Syfilis eli kuppa (3. osa)
Venetsian tasavallassa, Veronassa, syntynyt lääkäri, runoilija ja tähtitieteen tutkija Girolamo Fracastoro (1476-1553) sai koulutuksensa Padovassa. Syfilis eli kuppa on saanut nimensä Fracastoron eeppisestä runosta vuodelta 1530, Syphilis sive morbus gallicus (Syfilis tai ranskan tauti). Runo kertoo Syphilus-nimisestä paimenpojasta, joki hoiti kreikkalaisessa mytologiassa mainitun kuningas Alkinoksen laumoja. Paimenpoika loukkasi Sol Pateria (auringon jumalaa) ja rangaistukseksi uhmastaan kauhean taudin. Teos kuvaa taudin rajun puhkeamisen sekä yritystä hoitaa tautia. Runossa taudin parannuskeinoksi ehdotetaan elohopeaa ja guajakkiöljyä. Runosta muodostui hyvin tunnettu teos ja syfilis-sana vakiintui hyvin nopeasti yleiseen käyttöön.
Kupan toivat Eurooppaan vuonna 1493 Kristoffer Kolumbuksen merimiehet. Ranskan kuningas Kaarle VIII (s. 30.6.1470 ja k. 7.4.1498) aloitti pitkät ranskalais-italialaisen sodat tarkoituksenaan vallata Napolin kuningaskunta kuningas Alfonso II:lta vuonna 1494. Enin osa ranskalaisista sotureista - noin 25 000 miestä - oli palkkasotureita ja vuonna 1495 ranskalaiset saivat Napolin haltuunsa. Napolilaiset kokosivat pian kuitenkin uuden armeijan ja ryhtyivät taistelemaan takaisin maitaan. Taistelujen välisen lyhyen väliajan ranskalaiset sotilaat viettivät Napolissa irstaillen ja ryypäten väkijuomia. Hyvin nopeasti monet sotilaat saivat hirvittävän taudin itseensä, mutta sotilaat veivät myös tämän taudin mukanaan kotimaahansa. Vain muutamassa vuodessa kuppatauti levisi näin Ranskaan, Sveitsiin, Saksaan, Englantiin ja Skotlantiin. Vuonna 1499 kuppa havaittiin Intian Kalkutassa ja vain vuotta myöhemmin tauti ennätti jo Venäjälle, Ruotsiin ja Tanskaan. Vuoteen 1520 mennessä kuppatauti oli levininnyt kasvaneen laivaliikenteen ansiosta jo Lähi-Itään, Afrikkaan, Kiinaan, Japaniin sekä Tyynenmeren saarille.
Aivan ensimmäisiä kupasta kirjoitettuja tieteellisiä kirjoituksia oli italialaisen lääkärin, Niccoló Leonicenon (1428-1524) esitys, De morbo gallico (Ranskantaudista). Kirjoitus ilmestyi vuonna 1497 Venetsiassa. Lääkäri Giovanni da Vigo (1450-1525) kuvasi teoksessaan vuonna 1514 kuppataudin varhaisoireet, paiseiden ja haavaumien muodostumisen sekä myöhemmin tulevat lihas- ja luukivut. Da Vigo samoin todisti kuppataudin tarttuvan sukupuoliyhdynnässä. Vuonna 1736 ilmestyi ranskalaisen lääkärin, Jean Astrucin (1694-1766) laaja sukupuolitauteja käsittelevä teos, De morbis veneris. Teoksessaan lääkäri Jean Astruc keräsi yhteen kaiken tuona ajan tietämyksen syfiliksestä; teos oli lääkäreiden ahkerassa käytössä yli viidenkymmenen vuoden ajan. Jean Astruc uskoi tuolloin syfiliksen ja tippurin olevan yksi ja sama tauti. Tämä erheellinen käsitys kumottiin vasta vuonna 1793.
1520-luvulla kupan eli syfiliksen yhteys seksiin alkoi olla jo hyvin ilmeinen. Englannin kuningas ja Irlannin hallitsija, Henrik VIII (s. 28.6.1491 ja k. 28.1.1547) koetti vuonna 1546 kitkeä Lontoossa kukoistavan prostituution lopettamalla kaupungin kylpylöiksi naamioidut bordellit. Ei liene suuri yllätys, että toimenpiteen merkitys jäi mitättömäksi. Kuppataudin tartuntatapa kirvoitti 1500- ja 1600-luvuilla intomielisiä keskusteluja moraalin tasosta. Useat olivat tuohon aikaan sitä mieltä, että kuppa oli rangaistusta moraalittomuudesta. Tämän vuoksi myös kupan hoito täytyi olla kovakouraista ja kivuliasta tai tautia ei tulisi hoitaa laisinkaan. Oli myös olemassa ihmisiä, jotka ajattelivat toisin - kuten Englannin lääketieteen isäksi mainittu Thomas Sydenham (s. 10.9.1624 ja k. 29.12.1689) -, että lääkärin tuli hoitaa potilaitaan heitä tuomitsematta.
Ranskalainen lääkäri ja bakteriologi, Alfred François Donné (s. 13.9.1801 ja k. 7.3.1878 Pariisi) oli ensimmäinen, joka löysi mikroskoopillaan kupan eli syfiliksen aiheuttajabakteerin, trikomonas-parasiitin (Trichomonas vaginalis). Donné löysi syfilispotilaiden märkäeritteistä vuonna 1836 pieniä eläimiä (animalcules), joita ei löytynyt terveistä ihmisistä. Vuonna 1904 saksalaiset sisä- ja ihotautilääkäri Viktor Klingmüller (s. 15.1.1870 Strehlen ja k. 1.5.1942) ja Ernst Baermann käyttivät itseään koekaniineina Breslaun yliopiston ihotautiklinikalla. He pistivät itseensä syfilisajoksista saatua materiaalia, joka oli puristettu tiheän suodattimen läpi. Kokeesta pääteltiin, että syfiliksen täytyi olla bakteerin kaltainen, sillä se ei läpäissyt suodatinta.
Saksalainen eläintieteilijä Fritz Richard Schaudinn (s. 19.9.1871 ja k. 22.6.1906) huomasi mikroskoopillaan vuonna 1905 syfilispaiseesta puristetussa nesteessä ohuita, vaaleita sekä heikosti valoa taittavia spirokeettoja; hän onnistui vielä värjäämäänkin ne. Bakteerilöydös sai nimen Spirocheata pallida (kalpea spirokeetta). Fritz Schaudinn kykeni saksalaisen dermatologin Erich Hoffmannin (s. 25.4.1868 ja k. 8.5.1959) kanssa Charité-klinikalla Berliinissä näyttämään spirokeetan näytteestä, joka oli otettu varhaisvaiheen syfiliksestä kärsivän potilaan rauhasesta neulalla. He pystyivät vielä myöhemmin osoittamaan, että spirokeettaa esiintyi syfilispotilaiden imurauhasissa ja veressä, ja että löydös poikkesi kaikista aikaisemmin tunnetuista bakteerilajeista. Monet tutkijat tekivät seuraavina vuosina ahkerasti työtä ja lopulta Spirochaeta pallidaa pystyttiin kasvattamaan puhtaana. Ratkaisevaksi tekijäksi osoittautui viljelmän täydellinen hapettomuus. Jahka puhdasviljelmä aiheutti koe-eläimissä syfiliksen, voitiin taudin aiheuttaja katsoa tunnistetuksi. Myöhemmin tämä taudin aiheuttaja sai nykyisen nimensä, Treponema pallidum.
Suomeen syfilis eli kuppa ilmestyi vasta 1640-luvun vaihteessa. Kansalliseepoksemme Kalevalan sekä Kantelettaren kokoaja, lääkäri, kielentutkija ja kasvitieteen uranuurtaja Elias Lönnroth (s. 9.4.1802 Sammatti ja k. 19.3.1884 Sammatti) kirjoitti vuonna 1839 opaskirjasessaan kavalasta taudista nimeltä syfilis mm. seuraavasti:
”Alussa milloin wuotaa wesireiästä (kusettimesta) märkää ja karwastelee, wiilaisee wettä heittäissä, milloin ajaa ja kiwistää mulkkuja tahi sapsorauhaisia, milloin ilmautuu ensimältään pieniä, sitte yhtäläiseen suuremmaksi syöpywiä haawuja terskaan, erittäinkin sen päähän ja esinahkaan tahi muihin luonnonpaikkoihin. Haawat owat laidoiltaan jyrkkiä, hylkeenraswan näköisiä pohjalta. Ilman jo mainittuihin paikkoihin, taitaa näitä haawoja ilmautua kurkkuun, kitaan, huuliin, suuwieriin, nenään ja perään. Taikka kaswaa häpyhyn ja perään syylämäisiä näpyjä; hiusrajahan ja muihin paikkoihin ilmautuu ruskioita, sawipuolen näköisiä pilkkuja. Muita kupan seuruita ja tunteita owat: kuiwa, itsepintainen syyhelmä; pahoja haawoja ja ajeita jaloissa, reisissä ja muualla; sääriluiden kolottaminen öillä ja niiden wiimein pahoille, haisewille haawoille puhkeaminen; nenän syöpyminen ja litistyminen, kowa äänen sortuminen jne.”
Lönnrotista kehittyi piirilääkärivuosiensa aikana huomattava veneeristen tautien tuntija. Kainuuseen kuppa levisi rajan takaa, Venäjältä. Erityisesti Kajaanin markkinoiden jälkeen piirilääkäri Elias Lönnrothilla riitti alapään vaivoista kärsineitä potilaita vastaanotollaan. Lönnrot yritti samoin selvittelemään taudin luonnetta. Hän tunsi aihetta kohtaan lukkarinrakkautta ja mielenkiintoa vielä professorivuosinaankin ja julkaisi vuonna 1869 lääkintöhallituksen toimeksiannosta kirjoittamansa Neuwoja ja waroituksia Pahasta taudista-nimisen kuppatautia käsittelevän opaskirjasen. Hän oli tehnyt taudin ehkäisemiseksi monia ehdotuksia jo piirilääkärivuosinaan, mm. joulukuussa 1843 julkaisemassaan raportissa. Koska itämaisen sodan (1853–1856) ja suurten nälkävuosien aikana (1867–1868) kuppatauti lähes kaksinkertaistui maassamme, lääkintöhallituksessa uskottiin, että kirjallisen valistuksen avulla tauti voitaisiin pitää kurissa. Sen vuoksi Lönnrotilta tilattiin mainittu sukupuolitautien opas.
Elias Lönnrotin mukaan kuppatauti eli fransuusi sai alkunsa ennen kaikkea lihallisesta haureudesta ja irstaasta ja siivottomasta elämästä. Hän arveli, että tauti oli saanut alkunsa Amerikasta, josta se oli levinnyt erityisesti merimiesten mukana Eurooppaan ja Suomeen. Suomessa kuppatautisia oli 1830-luvulla alun toista tuhatta, mutta vuonna 1868 jo 6 000. Heidän hoitamisensa aiheutti yhteiskunnalle lähes 300 000 markan kustannukset vuosittain. Lönnrotin mukaan Suomen tilanne oli erityisen huolestuttava, sillä maassamme oli Euroopan eniten kuppatautisia väkilukuun suhteutettuna.
Taudin leviämistä edisti ennen muuta tavallisen kansan keskuudessa vallinnut suuri tietämättömyys. Tautia levitti myös se välinpitämättömyys, jolla sairastuneet siihen suhtautuivat. Monet pyrkivät salaamaan oireensa ilmitulon pelossa ja levittivät kuppaa jopa tieten tahtoen eteenpäin. Kuppatautia saattoivat levittää myös kupparit, jotka eivät välittäneet puhdistaa välineitään. Myöskin siivottomat, yhteiset saunat olivat sen pesäpaikkoja. Lääkäri Elias Lönnrot kuvasi taudin leviämistavat hyvin seikkaperäisesti ja varsin oikeaoppisesti nykylääketieteenkin mukaan.
Opaskirjasensa lopuksi Elias Lönnroth luetteli erilaisia varokeinoja kuppatautia vastaan. Kaikkein tärkeimpänä suojakeinona Lönnroth suositteli niiden ihmisten välttämistä, jotka tätä mainittua ja pahamaineista kuppatautia sairastivat. Lapsia ei myöskään pitänyt antaa sellaisten naisten imetettäviksi, joiden terveydentilasta ei ollut selvyyttä. Lääkäri Lönnroth suositteli, että sairaiksi todetut tulisi eristää ja sijoittaa heidät tarkoituksenmukaisiin hoitolaitoksiin. Jokaisen, joka epäili saaneensa tartunnan, oli myös mahdollisimman nopeasti hakeuduttava lääkärin hoitoon, sillä alkuvaiheessa oleva tauti oli helpommin parannettavissa. Elias Lönnrotin mukaan kunnissa oli myös vaalittava hyviä tapoja ja korkeaa moraalia, jottei kuppatauti saisi otollista kasvualustaa. Lönnrotin ikämiesvuosina laatimat kuppatautia koskevat ohjeet olivat käytössä ja pitkään voimassa ja niitä hyödynnettiin piirilääkärien terveysvalistuksessa. Samat ohjeet olivat perustana, kun laadittiin itsenäisyytemme alussa voimaan tullutta irtolaislakia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti