Lielahden kartano (6. osa)
Tamperelaisten mielipiteet Nottbeckien suvusta alkoivat vähitellen muuttua yleisen politisoitumisen sekä venäläistämistoimenpiteiden johdosta kriittisemmiksi. Nottbeckit miellettiin Tampereella vahvasti Venäjään ja Venäjän keisariin. Nottbeckin olivat majoittaneet sekä keisari Aleksanteri I:stä että keisari Aleksanteri II:sta kartanoissaan heidän vieraillessaan Tampereella. Toisaalta Tampereen työväenluokka ajan oloon elintason noustessa ei pitänyt lapsityövoiman käytöstä Finlaysonin tehtaalla ja kaupungin porvarit taas olivat katkeroituneet siitä, että heillä ei ollut pääsyä Nottbeckien seurapiireihin. Aikaisemmin nämä asiat eivät olleet hiertäneet Tampereella, mutta tultaessa 1800-luvun loppuun nämä asiat olivat jo suuria ongelmia; Suomen suurruhtinaskunta yritettiin yhdistää tiukasti Venäjän keisarikunnan yhteyteen.
Tampereella ilmestyneisiin sanomalehtiin alkoi ilmaantua lehtikirjoituksia, joissa annettiin ymmärtää Finlaysonin tehtaan omistajien edustavan tavalliselle kansalle ja Tampereen kaupungille outoja ja vieraita asioita; Finlaysonin tehtaan liiketoimintaakin harjoitettiin valtaosin venäläisellä pääomalla. Venäjän antama helmikuun manifesti vuonna 1899 lisäsi yleistä vastaisuutta Venäjää kohtaan ja samalla Suomessa asuviin venäläisiin kohdistui negatiivista suhtautumista. Venäläisten sortotoimien symboliksi nousi erityisesti kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov. Varsinkin suomalainen sivistyneistö alkoi kokea venäläiset ihmiset ei-toivottuina henkilöinä.
Kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin vierailu kesäkuussa 1899 Lielahden kartanossa aiheutti seutukunnalla hyvin voimakasta pahennusta. Sanomalehti Tampereen Sanomissa kirjoitti tuolloin nimimerkki Propusin, että Finlaysonin tehtaan ylimmässä johdossa ilmennyt suuntaus ei ”houkuttele ketään sen palvelukseen jäämään”. Äkkiä Finlayson omistajineen olikin ilmeinen ja uhkaava osa venäläisten muuttunutta politiikkaa.
Wilhelm Friedrich von Nottbeck myi Lielahden kartanonsa vuonna 1904 liikemies Carl-Johan Dahlströmille ja Lielahden paronin perhe muutti Pietariin asumaan. Perhe asui Pietarissa Venäjän vallankumoukseen saakka, vuoteen 1917. Hetkellisesti vuoden 1905 lakkolevottomuuksien aikana perhe palasi takaisin turvaan Suomeen parin viikon ajaksi. Tilanteen rauhoituttua he palasivat kuitenkin takaisin Pietariin. Wilhelm Friedrich von Nottbeckin aviopuoliso, Maria Lydia von Nottbeck, kuoli 21.3.1906 Pietarissa umpilisäkkeen tulehdukseen. Wilhelm Friedrich von Nottbeck avioitui 63-vuotiaana vaimonsa entisen kamarineidin, 54-vuotiaan saksalaissyntyisen Anna Wilhelmine Schulténin (s. 21.3.1859 ja k. 1933) kanssa. Vielä tuohon aikaan aatelismiehen ja palvelijan avioliittoon suhtauduttiin nuivasti ja liitto oli 1900-luvun maailmassa skandaali. Avioliiton johdosta Nottbeckien suku alkoi hylkiä Wilhelm Friedrich von Nottbeckia, vaikka hän toimikin elämänsä loppuun saakka Finlaysonin hallituksen puheenjohtajana.
Nottbeckin tulivat Pietarista pakoon Venäjän vallankumouksen jaloista Suomeen, mutta pakopaikaksi valikoitui Tampereen sijasta Helsinki. Perhe asui Helsingin Katajanokalla Suomen Yhdyspankin pääjohtaja, valtiopäivämies ja kunnallispoliitikko Johan Alfred Norrménin (s. 22.4.1858 Ylöjärvi ja k. 6.7.1942 Helsinki) rakennuttamassa asuinkerrostalossa. Talon suunnitteli arkkitehti Carl Theodor Höijer (s. 20.2.1843 Helsinki ja k. 31.10.1910 Helsinki). Höijerin isä oli menestynyt käsityöläinen, helsinkiläinen sisustusverstaan omistaja Henrik Höijer, joka halusi pojastaan arkkitehtia. Höijer opiskeli Helsingin teknillisessä reaalikoulussa vuosina 1856-1860. Hän pääsi harjoittelijaksi lääninarkkitehti Georg Theodor Policron Chiewitzin (s. 5.10.1815 Tukholma, Ruotsi ja k. 28.12.1862 Turku) toimistoon ja jakoi opintojaan vuosina 1863-1868 Tukholman vapaiden taiteiden akatemiassa Fredrik Wilhelm Scholanderin ohjauksessa. Valmistuttuaan Höijer palasi vuonna 1868 Suomeen takaisin.
Höijer oli Helsingissä alkuun kaksi vuotta perheyrityksensä palveluksessa ja sen jälkeen vielä kaksi vuotta Yleisten rakennusten ylihallituksen pääjohtaja Axel Hampus Dalströmin (s. 22.3.1829 Helsinki ja k. 19.3.1882 Helsinki) apulaisena. Vuonna 1872 Höijer perusti arkkitehtitoimiston yhdessä Frans Sjöströmin, Axel Loenbohmin ja Theodor Deckerin kanssa. Vuonna 1876 yhteistyö päättyi ja Höijer jatkoi arkkitehtitoimistoaan omissa nimissä. Samana vuonna hän teki läpimurtonsa Helsingin teollisuusnäyttelyn näyttelyrakennusten suunnittelijana. Höijer toimi vuosina 1872-1876 ensimmäisen kerran arkkitehtuuripiirrustuksen opettajana Polyteknillisessä opistossa. Toisen kerran Höijer toimi samassa tehtävässä vuosina 1902-1903.
Höijerin tärkeimmät työnantajat uran alkuvuosina olivat Sinebrychoffin panimo, Helsingin kaupunki ja seurakunnat. Hän suunnitteli asuin- ja liikerakennuksia monille kaupungin nousevaan porvaristoon kuuluneille rakennuttajille. Höijerin uran huippu oli Ateneumin taidemuseon toteuttaminen valtiolle; senaattori Leo Mechelin valitsi Höijerin suunnittelukilpailun voittajaksi ohi rakennushallituksen arkkitehtien. Höijer ei kuitenkaan koskaan päässyt rakennushallituksen yliarkkitehdiksi, vaikka haki virkaa kaksi kertaa.
Alfred Norrmén puolestaan kuului aatelissukuun; isä oli senaattori ja salaneuvos Oscar Norrmén ja äiti Selma Emelie Stjernvall. Norrménin aviopuoliso vuodesta 1884 oli Eliza Ida Eva Pauliina Björkstén. Norrmén valmistui hovioikeuden auskultantiksi vuonna 1880 ja toimi sitten asianajajana Helsingissä vuodesta 1882 vuoteen 1890, jolloin hänet kutsuttiin Suomen Yhdyspankin johtokunnan jäseneksi. Hän toimi pankin pääjohtajana vuosina 1907-1913 ja vaikutti merkittävästi tuolloin maan suurimman talletuspankin kehittymiseen. Suomen Yhdyspankin pääjohtajana Alfred Norrmén vastaanotti viestejä ja varoituksia Tampereen konttorin pankinjohtaja Nils Bernhard Idmanista (s. 23.9.1858 Messukylä ja k. 6.3.1944 Helsinki). Suomen suurin pankkipetos paljastui Tampereen konttoriin tehdyssä yllätystarkastuksessa vuonna 1912. Pankin sisäinen valvonta oli pettänyt täysin. Pääjohtaja Norrmén joutui tämän vuoksi eroamaan paikaltaan.
Wilhelm Friedrich von Nottbeck ja Alfred Norrmén olivat pitkäaikaisia tuttavia. Jo vanha patruuna Wilhelm von Nottbeck oli aikanaan toiminut Tampereella Suomen Yhdyspankin johtajana ja Alfred Norrmén taas lukeutui Finlaysonin johtokuntaan. Näitä aatelismiehiä yhdisti samoin Lielahden kartano. Wilhelm von Nottbeck oli ostanut Lielahden kartanon aikoinaan Alfred Norrménin isoäidiltä, Selma Stjernvallilta, jonka tytär Selma Emilia oli Alfred Norrménin äiti. Myös Alfred Norrmén oli syntynyt Lielahden kartanossa. Wilhelm Friedrich von Nottbeck toimi kuolemaansa saakka vuoteen 1928 Finlaysonin hallituksen puheenjohtajana. Hänen jälkeensä Alfred Norrmén nousi Finlaysonin hallituksen puheenjohtajaksi, kuolemaansa asti.
Wilhelm Friedrich von Nottbeck kävi toisinaan Helsingistä Tampereella saakka; hän harjoitti hiljaista hyväntekeväisyyttä melko laajasti Tampereella. Hän mm. lahjoitti varoja Finlaysonin tehtaan työväen ja virkamiesten hyväksi sekä tuki useita Tampereen kaupungin yhdistyksiä lahjoitusvaroin. Wilhelm Friedrich von Nottbeckin poika, Heinz von Nottbeck muutti Lontooseen jo 1900-luvun alussa ja otti siellä nimekseen Henry de Nottbeck. Hänen setiensä Edvard ja Peter von Nottbeckin lapset eli hänen serkkunsa olivat samoin ottaneet sukunimen de Nottbeck käyttöön Sveitsissä. Vuonna 1908 Henry de Nottbeck avioitui Lontoossa ensimmäisen kerran. Kaikkiaan hän oli elämänsä aikana viisi kertaa naimisissa, joista avioliitoista kolme ensimmäistä päättyivät avioeroon. Henryllä oli viisi lasta, joista kuitenkin kaksi kuoli jo varhain. 1930-luvulla Henry muutti Englannista vaimon ja lapsien kanssa Kanadaan, jossa alkoi maanviljelijäksi. Henry de Nottbeck kuoli 80-vuotiaana Torontossa vuonna 1967.
Wilhelm Friedrich von Nottbeckin nuorempi poika, Kurt von Nottbeck, pääsi Pietarissa ylioppilaaksi ja opiskeli humanistisia tieteitä Pietarin yliopistossa. Kurtia kiinnostivat taiteet; erityisesti musiikki ja maalaustaide. Kurt von Nottbeck toimi Suomen sisällissodan mittelöissä valkoisten puolella tulkkina; Kurt von Nottbeck oli hyvin kielitaitoinen isänsä tavoin. Hänellä oli Helsingissä hyvin laaja tuttavapiiri ja hän oli kaupungissa pidetty ja tunnettu henkilö. Moottoriajoneuvot koituivat Kurtin kohtaloksi. Kaikkia von Nottbeckin veljeksiä oli kiinnostanut moottoriajoneuvot; heillä oli jo Tampereella 1890-luvulla moottoripyörät kaikilla ja autoja heti 1900-luvun alussa. Kurt von Nottbeck oli innokas autoilija, joka osallistui mielellään kilpa-ajoihin Helsingissä meren jäällä.
Kurt von Nottbeck menehtyi auto-onnettomuudessa huhtikuussa 1923. Kurt von Nottbeck menetti autonsa hallinnan Helsingin Esplanadilla ja sen seurauksena auto syöksyi jään läpi Kolera-altaaseen. Kuollessaan Kurt von Nottbeck oli vain 31-vuotias. Ruumiinavausraportin mukaan Kurt von Nottbeck kuoli saamiinsa vammoihin jo ennen auton uppoamista jäihin Kolera-altaassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti