Juuso Walden (6. osa)

Höyry- ja voima-aseman jälkeen oli Juuso Waldenilla tutustumisvuorossa Tervasaaren korjauspaja, jota silloin kutsuttiin uudeksi korjauspajaksi. Se oli silloin Tervasaaren ja Myllysaaren ryhmän uusimpia tehdasosastoja. Alakerta oli kokonaisuudessaan korjauspajaa ja viereisessä apurakennuksessa olivat silloin valimo, paja, putkiosasto ja mallipuusepän työhuone. Hevoset kengitettiin samaisen rakennuksen pajassa. Osaston hallitsija ja yksinvaltias oli ylimestari Kalle Pauni, jonka lapsenlapsi, Eero Pauni oli Valkeakosken Alkon myymälän apulaisjohtaja. Kalle Paunin apuna oli nuori teknikko, Vilho Virjula, joka myöhemmin seurasi Kalle Paunia hänen työtehtäviensä hoidossa. Korjauspajan muita näkyviä henkilöitä olivat pitkä ja arvokas Emil Lindeqvist, Arvon ja Valdemarin isä, Sakari Sandell, kuuluisa putken vääntäjä, ja Heikki Blomster, joka ahkerasti vaelsi korjauspajan ja paperitehtaan väliä. Nipa Jussilaa pidettiin jo tuolloin erinomaisena konemiehenä, vaikka hän oli vielä nuori iältää ja varreltaan. Seuraavassa kerroksessa sijaitsivat sähkökorjauspaja sekä sen varsto ja sähköosaston konttori, jossa isännöivät Isotalo ja Kolhonen. Perimmäisenä eristyksissä osastossaan toimi August Numminen, Tervasaaren käämijä ja arvostetuin ammattimies.

Tervasaaren sulfiittitehdas oli pystytetty huomattavasti myöhemmin kuin sulfaattitehdas, joka valmistui jo vuonna 1881. Sulfiittitehtaan rakennutti saksalainen insinööri, Visnet. Koska Valkeakosken sulfiittiselluloosa meni melko tarkkaan kokonaan vientiin, oli se kuivattava huolella ja laadusta piti pitää hyvää huolta. Markkinoilla tämä tehtaan tuote tunnettiin nimellä ”walki sulfite” ja sillä oli varsin hyvä maine, erityisesti Englannissa, joka pyrki aina ostamaan koko tuotannon tehtaalta. Kaikki karsittu puutavara meni sulfaattiselluloosan valmistukseen ja siksi oli luonnollista, että sulfaatiselluloosa edusti korkeata laatutasoa. Kun kuorimarumpuja ei vielä ollut, koko puun käsittely kävi veitsikuorinnan läpi. Kuorimossa sattui osaston monille työntekijöille joko henkisiä tai ruumiillisia tapaturmia pyrittäessä parhaisiin mahdollisiin tuloksiin. Kuorimoa käytettiin kahdessa vuorossa ja vuoroja johtivat A. Mattila ja K. Leppälä ja heidän varamiehenään Kalle Laiho. Terämiehenä oli etevä teknikko Heikki Heino; hänestä riippui hyvin suuressa määrin, saatiinko tämä osasto pysymään käynnissä. Ensin oli varsinaisia käsinkuorijoita ja heidän käsistä puu meni etukuorijoille.Tämän jälkeen tapahtui tarkempi kuorinta käsin ohjattavilta kuorimakoneilla, jotka olivat hyvin tehokkaita, mutta saattoivat kuluttaa paljon puuta, ellei kuorija ollut hyvin varovainen käsittelyssään. Sen jälkeen puu matkasi hakkuuseulaan ja säilöön.

Myöhemmin Juuso Walden kiersi myös muissa suomalaisissa ja ruotsalaisissa sulfiittitehtaissa ja hän oli sitä mieltä, että Valkeakosken Tervasaaren tehtaalla tehtiin parasta jälkeä puuraaka-aineen jalostamisessa selluloosaksi. Vuoromestareina – insinööri Jarl Furstenborg oli tehtaan johtajana – toimivat kaikkiosaavan ja tietävän ylimestarin Anton Pekalan henkilöstönä kokeneet tekijät Matti Kydén vanhempi, Hjalmar Mannila ja Martti Sonna. Tehtaalla toimi myös oma happo-osasto torneineen, jota hallitsi Kivelä vanhempi. Kivelä rakennutti itselleen omakotitalon Lempääläntien varteen suunnilleen rautieylikäytävän kohdalle. Kun Kivelä muutti sieltä melko pian uuteen omakotitaloon Antinniemeen, piti vanhassa omakotitalossa sijaansa mm. Valkeakosken Sanomien toimitus.

Keittämö oli sulttiittitehtaan hermokeskus, jossa sijaitsi kolme keitintä. Nämä eivät olleet perin uusia keittimiä, mutta eivät ihan ikäloppujakaan. Keittimien koot vaihtelivat 145:stä kuutiosta 160 kuutioon. Keittimissä ei ollut minkäänlaista automatiota, vaan kaikki täytyi hoitaa käsivoimin. Juuso Waldenille raskain ja vaativin vaihe oli apukeittäjänä toimiessa hoitaa ns. vasikoita. Varsinaisessa ”puskussa” kattila ei täysin tyhjentynyt, vaan kattilan pohjalle jäi massaa, jota yritettiin saada vesisuihkulla irtoamaan. Työtä joudutettiin vielä lisäämällä vesipainetta, jotta massa lähtisi keräyslaareihin. Kiireessä eivät kattilan eli ”kuulan” höyryt olleet lainkaan miellyttävää hengittää. Myöhemmin tähän työvaiheeseen tuli kaasunaamareita käyttöön. Onneksi puskuja ei työvuorossa ollut kovin montaa, sillä keittoaika oli 8-9 tuntia ja vuoroja oli kolme. Juuso Waldenin mielestä armeijakokemukset olivat lastenleikkiä verrattuna tähän raskaaseen työvaiheeseen.

Isännöitsijä Ekholm oli ollut sulttiittitehtaan teknillinen johtaja ennen nimitystään koko paperitehtaan johtajaksi ja hän tiesi ja tunsi kaikki olosuhteet sekä henkilökunnan Valkeakosken tehtaalla erittäin hyvin. Sen jälkeen kun puut oli keutetty ja vasikat saatu ulos, siirtyi massa vanhoihin vesilaareihin, joista massa vasusuihkulla ohjattiin edelleen kuiviin kierosysteemilaareihin. Ennen kuin vesilaareihin oli päästy, oli massan kierrettävä santaränneissä, jotta puihin varastopaikoilla usein kerääntynyt sora ja santa saatiin irtoamaan selloloosasta. Laarit olivat kiertäviä pitkiä kaukaloita. Laareista päästiin konekyyppeihin sen jälkeen kun massa oli jossakin tapauksessa läpäissyt piffasihdit tai tasosihdit. Niitä koetettii kuitenkin välttää, sillä Tervasaaren selluloosaa pidettiin niin puhtaana, ettei se kaivannut enää jälkipuhdistusta. Massalaarien perässä olivat ne kaksi uljasta kuivauskonetta, samassa hallissa.

Kuljetusosasto oli apuosastoista erittäin tärkeä osasto. Kuljetusosasto siirsi tehtaalta tavaran joko proomuilla, kuorma-autoilla tai rautateitse sekä varstoi sen myöhemmin ostajille toimitettavaksi. Tuolloin pääasiallisena polttoaineena käytetty kivihiili kulki kuljetusosaston toimesta ensi sijasta Hämeenlinnan Sairiosta Tervasaaren hiilikentälle. Kuljetusosastoa johti Väinö Virtanen, joka toimi virassaa pitkään. Nostureita tai trukkeja ei ollut vielä tuolloin käytettävissä, joten raskaat työt täytyi tehdä käsivoimin. Vastaanottomerkinnät täytyi samoin hoitaa hyvin huolellisesti, jotta lähetys hoitui aikanaan oikein. Kuljetusosaston työpäivät venyivät usein melko pitkiksi, johtuen suurista ja nopeista toimituksista. Henkilökunta tuntui viihtyvän osastolla hyvin, joka ilmeisesti johtui osittain hyvästä johdosta sekä osittain hyvistä ansioista varsinkin kesäpurjehduskauden aikana. Konttorista käsin kuljetusosaston töitä johti Alfred Jozua ja hänen jälkeensä Birger Söderholm.

Tervasaaren kupeessa sijainnut saha, joka oli aikoinaan siirretty sinne Sorrin puolelta, ei ollut mikään silmää hivelevä koristus eikä sen tuotannossa pyritty muuhun kuin oman tarpeen tyydyttämiseen. Sahaa johti Jästerberg-niminen, varsin originelli herrasmies, joka on antanut nimensä monelle eri paikalle; puhuttiin Jästerbergin saaresta, Jästerbergin tontista ja talosta jne. Sahan henkilöstö vaihtuisuuresti jatuskin monikaan jäi sahaa kaipaamaan, kun tämä saha jonkin ajan kuluttua otti ja paloi. Kuivatuksesta tuotteet joutuivat pakkaamoon, jossa aina kun se oli mahdollista, tehtiin urakkatyötä. Pakkaajiksi oli koulutettu runsaasti miehiä, joita käytettiin myös kuljetusosastolla, milloin siellä oli hiljaisempia vaiheita. Pakkaustoimeen kuului myös paalilankojen katkomista ja silmukoimista sekä talteenkeräystä.

Kustaa Lahtinen ja Heikki Lehtonen olivat höyryvoima-aseman hoitajia. Heikki Lehtonen oli Valkeakosken Alkon johtajan, Uuno Lehtosen ja Topi Lehtosen ja rouva Saarnin isä ja Kustaa Lahtinen oli lyhyttavarakauppias Yrjä Lahtisen ja rakennusosastolla työskennelleen erittäin lupaavan keihäänheittäjä-Lahtisen isä. Sulfaattitehtaan puupää poikkesi hyvin merkittävästi sulfiittitehtaan puupäästä. Sulfaattitehdas käytti hyväkseen sulfiitin valmistuksen yhteydessä syntynyttä puujätettä, mutta siellä käytettiin myös sahahaketta sekä sen lisäksi mäntypaperipuuta, osaksi jopa kuorimattomana. Rimahakku, jolla oli tässä työvaiheessa tärkeä merkitys, sijaitsi kanavan rannassa. Jonkinlaisena johtajan tässä vaativassa tehtävässä oli neiti Alma Lahti, veljessarja Lahden ja rouva Reinin nuorempi sisar. Puuta tuli sinne muutakin tietä, joten keittokattilat, jotka sulfaattitehtaalla olivat merkittävästi pienemmät kuin sulfiittitehtaalla, saatiin aina helposti täytetyiksi. Siihen aikaan ne tuottivat noin 10 000 tonnia sulfaattia. Koska sulfaatin tuotanto meni täysin omaan käyttöön eli siis paperitehtaalle, ei kuivauskoneita kaivattu. Myöhemmin tehtaalle asennettiin kemikaalipitoisten nesteiden poistamista varten kamyri.

Sulfaattitehdas oli Valkeakoskella aloittanut toimintansa apteekkari Granbergin ottopojan, hänen vaimonsa pojan, maisteri Hellénin Saksassa suorittamien opintojen ansiosta. Sulfaattitehdas oli alunperin niin sanottu soodatehdas, mutta kehittyi sittemmin vähitellen normaaliksi sulfaattiselluloosatehtaaksi. Tässä kehitystyössä Saksasta tulleella ylimestarilla ja sittemmin tehtaan teknillisellä johtajalla, Vossilla, oli hyvin merkittävä osuus. Sulfaattiselluloosa pumpattiin Tervasaaressa sijainneelle paperikone I:lle ja muiden paperikoiden tarve (Pk II ja Pk III), jotka sijaitsivat Myllysaaressa, otettiin ylös hyvin märkänä ja toimitettiin perille lokomobiilien avulla yli Kajanluodon. Kajanluoto on Myllysaaren eteläisin kärki, joka on ollut Tervasaaren palokunnan tyyssija ja jonka kupeella myös vedenpuhdistuslaitos sijaitsi.