Maarit Hurmerinta
Maarit Helena Hurmerinta (o.s. Äijö, s. 10.11.1953 Helsinki) on laulaja, muusikko ja säveltäjä, joka asuu Vantaan Hiekkaharjussa. Maaritin isoisä oli Italian Trinitapolissa 8.11.1887 syntynyt arvostettu huilutaiteilija, säveltäjä ja pedagogi, Michele Orlando (kuollut vuonna 1957). Trinitapoli sijaitsee Kaakkois-Italiassa ja kaupungin kukoistuskausi osui 1000-1300-luvuille. Orlando opiskeli musiikkia kotikaupungissaan, jossa häntä opetti professori Antonio Tonti. Vuodesta 1905 lähtien Michele Orlando soitti huilistina italialaisissa orkestereissa. Hän esiintyi mm. maailmankuulun, ilmiömäisen lahjakkaaksi ja diktatoriseksi kuvaillun italialaisen sellistin ja orkesterinjohtajan, Arturo Toscaninin (s. 25.3.1867 Parma, Italia ja k. 16.1.1957 New York) kiertueella vuonna 1919.
Michele Orlando esiintyi orkesterikonserttien huilusolistina mm. synnyinkaupungissaan Trinitapolissa, Malmössä ja Helsingissä. Vakituisemmin hän soitti Rooman ja Pariisin kaupunginorkestereissa. Samaan aikaan Orlandon kanssa Pariisin kaupunginorkesterissa soitti myös italialaisen laulajan, tanssijan ja näyttelijän Catarina Valenten (s. 14.1.1931 Pariisi) isä. Michele Orlando kohtasi Suomen kiertueella vuonna 1914 kauniin Dagmar Brusinin. He rakastuivat ja menivät naimisiin; siten Michele Orlando jäi loppuelämäkseen Suomeen asumaan. Dagmar oli kotoisin Kaivopuiston Ehrensvärdintieltä, mutta Michele Orlandon tavattuaan nuoripari muutti asumaan Rekolaan. Michele Orlando rakensi vielä itsekin Rekolaan omakotitalon, kun tuli sota.
Maarit Hurmerinnan mukaan hän muistaa Dagmar-mummonsa ja Mikko-vaarinsa (Michele) hauskana parina; mummo oli pitkä ja komea nainen, mutta vaari oli lyhytkasvuinen ja hyvin energinen italialainen. Michele Orlando toimi vuodesta 1915 aina eläkeikäänsä vuonna 1951 saakka Helsingin kaupunginorkesterin huilujen äänenjohtajana ja ensimmäisenä soolohuilistina. Samoin Michele Orlando opetti huilunsoittoa vuodesta 1916 alkaen Helsingin musiikkiopistossa, jonka nimi vaihtui vuonna 1939 Sibelius-Akatemiaksi. Huilunsoiton opetuksen ohella Orlando esiintyi mielellään myös kamarimuusikkona, hän sävelsi kaikkiaan viisi sinfoniaa, sarjan huilukonserttoja sekä kamarimusiikkia. Michele Orlandon sävellyskäsikirjoituset säilöttiin Helsingin kaupunginarkistoon yliopiston kirjaston (nyk. Kansallisarkiston) ja Suomalaisen musiikin tiedotuskeskuksen vuonna 1998 käynnistämän suomalaisten säveltäjien sävellyskäsikirjoitusten ja henkilöarkistoaineiston kartoitus- ja keruuprojekti Lyyran yhteydessä.
Musiikkikirjailija ja -kriitikko Mikko Helistön kirjassa klarinetisti Kusti Aerilan elämänkertakirjassa (Aerila – Kajanuksen klarinetisti) kirjoittaa kirjailija näin: ”20-luvulla tapahtui sekin ihme, että muutamat puhaltajat pääsivät sinfoniakonserttien solisteiksi, ensimmäisenä huilisti Michele Orlando.” Professori Erik Tawaststjerna kirjoittaa samoin Michele Orlandosta seuraavasti: ”Sibeliuksen ohjelma oli täyteen merkitty, kuten yleensä. - - Hän jatkoi samaan tyyliin aina lauantaihin saakka, jolloin piti ensimmäisen konserttinsa täysilukuiselle yleisölle. Ohjelmassa oli kevätlaulu, Belzazar-sarja, jonka Nocturne-soolon soitti Helsingin kaupunginorkesterin erinomainen huilisti Michele Orlando, sekä toinen sinfonia. Sama ohjelma esitettiin sunnuntaina orkesterin matineassa.”
Maarit on kertonut, että hän alkoi laulaa melodioita jo ennen kuin oppi puhumaan ja hänen mukaansa naapuristossa häntä pidettiin varmaankin vähän kummallisena nähtävyytenä. Michele Orlando havaitsi Maaritin valtavan musikaalisuuden jo tämän ollessa vasta parivuotias. Maarit oli ainoa ihminen Orlandojen omakotitalossa Vantaan Rekolassa, joka sai kuunnella vaarinsa vieressä talon yläkerrassa, kun tämä harjoitteli huilunsoittoa. Mummonsa kanssa Maarit kuunteli myös suorana lähetyksenä vaarinsa soittoa Helsingin kaupunginorkesterissa putkiradiosta Rekolassa. Maarit sai soittaa myös vaarinsa pianolla jo varhain. Michele Orlando vannotti omaisia kuolinvuoteella, että hänen pianonsa täytyy jättää Maaritin käyttöön. Vaarin piano jäikin Maaritin opiskelukäyttöön vaarin kuoleman jälkeen hänen ollessa kuuden ikäinen.
Michele ja Dagmar Orlandon tytär, Conchetta, oli Maarit Hurmerinnan äiti. Conchettan lisäksi Orlandoilla oli myös kaksi muuta tytärtä, Lucrezia – hän työskenteli toimistotehtävissä Helsingin Puhelinyhdistyksessä - ja Dolly. Maaritilla on myös kaksi sisarta, Jaana, joka työskenteli sihteerinä ja lentoemäntänä toiminut Noora. Perheen isä, Rainer, oli ammatiltaan hitsaaja, joka teki monenlaisia hanttihommia, kuten esimerkiksi putkitöitä. Hänen rakas harrastus oli autojen parissa puuhastelu. Conchetta oli nuorempana töissä hetken aikaa Akateemisessa Kirjakaupassa ja Stockmannilla hissityttönä, sillä hän taisi ruotsinkielen. Muuten Conchetta oli kotirouva, joka ei varsinaisesti tehnyt elämänsä aikana juuri muuta. Vuonna 2005 kuollut Conchetta-äiti oli isältään perinyt vahvan musikaalisuuden. Hänen luonteensa oli myös huomattavan kaksijakoinen; parhaimmillaan hän oli maailman ihanin ja huonoimmillaan maailman kauhein ihminen. Valloittava, hurmaava, todella vilkas sekä nuorena todella kaunis, pellavasilmäinen ja käkkärähiuksinen nainen.
Maarit muistaa oman kouluaikansa onnellisena aikana, vaikka hän sai kärsiä koko nuoruutensa omien vanhempiensa alkoholismista. Rainer-isä lähti Maaritin ollessa 14-vuotias merille ja hän pyysi Maarittia pitämään äidistä huolta. Maaritin oli huolehdittava myös pikkusiskostaan, Jaanasta. Vaikeiden kotiolojen vuoksi Maarit muutti jo varhain asumaan isänsä vanhempien luokse. Kerran kotona käydessään Maarit löysi äitinsä melko sekavassa tilassa; äiti oli ottanut 30 Valium-taplettia ja juonut pullollisen Koskenkorvaa. Maarit soitti ystävälleen, jolla oli ajokortti, ja he veivät yhdessä äidin lääkäriin. Vasta kun lääkäri ymmärsi, että Maarit joutui 14-vuotiaana huolehtimaan oman äitinsä hengissä pysymisestä, hän kirjoitti lähetteen Kellokosken suljetulle osastolle. Vaikka tämä tapaus pelasti sillä kertaa äidin hengen ja hän pysyikin hyvän aikaa raittiina, äiti muisti tämän tapauksen ja vihasi lopun elämäänsä tämän tapauksen vuoksi omaa tytärtään.
Maaritin isän, Rainerin, vanhemmat Huugo ja Helena Äijö olivat karjalaisia; he olivat juuri saaneet Karjalaan valmiiksi uuden kotitalon Laatokan rannalle, kun sodan vuoksi täytyi lähteä evakkoon Karjalasta. Sotilaat saapuivat eräänä päivänä Äijöjen taloon, samaan aikaan kun perhe oli valmistelemassa Helenan äidin hautajaisia. Valmistelut olivat jo niin pitkällä, että hautajaisiin oli paistettu jo yli kolmesataa karjalanpiirakkaa. Sotilaat vaativat kuitenkin perheen poistumista kotoaan ripeästi. Helena Äijön äidin ruumis jäi kiireessä saunaan ja sotilaat tuhosivat kaiken arvokkaan. Äijöt ehtivät juuri ja juuri poislähtevään junaan kahden lapsensa kanssa.
Äijön perheen evakkomatka kulki talosta taloon Pohjanmaalla, jonne heidät oli ensin siirretty. Rainer-isä kertoi myöhemmin nöyryyttävistä kokemuksista, kun kukaan ei halunnut perhettä kotiinsa majoittaa. Äijöt olivat käyneet Karjalassa kiertokoulua, jossa olivat oppineet mm. lukemaan. 1950-luvulla Äijön perhe asettui asumaan Vantaan Hiekkaharjulle. Molemmat vanhemmat olivat jonkun aikaan tehtaassa töissä saadakseen pääomaa kerättyä. He halusivat elämän, jossa olisivat omavaraisia. Äijöt perustivat Hiekkaharjulle elintarvikekioskin. Perhe oli ahkera toimissaan ja elintarvikekioskikin oli kiinni vain yhtenä päivänä vuodessa, joulupäivänä. Äijöjen ensimmäinen omakotitalo Vantaalla oli Hiekkaharjun aseman vieressä. Sen jälkeen he ostivat lääkäri Katilan 1940-luvun alussa rakennuttaman puisen omakotitalon Huvilatieltä, Hiekkaharjusta. Perhe asui talon alakertaa ja yläkerta oli vuokralaisten käytössä. Talon pihassa oli saunarakennus ja kotitalon takana oli raakalaudasta rakennettu leikkimökki.
Maarit oli myös välillä isovanhempiaan auttamassa elintarvikekioskilla; ensimmäisen kerran hän on oman muistinsa mukaan ollut kioskilla auttamassa jo kahdeksan vuoden ikäisenä. Maarit myös muutti asumaan isänsä vanhempien taloon teini-ikäisenä. Täällä hän sai rauhassa keskittyä omiin musiikkiharrasteisiin muiden häiritsemättä. Isovanhempiensa talossa Hiekkaharjulla Maarit kuunteli paljon levyiltä musiikkia ja kirjoitti myös tässä talossa ensimmäiset sanoituksensa. 12-vuotiaana Maarit hoiti puolivuotiasta vauvaa, joka oli Jaakko Kaplin, Metsä-Serlan johtajia. Usein nuoruutensa kesät Maarit hankkii rahaa hoitamalla lapsia.
Huonolla palkalla Maarit työskenteli vuonna 1972 tsupparina Tampereen Jalkineessa, joka oli perustanut myymälän Tikkurilaan, Vantaan kauppalaan. Hän sai silloin pian kuulla joltakin kaveriltaan, että Airamin lampputehtaalla saisi ainakin kolme kertaa suurempaa palkkaa. Maarit käveli lampputehtaalle ja pyysi päästä johtajan puheille. Ilmoitettuaan halunsa tulla tehtaalle töihin Maarit sai vastauksen johtaja Puumalaiselta: ”Kuule, tämä on niin kamala työpaikka, että noin nuorta ja nättiä tyttöä en voi ottaa tänne.” Maarit ei antanut periksi, vaan ilmoitti olevansa ahkera ja työtä pelkäämätön. Lopulta hän sai työpaikan lampputehtaalta. Mutta johtaja Puumalasen sanat pitivät paikkansa ja työsuhde kesti vain parisen kuukautta, vaikka palkka olikin kolminkertainen edelliseen työpaikkaan verrattuna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti