Finlaysonin tehtaan vanhan patruunan, Wilhelm von Nottbeckin (s. 23.1.1816 Pietari ja k. 30.3.1890 Wiesbaden, Saksa) kolmas ja varakkain poika, Edvard Alexander von Nottbeck (s. 22.4.1853 Pietari ja k. 14.2.1939 Geneve, Sveitsi) tituleerasi itseänsä paroniksi. Hän avioitui 6.5.1880 oman Amerikan serkkunsa, Eugenie Nottbeckin kanssa, joka oli syntynyt Pietarissa 12.4.1855 (k. 12.4.1944 Geneve). Eugenien isä, John Nottbeck (1790-1850) oli Venäjän konsuli New Yorkissa, jossa hän omisti myös kiinteistöjä ja maaseudulla isoja puuvillaviljelmiä. John Nottbeck oli solminut avioliiton hyvin varakkaan amerikkalaisperheen tyttären kanssa. Finlaysonin Tampereen tehtaan patruuna, Wilhelm von Nottbeck ja konsuli John Nottbeck olivat veljeksiä.

Orivedeltä lähtöisin ollut Juho Kustaa Helminen ennätti tehdä pitkän päivätyön - peräti 54 vuotta - Nottbeckien palveluksessa hevosiensa kanssa ja Tampereelle tultuaan hän hankki oman talon perintörahoillaan Mustanlahdenkadun pohjoispäästä, nykyisestä Amurin kaupunginosasta. Juho Helminen syntyi 19.6.1869 (k. vuonna 1957) Oriveden Voitilan kylän varakkaaseen Korppoon taloon nuorimpana poikana. Helminen toi Orivedeltä Tampereelle mukanaan kaksi hevosta; tamman ja orin. Juho Helminen tutustui Milavidan palvelusväkeen ja halusi itsekin päästä von Nottbeckin palvelukseen. Kerran hän ajoi hevosillaan tavaroita Milavidan portista sisälle ja Alexsander von Nottbeck kuljettajansa, Hans Adlerin kanssa pysähtyivät ihastelemaan Helmisen hevosia. Tässä yhteydessä Alexander von Nottbeck tarjosi Juho Helmiselle ja tämän hevosille työpaikan von Nottbeckin hevosmiehenä. Ensimmäisenä työtehtävänään Helminen sai ajaa Teiskosta graniittipaasia Finlaysonin tehtaan pääkonttorin rakennustyömaalle. Sen jälkeen Juho Helminen sai kunnostaa ja kaunistaa Milavidan ympäristöä.

Helminen ja Finlaysonin tehtaan konttoristi Pahlman laitettiin matkaan katsastamaan Itä-Suomen koskialueita ja niiden myytävänä olevia maatiloja von Nottbeckien tiliin. Maalaismiehiksi pukeutuneet Helminen ja Pahlman matkasivat ensin junalla Lappeenrantaan, josta he ostivat hevosen ja rillat. Matka jatkui hevosen kyydillä Imatralle, jossa kiinteistökauppoja tehtiin oudolla murrealueella ja kovalla tinkaamisella. Paluumatkalla Helminen ja Pahlman kohtasivat Lappeenrannassa miehen, jolta olivat hevosen ostaneet. He lahjoittivat miehelle kulkupelin takaisin. Nottbeckin veljekset olivat hyvin kiinnostuneita koskista voimanlähteinä ja "kansanmiehet" saisivat varmasti tiluksia ostaa ratkaisevasti eri hintaan kuin patruunat tai paronit. Jonkun ajan päästä tämän matkan jälkeen veljeksistä Peter ja Alexander von Nottbeck omistivat yhdessä Kyyrönniemen tilan, jonka alueella olivat Rouhialan ja Mellon kosket. Veljekset saivat kaupassa myös oikeudet kosken vesivoimaan. Edvard von Nottbeck osti omistukseensa vuonna 1889 Neitsytniemen kartanon Tainionkosken kupeesta, jonne hän myös perheineen asettui asumaan. Peterin ja Alexanderin Vuoksen hankkeet eivät kuitenkaan edistyneet, sillä molemmat keskittyivät omien kotitalojensa rakennuttamiseen, Milavidan ja Alexanderin palatsin, jota nykyään kutsutaan väärin perustein Finlaysonin palatsiksi. Lopullisesti Vuoksen hankkeet kaatuivat veljesten kuolemaan; ensin menehtyi Peter vuonna 1899 umpisuolen puhjettua ja seuraavana vuonna Alexander samaan vaivaan. Peterin ja puoli vuotta aikaisemmin kuolleen vaimonsa, Olga von Nottbeckin neljä lasta jäivät Edvard von Nottbeckin huollettavaksi.

Edvard von Nottbeck – Neitsytniemen kartanon ostaessaan Edvard von Nottbeck oli 36-vuotias - teki Juho Helmisestä myös uuden kartanonsa tilanhoitajan ja hänen kuvauksistaan on vielä tänä päivänäkin mahdollista saada selkoa, millaista ylellistä elämää kartanossa tuolloin elettiin. Idea Neitsytniemen ostoon lähti alkujaan teollisista intresseistä, mutta paikka kiinnosti myös vapaa-ajan viettopaikkana jo kalastusharrastuksen vuoksi. Ylä-Vuoksen seutu koettiin mahdollisuuksien alueena ja tämä asia kirvoitti Edvard von Nottbeckin nuorempien veljiensä, Peterin ja Alexanderin kanssa haalimaan muutaman tilan sekä yhden rantapaikan, joka turvasi vesioikeudet koskeen. Paikkakuntalaisia ei koskaan näkynyt Nottbeckien pidoissa, vaan vieraiden joukossa oli aatelisia, ruhtinaita, paroneita ja paronittaria Pietarista, Helsingistä ja aina ulkomaita myöten.

Juho Helminen on itse kertonut mm. näin Neitsytniemen kartanon elämästä: ”Suurempia herroja kyyditessäni oli pukeutunut mustaan lievetakkiin ja polvihousuihin, päässäni korkea hattu. Kerran toin toisen kuskin kanssa Edward-herran vieraineen Valtionhotelliin. Satoi kuin saavista kaataen. Kuskin oli istuttava pukillaan, viipyivät vieraat sitten kuinka kauan tahansa, sillä englantilaisia täysverihevosia ei saanut sitoa puomiin, koska levottomat eläimet olisivat sidottuina rikkoneet valjaansa. Mutta mikä oli meidän istua, kun isäntäväki lähetti vähän väliä tarjoilijat tuomaan sateeseen vaunun nokalle ruokaa ja ryyppyjä. Milloin sattui venäläisiä kyydittäviä, olivat juomarahatkin hyvänlaisia, 5 tai 10 ruplaa tavallisesti.”

Eugenie, Walter ja Edvard von Nottbeck viettivät Neitsytniemessä etupäässä kesiään; he hankkivat perheelleen oman kodin Sveitsistä, Genevestä. Edvard von Notbeck viihtyi lohikalastuksen parissa ja Eugenie-rouva järjesteli mielellään juhlia Neitsytniemen kartanossa. Isäntäväen ollessa poissa Neitsytniemestä R. Stenius raportoi taloudesta kuukausittain Finlaysonin tehtaan kassanhoitajalle ja tulevalle toimitusjohtajalle, Arthur Sommerille. Neitsytniemessä von Nottbeckit kohtelivat omaa palvelusväkeään aina mallikkaasti. Juho Helminen muutti Tampereelta perheineen Ruokolahdelle Neitsytniemen kartanon tilanhoitajaksi. Kartanon päärakennukseen valmistui myöhemmin kaksi siipeä, joista toisessa asui palvelusväkenä Jaffet Hanhisen perhe. Jaffet oli Hanhon torpan poika Ruovedeltä, joka toimi Neitsytniemen kartanon hevoshoitajana ja -kuljettajana. Hänen vaimonsa, Hilja o.s. Jakovuori, oli syntynyt Vesilahdella ja Hilja toimi kartanon karjakkona. Hanhisen perheessä oli neljä poikaa. Perheen vanhin poika, Lauri Olavi Hanhinen, meni naimisiin Antti Heikinpoika Mansikan tyttären, Hilkan kanssa. Neitsytniemen kartanon maataloudesta ja karjanhoidosta vasta lisäksi 20 muuta työntekijää.

153 kilometriä pitkä Vuoksi on Saimaan laskujoki, joka laskee Laatokkaan. Vuoksi alkaa Etelä-Karjalasta Imatran kaupungista ja on jo 13 kilometrin päästä Venäjän puolella. Imatrankoski on Vuoksen monista koskista suurin. Muinoin Vuoksen lohisaalis näytteli merkittävää osaa imatralaisten toimeentulossa. 1800-luvun loppupuolella lohenpyynnistä muodostui myös Venäjän ylimistölle mieleinen harrastus juna- ja laivayhteyksien parantuessa. Pietarin kaupungissa eläneet englantilaiset innostuivat lohiharrastuksesta Vuoksessa siinä määrin, että perustivat vuonna 1875 kalastusseuran, The Wuoksen Fishing Club sekä rakennuttivat lohivesien liepeille seuralle kalastusmajan. Kalastushuviloita oli myös Neitsytniemen kartanolla ja ne sijaitsivat Niskaniemessä. Ylin kalastusmaja oli paroni Edvard von Nottbeckin maja, keskimmäinen kalastusmaja Walter-pojan ja Eugenie-rouvan kalastushuvila alinna.

Vuoksessa oli tuohon aikaan paljon lohta ja kalastussäännöt lohen kalastukseen olivat tiukat. Jos kalastaja ei omistanut kalaveteen oikeuksia, silloin piti saada lupa lohenkalastukseen kalaveden omistajalta. Kalastusoikeuksia samoin valvottiin ja oikeuksia myös kunnioitettiin. Kalastusoikeuksia oli joidenkin mahdollista ostaa, mutta Neitsytniemen kartanon vesillä ei kalastajilta peritty koskaan maksua kalastuksesta. Mansikan suvun imatralaiset miehet tiedettiin hyviksi lohestajiksi ja soutajiksi; he tunsivat Vuoksen parhaat lohivedet. Mansikat olivat Neitsytniemen kartanon ja paroni Edvard von Nottbeckin vakinaisia kalastajia. Kalastajat saivat pitää pienet lohet itsellään. Toisinaan tätä kalastajien omaa saalista nousi yli oman tarpeen, jolloin rouva Mansikka kääri kalat raparperin lehtiin ja laittoi ne vaneriaskiin. Hän souti sitten Vuoksenniskan asemalla ja matkasi junalla Viipuriin. Parhaimpina aikoina Imatran ja Viipurin välillä kulki 14 junavuoroa päivässä. Viipurissa hän kauppasi lohet kahteen hotelliin ja tuliaisina hän toi Viipurista vaniljarinkeleitä.

Vuonna 1893 valmistui puurakenteinen Valtionhotelli Vuoksen rantamaisemiin, joka tuhoutui kuitenkin tulipalossa keväällä 1901. Arkkitehti Sakris Usko Nyström (s. 6.9.1861 Virrat ja k. 6.1.1925 Kotka) suunnitteli samalle paikalle uuden Valtionhotellin, kansallisromanttisen jugendlinnan, joka kustannettiin valtion varoin ja hotelli valmistui lokakuussa 1903. Arkkitehti Nyströmin vanhemmat olivat kruununvouti Johan Abraham Nyström ja Clara Charlotta Vikman. Hänen veljensä oli valokuvaaja, kirjailija ja toimittaja I. K. Inha (oik. Into Konrad Nyström, s. 12.11.1865 Virrat ja k. 3.4.1930 Helsinki). Neitsytniemen kartanon muhkeat lohisaaliit kuljetettiin Imatran Valtionhotellin keittiöön jo vanhan Valtionhotellin aikana.