset urut ovat myös Elis Mårtensonin suunnittelemat urut. Vuonna 1955 urut rakensi kirkkoon Kangasalan urkutehdas ja urkujen julkisivusta vastasi Josef Stenbäck.
Eini ja Elis Mårtenson saivat aikaiseksi neljä jälkikasvua; tyttäret Bibi ja Carita sekä pojat Stig ja Lars. Perhe asui Helsingissä Fredrikintorin kupeessa osoitteessa Punavuorenkatu 1, vuonna 1908 valmistuneessa jugend-kivitalossa. Kaikki lapset saivat opetusta joko pianon- tai viulunsoitossa ja perheen Eini-äiti antoi myös kotona oppitunteja laulajille. Biedermeier-tyyliin kalustetussa salissa oli Blüthner-flyygeli, jonka päälle oli sijoitettuna Johann Sebastian Bachin ja Ludwig van Beethovenin kipsipatsaat. Vanhempien musiikkituloilla täytyi elättää parhaimmillaan seitsemän hengen talous, kun joukkoon laskettiin vielä Hilma, kotiapulainen.
Perheen pojat, Stig ja Lars, viettivät sotalapsina vuoden Helgerumin linnassa, Västervikin lähellä, Smoolannisa. Ruotsi STIM (Svenska Tonsättares Internationella Musikbyrå) oli antanut hallinnoimansa linnan neljälletoista suomalaisen muusikkoperheen lapsen käyttöön. STIM oli saanut linnan lahjoituksena vuonna 1940. Täällä Ruotsissa Lasse sai tuntuman aivan toisenlaisesta musiikkiperinteestä; laulut olivat iloisempia ja kulkivat duurissa. Stigin palatessa Suomeen, Lassen piti vielä jäädä Ruotsiin. Lasse ei voinut kuitenkaan jättää veljeään, vaan he palasivat yhdessä Suomeen junalla Haaparannan ja Tornion kautta. Perheen lapset joutuivat usein evakkoon Helsingistä mm. Sipooseen Nikkilään, Pohjanmaalle Pörtomiin tai Inkoon Västankvarniin.
Lapsille perheen äiti edusti naisellista lämpöä ja ymmärtävää suvaitsevaisuutta, vaikka vuodet hänen terveenä ja hyvissä voimissa oloa jäivät valitettavan harvalukuisiksi. Eini Mårtenson kärsi kovasti viime vuodet voimistuvista kivuista, joita silloinen lääketiede ei pystynyt diagnosoimaan ennen kuin oli jo auttamattomasti liian myöhäistä. Näin perhe menetti Eini-äidin vuonna 1948. Perheen Elis-isän musiikkikasvatus pohjautui enemmänkin kuriin ja tiukkaan linjaan, kuin omaehtoisuuteen ja kannustavaan keskusteluun. Isä ei esimerkiksi suosinut lasten improvisointia musiikissa ja ruokapöydän musiikkikeskustelut pitäytyivät lähinnä isän suorittamissa musiikinteorian kuulusteluissa. Tarvittaessa - käytännössä kylläkin erittäin harvoin - isä saattoi myös huvittaa lapsiaan svengaavalla huuliharpunsoitolla. Elis Mårtenson antoi lapsilleen mahdollisuuden tutustua lähinnä klassiseen musiikkiin konserteissa sekä oopperaan ja teatteriesityksiin. Isä otti Lassen toisinaan mukaansa Mikael Agricolan kirkkoon avustajaksi esim. nuotinkääntäjäksi tai avustajaksi, kun isä viritti urkupillejä.
Seuraihmisenä Elis Mårtenson tiedettiin kovin hauskaksi ja hyvin vieraanvaraiseksi ihmiseksi; tässä kaksikielisessä kulttuurikodissa vierailivat silloiset kulttuurielämän vaikuttajat, kuten esim. Erik Bergman, Erik Cronvall, Harald Andersén, Nils-Eric Fougstedt, Taneli Kuusisto, Tauno ja Ilmari Hannikainen, Ernst Linko, Janne Raitio, Armas Maasalo, Paavo Raussi sekä Sulot Saarits ja Salonen. Elis Mårtenson muistetaan paitsi taitavana muusikkona ja opettajana myös aktiivisena kalastajana, metsästäjänä, etevänä väittelijänä, erinomaisena šakinpelurina sekä yhdeksännen asteen vapaamuurarina. Elis Hjalmar Mårtenson kuoli Helsingissä 4.6.1957.
Tämän Mårtensonin perheen musiikillisia geenejä on ansiokkaasti vienyt eteenpäin ainakin perheen nuorin lapsi, 24.9.1934 syntynyt Lars "Lasse" Anders Fredrik Mårtenson, jonka maksava yleisö muistaa pianistina, säveltäjänä, laulajana, teatterikapellimestarina ja mainosgraafikkona. Hän suoritti asepalveluksen Riihimäen Viestirykmentissä. Lasse Mårtenson hakeutui oppiin lahjakkaana piirtäjänä ja valmistui Ateneumista graafikoksi vuonna 1958, jonka jälkeen hän pääsi Stockmannin tavarataloon koulutustaan vastaaviin töihin eli mainosgraafikoksi. Lopulta musiikki veti pidemmän korren Lassen ammatinvalinnassa, vaikka ura tulikin olemaan kovin erilainen kodin vahvan auktoriteetin, isän, viitoittamiin valintoihin nähden.
Lasse Mårtensonin muusikkouran tärkeimpiä hetkiä oli täpötäysi konsertti Helsingin Messuhallissa 10.10.1949, jolloin Louis Armstrongin sekstetti vieraili Suomessa. Bändissä soittivat: Louis Armstrong (trumpetti ja laulu), Jack Teagarden (pasuuna ja laulu), Barney Bigar (klarinetti), Earl Hines (piano), Arwell Shaw (basso), Cozy Cole (rummut) ja Velma Middleton (laulu). Lasse kävi tuohon aikaan rippikoulua, mutta sai juuri tuona iltana vapautuksen rippikoulusta luvattuaan pitää esitelmän illan konsertista. Konsertissa ei ollut tietoakaan akateemisista musiikin lainalaisuuksista eikä nuoteista, vaan soittajat improvisoivat vapaasti ja iloittelivat musiikilla.
Lassella oli isänsä kanssa kovia musiikillisia riitoja, eivätkä he keskenään saaneet koskaan asioitaan kunnolla sovittua ennen isän kuolemaa vuonna 1957. Stig-veljen harrastukset olivat lähempänä isän harrastuksia ja kaikista lapsistaan isä Elis tuli parhaiten toimeen Lassea kuusi vuotta nuoremman Carita-sisaren kanssa.
Lasse Mårtensonista tuli vahingossa laulaja; kun Lassen trio soitti Ravintola Lidossa, tiedusteltiin Lasselta, että laulaako trio. Lasse vastasi tähän, että totta kai laulaa! Näin hänen oli pakko koota esityksensä yhden esikuvansa, Nat King Colen tyyliin, laulun ja soiton varaan. Eräänä iltana yleisön joukossa istui laulaja Siw Malmkvist oman managerinsa kanssa Lassen trioa kuunnellen. Artisti etsi itselleen säestäjää tv-ohjelmaan ja Kalastajatorpan showta varten. Lasse sai tarjouksen pianistin paikasta, josta hän ei voinut kieltäytyä. Myöhemmin Siw ja Lasse menivät avioliittoon ja heille syntyi yhteinen tytär. Lasse Mårtensonin kolmas avioliitto solmittiin vuonna 1973 diplomikirjeenvaihtaja Anna-Liisa Ehrnroothin kanssa. Tämä avioliitto kesti vuoteen 1990 asti ja liitosta syntyi poika, Kasper Mårtenson. Neljännen ja viimeisen kerran avioon antautui Lasse Mårtenson vuonna 1990. Viimeinen puoliso oli sairaanhoitaja Sari Angervo.
Lasse viihtyi paremmin jazzin ja viihteen parissa; useita vuosia hän soitti helsinkiläisissä ravintoloissa ja yksityistilaisuuksissa omalla triollaan. Levytysura alkoi vuonna 1961 kappaleella Singing in the Rain ja Lasse Mårtenson oli vuonna 1978 yhtenä perustajajäsenenä potkaisemassa käyntiin - yhdessä Matti Kuuslan, Jukka Virtasen, Jaakko Salon ja Marjatta Leppäsen kanssa - Uutta Iloista Teatteria Linnanmäelle. Hän on myös toiminut Helsingin ja Turun ruotsalaisissa teattereissa teatterikapellimestarina vuosina 1956-63. Lasse on ollut myös suomalaisen etradiviihteen uranuurtajia, sillä vuosina 1966-83 hän valmisti lähes joka vuosi Helsingissä joko ravintola Adloniin tai Kalastajatorpalle uuden shown.
Kansakoulunopettaja ja kalastajanleski Agda Mattson kutsui Lassen eräänä Tapaninpäivänä Bengtfolksiin kahville ja kahvittelun jälkeen Agda nouti kamarista runon. Se oli ylistysruno Jurmolle, jonka edesmennyt Åbo Akademin biologi Ole Eklund oli kirjoittanut ruutupaperille 1920-luvulla. Agda ojensi runon Lasselle ja kysyi, voisiko Lasse säveltää runon lauluksi. Lasse lupasi yrittää; hän käytti runsaasti aikaa tekstiin ja runomitan kypsyttelyyn ja seuraavana kesänä laulu Jurmosta oli kypsynyt esityskuntoon. Lasse palasi saarelle kitaran kanssa ja Agdan luokse Bengtfoksiin. Taas juotiin ensin kahvit, niin kuin tapana oli. Kahvin jälkeen jutusteltiin terveydestä ja menneen talven tapahtumista. Vihdoin Lasse sai esittää sävellyksensä Agdalle, joka istui hiljaa keinutuolissaan ja kuunteli. Esityksen jälkeen Agda pyysi saada kuulla laulun vielä toisen ja kolmannenkin kerran. Sitten tulivat Agdalta kyyneleet ja lämmin halaus. Lasse oli saanut palkkansa.
Entinen kilpaveneilijä, kuvataiteilija, charter-purjehdusjohtaja Ullamaria Helminen oli juuri kotiutunut Karibialta, kun hän vuonna 1989 soitti Lasse Mårtensonille. Helmisen purjehtijaseurue oli skoolannut matkan aikana ja maljan mottona oli: Kaikki paitsi purjehdus on turhaa. Nyt seurue oli saanut idean, että tämän moton ympärille täytyi saada oma laulu. Ullamari Helminen oli samasta asiasta ollut yhteydessä myös Juha Vainioon. Molemmat tekijät pyysivät itselleen hieman miettimisaikaa. Parin kuukauden kuluttua Juha Vainio soitti yön tunteina Floridasta innoissaan ja saneli laulun sanat puhelimessa Lasselle. Lasseen tarttui myös sama innostus ja hän sai melko nopeasti aikaiseksi säveltää Juha Vainion sanojen ympärille musiikin. Musiikkia säveltäessään Lasse ajatteli, että laulu tulee Juha Vainion laulettavaksi Finnlevyllä, mutta tuottaja Jaakko Salo puuttui tapahtumien kulkuun ja aloitti hiljaisen taustatyönsä. Salo sai puhuttua Lasse Mårtensonin laulun solistiksi väittäen, että Lassella on kuitenkin purjehduksen uskottavuutta enemmän kuin Juhalla konsanaan. Lasse esitti laulun ensikertaa tilaajille Hotelli InterContinentalin täpötäydelle, juhlapukuihin pukeutuneille purjehtijoille. Laulun vastaanotto oli niin riemullinen, että se täytyi esittää heti uudestaan juhlassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti