Syfilis eli kuppa (2. osa)
Kuninkaan suosima uusi muoti levisi yhtä nopeasti kuin sairaus, jonka oireita peruukeilla peitettiin. Myös terveet – tai ainakin varakkaimmat – tuhlasivat omaisuuksia keinotekoisiin kutreihin. Peruukit tehtiin köyhällistön hiuksista tai vuohen karvoista ja hevosten jouhista. Hajuhaitoista päästiin eroon hajuvesillä. Näyttävät hiuslaitteet eivät olleet kovin käytännöllisiä. Naisten peruukit olivat usein niin korkeita, että ne ylsivät kattokruunujen kynttilöihin. Riesana olivat myös hiiret, jotka peuhasivat vehnäjauhoilla puuteroiduissa ja rasvalla muotoilluissa peruukeissa. Aurinkokuninkaan syfilis sai aikaan myös toisen muoti-ilmiön: ylhäisö ryhtyi juomaan teetä pikkusormi sojollaan. Kuppatauti jäykistää niveliä, ja jäykkyys iskee yleensä ensin sormiin. Kun hänen majesteettinsa Ludvig XIV siemaili iltapäiväteetä pikkusormi viehkeästi ojennettuna, niin muut seurasivat nopeasti esimerkkiä.
Sairaus oli salakavala. Se saattoi vaikuttaa parantuneelta kokonaan, mutta iski yhtäkkiä uudelleen – entistäkin vaikeampana vitsauksena. Syfiliksen toisessa vaiheessa muun muassa koko keho ja kasvot peittivät nännimäisiin tai sienimäisiin syyliin. Siksi keinotekoisista kauneuspilkuista tuli muodikkaita. Kauneuspilkut valmistettiin ohuesta kankaasta tai hiirennahasta, ja ne kiinnitettiin rasvalla peittämään haavaumia. Puuteristakin tuli samalla suosittua, ja sitä ryhtyi käyttämään jopa Ludvig XIV, joka oli aina inhonnut puuteria kasvoillaan; peruukin puuteroiminen sai hänen mielestään riittää. Kuningaskin kuitenkin taipui valtakautensa loppuaikoina. Lyijyä on käytetty historiassa kauneudenhoidossa vaalean ihon aikaansaamiseksi mm. antiikin Kreikassa ja Roomassa, mutta sen seurauksetkin ovat olleet tosi tuhoisia. Kaunottarien iho kärsi verenmyrkytyksestä, minkä vuoksi he käyttivät entistä suurempia määriä lyijynvalkoista kasvojensa peittämiseen. Kesti vuosisatoja, ennen kuin lääkärit pystyivät todistamaan lyijyn myrkyllisyyden ja voiteen käyttö lakkasi.
Paksu kerros puuteria antoi ehostetulle kaivatun vaalean ihon ja peitti samalla sukupuolitaudin punaruskeat näppylät. ”Nuoruuden naamio” oli Englannin kuningasttaren, Elisabeth I:n nimitys puuterille, joka tosin toi mukaan myös terveysongelmia. Vaalea puuteri oli täynnä lyijyä, ja joskus siinä oli myös arseniikkia. Puuterisekoitus saattoi olla niin syövyttävää, että iho halkeili ja päästi lävitseen myrkkyä sekä raskasmetallia jo muutenkin sairaaseen elimistöön.
Renessanssiajan lääkärit olivat voimattomia kuppaa hoitaessaan. Monet heistä olivat yhä vakuuttuneita siitä, että jos antiikin ajan merkittävä lääkäri Galenos ei ollut kuvaillut sairautta, sitä ei ollut olemassa. Galenos (130-200 jaa.) ei kuitenkaan tiennyt elinaikanaan mitään tuosta uuden ajan sairaudesta. Eräs suurimmista ongelmista oli se, ettei kukaan tiennyt tarkasti, kuinka tauti tarttui – tiedettiin vain, että tartunta liittyi jotenkin seksiin.
Arvauksia riitti laidasta laitaan. Jotkut uskoivat, että kuningas Henrik VIII sairastui syfilikseen suudeltuaan kardinaali Thomas Wolseyä (s. n. 1475 ja k. 29.11.1530) – kuninkaan silloista hyvää ystävää, joka joutui myöhemmin epäsuosioon ja hänet teloitettiin. Oxfordissa teologiaa opiskellut Thomas Wolsey nimitettiin Lincolnin piispaksi ja pian sen jälkeen Yorkin arkkipiispaksi. Paavi Leo X nimitti Wolseyn kardinaaliksi vuonna 1515 ja samana vuonna Wolsey nimitettiin myös Englannin lordikansleriksi. Italialainen aatelismies, kardinaali Casare Borgia puolestaan uskoi, että Henrik VIII oli sairastunut kohdun ”haitallisesta lemusta”, joka oli päässyt leviämään kuninkaan sukupuolielimeen, kun tämä oli nukkunut naisen vieressä.
Saksalainen tiedemies ja historioitsija Joseph Grünpeck (s. 24.7.1473 Burghausenissa ja k. Vuoden 1530 jälkeen) sairastui itse syfilikseen Augsburgissa vuonna 1501 ja kirjoitti onnettomana: ”Sairaus on niin julma, kivulias ja kauhistuttava, ettei maailmaa ole koetellut mikään pahempi tai hirveämpi vitsaus.” Grünpeck oli tekemisissä Habsburgien keisarillisen hovin kanssa, ja tauti tarttui häneen riehakkaissa juhlissa. Joseph Grünpeck testasi sairautensa aikana tämän tartuntataudin hoitomenetelmiä ja kirjasi havainnot ja kokemukset kirjallisesti. Hänen kaksi kirjallista tutkielmaansa taudin alkuperästä, kehityksestä ja kulusta sekä hänen testaamistaan ja kuvaamistaan parantamismenetelmistä ovat vanhimpia tämän tyyppisiä raportteja, ja niillä on siksi lääkehistoriallisesti merkitystä.
Kirkon tuomio ei ainakaan vähentänyt sairastumisen pelkoa. Saarnamies Jean Calvin (s. 10.7.1509 Noyon ja k. 27.5.1564 Geneve) pauhasi Genevessä vuonna 1521 avioliiton ulkopuolisista seksiä, uskottomuutta ja prostituutiota vastaan: ”Jumala levittää uutta sairautta torjuakseen irstailua.” Tuomitseminen pakotti sairastuneet kätkemään oireitaan entistä tarmokkaammin ja hakeutumaan hoitoon, ja lääkärit etsivät kuumeisesti hoitokeinoa. Calvin sai juristin koulutuksen ja siirtyi sittemmin Pariisiin harjoittamaan humanistisia ja teologisia opintoja. Calvin julkaisi Senecan kommentaarin, jossa hän osoittautui erasmuslaiseksi kristilliseksi humanistiksi, joka kuitenkin kritikoi stoalaista ihmiskäsitystä vastaan. Pariisissa Calvin vietti miellyttävää ja kulttuuripitoista elämää. Hänen kääntymys oli opinnoilla saatu oivallus Raamatun totuudesta. Lutherin tavoin Jean Calvin koki epäluuloa omia uskonnollisia tunteitaan ja kokemuksiaan kohtaan.
Ensimmäinen suureen suosioon noussut lääke oli länsi-intialaisesta guajakki-puusta tehty uute, joka sai kuppatautisen hikoilemaan. Uutetta nautittiin joko sisäisesti tai siveltiin iholle. Guajakki oli 1500-luvun jälkipuoliskolla niin suosittu lääke, että puun maahantuonti Karibialta oli valtava rahasampo saksalaiselle Fuggerin aatelis- ja kauppiassuvulle, jolla oli yksinoikeus kaupankäyntiin kyseisellä puulajilla. Fuggerien kauppiassuku harjoitti toimintaansa Augsburgin vapaakaupungista käsin ja he olivat varsinkin pankki- ja rahoitusalalla merkittäviä toimijoita. Kauppahuoneen liiketoiminta käsitti yksityissektorille suunnattua pankki-, sijoitus- ja liiketoimintaa, myös merkittävää luotonantoa aikakauden hallitsijoille. Suvun tunnetuin jäsen on Jakob Fugger (s. 6.3.1459 ja k. 30.11.1525), jonka aikana suku nousi aikansa merkittävimmäksi kauppahuoneeksi Euroopassa.
Toinen yleinen hoitotapa oli sairastuneen pitäminen viinitynnyrissä, jota lämmitettiin sen alle asetetuilla hehkuvilla kivillä. Hikoulutuokio toistettiin kahdesti päivässä vähintään kolmen päivän ajan mieluusti jopa viikon verran. Potilaan piti paastota hoidon ajan ja noudattaa sitten englantilaisen lääkärin ja kirurgin, William Clowesin ruokavaliota. Hän suositteli hoidettavalle lammasta, vasikkaa, jänistä, kanaa ja fasaania ja neuvoi välttämään sianlihaa, kalaa, juustoa, tuoreita hedelmiä ja makeaa viiniä.
Ristiretkien seurauksena sotilaat toivat mukanaan Eurooppaan elohopeapohjaista ihonhoitoainetta nimeltä Unguentum saracenicum; elohopealääkkeet ja -hoitokeinot säilyivät Euroopassa pitkälle uuteen aikaan saakka. Elohopea korvasi sittemmin guajakin suosituimpana syfilishoitona. Elohopeasta tulikin sananlasku: ”Yksi yö Venuksen kanssa merkitsi loppuelämää Merkuriuksen kanssa”. Keskiaikaiset hoitokeinot perustuivat ruumiin nesteiden tasapainoon eli niin sanottuun humoraalioppiin. Raskasmetallia hengitettiin höyrynä tynnyrihoidossa, siveltiin iholle voiteena tai syötiin pillerinä hunajan ja lakritsajuuren kanssa. Ruotsissa elohopeaa myös nuuskattiin nenän tai suun kautta. Elohopea ei lievittänyt sairautta mitenkään, mutta sen vakavia sivuvaikutuksia olivat verenvuoto suussa, hampaiden irtoaminen, mielisairaus ja pahimmassa tapauksessa jopa potilaan kuolema. Toimiva hoito kuppaan saatiin vasta 1900-luvulla, kun penisilliini keksittiin. Sairaus oli piinannut eurooppalaisia 450 vuotta ja tuonut mukanaan niin puuteriperuukkeja kuin hulluuttakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti