Martti Pihkala (2. osa)

Martti Pihkalan viimeinen yritys vaikuttaa Suomen politiikkaan tapahtui syksyllä 1944, kun hän ilman viranomaisten lupaa levitti entisen presidentti Pehr Evind Svinhufvudin kanssa yhdessä tekemäänsä kirjaa Pehr Evind Svinhufvud: Testamentti kansalleni. Kirjassa vaadittiin, että Suomi pysyisi sodassa Saksan rinnalla loppuun saakka ja tuomittiin kaikki erillisrauhapyrkimykset. Kun Suomi katkaisi suhteensa Saksaan syyskuussa 1944 Martti Pihkala oli yksi kymmenestä vaarallisimmaksi katsotuista suomalaisista, jotka pidätettiin ennaltaehkäisevästi. Pidätetyt olivat näkyviä suomalaisia kansallissosialisteja, fasisteja ja saksalaismielisiä. Svinhufvud-kirjan levittämisen katsottiin haittaavan Suomen rauhantekoa. Martti Pihkala asetettiin kotiarestiin kolmeksi vuodeksi Helsingin maalaiskunnan Rekolassa omistamalleen maatilalle. Viimeiset elinvuotensa Martti Pihkala vietti syrjässä politiikasta viljellen maatilaansa.

Martti Pihkala osti 1920-luvun alussa Rekolasta kesäpaikaksi pientilan rakennuksineen noin 200 m joenmutkasta radan suuntaan, siksi talo nimitettiinkin Jokipolveksi. Tilan päärakennus oli punainen, mansardikattoinen talviasuttava huvila, jossa oli keittiön ohella neljä huonetta, suuri yläkuisti sekä tiloja kesänukkumiseen. Jokipolven tilalle hankittiin omavaraistalouden vuoksi 2-3 lehmää, hevonen, sikoja ja kanoja. Tilan viljelyala oli 20 hehtaaria. Perheen talviasunto oli Helsingissä Martti Pihkalan työn ja kuuden lapsen koulunkäynnin vuoksi. Jokipolven tilalla asui talvisin karjakko ja renki, kesäksi tilalle saapui kaupungista myös sisäkkö ja emäntäpiika. Koko henkilökunta olivat kuuroja; Hilda ja Martti Pihkala olivat toimineet Jyväskylässä kuurojenkoulun opettajina. Martti Pihkalan huolenaihe oli koulussa opitun viittomakielen unohtaminen keskustelukumppaneita vailla olevilta kuuroilta. Pihkalan perheessä kuurojen kieli oli toinen kieli, jota Pihkalan perhe käytti usein keskustellessa keskenään.

Hilda Pihkala kuoli vuonna 1927 ja silloin koko Pihkalan perhe muutti Rekolaan Joenpolven tilalle asumaan. Tila sai uuden päärakennuksen, jonka suunnitteli arkkitehti Oiva Kallio. Muurarimestarina toimi Otto Partio ja kirvesmiehenä Nikanor Herlin, jotka olivat Martti Pihkalan luottomiehiä. Tilan päärakennuksen valmistuttua Martti Pihkala toi sinne vuonna 1928 uuden vaimon ja tämän pienen pojan. Martti Pihkalan toinen puoliso oli myös leski, Aune Hellin Onnetar Pihkala; Pihkalan perhe kasvoi vielä neljällä lapsella. Rekola sijaitsi noin kymmenen kilometrin päässä Pyhän Laurin kirkosta.

Tässä vielä lopuksi tyylinäyte Martti Pihkalan teoksesta, Minkälainen Suomi meidän on luotava?:

”Se sorronalainen tila, jossa maamme on viime vuosikymmenet ja varsinkin suursodan aikana ollut, on tehnyt julkisen keskustelun sellaisista kysymyksistä, joita nyt tässä ryhdymme selvittelemään, mahdottomaksi. Mutta paitsi tätä raskasta sortoa olemme saaneet kärsiä toisesta ehkä vieläkin suuremmasta onnettomuudesta. Suomalaisten asuma-alue on ollut jaettuna monien pitkien vuosisatojen aikana kahden valtakunnan kesken, läntinen osa on kuulunut Ruotsin valtakuntaan ja itäinen venäläisille ruhtinaille. Tätä kansamme onnettomuutta on ollut omiaan lisäämään näiden isäntä-valtojen mahdollisimman jyrkkä vastakkaisuus kaiken inhimillisen elämän alalla: erilainen sivistys, jyrkästi erilainen lainlaadinta ja erilainen yhteiskunnallinen järjestys. Ja tämä noin 2000 kilometrin pituinen valtakuntien raja Jäämeren läheisyydestä Laatokkaan ei noudata minkäänlaisia luonnon asettamia osviittoja. Mielivaltaisesti halkaisee se maamme melkein keskeltä suomalaista asutusta kahtia, katkoen kaiken luonnollisen kansallisen liike- y. m. yhteyden suomalaisten kesken. Tämä on tehnyt myöskin suomalaisen heimon turvallisuuden sekä idän että lännen valtiaiden saaliinhimoa vastaan suorastaan olemattomaksi. Että suomalainen kansallinen alueemme on halaistu miltei kahtia, osoittaa sekin, että n. s. "ruotsalaisen Suomen" alue on 375000 km2 ja "venäläisen Suomen" alue 200000 km2.

Kysymykseen, minkälainen Suomi meidän on luotava, ensimmäinen ja lähin vastaus on tietysti: meidän on luotava k o k o n a in e n Suomi, saatava jaetun Suomen, kahden Suomen tilalle yksi ja jakamaton Suomi, meidän on luotava "ruotsalaisen" Suomen ja "venäläisen" Suomen tilalle suomalainen Suomi. Me emme saa sallia, että maamme läntistä osaa enää koskaan hallitsee ruotsalainen, samoin kuin emme saa sitäkään sallia, että maamme itäosan valtiaana on venäläinen. Ehjä, kokonainen, suomalainen ja suomalaisten hallitsema Suomi, jossa ei kellään muukalaisella naapurilla enemmän itäisellä kuin läntiselläkään ole missään muodossa, ei ylemmässä eikä alemmassa asemassa olevalla, minkäänlaista vaikutusvaltaa. Se on meidän suomalaisten tinkimätön päämäärä. Ehjä, muukalaisuudesta vapaa, kokonainen Suomi voi vain olla tarpeeksi voimakas turvatakseen kansallemme häiritsemättömän rauhan.

Vastenmielisesti on suomalainen talonpoika tarttunut miekkaan. Äärimmäisyyteen kiusattuna on hän sen joka kerta vuosisatain kuluessa tehnyt. Flemingin huovien, ruotsalaisten ratsumiesten raskasta sortovaltaa häätääkseen tarttuivat Pohjanmaan, Savon ja Hämeen talonpojat nuijaan. Tässä taistelussa joutui suomalainen talonpoika tappiolle. Mutta talonpojan usko omiin voimiinsa ei sammunut. Aseisiin on hän taas tarttunut, tällä kertaa häätääkseen maasta pois ryssäläisen rosvovallan. Meidät on pakoitettu taisteluun. Me olemme lähteneet sodan tielle, mutta se tie on nyt samalla myöskin kunnian ja voittojen tie. Ja tältä tieltä emme ennen palaja, kuin olemme rajamme turvanneet sekä itään että länteen ja suomalaisen heimon vapauttaneet tunkeilevien naapureitten pyyteiltä. Taisteluun puhtaan Suomen, valkoisen Suomen luomiseksi olemme lähteneet, taisteluun kaiken saastaisen, muukalaisen, kelvottoman poistamiseksi kansamme keskuudesta. Me puhdistamme Suomen kavaltajista. Mutta säilyttääksemme sen puhtaana, täytyy meidän käydä sotamme perinpohjaiseen, lopulliseen voittoon saakka. Sen voimme tehdä luomalla kokonaisen, ehjän Suomen. Meidän on toteutettava kansallisen runoilijamme kuninkaallinen ajatus, ajatus, joka meitä viimeisinä raskaina sorron vuosina on ylläpitänyt ja elähdyttänyt:

„Äänisjärvi, Pohjanlahti,

Auran rannat, Vienan suu,

Siin’ on suomalainen mahti,

jok ’ ei oo kenenkään muun."

Siinä ohjelmamme! Suomalainen alue ikimuistoisista ajoista saakka, alue, jota olemme asuneet, viljelleet ja varjelleet, ehkäpä lähes parintuhannen vuoden ajan, on siis yhdistettävä suomalaisen vallan ja suomalaisen valtikan alle. Maatamme halkova valtakunnanraja on poistettava. Rajamme itäistä naapuria vastaan on asetettava muinaiselle paikalleen. Sen pitää alkaa Äänislahden eteläisimmästä pohjukasta, kulkea suuren suoalueen halki Äänisjärven itäisen rannikon keskipalkoille, Äänisjärvestä Syväriä myöten Laatokkaan ja siitä Suomenlahteen.

Tämä raja on luonnollinen, ja kun se linnoitetaan itäistä ahnasta naapuria vastaan, myöskin turvallinen itäraja: Vienanmeri, Äänisjärvi ja Laatokka, suuria soita, järviä ja leveä Syvärijoki. Kahden tuhannen kilometrin sijasta neljäsataa kilometriä maarajaa ja tätäkin suojaamassa monet suot, järvet ja joet. Näin palautamme Suomelle sen oikean rajan, jota edullisempi vain harvoilla Euroopan valtakunnilla on ja joka tekee meille mahdolliseksi puolustaa maatamme suurtakin ryssäin ylivoimaa vastaan.

Ehjän, kokonaisen Suomen pinta-ala tulee näin olemaan noin 600,000 km2 ja väkiluku noin 3,600,000 henkeä. (Ruotsin valtakunnan pinta-ala on 448,000 km2 ja väkiluku 5,7 milj.)

Suomen väkiluku ei näin tosin toistaiseksi tule olemaan varsin suuri, mutta sitä suuremmat ovat kansamme kehittymisen mahdollisuudet. Asutus näiden rajain sisällä on puhtaasti suomalaista, ne muutamat tuhannet ryssät, jotka viime aikoina ovat tunkeutuneet Vienanmeren rannoille eivät sen ehjyyttä mainittavasti häiritse. Monin kerroin enemmän suomalaisia jää sittenkin asumaan isojen ryssäin alueelle, Inkerinmaalle, Tverin ja Novgorodin kuvernementteihin. Tätä ei voi auttaa. Luonnollisten, turvallisten rajojen vaatimus ei voi ottaa puolella eikä toisella huomioon pieniä muukalaisia asutusryhmiä.

8. Tie maailmanrauhaan.

Eurooppalaisten kansain keskinäinen jättiläistaistelu maanosamme ja samalla koko maailman valtiollisesta johtovallasta (hegemoniasta) lähenee lopullista ratkaisuaan, tuloksena keskusvaltain ja niitä johtavan Saksan kansan maailmanherruus. Kansainvaellukset hajoittivat rappeutuneen roomalaisen maailmanvallan. Yli tuhannen vuoden aikana on sen jälkeen yksi hallitsija tai kansa toisensa perästä tarkoitusperäisesti ja tietoisesti koettanut saada haltuunsa muinaisten roomalaisten Caesarien vallan ja valtikan. Tätä tavoittelivat miehet sellaiset kuin frankkien Kaarle Suuri (f v. 814), saksalaisten keisari Fredrik I. Barbarossa (f v. 1190), paavit Gregorius VII (f v. 1085) ja Innocentius III (f v. 1216), saksalaisten keisari Kaarle V. (fv. 1556) sekä ehkä osmannit Soliman Ibsen (f v. 1566) vieläpä ehkä ruotsalaisetkin Kustaa II:n Aadolfin (f v. 1632) johdolla. Mannervaltioiden heikkouden aikana aina Westfalin rauhasta (v. 1648) Napoleoniin saakka oli mahtavilla merivalloilla, ensin vähän aikaa Hollannilla ja sitten varsinkin Englannilla, suuri vaikutusvalta mannervaltioiden asioihin. Vasta Napoleon I:n johdolla ryhtyy Ranska ottamaan Euroopan johtovallan käsiinsä, mutta tämä yritys päättyy lopullisesti ranskalaisten ratkaisevaan tappioon Leipzigin luona v. 1813. Mannermaan tasapaino palautui jälleen, ja sitä valtioviisaasti ylläpitäen, „hajoittaen ja halliten11, saattoi Englanti nojautuen melkein yksinomaan mahtavaan laivastoonsa ja suunnattomiin taloudellisiin apulähteisiinsä perustaa johtovaltansa maailmassa. Saadakseen tälle maailmanherruudelleen uusien yhä vaarallisempien kilpailijoiden esiintyessä suurempaa lujuutta alkoi Englanti 1900-luvulla keskittää valtansa Intianmeren ympärille ryhtyen sitä varten ottamaan haltuunsa kaikki Intianmereen rajoittuvat mantereet, tukipisteinä Kaapmaa, Egypti, Syyria, Mesopotaamia, Persia, Etu-lntia ja Austraalia. Mutta Englannilla oli, kuten sanottu, vaarallisia kilpailijoita. Niistä esiintyi ensiksi etupäässä Venäjä, joka pyrki luomaan vanhan mantereen herruuden toteuttamalla ohjelman Atlantilta (Narvik) ja Välimerestä (Konstantinopel ja Dardanellit) Persian lahteen ja Keltaiseen mereen (Port Artur) saakka. Kun sitten buurisota etelä-Afrikassa vv. 1899— 1902 ja Japanin sota Venäjää vastaan vv. 1904— 1905 paljastivat edellinen Englannin ja jälkimäinen Venäjän heikkouden, kohoaa Saksa yhä selvemmin kolmanneksi maailmanherruuden «kruununtavoittelijaksi". Kaikki suurvallat tajuavat pian, että tämä myöskin on sellaisena kilpailijoilleen vaarallisin. Englanti ryhtyy sentähden valtansa säilyttääkseen muodostamaan suurta liittokuntaa Saksaa vastaan. Samalla alkaa myöskin molemminpuolinen mitä kiihkein varustuskilpailu. Puhkeaa sitten elokuussa v. 1914 tämän Euroopan yliherruudesta käydyn yli tuhatvuotisen sodan ratkaisuottelu, maailmansota, johon vähitellen kietoutuivat maapallon kaikki kansat, niin ettei yhtään merkittävää tekijää enää jää ulkopuolelle. Siihen, että tämä todella on ratkaisuottelu, vaikuttavat seuraavat seikat: ensiksi, että koko maapallo nyt on yhtenä kulttuuripiirinä, niin että etäisinkin maailmankolkka nykyään on nopeammassa ja vilkkaammassa yhteydessä «langallisen" ja langattoman sähkölennättimen, rautateiden, pikahöyrylaivojen, ilmalaivojen ja lentokoneiden kautta muun maailman kanssa kuin esimerkiksi Pariisi ja Moskova olivat toistensa kanssa Napoleonin aikana vain noin 100 vuotta sitten; toiseksi, että keskitetyn johdon alle järjestetty ja nykyaikaisesti asestettu armeija verrattuna aseettomiin on nyt suunnattomasti paljoa väkevämpi, kuin esim. 100 vuotta sitten säännöllinen silloisilla aseilla asestettu armeija tilapäisesti kokoonhaalittuun ja tilapäisesti asestettuun ja harjoitettuun siviilimiesten muodostamaan armeijaan verrattuna; sekä kolmanneksi, että armeijan varustaminen aseilla ja ampumatarpeilla nykyjään tapahtuu mitä suurenmoisimman kokonaisen kansakunnan liikekannalle asettaman suurteollisuuden välityksellä, niin että salainen kilpailu tämän suurteollisuuden kanssa voidaan pitää täysin mahdottomana. Senpätähden, kun tällainen syntyvä keskusvalta kerran saa voiton vastustajistaan, sen aseellista voimaa ei kukaan, järjellisesti katsoen, voi asevoimalla kukistaa. Vallan siirtyminen uusiin käsiin voi tapahtua vain henkisen ja siveellisen etevämmyyden perustalla, nimittäin siten, että tahdon, älyn ja työkyvyn puolesta muita etevämmät miehet saattavat päästä tätä aseellista voimaa määräävän vallan haltijoiksi.

Huomaamme siis kuinka järjestetyn ja keskitetyn voiman aate voittaa hajoittavat ja järjestymättömät voimat.

Mitä sitten pienten ja vähäväkisten kansojen ja yleensä vähäväkisten kannalta olisi sanottava tästä vallan keskittymisestä, yhden mahtavan ja lujan suurvaltaliittokunnan tulemisesta maailman valtiaaksi kuuden tai kahdeksan suurvallan tilalle? Tämä on siksi-tärkeä asia, että sitä kannattaa hieman lähemmin tarkastella.”