Ylilääkäri Ernst Ehrnrooth (8. osa)
Suomen Ruumiinpolttoyhdistys oli saanut polttohautautausta halajavilta henkilöiltä testamenttilahjoituksina mittavan omaisuuden, joten ylilääkäri Ernst Ehrnrooth ei joutunut painimaan samanlaisten taloudellisten huolien kanssa kuin tullessaan Sielunterveysseuran johtoon. Ruumiita oli tarvinnut lähettää Ruotsiin poltettavaksi, ja siksi yhdistys halusi muuttaa tilanteen perustamalla Suomen ensimmäisen krematorion. Helsingin kaupunki oli samoin saanut testamenttilahjoituksia polttohautausta toivoneilta. Lainsäädäntöön tarvittiin muutoksia ja asiasta käytiin jopa oikeudenkäyntiä, mutta Suomen Ruumiinpolttoyhdistys voitti oikeudenkäynnin. Mainion taloustilanteensa vuoksi Ruumiinpolttoyhdistys saattoi levollisesti keskittyä ensimmäisen krematorion rakentamishankkeen käynnistämiseen sekä polttohautauksen ennakkoluulojen haihduttamiseen.
Helsingin kaupunki vuokrasi Ruumiinpolttoyhdistykselle – yhdistys jatkoi toimintaansa Krematorisäätiön nimellä – tontin krematoriota varten kesällä 1915 Helsingin Hietaniemestä, hautausmaan vierestä. Krematorion suunnittelijaksi valittiin arkkitehti, professori Gottlieb Eliel Saarinen (s. 20.8.1873 Rantasalmi ja k. 1.7.1950 Bloomfield Hills, Michigan, Yhdysvallat). Saarisen vanhemmat olivat rovasti Juho Saarinen (s. 18.6.1846 Sysmä ja k. 7.12.1920 Kirkkonummi) ja Selma Saarinen (o.s. Broms). Jo opiskeluaikoinaan Eliel Saarinen perusti nuorten arkkitehtien, Herman Ernst Henrik Geselliuksen (s. 16.1.1874 Helsinki ja k. 24.3.1916 Hvitträsk, Kirkkonummi) ja Armas Eliel Lindgrenin (s. 28.11.1874 Hämeenlinna ja k. 3.10.1929 Kööpenhamina) kanssa arkkitehtitoimiston. Valmistuttuaan vuonna 1897 koulusta arkkitehtikolmikko osallistui arkkitehtikilpailuun, joka järjestettiin Pariisin vuoden 1900 maailmannäyttelyyn tulevasta Suomen paviljongista; kolmikko myös voitti tämän kilpailun kansallisromanttisella ehdotuksellaan, johon taiteilija Akseli Gallen-Kallela (noin vuoteen 1907 Axel Waldemar Gallén, s. 26.4.1865 Pori ja k. 7.3.1931 Tukholma) maalasi Kalevala-freskot.
Arkkitehtien Saarinen, Lindgren ja Gaselliuksen yhteiset työt kuuluvat Suomen kansallisromanttisen arkkitehtuurin mestariteoksiin. Näitä ovat mm. vakuutusyhtiö Pohjolan toimitalo (1901) ja Kansallismuseo (1905-1910) Helsingissä, Suur-Merijoen kartano Viipurin maalaiskunnassa (1904, tuhoutui sodassa) sekä arkkitehtikolmikon oma ”erämaa-ateljee” Hvitträsk (1902) Kirkkonummella. Heidän toimistonsa suunnitteli samoin monia asuintaloja Helsinkiin ja kehitti kokonaisvaltaista kansallisromanttista sisustustaidetta varsinkin Suur-Merijoen kartanossa ja Hvitträskissä. Vuonna 1905 arkkitehtitoimisto lopetettiin ja Eliel Saarinen alkoi toimia itsenäisenä arkkitehtina.
Saarisen tyyli alkoi muuttua rönsyilevästä kansallisromantiikasta rationaalisempaan ja klassisempaan suuntaan. Tämä näkyy hyvin selvästi Hietaniemen krematorion kanssa samoihin aikoihin suunnitellusta Saarisen päätyöstä, Helsingin päärautatieasemasta (1905-1914). Samanlaisia arkkitehtonisia ideoita Eliel Saarinen käytti muissakin saman aikakauden töissään, kuten Viipurin rautatieasemassa (1913, tuhoutui sodassa) ja Lahden (1912) sekä Joensuun (1914) kaupungintaloissa. Eliel Saarinen avioitui liikekumppaninsa Herman Geselliuksen sisaren, kuvanveistäjä ja tekstiilitaiteilija Minna Carolina Louise ”Loja” Gaselliuksen (s. 15.3.1879 Helsinki ja k. 4.4.1968 Bloomfield Hills, Michigan, Yhdysvallat) kanssa. Hvitträskin erämaa-ateljeesta Kirkkonummella muodostui nopeasti käsityöläisten ja arkkitehtien keskus, jossa vierailivat mm. venäläinen kirjailija Maksim Gorki (s. 28.3.1868 NižNI Novgorod ja k. 18.6.1936 Moskova), saksalainen taidekriitikko Julius Meier-Graefe (s. 10.6.1867 ja k. 5.6.1935), marsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheim (s. 4.6.1867 Askainen ja k. 27.1.1951 Lausanne, Sveitsi) sekä säveltäjä Johan Christian Julius ”Jean” Sibelius (s. 8.12.1865 Hämeenlinna ja k. 20.9.1957 Järvenpää).
Krematorion piirustukset olivat valmiina, mutta sen rakentaminen viivästyi kahdestakin syystä. Luterilainen seurakunta vastusti tiukasti polttohautausta ja lopulta ensimmäinen maailmansota siirsi krematoeiohanketta vuosiksi eteenpäin materiaalipulan tähden. Sotavuosien inflaatio myös söi yhdistyksen muhkeita rahavaroja tehokkaasti. Vuonna 1921 ylilääkäri Ernst Ehrnrooth jätti yhdistyksen puheenjohtajan tehtävän, mutta jatkoi yhä yhdistyksen asiantuntijan tehtävissä. Nyt uudeksi puheenjohtajaksi tuli insinööri Gustaf Sourander, jonka tehtäväksi lankesi kerätä kokoon varat uuteen krematoriorakennukseen. Yhdistys kääntyi Helsingin kaupungin puolen ehdottaen kahta vaihtoehtoa kaupungille. Ensimmäisen vaihtoehdon mukaan olisi perustettu yhteinen liikelaitos, Aktiebolaget Krematorium Osakeyhtiö, tai sitten kaupunki myöntäisi yhdistykselle hanketta varten lainaa. Lopulta kaupunki suostui jälkimmäiseen ehdotukseen, sillä se katsoi perustettavan osakeyhtiön kannattavuuslaskelmat epärealistisiksi. Suomenkielinen papisto vastusti jyrkästi lainan myöntämistä ja valitti vielä asiasta korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Valituksesta huolimatta yhdistys sai kuitenkin haluamansa lainan kaupungilta.
Ruumiinpolttoon soveltuvan uunin löytämisestä muodostui insinööri Gustaf Souranderille seuraava haaste. Polttouuneihin kohdistuvia teknisiä kysymyksiä oli mietitty Euroopassa jo vuosikymmenten ajan. Ongelma perinteisen polton kohdalla oli se, että se oli liian hidasta ja savuttavaa sekä sen palamistulos epätyydyttävää. Saksalaiset insinöörit onnistuivat kuitenkin kehittämään useita teknisesti lupaavia uuneja, joista löytyi Suomeenkin sopiva vaihtoehto. Suomeen valittiin saksalainen Chamotte Werken polttouuni. Müncheniläinen kauppias Franz Xaver Zettler perusti tämän yhtiön vuonna 1873. Saksalaisyhtiöstä tuli sittemmin tulenkestävien materiaalien maailmanlaajuinen markkinajohtaja.
Hietaniemn krematorion uudet piirustukset tilattiin arkkitehti Bertel Karl Liljequistilta (s. 1.7.1885 Vaasa ja k. 17.6.1954), joka kunnostautui erityisesti kirkkojen suunnittelijana. Hänen suunnittelemansa krematorio valmistui vuonna 1925 ja ensimmäinen polttohautaus suoritettiin siellä 24.3.1926. Viiden poltetun vainajan joukossa olivat insinööri Otto Tuovinen ja liikemies Heinrich Patenius. Tilaisuudessa oli lääkärinä ja polttohautauksen asiantuntijana ylilääkäri Ernst Ehrnrooth valvomassa toimitusta. Krematorion oma kolumbaario ja kappeli valmistuivat samana syksynä ja vihkiäisiä pidettiin 7.11.1926. Porvoon ja Tampereen piispat kieltäytyivät vihkimästä krematoriota, sillä kirkon asenne polttohautaukseen oli vielä tuolloin jyrkän kielteinen.
Evankelisluterilaisen seurakunnan vastustuksesta huolimatta suomalaiset innostuivat yhä enemmän polttohautauksesta. Jo krematorion vihkimiseen mennessä oli saapunut noin 300 polttohautausilmoitusta yhdistykselle. Seuraavan vuoden aikana polttohautausilmoitusten määrä lähes kolminkertaistui. Yksi syy polttohautauksen yleistymiseen oli sen halvempi hinta perinteiseen hautaukseen verrattuna. Yhdistys myönsi varsin edullisia ja ilmaisen hautauksen takaavia polttohautausvakuutuksia. Vuonna 1927 näitä vakuutuksia myönnettiin jo lähes sata kappaletta.
Polttohautaus aiheutti vielä tuolloin paljon myös epäluuloa, vaikka nykyään suurin osa hautauksista on juuri polttohautauksia. Erään väitteen mukaan aamulla uurnaa haettaessa tuhkaa sai enemmän kuin illalla mukaansa, sillä ruumiit poltettiin yhdessä. Uskottiin myös, että krematoriossa työskentelevät tulevat hulluiksi, sillä heidän täytyi katsella, kuinka uunissa ruumiit nousivat istumaan ja heidän kädet liikkuivat. Eräs työpaikan hakija kyseli yhdistykseltä ilmaisia viinoja, koska ei voisi työskennellä krematoriossa selvin päin.
Ylilääkäri Ernst Ehrnrootin tärkeimpiä tehtäviä yhdistyksessä oli polttohautaukseen liittyvien epäluulojen hälventäminen. Harmittava takaisku yhdistykselle sattui keväällä 1930, kun varkaat murtautuivat krematorioon. Krematorioon kutsutut poliisit löysivät polttouuneista ihmisluiden kappaleita. Sanomalehdistö innostui heti tapauksesta ja tapaus uutisoitiin myös muihin Pohjoismaihin. Tästä lähti liikkeelle huhu, että rikolliset olisivat polttaneet polttouunissa jonkun murhaamansa henkilön ruumiin. Tapauksen vuoksi sanomalehdistössä käytiin vilkasta mielipiteidenvaihtoa.
Ylilääkäri Ernst Ehrnrooth joutui käyttämään merkittävästi arvovaltaansa sekä vaivannäköään syntyneen polttohautauskohun hillitsemiseksi. Hän tähdensi, että ketään rikollisten murhaamaa ei polttouunissa poltettu tuhkaksi. Krematorion vakituinen vahtimestari oli kuitenkin ollut lomalla, jolloin polttoja oli loman aikana suoritettu taitamattomasti. Tähän asiaan yhdistys lupasi kuitenkin puuttua välittömästi ja korjata tilanteen. Ylilääkäri Ehrnrooth aivan erityisesti korosti, että kohusta oli noussut täysin tarpeeton eoäluulo polttohautausta kohtaan. Varmasti kukaan ei pystyisi polttaa kokonaista ruumista keskellä päivää krematoriossa huomaamattomasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti