Tavallisesti keuhkoissa ilmenevä pitkäaikainen sairaus on Mycobacterium tuberculosis-bakteerin aiheuttama tuberkuloosi. Taudinaiheuttajan eristi ensimmäisen kerran vuonna 1882 saksalainen lääkäri ja mikrobiologian uranuurtaja, Robert Koch (s. 11.12.1843 Clausthal-Zellerfeld ja k. 27.5.1910 Baden-Baden), joka valmistui lääkäriksi Göttingenin Georg-August-yliopistosta vuonna 1866. Kochin tiedeura käynnistyi hänen ollessa lääkärinä Wollsteinissa. Pernarutto vitsasi tuolloin karjaa yleisesti ja Koch kiinnostui asiasta pystyttäen alkeellisen laboratorion kotinsa yhteyteen. Vuosien työn tuloksena hän osoitti, että pernaruton aiheuttaa maaperässä viihtyvä bakteeri. Hän pystyi eristämään ja viljelemään bakteerin ja osoitti, että tämä viljelmä aiheutti pernaruton hiirissä. Vuonna 1876 julkaistiin Kochin pernaruttoa koskevat tutkimustulokset. Hän sai viran Berliinissä sekä oikean laboratorion. Hän jatkoi bakteriologisia tutkimuksiaan ja eristi mm. koleraa aiheuttavan vibriobakteerin. Robert Kochille myönnettiin lääketieteen ja fysiologian Nobelin palkinto vuonna 1905.
Mycobacterium-suvusta tunnistetaan nykyään yli 170 lajia ja kyseessä on varsin vanha bakteerisuku. Tauteja aiheuttaa ihmiselle lähinnä kolme lajiketta: tuberkuloosia aiheuttava Mycobacterium tuberculosis, lepraa aiheuttava M. leprae sekä ihon haavaumia aiheuttava M. ulcerans. Joskun ihmiseen tarttuvat myös Mycobacterium bovis (nautatuberkuloosi) tai Mycobacterium africanum. Tuoreet geenitutkimukset viittaavat kuitenkin siihen, että M. bovis on kehittynyt ihmisen tuberkuloosibakteerista eikä suinkaan päinvastoin. Tuberkuloosi on yleensä keuhkoissa ilmenevä pitkäaikainen sairaus, joka hoitamattomana leviää laajalle elimistöön ja saattaa tuhota keuhkoja sekä keskushermostoa. Hoitamattomana tauti johtaa usein kuolemaan.
Keuhkotuberkuloosin tärkeimpiä oireita ovat yli kolme viikkoa jatkuva yskä ja limaiset yskökset. Tämän lisäksi voi esiintyä väsymystä, yleistä heikkoutta, ruokahaluttomuutta, laihtumista, yöhikoilua, rintakipua, kuumeilua sekä mahdollisesti veriyskää. Tautitartunta saadaan hengitysteitse aerosolivälitteisesti eli pienten pisaroiden välityksellä. Tartunnan jälkeen hidaskasvuinen tuberkuloosibakteeri voi elää elimistössä vuosikausia aiheuttamatta oireita. Oireettomalla taudinkantajalla tuberkuloosibakteerit ovat lepotilassa, eikä kantaja levitä tautia. Taudinkantajalla on kuitenkin elinikäinen riski sairastua tuberkuloosiin. Tuberkuloosi on Suomessa lähinnä vanhojen ihmisten sairaus, sillä vanhenemisen ja lääkityksen aiheuttama immuniteetin heikkeneminen antaa bakteerille tilaa lisääntyä. Tartunnan saaneista sairastuu koko elinikänsaikana vain noin 10 prosenttia.
Tuberkuloosi on ollut ihmiskunnan vitsauksena Afrikan alkukodista lähtien ja tauti on kulkeutunut muuttajien mukana eri puolille maapalloa. Yli viisituhatta vuotta vanhoista egyptiläisistä muumioista on löydetty tuberkuloosista todistavia luustomuutoksia ja tuberkuloosia aiheuttavan bakteerin DNA:sta. Jo ennen Kolumbuksen löytöretkiä tautia esiintyi Pohjois-Amerikassa arkeologisten löydösten perusteella. Antiikin Kreikassa tuberkuloosi tunnettiin näivettävänä ja hivuttavana tautina. Noin vuonna 400 eaa. Hippokrates kirjoitti, että useimmat taudin saaneet potilaat kuolivat. Galenos määritteli ja kuvasi taudin oireet; hänen mukaansa tauti oli vaikea ellei mahdoton parantaa, mutta taudin hoitona voi yrittää siirtymistä kuivaan ilmaan sekä maidon nauttimista, mieluiten suoraan naisen rinnasta.
Tuberkuloosi on krooninen sairaus ja sen komplikaationa esiintyvä aivokalvontulehdus saattaa olla nopeasti tappava. Taudin diagnoosi tehdään yleensä röntgenkuvasta ja varmistetaan bakteeriviljelyllä. Hoitona tuberkuloosiin käytetään monen antibiootin yhdistelmää, koska tuberkuloosi o hidaskasvuisena hyvin vastustuskykyinen tavallisimmille antibiooteille. Lääkehoito kestää aina vähintään kuusi kuukautta. Tuberkuloosia hoidettiin 1800-luvulla myös kultalääkkeellä. Nykyään hoidolla saadaan jo noin 85 prosenttia tautitapauksista hoidettua. Antibiooteille vastustuskykyisen tuberkuloosin hoitoon on kehitetty tehokas, seitsemän lääkkeen yhdistelmähoito.
WHO:n eli Maailman terveysjärjestön arvion mukaan 1/3 maailman väestöstä on tuberkuloosibakteerin kantajia. Sairastapauksia oli maailmassa vuonna 2007 hieman yli yhdeksän miljoonaa ja näistä 86 prosentti esiintyi Aasiassa ja Afrikassa. Kahden miljoonan ihmisen arvioitiin kuolevan vuosittain tautiin. Suomalaisia kuoli vuosittain lähes 10 000 henkeä tuberkuloosiin vielä 1930-luvulla.
Tuberkuloosin syynä pidettiin antiikin aikana milloin myrkyllisiä höyryjä, milloin huonoa ravitsemusta. Sveitsiläissyntyinen alkemisti ja lääkäri, Paracelsus (s. 11.11.1493 Einsiedeln, Sveitsi ja k. 24.9.1541 Salzburg, Itävalta) piti taudin syynä elimistössä esiintyviä myrkyllisiä suoloja, jotka syövyttävät keuhkoja. Räätälin poika, englantilainen lääkäri Benjamin Marten (n. 1690-1752) esitti vuonna 1720 teoksessaan, että tuberkuloosin voivat aiheuttaa ”ihmeelliset pienet elävät oliot jotka ovat luonnollemme vihamielisiä mutta jotka siitä huolimatta kykenevät selviytymään ruumiinnesteissä ja suonissa tai syntymään siellä munista tai jotka ilman kuljettamina voivat kulkeutua keuhkoihin hengityksen mukana”. Lääkäri Martenin epidemiologinen näkemys oli hyvin ennakoiva, vaikka varsinainen näyttö vielä puuttuikin. Hollantilainen kauppias ja tieteentekijä, Antoni Philips van Leeuwenhoek (s. 24.10.1632 Delft ja k. 26.8.1723 Delft) kertoi nähneensä bakteereita vuonna 1676, vaikka ei uskonut näiden aiheuttaman kuitenkaan sairauksia ihmisille. Itse valmistamillaan mikroskoopeilla hän löysi lihassyyt, bakteereita sekä veren virtauksen kapillaarisuonissa. Leeuwenhoek hioi elämänsä aikana noin 500 linssiä ja valmisti samoin erilaisia mikroskooppieja lähes 400 kappaletta, joista vain yhdeksän on säilynyt tähän päivään saakka. Säilyneet mikroskoopit pystyivät suurentamaan kohteen lähes 250-kertaiseksi, mutta on myös epäilty, että hän valmisti kyllä mikroskooppeja, jotka pystyivät suurentamaan kohteen 500-kertaiseksi. Hän valmisti mikroskooppinsa hopeasta ja kuparista, käyttämänsä linssit hän hioi käsin.
Tuberkuloosi äityi 1700- ja 1800-luvuilla epidemiaksi Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa ja on epäilty sen tappaneen enemmän ihmisiä kuin mikä muu kulkutauti. Ruumishuoneiden nopeasti täyttyessä tuberkuloosiin menehtyneistä lääkärit saivat oivan tilaisuuden tutkia taudin aiheuttamia vaurioita vainajissa. Keuhkotuberkuloosissa tapahtuvia patologisia muutoksia kuvasi ensimmäisten joukossa Luoteis-Ranskan Bretagnessa syntynyt lääkäri, René Théophile Hyacinthe Laënnec (s. 17.2.1781 ja k. 13.8.1826), joka vuonna 1816 keksi stetoskoopin, jolla voitiin tutkia potilaiden hengitystä. Vuonna 1804 hän valmistui tohtoriksi Hôpital de la Charité-lääketieteenoppilaitoksesta hän työskenteli eri laitoksissa, mutta pisimpään Hôpital Neckerissä. Hän kuoli itse tuberkuloosiin Bretagnessa vuonna 1826 vetäydyttyään sitä ennen professuuristansa. Hän huomasi, että taudin edistyessä kudoksiin syntyy kovia nystyjä, tuberkkeleita. Laënnec kuvasi osuvasti myös keuhkotuberkuloosin oireet. Nykyisen tuberkuloosin tuntemuksen on katsottu alkaneen juuri hänestä.
Ranskalainen sotilaslääkäri, Jean Antoine Villemin (s. 28.1.1827 ja k. 6.10.1892 Pariisi) todisti vuonna 1865 tuberkuloosin tarttuvaksi taudiksi, joka tarttui ihmisistä eläimiin ja eläimestä toiseen eläimeen. Jean Villemin opiskeli Bruyéresissä ja sotilaslääketieteellisessä koulussa Strasbourgissa. Hän valmistui armeijan lääkäriksi vuonna 1853 ja hänet lähetettiin jatko-opintoihin Val-de-Grâceen, Pariisiin sotilaslääketieteelliseen kouluun. Armeijan lääkärinä hän huomasi, että terveet nuoret miehet sairastuivat usein tuberkuloosiin asuessaan kasarmin läheisyydessä. Hän aloitti kokeensa rokottamalla kuolleen ihmispotilaan tuberkuloosimateriaalia kaniiniin. Kanista löytyi tuberkuloosivaurioita kolme kuukautta myöhemmin, kun hän tutkiessa kanin sisäelimiä havaitsi niihinkin kehittyneen tuberkkeleita. Hänen vuonna 1867 esittämänsä koetulokset jätettiin aluksi huomiotta, sillä kaikki tutkijat eivät uskoneet Villeminin johtopäätöksiä. Yksi syy saattoi olla, että kaniineissa ei juurikaan havaittu ulkoisia sairauden merkkejä. Nykyään kyllä jo tiedetään, että kaniinit ovat erityisen vastustuskykyisiä tuberkuloosille.
Robert Koch kehitti Berliinissä ensin värjäysmenetelmän tuberkuloosibakteereille. Tämä tehtävä ei ollut kovin helppo, koska mykobakteerien värjäysominaisuudet poikkeavat vahapintansa vuoksi monista muista bakteereista. Hän menestyi käyttämällä metyleenisineä emäksisessä liuoksessa. Bakteeri osoittautui sauvamaiseksi eli basillimuotoiseksi. Aivan aluksi Koch uskoi sen myös tuottavan itiöitä, joka sitten kuitenkin osoittautui vääräksi uskomukseksi. Erhe saattoi johtua näytteisiin mukaan eksyneistä Bacillus-bakteereista. Nykyään toki jo tiedetään, että Mycobacterium tuberculosis ei tuota itiöitä. Tuberkuloosibakteerin kasvattaminen oli haastavaa, mutta Koch onnistui lopulta valmistamaan puhdasviljelmiä siirrostamalla tuberkuloottista materiaalia kiinteälle, sterilisoitua lampaan tai naudan seerumia sisältävällä agaralustalle, jolle 37 celsiusasteenlämpötilassa kasvoi hitaasti pistemäisiä kasvustoja. Bakteeri aiheutti eristettynä koe-eläimiin siirrettynä tuberkuloosin kaltaisia oireita ja sisäelinten tuberkkeleita sekä marsuissa että kaniineissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti