Näyttelijätär Eeva-Kaarina Volasen aviopuoliso oli teatteri- ja oopperaohjaaja sekä professori Väinö Sakari Puurunen, joka toimi Suomen Kansallisoopperan pääohjaajana vuosina 1976-1985. Sakari Puurusen tärkeimpänä ohjaustyönä pidetään yleisesti näytelmäkirjailija, lääninkouluneuvos sekä professori Lauri Hermanni Kokkosen (s. 9.8.1918 Pielavesi ja k. 6.10.1985 Oulu) kirjoittamaa ja Joonas Kokkosen (s. 13.11.1921 Iisalmi ja k. 2.10.1996 Järvenpää) säveltämää oopperaa Viimeiset kiusaukset, joka tuli ensi-iltaan vuonna 1975. Lauri Kokkonen oli säveltäjä Joonas Kokkosen pikkuserkku. Lauri Kokkosen vanhemmat olivat maanviljelijä Aapeli Kokkonen ja emäntä Augusta Jauhiainen. Lauri Kokkosen aviopuoliso oli vuodesta 1942 Tyyne Ikonen. Lauri Kokkonen pääsi ylioppilaaksi Kiuruveden yhteiskoulusta vuonna 1954 ja valmistui kasvatustieteiden kakdidaatiksi Jyväskylän kasvatusopillisesta korkeakoulusta vuonna 1956. Hän toimi mm. Kiuruvedellä kansakoulunopettajana sekä Oulussa kansakouluntarkastajana, jossa hän toimi myös lääninhallituksen kouluosaston päällikkönä.
Säveltäjä ja Suomen Akatemian jäsen Joonas Kokkonen valmistui filosofian kandidaatiksi vuonna 1948 Helsingin yliopistosta pääaineenaan musiikkitiede. Hän suoritti säveltäjä, pianisti ja professori Toivo Ilmari Hannikaisen (s. 19.10.1892 Jyväskylä ja k. 25.7.1955 Kuhmoinen) ohjauksessa pianonsoiton diplomin Sibelius-Akatemiassa vuonna 1949. Vuonna 1950 Joonas Kokkonen soitti pianistina ensikonserttinsa. Sävellystä Kokkonen opiskeli Sibelius-Akatemiassa mm. Aarre Merikannon (s. 29.6.1893 Helsinki ja k. 28.9.1958 Helsinki) oppilaana. Joonas Kokkonen nimitettiin Sibelius-Akatemian professoriksi vuonna 1959 ja Suomen Akatemiaan hän pääsi vuonna 1963.
Sakari Puurunen aloitti teatterialalla heti sodan jälkeen Ylioppilasteatterissa. Välillä Puurunen vaikutti jonkin aikaa Tampereella, mutta palasi sitten jälleen Helsinkiin. Sakari Puurunen toimi vuosina 1965-1970 Helsingin kaupunginteatterin johtajana ja hän vaikutti voimakkaasti kaupunginteatterin perustamiseen ja Töölönlahden uuden teatteritalon valmistumiseen toimiessaan kaupunginteatteria edeltäneen Helsingin Kansanteatteri-Työväenteatterin johtajana. Puurusen muita merkittäviä ohjauksia olivat Juha, Anna-Liisa, Sota ja rauha, Riivaajat ja vuonna 1989 ensi-iltansa Suomen Kansallisteatterissa saanut Tie talvisotaan.
Sakari Puurunen kiinnitti huomiota jo Suomen Kansallisoopperassa ohjatessaan oopperalibrettojen heikkotasoisiin suomennuksiin. 1950-luvun puolivälissä Puurunen oli tuomassa näyttämölle säveltäjä Irving Berlinin (alk. Izrail Moisejevitš Beilin, s. 11.5.1888 Mogiljov, Venäjä ja k. 22.9.1989 New York, Yhdysvallat) musikaalia Annie Get Your Gun eli Annie mestariampuja. Sakari Puurunen houkutteli ensin musikaalin kääntäjäksi pilapiirtäjä Kari Suomalaista, joka kuitenkin kieltäytyi tehtävästä ja samalla suositteli kääntäjäksi Reino Vihtori Helismaata. Kari Suomalaisen nuori vaimo, Lippe Suomalainen, esiintyi tuolloin Ossi Elstelän revyyteatteri Punaisessa Myllyssä, jonne sanoittaja Reino Helismaa kirjoitti paljon käsikirjoituksia ja sanoituksia. Pilapiirtäjä Kari Suomalainen piti Reino Helismaan revyyteksteistä ja ymmärsi niiden tyylin olevan hyvin lähellä musikaalien maailmaa. Sakari Puurusen ja Reino Helismaan ei vielä tässä yhteydessä toteutunut.
Reino Helismaan ammattitaidosta kantautuivat kehut sittemmin ohjaaja Sakari Puurusen korviin, kun hän oli vuonna 1958 ohjaamassa Tampereen Teatteriin yhdysvaltalaisen Georg Abbotin ja Richard Bisselin Broadway-musikaalin The Pajama Game. Musikaali sai suomenkieliseksi nimekseen Pyjamaleikki. Libreton käänsi suomeksi musiikintutkija, säveltäjä, kirjailija ja toimittaja Matti Vuorenjuuri (s. 27.12.1932 Helsinki ja k. 26.12.2008 Helsinki), mutta hänellä oli suuria ongelmia laulusanojen riimien kanssa. Tämän vuoksi Sakari Puurunen palkkasi Reino Helismaan pelastamaan tilanteen. Ammattimiehenä Helismaa käänsi laulut nopeasti ja sai ohjaaja Sakari Puurusen vakuuttuneeksi suorituksesta. Eräs Pyjamaleikin lauluista oli jo noussut tunnetuksi ennen musikaalin tuloa Suomessa. Laulaja Olavi Virran vuonna 1956 levyttämä tango, Hernandon salaisuus eli Hernando’s Higway oli sanoittaja ja säveltäjä Tapio Kullervo Lahtisen (s. 18.7.1922 Helsinki ja k. 24.7.1996 Tampere) eli Kullervon käännöksenä saanut loistavan suomennuksen. Reino Helismaalla ei ollut pakottavaa tarvetta kääntää tämän laulun sanoitusta uudelleen, vaan hän käytti Kullervon mainion käännöksen Pyjamaleikkiin omien käännöstensä joukkoon.
Eeva-Kaarina Volanen jäi Suomen Kansallisteatterista lomalle syyskaudella 1957. Volanen siirtyi Tampereen Teatteriin, jonka pääjohtajana oli toiminut jo kahden vuoden ajan hänen aviopuolisonsa, Sakari Puurunen. Taiteilijapariskunta asui Tampereella ollessaan Hämeenpuiston kupeessa. Kaikkiaan Eeva-Kaarina Volanen näytteli Tampereen Teatterissa ollessaan kahdeksan roolia, mukaan lukien Salome Kaj Munkin Idealistissa ja Judith näytelmäkirjailija ja elokuvakäsikirjoittaja Walentin Chorellin (ent. Sundqvist, s. 8.4.1912 Turku ja k. 18.11.1983 Helsinki) Ruohossa. Chorell kirjoitti uransa aikana yli sata teosta ja hän sai professorin arvonimen vuonna 1973. Salomon roolissa Volanen sai tulkittavakseen katalan naisen ja onnistui roolissa tehden siitä mielenkiintoisen luonnetutkielman.
Tampereen Teatterissa Eeva-Kaarina Volanen näytteli tutuista Tšehov-rooleistaan Vanja-enon Sonjan, jonka ohjasi jälleen Eino Kalima, kuten aikaisemmin Suomen Kansallisteatterissakin. Vanjaa esitti näytelmässä Leevi Asser Kuuranne (ent. Lindström, s. 2.2.1915 Tampere ja k. 19.7.1965 Helsinki), jota vastaan näytteleminen oli Eeva-Kaarina Volaselle paitsi haaste, myös inspiraation lähde. Toinen erityisen haastava roolitehtävä Volaselle oli Nataša kirjailija Leo Tolstoin (s. 9.9.1828 Jasnaja Poljana, Venäjä ja k. 20.11.1910 Astapovo, Venäjä) romaaniin perustuvassa draamassa Sota ja rauha. Näytelmä edusti ns. uutta teatteria, jota oli kehittänyt varsinkin Erwin Piscator. Hän pyrki saamaan traditionaalisten suljettujen kohtausten sijalle ”aineksen eeppisen kulun”. Käytännössä tämä tarkoitti, että tilan käyttöä näyttämöllä uudistettiin ja sitä myötä myös näyttelijöiden työtä. Eeva-Kaarina Volanen piti Natašaa Tampereen kautensa vaativimpana tehtävänä ja tästä näytelmästä tuli yksi hänen lukuisista taiteellisista voitoistaan.
Eeva-Kaarina Volasen virkavapauden loputtua Puurusen taiteilijapariskunta palasi takaisin Helsinkiin. Sakari Puurunen oli valittu nyt Helsingin Kansanteatteri-Työväenteatterin johtajaksi. Aviopari muutti ensin asumaan Helsingin Vuorikadulle ja myöhemmin Kallion kaupunginosaan Toiselle linjalle, missä Eeva-Kaarina Volanen asui sitten lopulta kuolemaansa asti. Eeva-Kaarina Volasen paluu Suomen Kansallisteatteriin oli menestys. Marraskuussa 1959 sai teatterissa ensi-iltansa ruotsalaisen romaani- ja näytelmäkirjailija sekä taidemaalari Johan August Strindbergin (s. 22.1.1849 ja k. 14.5.1912) Uninäytelmä, jonka Kansallisteatterille ohjasi kirjailija, runoilija ja teatteriohjaaja Kaarlo Arvi Kivimaa (s. 6.9.1904 Hartola ja k. 18.4.1984 Helsinki).
Eeva-Kaarina Volanen esitti näytelmässä Indran tytärtä ja Volanen jatkoi näytelmän myötä Tampereella oppimaansa uutta, pelkistetyn näyttämöilmaisun linjaa. Volanen tunsi Indran tyttären hyvin vaikeaksi rooliksi Strindbergin näytelmässä; hän ei poistunut teatterin näyttämöltä kertaakaan sinne tultuaan ja hänen oli ilmennettävä intensiivistä mukanaoloaan silloinkin, kun hän seisoi vaiti paikallaan tarkkaan määrätyssä kohdassa näyttämöä. Näytöksessä ei saanut herpaantua edes sekunniksi. Kulttuuritoimittaja ja teatteriarvostelija Katri Veltheimin (o.s. Paavolainen, s. 14.4.1918 Kanneljärvi ja k. 16.3.2011 Espoo) mielestä Volasen roolisuoritus oli jälleen kerran mainio osoitus kyvystä ”syttyä näyttämöllä”, mihin ”yhtyi äärimmäisen pienien sävyjen ja kokonaisilmaisun täydellinen hallinta”.
Eeva-Kaarina Volanen sai 1960-luvulla monia Anton Tšehovin rooleja tulkittavakseen. Roolien joukossa oli myös sellaisia, joiden vuorosanat oli kirjoitettu runomittaan. Sellaisia olivat mm. Eleanora d’Este Goethen näytelmässä Torquato Tasso (1965) ja antiikin kreikkalaisen Sofokleen Antigone (1968). Aikaisemmin Volanen oli näytellyt Jean Anouilh’n modernissa Antigone-näytelmäversiossa. Klassinen Antigone muodostui Eeva-Kaarina Volasen käsittelyssä erilaiseksi – älylliseksi ja pelkistetyksi.
Vuoden 1961 Lokki lukeutui samoin Eeva-Kaarina Volasen menestyksiin, jossa näytelmässä hän näytteli itselleen jo tutun Ninan roolin. Volanen pystyi nyt neljäkymmentävuotiaana saamaan Ninan rooliin uusia ulottuvuuksia, jolloin hänen tulkinnastaan muodostui kypsempi ja vivahteikkaampi kuin kymmenen vuotta aikaisemmasta suorituksesta. Lokkia vietiin esitettäväksi myös Suomen ulkopuolelle: Berliinin Hebbel-teatteriin syksyllä 1961, Pariisin Kansojen Teatteriin keväällä 1962, Moskovaan ja Leningradiin keväällä 1962 sekä Lyypekkiin vuonna 1963. Näytelmän saama menestys oli erinomainen varsinkin Berliinissä ja Moskovassa, mutta Pariisissa näytelmän vastaanotto oli selkeästi varautuneempi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti